Hei rakas,

sä et vielä tunne meitä, eikä me sua, mutta mä ajattelin kirjoittaa sulle kirjeen siitä ketkä täällä sua odottavat. Varmasti olet kuullut meidän äänet, sen millainen nauruhepulikohtaus me saadaan välillä yhtäaikaa koko perhe ja miten sun isosiskot laulaa sulle aina välillä. Olet ehkä tuntenut miten sun isi on paijannut sun selkää, ja nähnyt valoa mahaan kun asennettiin uudet yölamput meidän makuuhuoneeseen ja ne olikin ”vähän” liian kirkkaat ja juuri sopivasti mahan korkeudella.

Mä olen sun äiti, Iina, 25 vuotta. Mä rakastan hassutella lasten kanssa, tanssin välillä villisti ja tykkään kokata. Ehkä säkin olet saanut vähän maistaa lempiruokia, olen nimittäin lukenut että se mitä äiti syö vaikuttaa myös siihen miltä lapsivesi maistuu. Hassua, eikö? Odotan ihan hirveästi että saan tavata sinut, koska olen kesäkuusta asti ajatellut sua ja miettinyt millainen tyyppi sä olet.

Tiedän jo valmiiksi että olet ihana, ja ihan hurjan aktiivinen. Sinulla on samanlainen nenä kuin siskollasi, ja olet kova liikkumaan. Innostut aina kun kuulet musiikkia autossa, mitä kovempi basso sitä hurjemmat bileet. Musta tuntuu että sun kanssa pidetään vielä vähintään yhtä kovia diskohetkiä kotona kuin isosiskojesi kanssa, ainakin jos se on musta kiinni. Kunhan sä vähän kasvat, mä otan sut mun mukaan kahviloihin, tapahtumiin, ravintoloihin ja ostoksille. Tulet tapaamaan paljon ihmisiä, ja näkemään vaikka mitä kivaa jo ihan pienestä asti niinkuin siskosikin.

Sun isi Otto on 26-vuotias. Se on maailman paras isi, voin luvata sen sulle ihan helposti. Se leikkii sun kanssa, kutittaa sua, juoksee sun kanssa leikkipuistossa hiestä märkänä ja kuskaa sua harrastuksiin sitten kun olet isompi ja keksit mitä haluat tehdä. Tiedän jo valmiiksi että isi tulee saamaan sut nauramaan ekaa kertaa, ja varmaan kiljumaankin, se on nimittäin vähän sellainen naurattaja.

Sä olet siitä onnekas että saat viettää isin kanssa paljon aikaa jo alusta asti, isi nimittäin jää sun kanssa kotiin kunhan äidin vapaa loppuu. Siitä tulee varmasti ihanaa aikaa niin teille, kuin meidän koko perheelle. Isi opettaa sut pelaamaan jos vaan itse haluat, ja se hihittää kun sun ukkeli lähtee ihan väärään suuntaan. Isi ei tykkää leikkiä barbeilla, mutta se vaihtaa kyllä niille kiltisti vaatteita jos haluat. Ja se suojelee sua ihan kaikelta ja rakastaa sua aina.

Sun vanhempi isosisko Tiara on viisivuotias. Sillä alkaa syksyllä eskari ja se on jo iso tyttö. Se odottaa sua tosi kovasti, ja se on luvannut opettaa sut pyöräilemään ja uimaan ja laulamaan. Se voi myös lukea sulle iltasatuja tai muitakin satuja, se lukee nimittäin Zeldallekin. Tiara tykkää tosi paljon My Little Ponyista ja Lego Friendseistä, joilla on paljon paljon pikkutavaroita. Se on kuitenkin luvannut pitää ne piilossa sinulta sitten kun alat ryömimään ja laittamaan asioita suuhun.

Teistä tulee varmasti hyvät kaverit sitten kun säkin vähän kasvat. Tiara on luvannut auttaa vaihtamaan sulta vaippaa ja syöttämään sua, ja hän on niin hienosti järjestänyt kaikki sun vaipat kauniisti koreihin ja pinoihin värien ja koon mukaan. Tulet ehkä huomaamaan että hän on aika tarkka tyyppi, mutta se on vaan hyvä. Tiara rakastaa sua, ja kunhan olette molemmat isoja, se pitää susta varmasti hyvin huolta jos jää lapsenvahdiksi.

Sun toinen isosisko Zelda on odottanut sua aivan hurjasti siitä asti kun sai kuulla että hänestä tulee isosisko. Aluksi hän kysyi joka päivä, joko vauva tänään syntyy. Pikkuhiljaa hän ymmärsi että ei vauva synny ihan niin nopeasti vaan mahan pitää ensin kasvaa tooooooooosi isoksi ja joulun ja uuden vuodenkin mennä ohitse. Välillä hän on odottanut kärsivällisemmin, välillä vähemmän kärsivällisesti. Viime aikoina hän on huokaillut syvään ja pyytänyt että sinä tulisit jo, aina samalla kun on selittänyt sulle kaiken maailman asioita. Hän on hellä ja empaattinen ja antaa sulle varmasti ihan super määrän pusuja ja haleja heti kun olet syntynyt. Hän ei koskaan unohda sanoa että rakastaa sua, ja antaa sun varmasti leikkiä kaikilla leluillaan.

Me kaikki odotetaan sua ihan ylipaljon täällä, koska tiedetään miten ihana sä olet ja miten sä tulet muuttamaan meidän perhettä. Vaikka susta tuleekin osa meidän perhettä, myös meidän perheestä tulee osa sua. Sä muutat meidän koko elämää, ja toisaalta sulaudut osaksi sitä, juuri niinkuin kuuluukin. Täydennät meitä ihan omalla tavallasi. Sä tunnut jo niin omalta, vaikka ei olla koskaan nähty. Tiedän että kun saan sut ensimmäistä kertaa syliin, tuntuu siltä kuin olisit ollut meidän kanssa aina. Ja siitä meidän yhteinen taival vasta alkaa.

Nähdään pian, olet rakas <3

Aika toiselle mun ja Oton yhteiselle Q & A -postaukselle! Kuvattiin teille sekä video, että vastattiin myös kirjallisena niinkuin viimeksikin. Kiitos hurjasti teille kaikille hauskoista ja mielenkiintoisista kysymyksistä! Vieläkin jäi materiaalia yhteen videoon mutta se saa luultavasti odottaa sinne asti että meidän perheen vauvavahvistus on syntynyt.

Jos videon upotus ei näy, näette videon myös TÄSTÄ. Muistakaa myös tilata mun kanava jos haluatte nähdä videot aina heti kun ne ilmestyy!

Onko teidän lasten joulu vain Joulupukin odottamista vai kokevatko he myös joulun uskonnollisen puolen? 

Iina: Mä en vastakkainasettelisi noin rajusti, joulussahan on monta muutakin merkityksellistä asiaa kuin uskonnollisuus tai joulupukki. Meidän joulussa tärkeintä on aina yhdessäolo ja perhekeskeisyys, se että rauhoitutaan yhdessä viettämään aikaa, syömään hyvin, hassuttelemaan ja vähän odottamaan sitä joulupukkiakin. Uskonto ei ole meillä mitenkään suuremmin arjessa läsnä, mutta käytiin kirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja, ja myös päiväkodin kautta lapset osallistuivat Julvandringeniin jossa jouluevankeliumi tulee tutuksi.

Otto: Lähinnä pukin venailua.

Mikä on paras joululahja minkä olette toiselta ikinä saaneet?

Iina: Sain yhtenä jouluna Otolta maailman ihanimman rakkauskirjeen, joka oli ehkä kaikkein ihanin. Vaikka tykkään mä kaikista laukuista ja kirjoista ja muistakin.

Otto: Ehkä tämän vuoden yllättäjä, Cards Against Humanity-seurapeli hirveille ihmisille jonka Iina mystisesti onnistui repimään jostain. Vielä kun pelaamaan pääsisi.

Kuinka usein värjäätte hiukset? Onko teillä luottokampaaja vai värjäättekö itse?

Iina: Mä käyn Salon Pepe Åhmanilla, joka on mun pitkäaikainen yhteistyökumppani. En tee juuri itse omille hiuksilleni mitään radikaalia, paitsi ylläpidän sävyä oikeilla tuotteilla. Silloin kun en ole raskaana, käyn kampaajalla n. 2kk välein. Nyt olen raskausaikana ainoastaan raidoittanut hiuksia kaksi kertaa.

Otto: Iina leikkaa ja värjää mun hiukset aina kun musta siltä tuntuu.

Mikä on kengänkokonne?

Iina: 36 tai 37 kengästä riippuen

Otto: 42

Iina: Minkälaisista asioista et kerro blogissa, kerro esimerkkejä? Oletteko yhdessä päättäneet olla kertomatta jostain tietystä?

No en koskaan kerro mitään tarkkoja kuvauksia meidän päivistä tai aikatauluista etukäteen, ja harvoin muutenkaan ellei kyseessä ole joku päivä kuvina -tyyppinen juttu. Suurin osa meidän läheisistä pysyy myös pois blogista, ja heistä en myöskään kerro koskaan mitään sen suurempaa. Monista asioista puhun yleisellä tasolla, mutta en kerro kuitenkaan mitään henkilökohtaista. Esimerkiksi taloudesta puhun mielelläni, mutta en kuitenkaan kerro pankkitilin saldoa. Tai kirjoitan mielelläni vaikka rakkaudesta ja tunteista, mutta intiimiasiat eivät tosiaankaan kuulu blogiin. Lapsista olen kertonut yhä vähemmän henkilökohtaisia asioita sitä mukaa kun he kasvavat ja kehittyvät enemmän omiksi persoonikseen, enkä koskaan jaa tai ole jakanut lapsista mitään mikä voisi heidät oikeasti nolata tai haitata heidän elämäänsä jotenkin.

Otto: Unelma-autosi?

Autojen suhteen olen aika kaikkiruokainen, riippuu vähän mihin tarkoitukseen. Ariel Atom ja Tesla ovat tällä hetkellä aika korkealla. Mönkijän olen aina halunnut mutta sitä nyt ei ihan autoksi lasketa.

Otto: Koetko elämääsi ikinä liian julkiseksi, kun elämänne on blogin vuoksi niin avointa ja julkista?

En oikeastaan, olen todella passiivinen somen käyttäjä nykyään niin eipä nämä asiat minua kotisohvalla silmään pistä.

Otto: Mikä puhelin sinulla on?

Duunista saatu iPhone joku. Teknologiaintoni ei ole hiipunut mihinkään, on vain niin hyvä Asuksen tabletti tällä hetkellä ettei kiinnosta kahta samankaltaista laitetta ylläpitää. Apple on ihan kiva jos lähinnä soittaa ja käyttää WhatsApp.

Jos teidän tytöt haluaisivat teineinä alkaa bloggaamaan tai vloggaamaan (tai mikä nyt silloin olisikaan se ykkösjuttu, tällanen vastaava kuitenkin), antaisitteko luvan?

Iina: Antaisin kyllä, tietenkin ikää pitäisi olla ainakin sen verran kuin yhteisöpalveluiden ikärajat vaativat. Ja ainakin aluksi mä haluaisin tarkistaa minkälaista sisältöä jaetaan. Uskon että lapset saavat hyvät lähtökohdat siihen mitä on ok jakaa, kun he ovat pienestä asti seuranneet miten minä toimin somessa. Ja aion kyllä opastaa heitä siitä mikä on ok ja mikä ei. Toivon silti että kouluissa esimerkiksi lapset saisivat laadukkaampaa ja monipuolisempaa media- ja markkinointikasvatusta, koska niin monista varhaisteineistä ja vielä vanhemmistakin huomaa että heillä ei ole mitään hajua miten blogi- tai vlogimaailma esimerkiksi toimii, tai miten markkinointi niiden taustalla toimii, ja sitten tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä ja noloja tilanteita.

Otto: En näe ongalmana, Iina varmasti auttaisi alkuun/rajojen kanssa.

Miten vanhemmuus ja lapset on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin tai kaveriporukkaan?

Iina: Sellaiset ystävät ovat edelleen läheisiä, joiden kuuluukin olla. Paljon ollaan saatu myös uusia ihania ystäviä vanhemmuuden myötä. Toki se on vaikuttanut myös niin että sellaista ”aikuisten aikaa” on vähemmän ystävyyssuhteissa, mutta sitten taas on ollut ihana huomata miten ihania kummeja esimerkiksi meidän tytöillä on ja miten he ovat tyttöjä huomioineet ja viettäneet heidän kanssa aikaa.

Otto: Hyvästi. Oikeat kaverit jäi kun taas puolitutut vetäytyivät jonnekin taka-alalle. Jyvät akanoista jne.

Mitä mieltä olette siitä, että lapsille ”valehdellaan” joulupukista, hammaskeijusta ja muista vastaavista satuolennoista?

Iina: Kirjoitin joulupukkiasiasta joulukalenteriin postauksen josta käy hyvin ilmi suhtautumiseni kaikkiin satuolentoihin ja niistä lapsille satuilemiseen.

Otto: Se on ihan fine kunhan ei liian vanhana jatku.

Mihin haluaisitte matkustaa seuraavaksi?

Iina: Olen jo pitkään halunnut Tukholmaan, koska se on yksi mun lempikaupunkeja ja sinne on helppo lähteä ihan pientenkin kanssa! Ja toinen minne haluaisin viikonloppureissulle perheen kesken on Berliini, siellä oli huikeaa Oton kanssa mutta paljon jäi sellaista käymättä mitä haluaisin kokea lasten kanssa. Haluaisin myös myöhemmin tänä vuonna pidemmälle reissulle jonnekin lämpimään koko perheen kesken.

Otto: Berliinin voisi käydä uudestaa katsomassa lasten kanssa, tai vaihtoehtoisesti jonnekin lämpimään.

Halailetteko paljon toisianne ja lapsia?

Iina: No kyllä halitaan, ihan tosi paljon.

Otto: Kyllä.

Mitä arvoja haluatte antaa lapsillenne? 

Iina: Muiden kunnioittaminen on tärkeää, ja toisista välittäminen. Haluan opettaa tytöt rakastamaan ja välittämään, ja olemaan toisille kohteliaita. Haluan opettaa myös omanarvontuntoa ja tervettä itsensä rakastamista, sitä että he tietävät olevansa arvokkaita omana itsenään eivätkä anna kenenkään kävellä heidän ylitse. Toivon että he jatkossakin ovat oikeudenmukaisia ja rehellisiä, ja puuttuvat siihen jos huomaavat epäoikeudenmukaisuutta ympärillään. Kunnianhimo ja määrätietoisuus ovat myös musta hienoja juttuja, ja toivon että he rohkeasti tavoittelevat omia unelmiaan.

Otto: “Oikeat”, näin pähkinänkuoressa. En oikein osaa vastata tähän kirjoittamatta aiheesta kokonaista postausta.

Oletteko enemmän ylihuolehtivaisia vai rentoja vanhempia?

Iina: Mä olen varmaan aika rento, Otto on vähän ylihuolehtivaisempi. Molempia sopivassa suhteessa, veikkaisin. Tunnen kyllä meitä rennompiakin vanhempia koska joissain asioissa me ollaan vähän nipoja, esimerkiksi siinä että portaissa ei saa leikkiä ja sohvalla ei saa hyppiä. Toisissa asioissa taas ollaan tosi rentoja, lapset saavat pelata konsoleilla ja heillä on oma Wii ja meidän sängyllä saa hyppiä.

Otto: Vähän sekä että, riippuu mistä kyse. Yleisesti ottaen minä ehkä asetan enemmän rajoja, mutta vastapainoksi stressaan muista jutuista vähemmän.

Onko teidän suhdetta epäilty ja sanottu, että eroatte pian? Mitä vastaatte sellaisiin?

Iina: No ei oikeastaan enää moneen vuoteen, mutta alkuaikoina sitäkin enemmän. En mä vastaa mitään, jokainen saa luulla mitä ikinä haluaa, tärkeintähän on se että itse tietää mikä on totta.

Otto: Emme vastaa, kun ei kiinnosta.

Tuletteko toimeen toistenne sukulaisten ja kavereiden kanssa, onko teillä yhteisiä kavereita?

Iina: Tullaan tosi hyvin toimeen ja meillä on paljon yhteisiä kavereita. Monesta Oton sukulaisesta on myös tullut mulle tosi läheisiä ystäviä, ja myös toisinpäin. Kyllä mä uskallan väittää että meidän koko perheellä on kotoisa ja hyvä olo, matkattiin me sitten Ouluun mun suvun luokse tai Pk-seudulla Oton suvun luokse.

Otto: Tulemme ja on. Kutakuinkin jokaikinen “oma” kaveri on nykyään yhteinen kaveri, olemme onnistuneet ympäröimään itsenne hyvillä tyypeillä.

Viihdyttekö perheen kesken vai isommalla porukalla?

Iina: Riippuu tilanteesta. Jouluaattona on kivaa olla perheen kesken ja sitten taas monissa muissa juhlissa on ihanaa että on koko suku ja kaikki läheiset ympärillä. Toisaalta joskus kaipaan mun isoja sukujoulujakin, vaikka samaan aikaan rakastan meidän omia jouluperinteitä. Kummassakin on puolensa ja puolensa.

Otto: Sekä että. Yleisesti ottaen vietämme aikaa enemmän perheen kesken, mutta isompi porukka ei vierasta.

Otto: Mikä tekee Iinasta hyvän äidin?

Iinan rakastava ja huolehtivainen luonne. Hyvä sydän ja rautaiset hermot.

Iina: Mikä tekee Otosta hyvän isän?

Otto on täysillä läsnä lapsille, ja lapsista näkee että isin kanssa he eivät pelkää mitään. Otto on heille maailman suurin turva ja tuki, ja toivon että olen itse samanlainen. Otto ei koskaan unohda sanoa lapsille että rakastaa heitä, ja jokaikisen aamun Otto ja lapset aloittavat aamuhalilla. Otto ei ole sellainen jörö, vaan hän näyttää tunteensa selvästi ja osoittaa rakkauttaan.

Eilen illalla mua alkoi supistelemaan ruuanlaiton lomassa, ja yhtäkkiä huomasin kellottelevani säännöllisiä alle 3min välein tulevia supistuksia. Se oli sellainen herätys todellisuuteen. Lapset olivat juuri menneet nukkumaan kun oikeasti sisäistin, että näitähän tulee ihan säännöllisesti ja tajusin ladata supistuslaskurisovelluksen. Otin panadolia ja kuumavesipullon ja parkkeerasin sohvalle. Supistukset eivät olleet kipeitä, mutta tosi napakoita kuitenkin, selkeästi erilaisia kuin tähän asti tulleet satunnaiset harjoitussupistukset. Ja kun kokemuksesta tiedän että mun supistukset eivät ole kipeitä kun vasta juuri ennen ponnistusvaihetta, meni vähän pasmat sekaisin ja aloin miettimään että ei hitto syntyykö se nyt oikeasti tänään.

Siinä me sitten hetken Oton kanssa panikoituamme pakkasimme sairaalakassin lennosta, kirjoitimme synnytyssuunnitelman ja rupesimme miettimään miten organisoimme tyttöjen hoitoon viemisen jos lähtö tulee. Kun mä tuijotin kelloa, niitä vaan tuli ja tuli ja tuli kokoajan parin tunnin ajan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän myös, että mulla saattaa jatkua tätä vaihetta useamman viikon vaikka joka päivä, ennen kuin vauva oikeasti syntyy. Ja siksi mä päätin että nyt yritän vaan rentoutua, laitoin puhelimen pois enkä tuijottanut vaihtuvia minuutteja, ja niin ne sitten rauhoittuivat pikkuhiljaa siinä.

Kun väli piteni kolmesta minuutista kahteenkymmeneen minuuttiin, uskalsin oikeasti rauhoittua ja alettiin katsomaan Vikingsiä niinkuin ollaan tehty monena iltana muutenkin. Ei vielä ollut lähdön aika, onneksi. Päästiin nukkumaan ja taas yksi päivä raskautta eteenpäin. Viikot on toki jo ihan hyvät, mutta kyllä vauva saisi vielä pari viikkoa pysytellä kasvamassa ennen kuin tulee ulos, niin alku on hänelle helpompi.

Siinä kun mä pötkötin sohvalla kuumavesipullon kanssa supistellen ja katselin sairaalakassia pakkaavaa miestäni, mut valtasi kuitenkin paniikin sijaan levollinen mieli. Vaikka mitä tapahtuu, vaikka milloin tapahtuu, mulla on tuo ihana aviomieheni tässä tukena. Hän tietää mitä tekee, hän ottaa ohjat käsiinsä ja pysyy rauhallisena. Hän osaa kyllä. Ja yhdessä me selvitään tästäkin synnytyksestä.

Otto on ollut mulle jo kahdessa aiemmassa synnytyksessä maailman suurin tsemppari ja tuki ja se joka mut pitää rauhallisena, ja olen varma että niin tulee olemaan tälläkin kerralla. Hän ei anna paniikille valtaa, eikä jätä mua yksin vaan on läsnä siinä kokoajan. Hän kannustaa, ja hän kuuntelee ja tarkkailee mun vointia. Ja jos mä en tiedä mitä pitää tehdä, hän tietää kyllä.

Eilisillan jälkeen mua on supistellut säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olen ottanut tosi rauhassa. Yritän nyt saada viimeiset pakolliset työjutut hoidettua alta täältä sohvan pohjalta käsin, niin voin sitten rauhoittua senkin osalta.

Nyt ne viimeiset epätietoiset hetket on sitten alkaneet. Tämä vaihe raskaudesta on aina se kaikkein kuluttavin henkisesti, kun kokoajan pitää olla valmiudessa ja ei ikinä tiedä että milloin se tilanne oikeasti on päällä. Onneksi tätä ei kestä montaa viikkoa vaikka loppuun asti menisikin. Jotenkin en vaan osannut yhtään varautua tähän, kun viimeiset viikot on olleet niin oireettomia. Toisaalta, tällä tavalla puskista se tuli Tiarankin odotusaikana, supistukset vaan alkoivat ihan yhtäkkiä viikolla 34+3 ja kestivät sinne synnytykseen asti, viikolle 35+6. Eilen mulla oli 34+2 ja tänään siis 34+3, ehkä tämä tyyppi ottaa siskostaan mallia, tai sitten ei.

Mutta joo, jännityksellä nyt odotellaan täällä ja seurataan mitä tapahtuu, ja lähdetään käymään tarkistamassa tilanne jos alkaa tuntua siltä että se on tarpeellista. Oli se sitten tänään, ensi viikolla tai kolmen viikon päästä. IIK!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3

Me karattiin viime viikolla Oton kanssa treffeille testaamaan mieletöntä Finnkino Scape -salia Lifien ja Finnkinon kamppiksen merkeissä. Kun mua pyydettiin kampanjaan mukaan, mä melkein kiljuin riemusta että KYLLÄ koska päästiin testaamaan Suomen siisteintä leffasalia ja vielä katsomaan leffaa jonka tiesin että Otto haluaa todella kovasti nähdä. Muuten hän ei olisi varmaankaan keskellä joulukuun kiireisintä viikonloppua lähtenyt katsomaan leffaa, eikä välttämättä ollenkaan, koska hän ei enää näin loppumetreillä halua jättää mua yksin kotiin lasten kanssa illalla. Mutta tiesin että jos mä tähän lähden niin me molemmat nautitaan ja Ottokin pääsee tsekkaamaan leffan jota oli kovasti odottanut jo edellisestä leffasta asti.

Finnkino Scape on Helsingin Tennispalatsista löytyvä premium-tason leffasali jossa oikeasti tuntee olevansa vähän paremmassa salissa ja saa katsoa elokuvaa Suomen suurimmalta valkonkankaalta italialaisilla nahkapenkeillä istuskellen. Jalkatilaa on runsaasti niin että raskaana olevakin saa pyöriteltyä nilkkoja ja oikaistua jalkoja pitkän leffan aikana. Ja ylelliseen suureen nahkapenkkiin oli ihana uppoutua, mä löysin monta hyvää asentoa jäätävän kokoisesta pötsistä huolimatta, ja olo oli hyvä koko leffan ajan.

Meidän istumapaikat oli tosi korkealla, en ole varmaan koskaan aiemmin ollut katsomassa leffaa niin ylhäällä. Mutta paikat oli mahtavat, niinkuin tosin varmaan salin kaikki paikat, sillä istuimet on porrastettu niin että kukaan ei varmasti istu toisen elokuvakokemuksen tiellä vaikka olisi vähän pidempikin kaveri. Ainoa miinus tietysti siitä että mulla kesti varmaan n. 3 vuotta kävellä (vaappua) portaat ylös riville 18, enkä uskaltanut lähteä vessaan koko leffan aikana koska olisin missannut siitä ainakin vartin ja kärvistelin viimeiset 40 minuuttia kun vauva monotti mua juuri sinne minne ei pissahädän aikaan kannattaisi. Selvisin kuitenkin koettelemuksesta, eikä se ollut salin vika ollenkaan, mä olen vaan tosi raskaana.

En ollut pitkään aikaan käynyt katsomassa 3D-elokuvaa, joten se yhdistettynä salin Dolby Atmos 360 -äänimaailmaan sai leffan tuntumaan välillä ihan epätodellisen todelliselta. Oli kyllä mahti kokemus, ja heittämällä paras Star Wars -leffa jonka olen nähnyt, tämä oli nimittäin ensimmäinen jossa en edes meinannut kertaakaan nukahtaa ja voin kertoa että jopa tykkäsin. Ottokin oli tyytyväinen kun kehaisin elokuvaa jälkikäteen, hän kun oli jo menettänyt toivonsa mun ja kulttiklassikkojen yhdistelmän suhteen. Ja aina raadollisen rehellinen aviomieheni totesi elokuvan jälkeen että ”Joo, mä en enää ikinä halua käydä missään muussa salissa katsomassa leffaa.”

Teki kyllä hyvää meille vielä ennen kunnon hössötysviikonloppua ja viimeistä työrutistusta ennen joululomaa ottaa hetki aikaa kahdestaan ja nauttia vaan leffasta, popcorneista ja toisistamme. Mä niin lupaan itselleni ja Otolle jo nyt, että me ei unohdeta miten ihania nämä pienet hetket on vaikka vauva-arki pian alkaakin. Otetaan niitä toisillemme senkin keskellä, ja nautitaan ja jaksetaan paremmin.

LUKIJAKILPAILU:

Saan kunnian arpoa teille Scape -saliin 5kpl kahden hengen lippupaketteja! Kenen kanssa sä lähtisit katsomaan leffaa Scape -saliin? Vastaa tämän postauksen kommenttikenttään ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kohtaan ja olet mukana arvonnassa. Osallistumisaikaa on 27.12. klo 22.00 asti ja arvonnan voittajille ilmoitetaan voitosta henkilökohtaisesti. Tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ.

Kannattaa ihmeessä käydä tsekkaamassa leffatarjonta ja ostamassa liput vaikka välipäiviksi leffaan, mä ainakin suosittelen kovasti sekä Scape -salia että Star Warsia!

Yhteistyössä Finnkino.

Ihan mahtavaa päivää kaikille ja onnea arvontaan <3

Kiitos hei hurjasti kaikille jotka lähettivät kysymyksiä! Tässä on mun ja Oton ensimmäinen osa vastauksia teidän kysymyksiin. Ne joihin toivottiin vastaukset videolla, on vastattu videolla, ja ne jotka haluttiin kirjallisena löytyvät tuosta videon alapuolelta kirjoitettuna. Kysymyksiä tuli niin paljon että tulee ainakin vielä 1 tai 2 osaa vastauksia lisää myöhemmin, mutta tässä tosiaan siis nämä ensimmäiset. Vitsit meillä oli hauskaa kun Oton kanssa kuvattiin videota ja höpöteltiin ja räkätettiin. Pitää tehdä Oton kanssa lisää videoita kun se on niin kivaa.

Koetteko olevanne tasa-arvoisia ja tasavertaisia vanhempia?

Otto: Kyllä.

Iina: Koen ehdottomasti.

Pyrittekö vähentämään esim lihansyöntiä ekologisista/eettisistä syistä ja kannatatteko yleisesti ”vihreitä” arvoja?

Otto: Jossain määrin kyllä. Olen itse vain mielestäni niin käsi keittiössä että väkisinkin tarttuu paketti jauhelihaa mukaan jos minä olen vastuussa ruoanlaitosta. Kasvisruoka on kuitenkin aina ollut jees ja härkis on äijää.

Iina: Kyllä pyritään, parhaamme mukaan. Kokonaan ei olla lihasta luovuttu mutta yritetään senkin suhteen tehdä parempia valintoja, ja viikossa on aina vähintään yksi ja usein useampi kasvisruokapäivä.

Molempien joululahjatoiveet?

Otto: Mulla on sukat taas lopussa, Iina on vielä kysymysmerkki.

Iina: Mä toivon sellaista ihanaa kiristämätöntä raskauspyjamaa, ja jotain hyvää kirjaa mihin uppoutua kinkkuleipien kanssa.

Oletteko enää suunnitelleet Ruotsiin muuttoa?

Otto: Ei oikeastaan. Ollaan niin kotiuduttu että tuntuisi vähän liian alusta aloittamiselta tässä vaiheessa.

Iina: Ei me olla sitä aktiivisesti enää suunniteltu, mutta on se mulla edelleen haaveena, ehkä kaukaisena sellaisena. Koskaan en sano ei koskaan.

Minkä nimen antaisitte koiralle?

Otto: Pumbaa ollaan tässä tovi makusteltu.

Iina: Pumba olisi ihan ykkönen <3

Onko teillä jotain tapoja tehdä asioita arjessa ja/tai periaatteita joista olette täysin eri mieltä keskenänne?

Otto: No se iänikuinen kiista siitä että kumpi kuuluu leivässä päällimmäiseksi, juusto vai kinkku, jatkuu edelleen. Jatkuu todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Iina: Juustokinkkukiista, Otto laittaa nimittäin aina juuston päällimmäiseksi mikä on väärin. Muita ei tule mieleen.

Mitä/millaisia vlogeja seuraatte jos seuraatte?

Otto: Olen enemmän Let’s Play kuin vlog-ihminen. Iinasta en osaa sanoa.

Iina: Mä en oikeastaan hirveän aktiivisesti seuraa vlogeja, mutta kavereiden videot katson yleensä ja sitten joskus jotain meikkivideoita kun tarvitsen inspiraatiota.

Kuka on paras ystäväsi?

Otto: Minulla on kourallinen erittäin hyviä ystäviä, finalisteja en ala sen kummemmin erottelemaan.

Iina: Mulla on monta parasta rakasta ystävää joita en osaa laittaa sen kummemmin järjestykseen. Olen vaan kiitollinen siitä miten ihania ihmisiä meidän ympärille on kerääntynyt.

Ammatit?

Otto: Olen tekninen asiantuntija.

Iina: Sisällöntuottaja

Onko teillä Oton kanssa toisillenne lempinimiä?

Otto: Löytyyhän noita, ällösöpöimmät ehkä Otsukkaliini ja Iinatsuikkeli. Möhömaha on kanssa kova sana. Pätee molempiin.

Iina: Joo, Oton sanomat ja sitten perus muru ja rakas. Möhömaha on paras <3

Mikä on lemppari matkakohteenne?

Otto: Berliini so far ylivoimainen ykkönen. Ei tässä vielä ole tullut hirveästi matkusteltua, mutta se on sellainen mesta että sinne on pakko mennä toistamiseen.

Iina: Otto huijaa, kyllä se on matkustellut tosi paljon ja varsinkin jo ennen kuin me tavattiin. Mutta mä sanon että meidän yhteisistä kans Berliini, se oli vaan ihan meidän paikka. Toinen on Tukholma, se on mun ikilemppari.

Itse muistan lapsuudestani ja etenkin teini-iästäni sen, kun äiti ei antanut lupaa johonkin mitä kovasti halusi niin rynnättiin kysymään isältä. Kumpi teistä todennäköisemmin olisi tämä jolta saisi niin sanotusti helpommin luvan, vaikka toinen vanhemmista olisi asian kieltänyt?

Otto: Kyllä mä tunnustan että Iina on meistä se jolta kannattaa kysyä, oli se sitten hyvä tai huono asia.

Iina: Mä olen ehkä vähän lepsumpi ja helpommin annan luvan.

Millaisia lapsia olitte?

Otto: Aika pikkunörtti olin.

Iina: Mä olin sellainen pieni totuudentorvi joka kertoi aina äidille ihan kaikesta ja leikki aina kiltisti ja luki kirjoja ja piirsi. Ja vähän sellainen pikkuvanha, ja tosi kiinnostunut opiskelusta ja ahkera koululainen.

Entä millaisia teinejä?

Otto: Nörtti edelleen, mutta ilman pottatukkaa.

Iina: Lasken teini-ikäni alkaneeksi vasta 16-vuotiaana, silloin musta tuli teini ja siihen asti olin mallikäytöksinen lapsi. Mutta siis no 16-19-vuotiaana olin kyllä aika kova menemään ja varmasti äitiä joskus huoletti. Onneksi Otto kesytti mut, hah.

Tuleeko neljättä lasta?

Otto: Ei kyllä ainakaan näillä näkymin. Kolme on sellainen kiva luku. Itsekin olen kolmesta lapsesta vanhin.

Iina: En sano ei koskaan mutta just nyt kolme tuntuu siltä että se on meille hyvä luku.

Entä koiraa parin vuoden sisällä?

Otto: Ei mitenkään täysin poissuljettua, vaikka ei vielä mitenkään suunnitelmissa olekaan.

Iina: En ehkä usko että parin vuoden sisällä vielä, sitten kun elämässä on tarpeeksi aikaa ja annettavaa koiralle, on oikea aika ottaa uusi karvainen perheenjäsen.

Jos Tipa ei ois ilmoitellut tulostaan, milloin olisitte luultavasti hankkineet lapsia?

Otto: Joskus toiste, veikkaisin.

Iina: En osaa sanoa. Me oltiin tunnettu niin vähän aikaa silloin kun Tipa ilmoitti tulostaan että en tiedä millaiseksi ja miten nopeasti meidän suhde olisi kehittynyt ilman sitä.

Mietittekö koskaan miten olisi elämä mennyt ilman lapsia?

Otto: Ihminen on luonteeltaan kovin jossitteleva. En kuitenkaan koskaan ole ns. katumuksen kautta miettinyt. Meidän pikkunaperot on siinä Iinan rinnalla parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mikään ei saa minua haluamaan mitään muuta kuin juuri tätä.

Iina: En oikeastaan, tai ainakaan en keksi mitään parempaa mitä mulle olisi voinut tapahtua kuin Otto ja lapset, ainoastaan paljon paljon  huonompia vaihtoehtoja. Mieluummin olen miettimättä ja keskityn tähän hetkeen.

Sellaisia vastauksia! Kysymykset oli tosi hauskoja ja niihin oli kivaa vastata, odotan jo innolla seuraavan osan tekemistä! Ihanaa viikonloppua kaikille!