En minäkään. Viime aikoina on ollut paljon esillä pienten synnytyssairaaloiden mahdollinen lakkauttaminen, koska päivystysasetuksia muutetaan synnytysten osalta. 1.1.2017 voimaan astuva päivystysasetus kuuluu näin: ”Asetuksen mukaan synnytyksiä hoitavassa sairaalassa tulee olla ympärivuorokautinen hätäsektiovalmius sekä saatavilla tulee olla nopeasti lastentautien erikoislääkäri tai lastentautien hoitoon hyvin perehtynyt lääkäri, jolla on mahdollisuus neuvotella hoidosta lastentautien erikoislääkärin kanssa. Tarvittaessa lastentautien erikoislääkärin on saavuttava nopeasti päivystysyksikköön.”

Asetus kuulostaa hyvältä ja turvalliselta, mutta tuo mukanaan paljon ongelmia. Jo nyt, vielä 27:n synnytyssairaalan ollessa toiminnassa, joillakin alueilla synnytysmatkat ovat kohtuuttoman pitkiä, kymmenistä pahimmillaan satoihin kilometreihin. Vuoden 2017 alusta alkaen sairaaloita saattaa olla enää 20, ne sairaalat, joissa nykyisellään hoidetaan yli 1000 synnytystä vuodessa. Synnytysten keskityksestä yliopistosairaaloihin puhuessa vedotaan turvallisempaan synnytyksenhoitoon saatavilla olevan ympärivuorokautisen päivystyksen vuoksi.

Se on ihan totta, että synnytys on varmasti turvallisempaa sairaaloissa, joista se päivystys ja lastenlääkäri löytyy, mutta entäs jos sinne sairaalaan ei ehdi pitkän matkan takia? Entäs jos on niinkuin minä, ensisynnytys käynnistyy spontaanisti lähes viisi viikkoa etuajassa, vauvan ollessa perätilassa, ja on kestoltaan neljä tuntia, joista sairaalassa ehdimme olemaan kaksi. Mun matka synnärille kesti noin 20 minuuttia, entä jos se olisikin kestänyt tunnin, tai kaksi? Miten olisi käynyt Tiaran, jonka perätilasynnytyksessä olisikin lastenlääkärin, kahden kätilön ja erikoislääkärin sijaan ollut mukana taksikuski ja vauvan tuleva isä Otto? Zeldan synnytyksen kesto oli 1h30min.

Matkasynnytysten lisääntyminen mitätöi täysin suurten synnytyssairaaloiden päivystysvalmiuden hyödyt. 1/1000 vauvasta tarvitsee hoitoa välittömästi synnyttyään, ja mielestäni ehdottomasti parempi vaihtoehto on pienen sairaalan tällaisia tilanteita varten koulutettu, osaava henkilökunta, joka antaa alkuhoidon – vaikka ilman sitä lastenlääkäriä – ja lähettää vauvan sitten tarvitsemaansa hoitoon suureen sairaalaan, kuin se että vauva syntyy tienposkeen ilman minkäänlaista hoitoa, ja menehtyy. Matkasynnytyksissä vastasyntyneen riski kuolla on tutkimuksen (Hemminki E. ym. 2011) mukaan kuusinkertainen.

Matkasynnytyksessä ei myöskään ole mitään mahdollisuutta seurata vauvan sydänääniä, tai hoitaa hengenvaarallisia komplikaatioita, kuten äidin runsasta verenvuotoa. Matka synnytyssairaalaan, se 20 minuutin matka, oli mun synnytyksen kamalin ja epämukavin osa. Taksin penkillä oli aivan hirveää kiemurrella hankalassa asennossa synnytystuskissa, vailla mitään tietoa siitä kuinka pitkällä synnytys on, vailla minkäänlaista mahdollisuutta kivunlievitykseen. On epäinhimillistä laittaa synnyttäjät istumaan autoon tai makaamaan ambulanssiin pahimmillaan tunneiksi kivuliaassa avautumisvaiheessa, jolloin nimenomaan supistuskipua helpottava liikkuminen  ja muut lääkkeelliset ja lääkkeettömät kivunlievityskeinot olisivat tarpeen.

Jos synnytysosastoja suljetaan, vaarana on myös koko sairaaloiden lakkauttaminen, ja potilasmäärien kohtuuton kasvaminen suurissa sairaaloissa kaikilla osastoilla. Kuten aloitteessa todetaan, synnytysosasto on pienen sairaalan sydän, ja jos sitä ei enää ole, pelkona on koko sairaalan alasajo. Voidaanko me enää jatkossa luottaa saavamme laadukasta ja yksilöllistä hoitoa suurissa sairaaloissa, joissa jonotusajat ovat jo nyt ihan järjettömän pitkiä, ja tulisivat pitenemään entisestään potilasmäärien kasvaessa? Tämä ei vaikuta vain synnyttäjiin, vaan kaikkiin sairaanhoitoa mahdollisesti tarvitseviin. Lisäksi myös työttömyys lisääntyisi sairaalatoimintojen loppuessa.

Kätilöiden ja lääkäreiden työtahdin kiivastuessa olisi vaikeampaa turvata esimerkiksi riittävä imetysohjaus lapsivuodeosastolla, ja 24-48h kuluessa synnytyksestä tapahtuvat kotiutumiset lisääntyisivät. Äidit kotiutuisivat ennen maidonnousua, ja myös neuvoloiden taakka lisääntyisi, kun lapsivuodeosaston neuvonta ja vastasyntyneen seuranta siirtyisi neuvoloiden tehtäväksi. Meidän Tiara alkoi kellastua kolmantena päivänä synnytyksestä, ja arvot nousivat todella korkeaksi. Jos olisimme kotiutuneet jo 48h synnytyksestä, olisi se jäänyt meidän oman arvion varaan, että tarvitseeko hän valohoitoa.

Voimaan tulevan asetuksen perusteena on potilasturvallisuuden parantaminen, joka mielestäni jäisi asetuksen nykyisellään toteutuessa toteutumatta. Kuten tätä asetusta vastustavan kansanaloitteen kirjoittaneelle Sari Behmille, myös minulle tulee asetuksesta vaikutelma, että tavoitteena on ainoastaan kustannusten vähennys, ja lähtökohdat ovat hallinnolliset ja taloudelliset. Kustannustehokkuus on täysin kyseenalaista, jos asetusta ajattelee sen ensimmäisiä lauseita pidemmälle.

Vaikka teistä tuntuisi, että tämä ei kosketa aiheena teitä juuri nyt, pyydän että allekirjoitatte kansalaisaloitteen päivystysasetuksen muuttamiseksi. Me ei voida edes vielä tietää, kuinka montaa ihmistä tämän asetuksen läpimeno tulisi loppupeleissä koskettamaan! Allekirjoittaminen ei vie kuin hetken, ja se onnistuu omilla verkkopankkitunnuksilla, TÄSTÄ linkistä. Kiitos teille kaikille jo etukäteen <3

Pian on kolme vuotta siitä kun synnytin esikoiseni. Ihanan, minikokoisen tyypin, 3010g ja 46 senttiä täyttä rakkautta ja täydellisyyttä. Vaikka ensisynnyttäjän liian aikaisilla 35+6 viikoilla käynnistyneessä perätilasynnytyksessä oli omat kommervenkkinsa ja riskinsä, tuo kokemus teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Mun kroppa ei ole luotu raskaanaoloon, se on varma. Viimeksi kärsin ensin lähes päivittäisestä, hirveästä aurallisesta migreenistä ensimmäiset 16 viikkoa. Muutaman seesteisen keskiraskausviikon jälkeen makasin viikolta 25 asti vuodelevossa aina viikolle 34 asti säännöllisten 5-10min välein tulleiden ja 24/7 jatkuneiden, kipeiden supistusten vuoksi. Kuka tietää mitä ilman vuodelepoa olisi tapahtunut, kun tälläkin kertaa levon kanssa synnytin jo viikolla 37+0. Ensimmäisellä kerralla meinasin synnyttää myös jo viikolla 34+3, mutta supistuksia estävät lääkkeet hidastivat synnytyksen käynnistymistä kymmenellä päivällä.

Kolme tuntia ennen kuin Zelda syntyi, viimeinen mahakuva <3

Raskaus oli se asia mistä mä aina haaveilin lapsena ja vähän vanhempanakin. Se tuntui niin uskomattomalta ja ihmeelliseltä asialta, mitä se ehdottomasti onkin, mutta raskauden raskaus yllätti mut kuitenkin. En ollut varautunut siihen, miten rankkaa on makoilla kymmenen viikkoa paikoillaan, voimatta itse hoitaa rakasta esikoista. En myöskään ollut varautunut siihen, miten paljon voi pelätä, että omalle vauvalle sattuu masussa jotain. Miten halvaannuttavaa ja raastavaa se pelko voi olla.

Synnytys sen sijaan oli se asia, jota yritin visusti olla ajattelematta ensimmäiseen synnytykseeni asti. Se oli jotain pelottavaa, täysin hallitsematonta, ja taatusti hemmetin kivuliasta. Ensimmäinen synnytys kuitenkin käänsi kaiken päälaelleen, ja toinen vain vahvisti ajatuksia. Raskaudesta tuli mielessäni se pelottava, hankala asia, ja synnytys taas oli jotain niin uskomattoman hienoa ja ihmeellistä, että en usko että maailmasta voi löytyä mitään hienompaa kokemusta. Vaikka musta tuntuu että mun kroppa on viimeinen, jonka tulisi ikinä olla raskaana, synnyttämisen koen olevan ihan mun juttu.

En voi väittää, etteikö toisten kasvavat masut ja ultrakuvat herättäisi välillä sellaisia pieniä ”voi että, jos sittenkin vielä kolmas joskus” -ajatuksia. Mutta silti, mä en halua että meidän pienet joutuvat katsomaan vierestä kun äiti ei voi muuta kuin maata kuukausikaupalla, pahimmassa tapauksessa sairaalassa. En myöskään halua enää koskaan kokea sitä hirveää menettämisen pelkoa. Ainahan sitä sanotaan, että jokainen raskaus on erilainen, ja niin varmasti onkin. Mutta mulle kaksi raskautta samoine ennenaikaisuuden uhkineen, eivät mielestäni jätä enää tilaa riskinotolle. Raskautta en jää kaipaamaan, mutta synnyttämistä kyllä.

Mulla ei oikeastaan ollut punaista lankaa kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Mä vaan halusin kirjoittaa synnyttämisestä, koska synnytystä mulla on ikävä. Siihen tunteeseen voisi jäädä koukkuun, ehkä mä olenkin koukussa. Joskus olen kirjoittanut, että voisin synnyttää vaikka kerran kuussa, niin ihanaa se on, ja edelleen olen samaa mieltä. En ehkä olisi samaa mieltä, jos synnytykseni eivät olisi olleet kestoltaan neljä tuntia ja 1,5 tuntia, ei voi tietää. Mutta se tunne kuinka saa tehdä omalla kropalla töitä, ja kuinka kivusta huolimatta jotenkin vain kykenee toimimaan, ja vihdoin niin julmetun pitkän odotuksen jälkeen saa sen oman pienen ihmisen rinnalle, on vaan jotain sellaista, mitä mulla eivät riitä sanat kuvaamaan.

Suurin syy siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin oli se, että haluaisin lukea teidän synnytyksistä, jos te haluatte niistä kertoa! Mä voisin lukea synnytyskertomuksia vaikka joka päivä, niihin ei kyllästy ikinä. Vaikka toki se tunnelataus on omassa synnytyksessä obviously kaikkein suurin, niin kyllä toisten ihanat tarinat saavat vaan silmät kostumaan. Huomenna alkaa Livillä se Toisenlaiset äidit, joka ilmeisesti noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin viime vuosien Erilaiset äidit. Mä en malta odottaa sitä, sillä tiedän jo valmiiksi että mulla tulee itku joka jaksoa katsoessa. Ei siihen muuta tarvita kuin se synnytys.

Joten sana on nyt vapaa. Kertokaa ihmeessä omasta synnytyksestänne vaikka kokopitkä stoori jos haluatte. Tai kertokaa jos teillä on jäänyt jokin asia erityisesti mieleen. Mua kiinnostaa lukea ihan kaikenlaisista synnytyksistä, lyhyitä tai pitkiä kertomuksia, positiivista tai negatiivista, ihan mitä vaan!

PS: Mun omat synnytyskertomukset löytyvät TÄÄLTÄ(ensimmäinen) ja TÄÄLTÄ(toinen), jos ette ole lukeneet ja haluatte lukea!

Tänään oli se kauanodotettu jälkitarkastus, jos sitä enää tämänpäiväisen jälkeen voi sillä nimellä kutsua! Meidän vauvalle ja mulle oli laitettu peräkkäiset ajat että ensin on vauvan lääkärineuvola ja sitten mun jälkitarkastus ja sehän meni aivan pipariksi. Kesän kunniaksi meille oli tietenkin laitettu lääkäri-opiskelija ”lääkäriksi” ja nyt täytyy kyllä sanoa että jäi huono maku suuhun koko käynnistä. Mä ymmärrän kyllä että opiskelijankin täytyy saada harjoitella mutta miksi, oi miksi opiskelijat täytyy laittaa yksin harjoittelemaan? Tai tiedänhän minä, resurssipula, mutta kun se johtaa vain suurempiin harmeihin.

Meidänkin käynti kesti lopulta 1,5h aiheuttaen jonollisen kyrsiintyneitä asiakkaita ja ylilääkärin paikalle – vaikka kyseessä  oli ihan rutiinitarkastukset. Meidän jokaisella neuvolakäynnillä harvinaisen tyytyväiseksi tituleeratun vauvan tunnin kestäneestä lohduttomasta itkusta (joka varttitunnin lonkkien vääntelystä aiheutui) hämmentyneenä unohdin sitten kysyä kaikki mieltäni askarruttaneet asiat mm. liikunnasta ja meinasi unohtua jälkitarkastustodistuksenkin saaminen mutta onneksi tämä ylilääkäri sitten muisti kysyä että olenko jo saanut sen lääkäriltä. Niin ja niissä vauvan lonkissahan ei ollut mitään vikaa, opiskelija vain ”kokeili vauvan pulssia nivusista” ja ihmetteli kun ei saanut pulssia tuntumaan silloin kun vauva huusi. Anteeksi, olen vain edelleen tuohtunut koska ei varmasti kukaan haluaisi että omaa pientä vauvaa itketetään aivan turhan takia ja vielä niin pitkään! Täytyy sanoa että tämän päivän lääkärikäynti oli yksi mun elämän turhauttavimpia kokemuksia.

Mutta nyt siihen itse palautumiseen, vaikka en kyllä jälkitarkastuksen perusteella ole yhtään sen viisaampi kuin aiemminkaan. Mitat otettiin jo tiistaina ja kertyneistä 15:stä raskauskiloista oli jäljellä vielä neljä. Mä oon vain tyytyväinen niihin neljään kiloon sillä ennen raskautta mun paino oli jostain syystä laskenut aika alas vaikka söin normaalisti enkä liikkunutkaan normaali vaunulenkkejä enempää. Tällä hetkellä koen olevani siis noin suurinpiirtein mun omassa ihannepainossani! Täytyy vain toivoa että imettäminen ei laske nyt mun painoa enää niin alas kuin mitä se tosiaan ennen raskautta oli.

Palautuminen raskauden jälkeen on varmaan yksi herkimmistä aiheista nostattamaan mielipiteitä niin suuntaan kuin toiseenkin meidän äitien keskuudessa (heti imetys-korvikesodan ja perhepeti vs. pinnasänky -taiston jälkeen tietysti). Toisaalta pitäisi palautua nopeasti mutta toisaalta sekään ei ilmeisesti ole hyvä jos palautuu nopeasti. Itse olen vastaanottanut sekä arvailuja siitä että palaudunko enää koskaan ennalleni toisen raskauden jälkeen, että kommentteja siitä kuinka pukeutumalla tiukkoihin vaatteisiin ja esittelemällä kroppaani synnytyksen jälkeen kasaan paineita toisille äideille palautua nopeasti ennalleen synnytyksen jälkeen.

Mun mielestä se vain tuntuu väärältä että pitäisi peitellä omaa kroppaansa vain siksi ettei jollekin tule paha mieli! Miksei siitä saisi olla ylpeä jos on palautunut hyvin? Miksei saisi iloita kun näkee raskauden jälkeen peilissä viimein sen tutun oman itsensä ja pukeutua juuri niinkuin itse haluaa? Faktahan on kuitenkin se että jokainen palautuu omaan tahtiinsa, eikä mun mielestä palautumisesta pitäisi ottaa mitään paineita kun ei sille näin pian synnytyksen jälkeen oikein voi eikä edes saakaan tehdä mitään. Jos mä itse loisin esimerkkiä että heti synnytyksen jälkeen pitää himokuntoilla ja ei saa syödä muruakaan jotta on mahdollisimman pian entisellään, mä ymmärtäisin syyttelevään sävyyn kirjoitetut kommentit paineiden asettamisesta – mutta jokainen lukija tietää että niin en ole tosiaan tehnyt!

Enkä kyllä ala säkkiinkään pukeutumaan ettei kukaan ottaisi paineita. Mä oon niin tyytyväinen mun kroppaan kuin 6 viikkoa synnytyksen jälkeen voi olla ja pukeudun myös sen mukaan. Viimeksi en ollut ollenkaan näin tyytyväinen näin pian synnytyksen jälkeen, kilojakin oli jäljellä silloin vielä paljon enemmän. Palautuminen voi siis olla todella erilaista jokaisen äidin lisäksi myös jokaisen eri raskauden kohdalla. Mä kirjoitin palautumisesta viimeksi viikko synnytyksen jälkeen – tyytyväisenä senhetkiseen tilanteeseen ja silloin jo totesin että palautuminen on erilaista kuin ensimmäisestä raskaudesta.

Kaikenkaikkiaan koen olevan myös fyysisesti paremmassa kunnossa tämän toisen raskauden jälkeen vaikka vietin keväällä useamman kuukauden vuodelevossa! Jaksan hyvin nostella vaikka molempia muksuja yhtäaikaa ja työnnellä tuplarattaita ylämäessä vaikka kyydissä on rattaiden painon lisäksi 17kg muksuja ja 5kg ostoksia. Viime postauksessa mainitsemani lantiokivut menivät muutamassa päivässä ohi kuten silloin ounastelinkin ja niiden jälkeen olen onneksi ollut ihan kivuton. Myös raskausarvet (ne kokonaiset kaksi kappaletta) ovat haalistuneet suht huomaamattomiksi eivätkä ne mua häiritse yhtään, siinä ovat muistona vanhan umppariarven kyljessä. Linea negrakin erottuu vielä, vaikka raskausaikana sitä ei näkynyt ollenkaan! Hassua miten se tuli näkyviin vasta synnytyksen jälkeen.

Mä oon ottanut tasaisin väliajoin kuvia mun mahasta nyt synnytyksen jälkeen tätä postausta mielessä pitäen että niistä näkee miten palautuminen on viikkojen varrella edennyt. Lähtötilanne kaikelle palautumisellehan oli siis tämä:

Kuvissa mun masu raskausviikolla 36+0 – tasan viikkoa ennenkuin meidän pikkuinen näki päivänvalon. Nämä ovat viimeisiksi jääneet masukuvat! Huh miten iso se olikaan, olin jo iloisesti unohtanut kaiken sen tukaluuden. Hassua ajatella että kuusi viikkoa sitten meidän pieni neiti vielä köllötteli tuollanoin ja mä vain toivoin että hän syntyisi jo ja saisin pitää häntä sylissä. Nyt hän on ollut täällä meidän nuuskuteltavana ja ihasteltavana jo niin kauan ettei tosiaan osaisi kuvitella elämää ilman! Mutta ainiin mun ei pitänyt taas kerran herkistellä vauvahuuruissa vaan kertoa jotain aivan muuta! Tässäpä siis kollaasia masun palautumisesta synnytyksen jälkeen:

Nyt tuntuu niin isolta tuo eka masu vaikka silloin se tuntui aivan minimaaliselta sen megapötsin jälkeen! Eihän se iso ole, mutta on se tietty isompi kuin tämänhetkinen masunen. Ylimääräistä nahkaa on vielä, ei ehkä enää sen jättivatsan vertaa mutta kyllä tuonne saisi muutaman hamsterin ängettyä eikä tekisi tiukkaa. Istuessa se lähinnä näkyy ja jos alkaa oikein vartavasten venyttämään sitä ihoa, seistessä ei enää juurikaan.

Painoa mä en halua enää saada alemmas, mutta kiinteytyminen olisi kiva juttu! Mua vaan nyt edelleenkin mietityttää se että milloin saa alkaa tekemään vatsalihasliikkeitä tai esimerkiksi juoksemaan ja hyppimään? Koen että lantionpohjalihakset ovat ihan normaalit eikä musta tunnu ollenkaan pahalta jos vaikka juoksen pikaspurtin bussiin mutta saisinkohan mä vielä edes tehdä niin? Harmittaa kyllä niin vietävästi kun en saanutkaan niitä vastauksia tänään joita olin toivonut. Pitänee varmaankin vielä ensi viikolla soitella neuvolaan uudemman kerran ja koittaa vaikka saada uutta jälkitarkastusaikaa (onnea vaan yritykseen kesän aikana, tiedän!). Kuinka pian synnytyksen jälkeen te olette uskaltaneet aloittaa raskaamman liikunnan?

Mulla on pikkuhiljaa aika rientää koisimaan kun huomenna on ne Oton sukulaisen valmistujaiset, mutta toivottavasti piditte postauksesta! Ihanaa viikonloppua ja hurjan paljon onnea kaikille valmistuneille tai koulunsa päättäneille♥♥

PS: Tuttikertomuksen toteutan mahdollisimman pian kun niin moni toivoi sitä, halusin vain tehdä tämän ensin!

Nämä masukuvat on otettu viime sunnuntaina ennen babyshowereita kun mulla tuli 36+0 täyteen! Nyt ollaan siis raskaudessa sellaisilla viikoilla jonne asti en viimeksi päässytkään, kun Tiara syntyi juuri päivää ennen. Ei tämä kyllä mitään herkkua enää ole. Vaikka nyt ei tarvitsekaan enää levätä ja varoa aiheuttamasta supistuksia, ei tämä jatkuva 24/7 -supistelu ja ”jokohan nää kohta olis niitä synnytyssupistuksia?” -ajattelukaan helpolta tunnu. Kokoajan jännittää että koska alkaa tapahtua ja turhauttaa kun mitään ei jatkuvista oireista huolimatta tapahdu.

Tänään kävin neuvolalääkärillä ja tilanne on kuulemma jo erittäin kypsä ja käytännössä synnytys voi käynnistyä milloin tahansa, ”jee”. Onhan se tavallaan helpottavaa kuulla, mutta toisaalta myös turhauttavaa. Jos tilanne ei olisi edistynyt ollenkaan olisin voinut suosiolla luovuttaa ja ajatella että tässä kestää vielä viikkoja, mutta koska asiat kuitenkin ovat edistyneet on mulla kokoajan odottavan jännittynyt fiilis. Ja vaikka asiat ovatkin edistyneet, ei sekään käytännössä takaa sitä että raskaus ei menisi vaikkapa yliajalle, kaikkihan on ihan mahdollista edelleen.

Masupallo on ihana ja haikealla mielellä luovun siitä sitten kun aika koittaa, mutta kyllä se halu saada oma pikkuinen sieltä masusta jo syliin on ihan hirvittävän kova! Mä katselen synnytysohjelmia haaveillen siitä täydellisestä hetkestä kun saa oman vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle. Suunnittelen innoissani ristiäisiä vaikka niihin on vielä viikkokausia ja mietin että pussaileekohan Tiara yhtä innokkaasti vauvaa sen synnyttyä kuin mun masua nyt.

Pieniä tai no aika suuriakin pelkoja on herännyt; meneehän kaikki hyvin, syntyyhän vauva terveenä, selviänkö itse ilman sen suurempia komplikaatioita. Kuinka kauan joudumme olemaan sairaalassa, saadaankohan me perhehuonetta? Pääsenköhän synnyttämään sinne minne toivoisin kun sulkuja tuntuu olevan joka puolella kokoajan ja pian Naistenklinikkakin menee remonttiin ja se vaikuttaa kaikkiin HUS:in synnäreihin. Kaikki asiat mietityttävät todella paljon! Mutta täytyy vain toivoa että kaikki kääntyy parhain päin ja me saadaan terve vauva terveeseen syliin mahdollisimman turvallisesti!

Tässä on nyt viimeiset masuvertailu -kuvat Tiaramasuun, koska enempää niitä ei enää ole! Ensikatselulla musta tuntui että masuthan ovat ihan identtiset, mutta eipä se niin vain olekaan. Kun katsoo tarkemmin niin sen huomaa selkeästi kuinka Tiaramasu on ylempää paljon pyöreämpi ja ”täydempi” koska Tiara oli perätilassa ja neidin pää pyöristi mun masua ylhäältä päin. Vastaavasti taas masu on alhaalta paljon pienempi ja vähemmän ulkoneva. Nyt mulla on tietysti juuri toisinpäin koska vauva on raivotarjonnassa kuten kuuluukin.

Tänään on siis viikkoja 36+3, muutaman tunnin päästä jo 36+4! Se jää nähtäväksi miten suuriksi nuo luvut tuosta ehtivät vielä kasvaakaan. Kiitos teille ihanille tsemppareille kaikesta tuesta ja teidän kauniista sanoistanne<3 koska olen todennut jo miljoonaan kertaan että te olette parhaita vertaistukijoita, kysynkin nyt:

Miten teidän synnytykset ovat käynnistyneet? Millä viikolla? Millaisia oireita teillä on ollut ennen synnytyksen käynnistymistä? Miten toinen synnytys on eronnut ensimmäisestä?

Viikot poksuu ja masu poksuu, tänään olen kuullut enemmän kuin kymmenen kertaa että mun masu näyttää siltä että se pian räjähtää. Mä oon pahoillani siitä että kirjoittelu ja kommentteihin vastailu on jäänyt niin huonolle tolalle tämän viikon aikana, mutta mulla on vaan yksinkertaisesti ollut niin rankka ja kiireinen viikko ettei ole löytynyt aikaa eikä energiaa koneen äärellä istumiseen ja siihen että olisin ehtinyt keskittyä siihen mitä teen. En myöskään missään nimessä halua täyttää mun blogia tyhjänpäiväisillä täytepostauksilla tai vastata kommentteihin vain yhdellä sanalla joten mieluummin olen sitten odottanut sellaista hetkeä että jaksamista löytyisi.

Viimeiset kolme päivää olen kärsinyt säännöllisistä, kivuliaista supistuksista ja sen lisäksi tämä meidän alas laskeutunut pikkukaverimme on pitänyt huolta että masu heiluu supistusten välillä ja kaikki mahdolliset luut ja sisäelimet saavat osansa liikkeistä. Olo on ollut harvinaisen tukala ja suoraan sanoen kauhulla odottelen ensi viikkoa ja Oton iltavuoroja. Onneksi mun ihanat ystävät ovat tulossa seuraksi ja avuksi ja pääsiäislomakin häämöttää jo muutaman päivän päässä!

Tänään on viikkoja siis 34+0, hui! Musta tuntuu että koko raskauden ajan vallinnut seesteinen mieliala on vaihtunut viimeisten viikkojen järkyttäviin mielialanvaihteluihin. Tänäänkin olen tirauttanut itkut niin monta kertaa ettei varmaan yhden käden sormet riitä laskemaan, itkun syinä mm. ”Otto, mua itkettää kun sä oot noin ihana” (Otto leikki Tiaran kanssa ihan normaalisti), ”yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seitsemän, kasiksan, ysiksän, kymmenen…toista!” (Tiara laski kymmeneen, itkin vaikka olen kuullut sen monta kertaa) ja ”Otto mua itkettää!” ”Miksi” ”En mä tiiä ees!”. Viimeiseksi mainittu on se yleisin syy. Mutta ehkä Otto kestää tätä vielä muutaman viikon, oon kuitenkin ollut tosi rauhallinen koko raskauden ajan viime kertaan verrattuna!

Meidän ihana Tipa-rakas on alkanut juttelemaan vauvasta melkeinpä päivittäin ja mulla on aina tapana kysyä neidiltä että ”Kuka äidin masussa on?” Yleensä vastauksena on ”vauva” tai ”sisko” mutta tällä viikolla mun masussa on kuulemma ollut myös ”aamupala”, ”kakka” ja ”ystävä”. Mutta ihan hyviä vastauksiahan nekin on ;)!

Mun ajattelukyky tähän aikaan illasta alkaa olla aika heikkoa ja silmätkin meinaavat painua jo kiinni ihan itsestään joten voisin suosiolla luovuttaa ja painua nukkumaan. Hyvää yötä ja ihanaa alkavaa pääsiäisviikkoa kaikille <3

PS: Jos on mennyt mun & MiniMintin huikea arvonta ohitse niin osallistumisaikaa on vielä perjantaihin asti!