Tämä kulunut kuukausi on ollut kyllä melkoinen ja tuntunut jotenkin ihan älyttömän pitkältä, koska on vaan tapahtunut niin paljon ja niin paljon isoja ja meille merkityksellisiä asioita.

Taapero aloitti päivähoidon. Olin esimerkiksi varma, että me ollaan tehty Oton kanssa täällä päivisin kahdestaan työ- ja koulujuttuja jo pidempään. Havahduin vasta nyt tätä postausta pohtiessani siihen, että siitä on alle kuukausi, kun meidän taapero aloitti päivähoidossa. Sekin tosiaan tapahtui tässä maaliskuun alussa. Kaikki on lähtenyt hyvin sujumaan, ehkä siksi tuntuukin, että siitä olisi pidempi aika kuin onkaan.

Käytiin yön yli-treffeillä Oton kanssa ja siitäkin on jo ikuisuus, vaikka tuntuu kuin oltaisiin ihan vasta käyty.

Meidän 5-vuotiaalla murtui käsi, mutta sekin paranee jo kovaa vauhtia eikä kipsi onneksi paljoa menoa ole hidastanut. Onneksi lapset ovat niin sopeutuvaisia.

 

Tapasin Isabella Löwengripin, jonka uraa ja elämää olen seurannut siitä asti kun olin itse jotain 16. Isabella on edelleen yksi Skandinavian suurimmista vaikuttajista. Hän esimerkiksi kertoi, että hän palkkasi ensimmäisen assarin ollessaan 16-vuotias, ja assari tuli hänen mukanaan kouluun (!!). Siellä assistentti vastaili Isabellan sähköposteihin sillä aikaa, kun Isabella itse opiskeli. Nykyisin Isabella on kahden lapsen äiti ja aivan älyttömän menestynyt yrittäjä ja sijoittaja, joka on mm. viime vuonna nimetty Ruotsin talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Vaikka ihan kaikesta en ole samaa mieltä hänen kanssaan, on todella kunnioitettavaa, millaisen uran hän on rakentanut itselleen. Ja hän on vain vuotta mua vanhempi, 28-vuotias.

Sain uuden ystävän. Oikeastaan me kyllä tutustuttiin jo ihan alkuvuodesta kun tavattiin ekan kerran, mutta kuitenkin. Olen ihan fiiliksissä siitä, että näin aikuisiälläkin voi löytää ystävän, jonka kanssa vaan klikkaa niin hyvin. Parasta on se, että meillä on taustalla paljon samanlaisia kokemuksia, joista ei kumpikaan olla ennen voitu jutella oikein kenenkään kanssa. Ihan mieletöntä vaan kuunnella toista ja nyökkäillä, että mustakin on tuntunut just tolta!

Käytiin Kiasmassa koko perhe ja nautittiin museokäynnistä ihan valtavasti. Pitäisi useamminkin viettää aikaa museoissa.

Lapsilla oli ensimmäistä kertaa ikinä omia yökylävieraita, ja meillä oli niin hauska viikonloppu! Ehdottomasti jatkossakin meille saa tulla yökylävieraita, se on hauskaa sekä lapsille että vanhemmille.

Mä kävin magneettikuvauksessa, jota pelkäsin ja jännitin etukäteen, mutta jonka ansiosta mulla on nyt kevyempi mieli kuin aikoihin. Tuntuu kuin iso kivi olisi tippunut harteilta ja pystyisi taas hengittämään.

Kevät alkoi silleen ihan kunnolla. Kadut on lakaistu ja aurinko lämmittää jo. Nyt on kellotkin käännetty. Ihan mieletöntä, miten paljon energiaa lisääntyvästä valosta saa.

Katsottiin Oton kanssa Sex Education teidän suosituksesta Netflixistä ja sehän oli ihan loistava sarja! Suosittelen itsekin!

Ainoa harmillinen juttu oli se, että tämän kuukauden Ihanat erilaiset perheet -postaus siirtyi harmillisesti sairastapauksen vuoksi eteenpäin. Eli se olisi ilmestynyt tänään, mutta sen sijaan tänään ilmestyikin tämä kuukausikatsaus. Mulla ei ole mitään ”varaperheitä” varattuna eri kuukausille, eli jos peruutus tai siirtymä tulee niin se tulee. Nyt siis luultavasti huhtikuussa ilmestyykin kaksi sarjan postausta, tai sitten sarjan aikataulu vaihtuu lennosta. Niin tai näin, en malta odottaa, että pääsen kertomaan teille lisää tarinoita. Jos ette ole vielä lukeneet, niin tammikuun perheen tarinan pääset lukemaan tästä ja helmikuun tästä.

Tämä kuukausi on ikävää tapaturmaa lukuunottamatta ollut ihana. Päällimmäinen fiilis on kiitollisuus. Ollaan aivan älyttömän onnekkaita, kun ollaan saatu viettää näin ihana kuukausi, ja ne asiat joita on jännitetty on menneet hyvin. Nyt edessä on huhtikuu, keskimmäisen synttärit, pääsiäinen ja paljon kaikkea muutakin hauskaa. En malta odottaa, että kevät pääsee kunnolla vauhtiin! Ihanaa huhtikuuta kaikille ja kiitos aivan älyttömästi myös teille tästä kuukaudesta.

Mulla oli odotuksia tälle kuukaudelle, koska tämä oli ensimmäinen kuukausi yli kahteen vuoteen, kun mulla oli mahdollisuus panostaa täysillä blogiin aivan tavallisten toimistotuntien aikaan. Tässä kuussa on käyty aivan älyttömän mielenkiintoisia keskusteluita ja blogin kävijämäärät ovat olleet valtavassa kasvussa. Tällä viikolla täällä vaihdettiin myös blogin sadas tuhannes kommentti. Ihan mieletöntä. Kiitos teille aivan hurjasti siitä, miten myötäelätte ja keskustelette ja jaatte ajatuksia ja kokemuksia. Te olette ihan parhaita. 

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä. 

Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia

Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23,  ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia

– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.  

Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.

Kaikki alkoi järkytyksestä

Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.

Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.

Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.

– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.

– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.

Migreenit & raskausmyrkytys

Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.

– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.

Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.

– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.

Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.

Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.

– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.

Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa

Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.  

– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.

Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.

Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.

– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.  

Arjesta oppii selviämään

Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.

– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.

Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.

– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.

Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.

– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.

Vauva-arki on palkitsevaa

Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:

– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.

Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.

Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.

– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.

Paluu työelämään

Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.

– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.

Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.

– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.

Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.  

– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.

Emilian terveiset tuleville vanhemmille:

– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.

Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.

Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.

Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3 

Eilisen ajopäivän ja touhun täyteisen hiihtolomaviikon jälkeen me päätettiin viettää tänään ihan vaan kotipäivää. Oltiin kaikki sen tarpeessa, että saa vaan olla. No, kaupassa käytiin aamupäivällä tekemässä viikoksi ruokaostokset. Siksi mulla vielä oli farkut jalassa näissä kuvissa, mutta sitten vaihdoin minäkin yökkärihousuihin ja chillailtiin koko päivä rennosti. Mä en osaa lähteä verkkareissa kauppaan vieläkään, mutta treenitrikoissa pystyn. Nyt mulla oli kuitenkin kaikki ne pesussa, niin ahtauduin aamulla farkkuihin. Onneksi nämä on mun mukavimmat farkut, tuntuu melkein verkkareilta jalassa.

Vuokrattiin Pikkujalka-elokuva, herkuteltiin poppareilla ja penkkarikarkkien jämillä (siis niitä on vieläkin ihan tuhottomasti jäljellä vaikka otettiin ne mukaan Ouluun), pelattiin muistipeliä, syötiin pastaa ja luettiin kirjoja. Täydellistä rentoa tekemistä koko perheelle. Pikkujalka me käytiin jo syksyllä katsomassa kutsuvierasnäytöksessä isojen tyttöjen kanssa, mutta se oli niin symppis ja hauska, että haluttiin näyttää se myös Otolle ja kuopukselle. Tykkäsivät muuten molemmat siitä! Siinä on ihanat musiikit ja tarina ja meidän perheelle ainakin kolahti ihan täysillä, voin katsoa vielä kolmannenkin kerran.

Välillä tällaiset kotipäivät tekee niin hyvää. On ihana nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta välillä hauskinta on olla vaan sohvalla koko perhe. Tänään oli juuri sellainen päivä. Onneksi lapsetkin tykkäsivät ideasta, ja taisivat nauttiakin siitä, että ei tehty mitään sen ihmeempää.

Huomiseksi meillä on suunnitelmissa brunssi keskustassa ja illalla ajateltiin keksiä vielä jotain hauskaa, joku viimeinen loppuhuipennus hiihtolomalle. Ehkä leffaan tai uimaan, tai sitten luistelemaan, jos on tarpeeksi kylmää. Täytyy vähän jutella vielä minien kanssa, että mikä olisi kaikkein mieluisinta. Sitten alkaa taas arki ja ihan uudet kujeet, sillä maanantaina me aloitetaan taaperon kanssa päiväkotiharjoittelu. Niin jännittävää!

Jos joku on muuten odotellut jo ihanat erilaiset perheet -sarjan seuraavaa osaa, niin huomenna klo 21.oo ilmestyy! Kannattaa silloin siis kurkata tänne blogiin. Mä olen ihan super innoissani tästä tokasta osasta, koska perhe oli niin ihana (niinkuin ekakin). Musta myös tuntuu, että nyt tokalla kerralla tämä kirjoitusprosessi oli itselleni helpompi, kun kyseessä ei ollut se jännittävä ensimmäinen kerta. Ekalla kerralla mua jännitti ihan hirveästi tehdä jotain uutta, ja toki mua nytkin jännitti se, että tykkäähän perhe siitä, mitä olen kirjoittanut. Mutta muuten ei jännittänyt enää niin paljon, enemmänkin on sellainen innostunut ja kutkuttava fiilis! Mutta huomenna siis, klo 21.00!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tykkäättekö tekin pitää välillä kotipäiviä? Mikä lasten / koko perheen leffa on viime aikoina ollut teistä hyvä? 

Meillä oli aivan ihana hiihtoloma varsin talvisissa maisemissa. Vaikka alkuviikosta Oulussakin jo lämpeni ja luisteltiin plus-asteilla, loppua kohden päästiin hytisemään 20 asteen pakkasissa eka kertaa tälle talvelle. Niiden jälkeen Helsinkiin viikonlopuksi luvatut +4 astetta tuntuvat varmaan suunnilleen kesältä.

Me päästiin Oulussa tekemään kaikkea talvista. Lapset kävivät poroajelulla, ratsastamassa ja suuressa pulkkamäessä, ollaan luisteltu yhdessä koko perhe ja leikitty leikkipuistossa jäätävässä viimassa, mutta upeassa auringonpaisteessa. Lisäksi ollaan vietetty paljon aikaa meidän läheisten kanssa, juuri niin kuin suunniteltiinkin. Ja pääsin myös sinne saunaan, aivan niin kuin toivoinkin. Kertakaikkisen ihana reissu, joka me kuvattiin myös videolle. Pääsette meidän mukaan Ouluun ensi viikolla, kunhan saan videon editoitua valmiiksi. Materiaalia kertyi satoja klippejä viikon aikana, niin siinä on vähän hommaa niitä läpikäydessä.

Näiden reissujen jälkeen on aina niin haikea olo, että ei tiedä miten päin olisi. On raastavaa, kun suunnilleen puolet elämästä on aina 600km päässä. Vaikka ikävä on välillä ihan hirveä, on toisaalta niin onnekas, kun on ihana perhe ja ystävät kahdessa paikassa, kaukana toisistaan tai ei. On onnekasta, että on ihmisiä keitä ikävöidä. Onnekas olen myös siinä, että Ottokin haluaa viettää aikaa Oulussa ja nauttii siellä olemisesta yhtä paljon kuin minä. Monesti se onkin Otto, joka Helsingissä toteaa, että olispa nyt just ihana ajaa vaan Ouluun viikoksi.

Me ollaan näiden vuosien aikana leikitelty ainakin tuhat kertaa sillä ajatuksella, että muutettaisiin joskus Ouluun. Mutta eihän se ratkaisisi mitään. Sitten olisi se toinen puoli elämästä taas 600km päässä. Kummassa tahansa asutaankin, aina saa ikävöidä. Paras ratkaisu olisi varmaan se SpaceX:n HyperLoop -tyhjiöputki, niin pääsisi edes moikkaamaan vähän nopeammin ja ekologisemmin vaikka joka viikko. Mutta sitä taitaa joutua odottelemaan vielä jonkin aikaa (jos ei ikuisesti), niin nyt on tyytyminen tähän. Nykyisin sentään on videopuhelut ja muut, silloin kun minä olin pieni niin me soiteltiin vaan lankapuhelimella mummun ja papan kanssa.

Tänään tultiin illalla takaisin Oulusta kotiin, ja täytyy kyllä taas olla kiitollinen siitä, miten hienosti matka sujui koululaisen, viisivuotiaan ja taaperon kanssa. Tyypit ovat niin tottuneita matkusteluun, että ne matkat menevät yleensä hyvin ilman sen suurempia kriisejä tai yllätyksiä. Niin myös tänään. Parasta oli kun ajettiin kotipihaan, niin isommat tytöt ihan ekana sanoivat taaperolle, että ”Sinä jaksoit niin hienosti koko matkan, me ollaan niin ylpeitä sinusta!” ennen kuin me aikuiset ehdittiin sanoa mitään. Siinä sai tippa linssissä kehaista kaikkia kolmea itsekin. Ihanat typpit!

Nyt on ihanaa olla kotona, ja nautitaan vielä viikonlopun ajan lomafiiliksistä lasten kanssa. Sitten onkin aika palata rytinällä arkeen, ensi viikko on täynnä touhua ja toimintaa! Viikonloppuna päästään vielä viettämään perheenjäsenen synttäreitä, mutta huomenna aiotaan ottaa vaan iisiä koko päivä, vuokrataan ehkä leffa ja syödään jotain super hyvää mutta älyttömän helppoa ruokaa. Mikähän sellainen olis?

PS: Käykää kurkkaamassa mun instatilillä mun top3:t kaikesta mahdollisesta. Ja saa vielä lähettää top3-kysymyksiäkin! Storiesissa tällä hetkellä mm. kolme parasta vitsiä, taaperon parhaita juttuja ja mun inhokkiruuat. Ja ainakin 50 muuta top3:a, joita multa kysyttiin!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Vuoden eka arkiviikko alkaa olla pulkassa. Viikko on alkanut aikaisilla herätyksillä, mutta kuitenkin rennoilla päivillä. Tänään Otolla on ollut vapaapäivä, sillä hänellä on muutama arkivapaa, jotka ”pitää” vielä käyttää ennen opintovapaan alkua. En siis ollenkaan valita, kun saadaan jo tammikuussa nauttia hieman kevyemmistä viikoista, kun on ainakin yksi ylimääräinen vapaapäivä.

Tällä viikolla olen:

– Käynyt neurologilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni mun migreeniä tutkittiin kunnolla, ja sain siihen myös tehokkaampia lääkkeitä, joita voin tarvittaessa ottaa. Tämä huojensi mun mieltä tosi paljon, ja päänsärkykin on onneksi helpottanut, vaikka en edes vielä käynyt ostamassa lääkkeitä. Miten se helpottikin, kun arki taas alkoi? Taisin ottaa lomalla liian rennosti, heh.

– Katsonut uimahallin 360-näkymää tietokoneelta joka päivä. Taapero tykkää seikkailla virtuaalisesti lähiuimahallissa aina kun ei ole siellä uimassa. Joka päivä katsotaan lasten altaan delfiinit ja sammakot läpi. Voisi olla taas uintireissun paikka tälle viikolle, vai eskaloituukohan tämä vaan sen jälkeen? Hän on myös rakentanut oman ”uima-altaan” (bObleseista), täyttänyt sen ”uimaleluilla” (ryhmä hau- ja pipsa possu -leluilla) ja vedellä (torkkupeitolla) ja istunut siellä uikkarit päällä vaikka kuinka kauan leikkimässä.

– Käynyt optikolla näöntarkastuksessa. Mä saan SILMÄLASIT! Tilasin jo ne, ja nyt vaan odottelen, että ne valmistuvat. Aika jännittävää!

– Käynyt kevään ekoissa pressitilaisuuksissa ja tavannut paljon kollegoita. Siitä saa aina niin paljon iloa ja inspiraatiota omaankin tekemiseen, kun juttelee muiden samaa työtä tekevien kanssa.

– Leikkinyt joka päivä kauppaleikkiä taaperon kanssa. Hänen lempileikkinsä tällä hetkellä on kauppaleikki, jossa hän on kassamyyjä ja minä (tai muut perheenjäsenet) olemme asiakkaita. Hän myy esimerkiksi hedelmiä ja leipää, jotka hän pilkkoo valmiiksi ja kaikki maksaa aina viisi euroa.

– Syönyt paremmin kuin pitkään aikaan. Tällä viikolla olen oikeasti syönyt ainakin sen suositellun puoli kiloa kasviksia päivässä, niinkun pitäisi aina. Nyt vaan yritän pitää tätä yllä taas, koska ei se oikeasti ole niin hankalaa pilkkoa sitä avokadoa ja tomaattia leivälle arki-aamuna itsellekin samalla kun pilkkoo lapsille.

– Leikkinyt joka päivä ulkona lasten kanssa. Ollaan saatu nauttia niin upeasta säästä ja lumesta! Ja ehkä eka kertaa mun elämässä meidän tekemän lumiukon päälle satoi joku 20cm lunta päälle, eikä se ole sulanut pois vaikka siitä on jo useita päiviä kun rakennettiin se.

– Katsonut ihan super hyvän sarjan nimeltä Ozark loppuun Oton kanssa. NIIIN koukuttava, ihan älyttömän koukuttava, suosittelen! Löytyy Netflixistä siis.

– Saanut  kutsuja Pariisin muotiviikoille muotinäytöksiin. Mutta en mä niihin voi mennä mihinkään, koska just nyt ei ole hyvä hetki lähteä. Olisin lähes kuollut onnesta teininä, jos olisin tiennyt, että joskus saan kutsuja tällaisiin tilaisuuksiin. Ja nyt vastaan vaan EI, koska ei onnistu kyllä tällaisella kahden viikon varoitusajalla tässä elämäntilanteessa alkaa organisoimaan mitään Pariisin reissua meidän perheeltä aikataulujen vuoksi. Harmittaako? Vähän! Mutta ehkä vielä joskus ehdin varautua ja pystyn lähtemään, se vasta olisi upeaa. Vaikka en olekaan enää teini, niin kyllä nämä kutsut aika paljon lämmittää mieltä edelleenkin.

– Tehnyt joka päivä seisten töitä koneella. En ole istunut kertaakaan koneen äärellä, vaan seissyt aina kun olen tehnyt hommia. TOIMII! Niskajumi on alkanut pikkuhiljaa hellittää.

– Saanut vihdoin edistettyä useampaakin projektia, joista olen tosi innoissani, mutta jotka vaan seisoivat loman ajan. Niin innostunut ja iloinen fiilis, kun viimein alkaa tapahtua!

Tämä on ollut aika kiva viikko, ja en voi sanoin kuvailla miten huojentavalta ja ihanalta tuntuu olla vihdoin ilman jatkuvaa päänsärkyä. Olen nauttinut täysin rinnoin jokaisesta päivästä tällä viikolla, kun olen saanut olla ilman kipua.  Onneksi se meni ohi. Nyt täytyy vaan pitää taas hyvää huolta niskasta ja hartioista, niin kyllä tämä taas tästä lähtee.

Että sellaista meille, ihana arkinen tavallinen tammikuinen viikko! Mitäs teille?