Tällä viikolla somessa on laajasti puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLI Ry:n #siivoasome -kampanja. Kampanjassa kehotetaan olemaan seuraamatta kaveria tai bloggaajaa tai instaajaa tai ketä tahansa, jonka tuottama sisältö aiheuttaa ahdistusta tai huonommuuden tunnetta itselle. Olen lukenut monta hyvää kommenttia eri näkökulmista tähän asiaan liittyen. Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan myös itse.

Munkin mielestä on ehdottoman tärkeää se, että kukaan ei seuraa sellaisia tilejä, joista tulee aidosti paha olo itselle. Erityisen tärkeää se on silloin, kun kyseessä on oma terveys tai hyvinvointi. Jos jonkun tuottama sisältö tai epärealistinen kuvaus elämästä aiheuttaa ahdistusta, itseinhoa, masennusta tai pahaa oloa omasta kehosta tai esim. mielenterveydestä, seuraaminen kannattaa lopettaa heti. #siivoasome -kampanja on tärkeä ja ajankohtainen.

Mutta entäs jos ei kärsi mistään sen suuremmista ongelmista itse ja se oma ahdistus somessa aiheutuu sellaisista jutuista, jotka ovat ihan realistisia, terveitä ja hyviä? Onko seuraamisen lopettaminen silloin ainoa oikea vaihtoehto, vai voisiko ajatella, että silloin sisältö on osunut johonkin omaan kipupisteeseen ja voisi miettiä, mistä se johtuu ja miten niitä tunteita voisi käsitellä? Ehkä jopa kääntää ne ikävät tunteet positiiviseksi tsempiksi?

Täytyy myöntää, että itselläkin on esimerkiksi näin asunnon etsintä -projektin aikaan käynyt mielessä, että pitäisikö lopettaa hetkeksi seuraamasta niitä kaikkia #omakoti2020-hashtageja ja sisustustilejä, joita seuraan. Välillä kun näen jonkun toisen mielettömän upean kodin, joka täyttää kaikki mun toiveet, mutta omaa ei vaan löydy, mulle iskee myös se kateuden piikki. ”Miksi tolla on, mutta mulla ei”.  Sitten mä palaan siihen, miksi alunperin olen alkanut niitä tilejä seuraamaan: jotta voisin inspiroitua ja jotta voisin fiilistellä upeita koteja. Se, että jollain muulla on mun unelmakoti ei vie sitä pois multa, tai tarkoita, etten koskaan tule itse sellaista saamaan, tai että meidän nykyisessä kodissa olisi jotain vikaa.

Yritän myös muistaa, että ne ihmiset, joilla se mun unelmakoti on, ovat usein nähneet myös todella paljon vaivaa ja kulkeneet pitkän matkan sen saavuttamiseksi. Mä olen eri vaiheessa sillä matkalla, mutta mulla voi olla sama määränpää. Olenkin kokeillut esim. selata sellaisten tilien alkupäähän, nähdä kuinka he ovat ensin haaveilleet ja unelmoineet, nähdä kuinka he ovat aloittaneet talonrakennusprojektin tai mittavan remontin nollasta ja ahdistuneet siitä, miten hankalaa kaikki on ehkä alkuun ollut. Sitten projekti on edennyt ja kehittynyt ja lopulta he ovat päässeet siihen, missä ovat nyt.

Se on auttanut. Joskus vielä mäkin tulen näyttämään sellaisen matkan.  En siis ole lakannut seuraamasta niitä tilejä ja pääosin en myöskään enää ahdistu niistä. Paitsi hetkellisesti joskus sellaisina huonoina päivinä kun etuovessa ei ole mitään kiinnostavaa. Tunnistan, että se satunnainen ahdistus ei aiheudu niistä tileistä vaan siitä, että tileillä näkyy jotain sellaista, mitä itsekin kovasti toivon itselleni. Se on inhimillistä. Mutta sen harmistuksen voi kääntää myös inspiraatioksi ja tsempiksi. Helpoiten tämä ahdistuksen muuttaminen inspiraatioksi omaan elämään toimii niissä asioissa, jotka eivät ole niin valtavan tunteita herättäviä ja raadollisia. Kuten juuri asunnon etsintä tai vaikka säästäminen.

Ymmärrän hyvin myös sen, että niissä kaikkein kipeimmissä asioissa ei välttämättä ole mahdollista muuttaa niitä negatiivisia tunteita positiivisiksi leikkimällä ajatusleikkiä. Silloin varmasti kannattaa siivota some ja käsitellä ne kipeät asiat jollain ihan toisella tavalla kuin somea selaamalla.

Toinen mitä yritän muistaa on se, että somessa elämästä näkyy yleensä hyvin yksipuolinen kuvaus. Vaikka ahdistun joskus näistä upeista sisustustileistä, en tiedä mitään niiden ihmisten muusta elämästä tai siitä, millaisia asioita he ovat käyneet läpi siellä unelmakodin taustalla.

Vaikka moni pyrkii pitämään omat somekanavansa realistisena ja olemaan rehellinen oma itsensä (kuten myös minä), siellä ei silti koskaan voi näkyä kaikkea. Esimerkiksi minä olen halunnut kirjoittaa avoimesti kohtaamistani vaikeuksista ja kipeistä asioista, mutta myös onnesta ja rakkaudesta. Joidenkin mielestä olen vuosien saatossa näyttänyt onnea ja rakkautta ihan liikaa. Mun tapa nähdä arki on positiivinen ja pääosin täällä mennään juuri sillä meiningillä, niin kotona kuin somessakin. Silloin kun tuntuu hyvältä, näytän sen mielelläni. Silloin kun tielle osuu vaikeuksia, kerron niistä.

En kuitenkaan voi kertoa esimerkiksi mulle todella läheisten ihmisten murheista tai vaikeuksista, vaikka ne vaikuttaisivat isosti munkin elämään ja tunteisiin. Silloin monet elämän rosot ja harmaan sävyt jäävät piiloon, vaikka olisi omista asioistaan kuinka rehellinen ja avoin. Ja vaikka osa ihmisistä haluaa jakaa enemmän, jokaisella on kuitenkin se oikeus ja mahdollisuus valita itse mitä jakaa. Jotain jää aina pois ja se on enemmän kuin ok.

Mulle itselleni inspiroivinta on seurata mahdollisimman keskenään erilaisia tilejä, jotta en luo itselleni kuplaa, jossa kaikki ovat tietynlaisia. Seuraan tilejä, joissa jaetaan lapsiperhe-elämän samaistuttavia kokemuksia ja sotkukasoja. Seuraan tilejä, joissa on seesteistä ja harmonista elämää lasten kanssa puutalossa, jossa joka päivä askarrellaan, tanssitaan ja hoidetaan puutarhaa. Seuraan tilejä, joissa puhutaan kehopositiivisuudesta ja näytetään sitä. Seuraan tilejä, joista otan treeni-inspiraatiota ja ihailen erottuvia vatsalihaksia ja litteää vatsaa, vaikka tiedän, etten koskaan tule sellaista saamaan. Seuraan tilejä, joilla on upeita muotikuvia ja mielenkiintoisia asukokonaisuuksia. Seuraan tilejä, joiden pitäjällä on tällä hetkellä elämässä todella raskas vaihe meneillään. Seuraan tilejä, joilla matkustetaan 365 päivää vuodessa upeisiin kohteisiin. Seuraan tilejä, joiden pitäjät eivät matkusta ollenkaan ja kierrättävät kaiken mahdollisen. Seuraan tilejä, joiden tsemppilauseet ovat samaistuttavia ja surkuhupaisia ja seuraan tilejä, joiden quotet ovat inspiroivia ja motivoivia (ja joskus vähän kliseisiä).

Monipuolisuus on mulle se avainsana, jolla pidän mun seurattavien listan mielenkiintoisena ja kulloiseenkin mielentilaani sopivana. Some on täynnä erilaisia ihmisiä, ihan kuten Suomi ja koko maailma. Haluan, että erilaisuus näkyy mun feedissä myös. Jos mun feedi olisi täynnä pelkkiä täydellisiä tilejä, täydellisiä koteja, täydellisiä vanhempia ja täydellisiä vartaloita, ahdistus voisi iskeä useamminkin.  Siellä kaiken erilaisen seassa jopa se amerikkalaistyylinen täydellisyys on mulle inspiroivaa. Voin löytää sieltä esim. hauskan kuvausidean, jonka toteutan sitten omaan epätäydelliseen tyyliini sopivasti.

Tärkeintä on muistaa aina, että some on vaan some. Vaikka se on isoin osa mun työtä, mun elämä on kuitenkin tässä ja nyt, silloin kun se puhelimen tai tietokoneen näyttö on kiinni. Kun en vertaile itseäni tai omaa elämääni toisiin, mun on helpompi keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on merkityksellisintä.

Millaisia ihmisiä tai tilejä sä seuraat somessa ja miksi? Oletko kokenut ahdistusta someseurattavien vuoksi? Mikä sinulle on aiheuttanut ahdistusta?

Mä testaan kameran asetukset aina kun me kuvataan ottamalla testikuvan Otosta. Näistä tulee yleensä melko hauskoja ”Oton asukuvia”. Olen jakanut niitä viimeksi vuonna 2017 täällä blogissa, joten nyt oli korkea aika ottaa uusi otos Oton asukuvia tarkasteluun. Täältä pesee 10 kappaletta!

1. ”Tässä on tosi hienoja vaatteita, enkös ookin hyvä esittelemään.”

2. ”Päätit sitten ottaa tällasen passikuvan musta. Ok, ollaan sitten vakavana.”

3. ”Mun päässä ei liiku just nyt yhtään mitään.”

4. ”Oikeesti? Älä viitti.”

5. ”Kaihoisa katse kohti tietokonenurkkaustani. Olisipa tämä jo ohi.”

6. ”Tulee mieleen ainakin 7464582920 asiaa, joita tekisin just nyt mieluummin kuin seisoisin tässä jäätävässä tihkusateessa täällä portaikossa.”

7. ”Yritän prosessoida mitä täs just tapahtuu. Mä keitän puuroa ja toi makaa tossa. Ok.”

8. ”Kerrankin mulla on farkut jalassa eikä verkkarit. No onhan toi nyt aika söpö, kun nukahti kesken lehden lukemisen.”

9. ”Onks sun pakko yrittää ottaa musta samanlainen kuva kun otat itestäs? Ku tää ei niinku yhtään lähde.”

10. ”Tässä mä seesteisesti luen kirjaa. Asukuva, pah. Mullahan on yökkäri.”

Otto <3 Hän on kyllä mainio. Kysyin luvan postauksen tekemiseen ja Otto kuulemma ”odotti tätä innolla”. Tosin hänen äänessä saattoi kuulua pieni sarkasmin häivähdys. Mutta oikeesti, Otto on best. Hän laittaa itsensä täysillä likoon aina mun ja meidän perheen takia. Mulla on niin hauskaa Oton kanssa. Ollaan saatu pian vuoden ajan nauttia arkisin yhteisistä työ/opiskelupäivistä ja tämä on kyllä hands town rennointa ja parasta arkea, mitä meidän perheellä on koskaan ollut, ellei vanhempainvapaata lasketa. Maailmassa ei vaan ole mitään siistimpää, kun saada viettää mahdollisimman paljon aikaa oman puolison ja parhaan ystävän kanssa.

Otto on tukenut mua aina työnteossa ja meille on vuosien saatossa kehittynyt omat sujuvat prosessit, miten kaikki saadaan tehtyä mahdollisimman tehokkaasti. Näiden testikuvien ottaminen on, uskokaa tai älkää, tärkeä osa sitä. Ja lisäksi se on hauskaa meille. En olisi ikinä päässyt blogin kanssa tänne missä nyt olen ilman Ottoa, ja hänen täydellistä heittäytymistä tähän touhuun mun kanssa.  Kiitos Otto, kun olet just sinä. <3

Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 

*Postauksessa näkyy Pomarilta ilmaiseksi saadut kengät. 

Multa on toivottu lisää asupostauksia ja moni laittoikin joulukuussa viestiä instassa, että päivittäisiä joulukalenterin avaamisia oli hauska seurata IG Storysta senkin takia, että samalla näki aina mun päivän asut. Olin siitä iloinen ja otettu! Mä rakastan itse tehdä asupostauksia, mutta samalla koen niiden tekemisestä paineita: miten näyttää aina kiinnostavalta ja uudelta, vaikka ei olisi mitään uutta? Miten pysyä muotiblogien ammattimaisten asukuvien tahdissa, kun en melkein yhdeksässäkään vuodessa ole oppinut ammattiposeeraajaksi tai -pukeutujaksi? Miten keksiä aina postauksen verran oikeasti kiinnostavaa sanottavaa vaatteista (joista luultavasti ainakin 5/6 on esitelty jo aiemmin)? Tulin siihen tulokseen, että on aika ottaa askel taaksepäin asupostausten kanssa, palata juurille, sinne mistä kaikki alkoi.

Tai no ei ihan niin juurille, että kuvaisin asuja keltaisessa valossa sotkuisessa keittiössä enkä edes editoisi kuvia yhtään. Mutta kuitenkin niin juurille, että jakaisin enemmän asuja, rennommalla otteella. Kenties enemmän asuja kuin koskaan ennen? Inspiraation tähän sain oikeastaan siitä joulukuun haasteesta, jossa annoin lasten päättää mun vaatteet viitenä arkipäivänä. Koska en ollut tekemässä postausta yksittäisestä asusta, en ”panostanut” kuviin niin paljoa, vaan napattiin vaan nopeat kuvat jokaisesta asusta aina sopivassa välissä, ilman paineita siitä miltä näytin. Sain tehtyä omasta mielestäni kivan postauksen, jossa yksittäisestä asusta (tai vaatekappaleesta) ei tarvinnut lätistä turhan pitkään, vaan sain näytettyä sen olennaisen, mikä oikeasti ihmisiä kiinnostaa: mitä mulla oli päällä. Yksinkertaista. Miksi en siis tekisi niin useamminkin, esimerkiksi kerran kuukaudessa kuvaisi viikon verran mun asut?

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Kuvasin tällä viikolla mun asut viitenä päivänä ja nyt jaan teille ne asut. Kertokaa toki mitä mieltä olette tästä ideasta vs. perinteiset yhden asun asupostaukset?

1. Mustaa ja beigeä

Tässä asussa olin kun käytiin hakemassa Otolle ajo-opetuslupaa ja sen jälkeen tehtiin kauppareissu ja haettiin lapset. Musta R-collectionin Boxy-huppari, joka on ollut yksi lempivaatteista 2018 joulusta asti, jolloin sen sain lahjaksi. Mustat suoralahkeiset Gina Tricotin perusfarkut, Zaran villakankainen kamelitakki, Guccin musta laukku, Monkin pyöreät arskat, Zaran mustat korkeakorkoiset nilkkurit sekä mun huivilemppari: Acne Studiosin italiassa valmistettu villahuivi, joka oli mun aleostos joulun jälkeen. Olin katsellut sitä kauan ja 30% alella mä ostin sen välipäivinä vihdoin itselleni. Tämä asu on kyllä mun sellainen turva-asu, jonka voi aina kiskaista päälle jos ei jaksa keksiä mitään kovin jännittävää ja erilaista. Tuntuu aina ihan multa.

2. Keväisen keltaista

Vaaleankeltainen Gina Tricotin puuvillainen neule viime keväältä, ne samat mustat perusfarkut sekä mustat suomalaiselta *Pomarilta saadut Pärnussa valmistetut gore-tex maiharit (malli Kara), jotka sain yllärinä tällä viikolla. Tykkään tosi paljon tuosta ihanasta mattamustasta lookista ja kengät on supermukavat ja lämpimät. Sama huivi, sama takki, samat kultaiset korvarenkaat kun edellisessäkin asussa. Keltainen neule tuntui ihanan keväiseltä ja pirteältä. Syksyllä en voinut kuvitellakaan, että laittaisin kylmän keltaista neuletta, mutta nyt kun vuosi on vaihtunut, voisin taas pukeutua pastelleihin vaikka joka päivä. Tämä asu mulla oli päällä yhdessä työjutussa tällä viikolla, sekä ihan vaan kotona.

3. Kultaa & Kenzoa

Jos musta huppari oli turva-asu, niin on kyllä tämäkin. Musta Kenzon tiikericollege (synttärilahja vuodelta 2017), mustat Dr. Denimin pillifarkut ja ne kaikille jo tässä vaiheessa tutuksi käyneet kamelitakki ja harmaa villahuivi. Mustat Dr. Denimin Lexyt on ollut mulla kaapissa varmasti ainakin vuodesta 2013 asti, ellei pidempäänkin. Aina välillä olen kokeillut muita, esim. Ginan Mollyja, mutta näihin olen palannut. Nämä kyseiset on olleet mulla nyt muistaakseni n. 1,5 vuotta käytössä. Välillä ne jo puristivat liikaa ja ajattelin, että luovun niistä kokonaan, kun ovat selvästi liian pienet. Mutta nyt ne taas tuntuvat hyvältä, eivätkä purista enää ikävästi.

Tämä Kenzon tiikericollege on ollut mulla viikottaisessa käytössä siitä asti kun sen sain, eli aika ankaraa käyttöä se on kokenut. On ollut täysin hintansa väärti. Kultaiset isot korvikset on mun mielestä ihana piristys asuun kuin asuun, nämä ostin 2018 joulukuussa Bassoradion itsenäisyyspäivän kemuja varten. Lisäksi vielä ne *Pomarin saadut maiharit sekä Monkin mustat arskat ja Guccin laukku. Tässä asussa oli oikein mukavaa käydä lounaalla Oton siskon kanssa, etsiä lapselle lahjaa vietäväksi kaverisynttäreille ja käydä ruokakaupassa.

4. Samisasut taaperon kanssa

Näihin asuihin me pukeuduttiin taaperon kanssa kun mentiin katsomaan lauantaina Ryhmä Hau LIVE -esitystä Helsingin jäähallille. Tummat mom jeansit ja mother- ja mini-colleget Gina Tricotin viime kevään Gina Mini -mallistosta. Rentoa ja mukavaa ja oli ihanaa samistella, vaikkakin jäähallilla istuttiin takit päällä koko esityksen ajan, eikä kukaan edes nähnyt meidän samisasuja.

5. Beigeä ja mustaa pt. 2

Tämä asu mulla oli päällä tänään, kun käytiin katsomassa asuntoja Oton ja taaperon kanssa isojen ollessa Disney On ICE -näytöksessä isoisänsä ja tätinsä kanssa. Ne samat tutut takki, huivi ja maiharit sekä viime syksynä ostettu Acne Studiosin pipo. Lisäksi tummanharmaat Gina Tricotin mom jeansit ja beige cropattu college, jossa on kiristysnauhat alareunassa. Silitin collegen ennen kun lähdettiin kotoa, mutta näyttää kyllä maailman ruttuisimmalta tuossa kuvassa. Asu oli oikein mukava ja rento, mutta täytyy nyt kyllä todeta, että ei todellakaan parhaimmasta päästä näin jälkikäteen katseltuna. Mutta mikäs siinä, ainakin oli mukavaa eikä puristanut. Käänsin kaulahuivin toisinpäin, niin se mätsäsi pipon kanssa kivasti kun oli samaa sävyä isommalla pinta-alalla.

Näistä kaikista mun lempparit on ehkä 1, 3 ja 4. Koska ne on kaikkein eniten sellaisia, miltä haluankin näyttää. Kakkonenkin on ihan kiva, mutta vitosta en laita toiste ainakaan takin alle, ilman takkia tuo college toimii paljon paremmin. Olkoon se college siis vaikka kesävaate (tai sisävaate). Ja hei, pitäiskö mun ottaa taas itselleni joku ei farkkuja -haaste, kun ne näyttää olevan koko ajan jalassa?! Siis hitsi, miten olikin näin farkkuinen viikko. Kai mä olen vaan niin farkkutyttö, että ne vaan valikoituu joka päivä jalkaan. Jos teen toisen koontipostauksen niin lupaan pukea päälleni muitakin alaosia, ettei käy ihan tylsäksi! Ja hei voisin ehkä joku päivä hyvä käyttää myös jotain toista takkia?!

Mitäs tykkäsitte tällaisesta vähän erilaisesta asupostauksesta? Kertokaa ihmeessä kummat on enemmän mieleen, tällaiset koontipostaukset vai sitten sellaiset, joissa on vain yksi asu juurta jaksain esiteltynä?

Tämä vuoden kestävä ihana haaste, joka niin monessa blogissa on jo ollut, on mennyt mulla joka vuosi sivu suun. Olen aina vuoden viimeisinä päivinä miettinyt, että “ensi vuonna teen sen!” ja sitten unohtanut, ja muistanut vasta nähdessäni jonkun toisen ekan 1/52 -postauksen. Mutta nyt, nyt kerrankin mä muistin (vaikka vuosi virallisesti alkoikin jo viime viikolla) ja nyt mä aloitan tämän ja jatkan sitä vuoden loppuun asti.

Arkista sisältöä on toivottu enemmän, joten sitä tulee. Joka viikko, yksi arkinen kuva meidän perheen arjesta ja arkiset kuulumiset kuvan takaa, hetkistä ennen kuvaa ja kuvan jälkeen. Tästä tämä lähtee, ensimmäinen viikko.

Perjantai-iltapäivä. Katsottiin lasten kanssa vanha Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva mun lapsuudesta ja syötiin samalla irtokarkkeja. Näytetään kaikki Oton nappaamassa kuvassa melko tyytyväisiltä. Mua naurattaa joku hupsu juttu leffassa, jonka tajusin vasta aikuisena. Taapero nauttii antaumuksella itse valitsemistaan (ja annostelemistaan) irtokarkeista ja isommat keskittyvät täysillä elokuvaan. Esikoinen näyttää ilmeensä puolesta siltä, että hän ehkä tajusi sen jutun jonka minäkin nyt aikuisena tajusin. Jostain syystä keskimmäisellä on vain yksi sukka, enkä juuri nyt muista miksi. Ehkä roska sukan sisällä?

Leffassa tapahtui paljon sellaista, mitä en muistanut tai ollut huomannut ennen. Mun lapsuudessa lasten leffoissa sanottiin näköjään paljon useammin “tyhmä”, mikä aina hämmentää, kun katson vanhoja leffoja uudelleen. Muistin leffan pelkästään suloisena ja opettavaisena, mutta siinä olikin paljon sellaista, mikä yllätti, kun katsoin uusin silmin. 

Lopun taikinaterapia-kohtaus oli silti edelleen yhtä hauska kuin ennenkin, onneksi. Ja nauratti meidän lapsia vähintään yhtä paljon kuin mua aikoinaan. Heinähattu ja Vilttitossu oli yksi mun oman lapsuuden lempparileffoja, joka nauratti ja jonka vuokrasin monta kertaa, vaikka olin jo aika iso silloin kun se ilmestyi. 

Oli ihanaa löhötä sohvalla ensimmäisen arkiviikon päätteeksi ja aloittaa viikonloppu yhdessä. Siinä sohvalla muruset kainalossa on niin hyvä olla. Mä toivon, että meidän lapset haluavat viettää meidän yhteisiä leffaperjantaita vielä monen monta vuotta, vaikka kasvavatkin isommiksi. 

Ensimmäinen arkiviikko humpsahti ohi juuri niin nopeasti kuin arkiviikot tapaavat humpsahtaa. Ensin on maanantai ja yhtäkkiä onkin jo perjantai, vaikka toki nyt vaikutti se, että maanantai oli vielä loppiainen. Arkeen paluu sujui kivasti ja ollaan päästy hyvin takaisin kiinni normaaliin arkirytmiin, vaikka vähän jännitti, kun lomalla nukuttiin aamuisin yhdeksään tai kymmeneen lasten kanssa. Tänään oli koululaisella jo eka kasin aamu ja sekin meni mainiosti. 

Leffailta on meidän perjantaiperinne, josta haluttiin pitää kiinni, vaikka keskimmäinen oli lähdössä illaksi kaverisynttäreille sisäleikkipuistoon. Tehtiin siis tänään ihan väärässä järjestyksessä: ensin karkit ja leffa, sitten vasta iltaruoka. Kenellekään ei maistunut ruoka karkkien jälkeen, mutta yritettiin vähän syödä, että ei mennyt ihan pelkäksi herkutteluksi. Ei se niin vakavaa onneksi ole, jos joskus ei ruokailut mene putkeen. Ja lapset söivät sitten tuhdimman iltapalan vielä. 

Synttärit olivat menneet oikein kivasti ja takaisin sieltä tuli iloisesti puhua pulputtava 6-vuotias. Keitettiin synttäreiden aikana esikoisen kanssa vielä veriappelsiinimarmeladia, sillä hän oli lukenut appelsiinimarmeladin reseptin jostain ja halusi ehdottomasti kokeilla meiltä kotoa jo valmiiksi löytyneillä veriappelsiineilla sitä. Siitä tuli aivan tajuttoman hyvää ja laitetaan sitä ainakin heti aamulla paahtoleivän päälle! Tämä toimisi loistavasti myös juustojen kanssa, maku oli nimittäin hieman samanlainen kuin mun lempparissa greippihillossa, mutta ihan aavistuksen makeampi.

Sellainen perjantai-iltapäivä ja ilta meidän perheellä. Ei vuoden eka perjantai, mutta arjen eka perjantai. Tervetuloa takaisin arki, olet ihan best <3

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3