Nyt kun ollaan jo ylitetty puoliväli, musta tuntuu, että keho on muuttunut jo kovastikin. On tullut paljon lisää pehmeyttä ihan joka puolelle ja vatsa alkaa olla iso. Pari viikkoa sitten neuvolassa puntari näytti 3kg enemmän kuin lähtöpaino, mikä on maltillinen nousu tässä puolivälissä, mutta koen, että keho on silti käynyt läpi jo suuren muutoksen. Ja tiedän, että se tulee muuttumaan vielä tulevina viikkoina paljon enemmän. Käsivarret, reidet, kasvot, pehmeys lisääntyy joka puolella. Se on mulle tyypillistä raskausaikana.

Mulle on tullut jokaisen raskauden myötä muutama raskausarpi lisää vatsaan, kolmannessa niitä tuli viimeisten parin viikon aikana enemmän kuin kahdessa aiemmassa yhteensä. Uskon, että jos tämäkin raskaus kestää yhtä pitkään tai jopa pidempään kuin kolmas, arpia tulee jälleen lisää. Varsinkin nuorempana jouduin käymään itseni kanssa paljon keskustelua, että pystyin  hyväksymään arvet.

Mua on auttanut kovasti se, miten somesta olen saanut nähdä paljon erilaisia kehoja ja erilaisia jälkiä raskaudesta. Silloin kun odotin esikoista, suurin osa kuvastosta oli vielä sitä, että joko ollaan palauduttu täydellisesti ja nopeasti, tai sitten sitä omaa raskauden jälkeistä kehoa ei näytetä lainkaan.

Silloin mulla oli kovat paineet itselleni ja halusin palautua nopeasti.  Ehkä halusin näyttää, että vaikka tulinkin nuorena äidiksi, olin edelleen se ihan sama minä ja kuten muutkin ikäiseni nuoret. Ensimmäisen kahden raskauden jälkeen palauduin tosi nopeasti ja mulla oli yhteensä ehkä kolme raskausarpea, joten tavallaan sain helposti ahdettua itseni siihen äärimmäisen tiukkaan muottiin, jonka itselleni asetin. Silti mietin kelpaanko sellaisena kuin olen. Kelpaanko äidiksi, kelpaanko naiseksi, olenko oikeanlainen?

Sitten tuli erilaiset somehaasteet ja erilaiset kehot. Se kuvasto muuttui, jota itselleni päivittäin syötin. Aloin seuraamaan erilaisia ihmisiä, erilaisia kehoja ja kokemuksia. Samalla kun ne antoivat mulle voimaa, aloin kuitenkin törmätä mediassa ajatukseen, jonka mukaan oikeat äidit näyttivät tietynlaiselta. Oltiin menty ääripäästä toiseen lehtiotsikoissa. ”TÄLTÄ NÄYTTÄVÄT OIKEAT NAISET, KATSO KUVAT”. Sain myös osakseni jatkuvaa negatiivista kommentointia somessa mun hoikkuudesta. Tuntui, että en sopinut mihinkään kategoriaan. En ollut tarpeeksi virheetön ollakseni jotain, eikä mussa ollut tarpeeksi jälkiä ollakseni jotain muuta.

Kuka edes näyttää äidiltä? Kehosta ei mitenkään voi päällepäin sanoa kuka on äiti ja kuka ei, ei ole olemassa mitään standardi-äitivartaloa. Äiti voi näyttää ihan miltä tahansa. Litteä ja lihaksikas vatsa arvettomalla silkinsileällä iholla voi ihan hyvin kuulua äidille. Ja joku, jolla on vatsa täynnä venymäarpia, ei välttämättä koskaan ole ollut raskaana. Ja joku, joka ei koskaan ole ollut raskaana, voi silti olla äiti. Toisen kehosta ei voi eikä tarvitse (eikä mielestäni myöskään saa) päätellä tämän kohdun tilannetta tai perhestatusta. Munkin on luultu olevan raskaana silloin kun en ole ollut.

Kolmannen raskauden aikoihin musta oli huhuttu jo vuosia, että mulla on anoreksia (jota mulla ei koskaan ole ollut), kutsuttu oksettavan laihaksi, luuviuluksi, pakkasen raiskaamaksi pulkannaruksi. Se oli järjettömän inhottavaa ja loukkaavaa.

Raskausaikana mun kroppa muuttui ja alle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sain vahingoniloisen kommentin. ”No, läskihän susta jäi.” Anoreksiahuhujen ja läskiksi kutsumisen välissä ei ollut kymmentäkään kiloa. Se kommentti satutti, vaikka tiesin, että se oli täysin turhaa ja perusteetonta ilkeilyä. Jos jotain, niin se oli vaan hieno esimerkki siitä, että aina tulee olemaan joku, joka arvostelee ja jolle ei kelpaa sellaisena kuin on, ihan sama millainen on.

Yritin silloin olla itselleni armollinen ja suhtautua lempeästi siihen, että kolmannella kerralla mun kroppa ei palautunut enää niin salamannopeasti kuin kahdella ensimmäisellä. Se oli kuitenkin vaikeaa, eivätkä ulkopuoliset paineet tehneet siitä ainakaan yhtään helpompaa. Olen kuitenkin saanut nähdä, että kyllä se mun kroppa palautui kolmannellakin kerralla, vaikka tahti oli hitaampi. Sain kuin sainkin toimivan kehon, joka mahdollisti juoksulenkit ja joka tuntui lopulta voivan paremmin kuin koskaan ennen. Se tieto auttaa tällä kertaa, jos palautuminen sujuu jälleen rauhallisemmassa tahdissa. Ei ole mitään kiirettä, vaan mun täytyy antaa keholle rauhassa aikaa ja mahdollisuus toipua.

Olen kiitollinen siitä, että osaan olla lempeämpi itselleni tänään. Miten paljon helpompaa mulle on nyt ottaa vastaan näitä muutoksia ja miten paljon vähemmän odotuksia ja paineita asetan omalle raskauden jälkeiselle itselleni. Osaan ajatella, että se raskauden jälkeinen pehmeä vatsa on voimakas ja tehnyt ihan valtavan suuren työn. Se on kasvattanut sisällään uuden elämän, eikä se muutu yhtään vähemmän voimakkaaksi, kun se elämä jatkaa kasvuaan vatsan ulkopuolella. Päin vastoin.

Vaikka olen ollut joka kerta himpun verran armollisempi raskauden jälkeiselle keholleni, en ole vielä ikinä ottanut itsestäni selfietä verkkopikkareissa synnytyksen jälkeisen suuren vatsan kanssa sairaalassa. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että se vatsa häviää pikkuhiljaa ja jäljellä olisi vain pieni pömppis. Mutta miksi se isokin pömppis ei olisi mielestäni ikuistamisen arvoinen? Tietenkin se on! Tällä kertaa oikein odotan, että voin tallentaa sen hetken muistoksi. Miten ainutlaatuinen on se hetki, kun oma keho pikkuhiljaa alkaa supistua vauvan kodista takaisin vain mun omaksi kehoksi. Ja tästäkin ajatuksesta kiittäminen on kaikkia niitä rohkeita äitejä, jotka ovat näyttäneet oman synnytyksen jälkeisen verkkopikkaripömppiksensä.

Mulla on edelleen joskus haastavampia kehopäiviä, jolloin omaan kehoon ja sen muutoksiin on vaikea suhtautua. Olen silti tullut kauas niistä armottomista ajatuksista, joita mulla joskus oli. En todellakaan osaa olla täydellisen itsevarma, enkä varmasti koskaan tule osaamaankaan. Mutta se ei haittaa. Yritän suhtautua kehooni neutraalisti. Mun ei tarvitse rakastaa sen jokaista kohtaa, mutta ei myöskään vihata. Mun ei tarvitse aina ajatella sen olevan kaunis, mutta ei rumakaan. Ruma on sana, jota mielestäni ei tarvita lainkaan sanavarastoon kun puhutaan ulkonäöstä. Käytös voi olla rumaa, ihminen ei. Jokainen keho on arvokas ja hyvä sellaisena kuin se on.

Uskomatonta, mutta nyt raskausappi näyttää, että raskaudesta on takana tasan 50% ja puoliväli on saavutettu. Niin hassua, että tästä eteenpäin päiviä on koko ajan jäljellä vähemmän, kuin mitä niitä on jo takana. Tuntuu ihan valtavan helpottavalta olla nyt tässä ja puhua puolivälistä, kun ne ekat 10 viikkoa tuntuivat siltä, että eivät lopu ikinä ja päästäänkö edes sinne kymppiin asti. No päästiin me. Hurjaa. Nyt meidän mahatyypillä on kokoa jo monta sataa grammaa ja enää kaksi viikkoa siihen 22 viikon merkkipaaluun, jonka jälkeen käynnistyvää synnytystä ei enää automaattisesti kutsuta keskenmenoksi, vaan vauvalla on jo (vaikkakin pieni) mahdollisuus selviytyä. Ja siitä eteenpäin mahdollisuudet parantuvat nopeasti.

”Jos raskaus on ehtinyt kestää 23 viikkoa ennen lapsen syntymää, tällä on noin 50-prosenttinen mahdollisuus selvitä. Viikkoa myöhemmin syntyneistä vauvoista jo kaksi kolmesta jää henkiin. Jos 27 raskausviikkoa ehtii täyttyä ennen lapsen syntymää, ennenaikaisuus ei enää johda kuolemaan, vaan käytännössä kaikki sen jälkeen syntyvät keskoset selviävät, ellei muita sairauksia ole.” (lähde: vau.fi) 

Kun on alkuun pelännyt jatkuvasti keskenmenoa verenvuodon vuoksi, tuntuu se 50/50 mahdollisuuskin jo ihan uskomattomalta elämänlangalta, jota olen odottanut todella kovasti. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla tässä ja tuntea tämän ihanan pienen tyypin mun sisällä niin elinvoimaisena ja liikkuvaisena. Synnytykseen on (toivottavasti) vielä pitkä matka kuljettavana, mutta voiton puolella ollaan.

Kuluneen viikon aikana on käynyt selväksi, että vauva aivan selkeästi kuulee ääniä mahaan. Olen sitä pari viikkoa jo epäillyt ja eri lähteissä on tästä tosi ristiriitaista tietoa (osassa lukee, että viikolta 17 eteenpäin ja joissakin, että viikolla 22 vauva alkaa kuulla vatsaan), mutta meidän vauva taitaa ainakin kuulla nyt näin viikolla 20. Hän nimittäin aloittaa hurjat bileet aina kun autossa tai kuunnellaan kotona musiikkia. Ja huom, vain jos se on Oton musiikkia, eli raskasta rockia, anime-musiikkia tai ruotsalaista hiphopia. Ja jos yritän laittaa jotain omaa, kuten vaikka Harry Stylesia tai The Weekndiä, niin beibi jatkaa unia, eikä korvaansa lotkauta. Hänestä on tulossa siis selkeästi Oton hengenheimolainen ainakin musamaultaan.

Liikkeet ovat lisääntyneet runsaasti ja nyt niitä tuntuu tosi usein päivän aikana ja lähes aina pötkötellessä ja nukkumaan mennessä. Edelleen niitä pienempiä potkuja ja töytäisyjä on vaikea nähdä ulospäin, mutta mahan muoto kyllä vaihtelee ja vauvan selän ja pepun tuntee tosi selvästi mahan läpi.

Löysin viikonloppuna varastoa siivotessa meidän taaperokärryn, vastasyntyneen kylpytuen, potan ja vaikka mitä muuta. Ihanaa, kun olivat siellä tallessa! Samoin löysin vihdoinkin kadonneen parin mun mummun neulomille villasukille ja lapasille. Nyt meidän nuorimmainenkin pääsee käyttämään mun rakkaan mummun neulomia asusteita, vaikka ei mummua koskaan ehtinyt tavata.

Sellaisen huomion olen myös tehnyt tässä, että mulla ei enää tule normaalia useammin nälkä! Mikä on aivan ihanaa. Inhosin sitä, kun alkuun oli jatkuvasti nälkä ja koko ajan sai miettiä mitä söisi seuraavaksi, ja sitten ei kuitenkaan pystynyt syömään paljoa kerralla. Nyt olen päässyt takaisin normaaliin ateriarytmiini, eli siihen, että syön 4-5 kertaa päivässä. Tällä hetkellä syön aika samalla tavalla kuin ennen raskautta, mutta toki raskausajan ruokarajoitukset huomioiden. Vielä ei närästä (kopkop!) eli pystyn hyvin syömään vielä raakaa sipulia ja muita ihania närästäviä juttuja. Teen muuten postausta raskausajan ruokavalioon liittyen, se on tulossa ihan tässä lähiaikoina myös!

Hyvä fiilis edelleen. Supistuksia on, mutta eivät haittaa normaaleja arjen askareita. Välillä jos huomaamattani innostun kävelemään liian nopeasti ja liian pitkään (siis ulkona kävelyllä), niin sitten saattaa supistella enemmän, mutta levossa menee aina nopeasti ohi, eivätkä ole kivuliaita supistuksia. Olen siis tosi rauhallisin mielin ja nautin tästä ihan täysillä, koska aina en ole ollut näin onnekas. Toivotaan, että kipeät supistukset loistavat poissaolollaan sinne asti, että synnyttäminen on jo turvallista ja jopa toivottua.

Liitoskipuja tulee välillä tosi randomisti esim. kylkeä kääntäessä tai aivastaessa. Ja välillä taas menee monta päivää, ettei tule ollenkaan missään tilanteessa. Muistaakseni mulla on ollut ennenkin näin, että niitä tulee ja menee, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Checklist raskausviikko 20:

Vauvan koko hedelmänä: Mango.

Cravings: Ei mitään ruokahimoja? Tosi outoa! 

Oireet: Ei juuri mitään oireitakaan, paitsi satunnaiset supistukset ja hyvin satunnaiset liitoskivut. 

Taas takana yksi raskausviikko ja puoliväli on jo ihan nurkan takana, huikeaa. Koko ajan se tärkeä 22 viikon raja lähestyy, mikä tuntuu niin hyvältä. Meidän vauva kasvaa ja kehittyy. Se tuntuu haastavan alun jälkeen vieläkin niin uskomattomalta, että ollaan näin onnekkaita, että ollaan päästy jo tänne asti. Mulla oli viime viikolla se lääkärineuvola, jossa pääsinkin kurkkaamaan vauvaa myös ultrasta, mikä oli mulle uutta. Meidän neuvolassa ei ennen ole ultralaitteella kurkattukaan, paitsi esikoisen raskausaikana kun käytiin juuri ennen synnytystä. Tosi kiva, että sinne on tullut nyt ultralaite takaisin ja pääsi kurkkaamaan sillä!

Vauva karkaili koko ajan sekä dopplerilta että ultralaitteelta, kun hän on niin kovin liikkuvainen. Ei meinattu taaskaan saada pitkää pätkää sydänääniä, kun hän koko ajan liikkui aivan eri asentoon. Mutta lopulta saatiin pieni pätkä ja syke oli sama kuin taannoisessa ylimääräisessä ultrassa käydessä, eli oikein hyvä. Neuvolassa katsottiin myös paino (nyt mulle on tullut yhteensä tasan 3kg lähtöpainosta), sekä verenpaine, joka oli myös normaali.

Tässä kun kirjoittelen, niin vauva taas pitää bileitä mahassa. Huomaan itsekin, että hän on aika kova liikkumaan, sillä tosi lyhyenkin ajan sisään liikkeet saattavat tuntua aivan eri puolilla vatsaa. Välillä navan kohdalla, välillä nivusessa, välillä alavatsassa ja välillä kohti kylkeä. Hän puskee ja tökkii ja muljuu joka suuntaan, kun vielä mahtuu hyvin. Liikkeet eivät toistaiseksi satu ollenkaan tai tunnu epämukavalta, joten tämä on vain hauskaa vielä tässä vaiheessa. Saa nähdä rauhoittuuko hän loppua kohti, kun tila alkaa sitten vähentyä, vai jatkaako samaan malliin ihan synnärille saakka.

En tiedä kuuleeko vauva jo meidän äänet, mutta lapset jo kovasti juttelevat ja laulavat mahalle. Joka ilta he laulavat unilaulun vauvalle ja toivottavat hyvää yötä. Ja tämän kaiken he ovat keksineet ihan oma-aloitteisesti. On ihanaa, kun he odottavat vauvaa jo niin innolla. Ja aina kun he lähtevät kouluun ja dagikseen, he sanovat myös vauvalle heippa ja toivottavat mukavaa päivää. Lapset tuntuvat olevan enemmän perillä siitä, että meille on tulossa vauva, kuin mitä itse vielä olen! He ovat ottaneet vauvan jo selkeästi tärkeäksi osaksi perhettä siinä missä itse saatan vielä välillä unohtaa jopa olevani raskaana, kun olokin on ollut niin hyvä nyt viime päivinä. Mutta ihanaa, kun ovat. Vaikka välillä raskauden unohtaakin, tulee toisaalta usein myös mietittyä millainen meidän tuleva pieni on ja millaista meidän arki on sitten syksyllä. Odotan sitä kovasti.

Selkeästi tällainen korona-ajan raskaus rauhallisella elämänrytmillä sopii mun kropalle paremmin kuin aiemmat raskaudet, jotka ovat olleet täynnä menoa ja meininkiä. Jotain hyvää siis koronastakin, vaikka muuten olen siihen aivan 100% kyllästynyt, kuten varmasti koko maailma. Supistukset ovat pysyneet todella hyvin aisoissa tässä meidän rauhallisessa arjessa ja olen pystynyt tekemään normaalisti kaikkea, mitä muutenkin. Ollaan ulkoiltu, käyty kävelyllä ja kaupassa välillä, olen jaksanut siivota ja laittaa ruokaa ja pystynyt joogaamaan ja maalaamaan jopa valtavan taulun lattialla istuskellen, eikä selkä edes huutanut hoosiannaa. Aika hyvä. Toivottavasti tämä jatkuu samaan malliin mahdollisimman pitkään.

Vielä reilut pari viikkoa meidän rakenneultraan ja sen jälkeen tuleekin pikkuhiljaa täyteeen se 22 viikon raja ja saa tilata äitiyspakkauksen tai -avustuksen rahana. Me otetaan varmastikin äitiysavustus rahana, vaikka uusi pakkaus tosi söpö onkin. Mulla on niin tarkat suunnitelmat siitä, millaisen vaatevalikoiman ja millaisia tarvikkeita haluan hankkia, jotta ne aidosti pääsevät myös käyttöön, joten koen, että mun suunnitelmia on helpompi toteuttaa ihan itse. Se 170€ on myös iso raha esimerkiksi kirppiksellä, sillä saa jo paljon kaikkia tarvittavia hankintoja tehtyä. Viimeksi kun olen äitiysavustuksen saanut vuonna 2016, se summa oli vielä 140€ ja sekin tuntui jo isolta summalta silloin.

Loppukoontina: Raskausviikko 19 sujui mukavasti, kuten monet edelliset viikot tähänkin asti. Edelleen nautin keskiraskaudesta ja toivon, että nämä hyvät fiilikset jatkuvat myös tästä eteenpäin. Vauva on varsin liikkuvainen tyyppi ja se on mainiota!

Checklist raskausviikko 19:

Vauvan koko hedelmänä: Greippi.

Cravings: Cashew-karpalo-chiabatta voilla ja juustolla. NAM!

Oireet: Ei juurikaan mitään oireita. 

Jälleen yksi raskausviikko takanapäin. Viime viikon isoin juttu oli ultra, tämän viikon rutiiniverikokeet eivät tuntuneet lainkaan niin jännittävältä, heh. Loppuviikosta mulla on tämän raskauden ensimmäinen neuvolalääkäri, jota odotan kyllä, mutta siellä tuskin tulee mitään sen suurempaa. Ihan kiva kuitenkin, jos kuunnellaan sydänäänet. Rakenneultraan on vielä reilut kolme viikkoa.

Vauvan liikkeet ovat alkaneet voimistumaan ja nyt Ottokin on tuntenut hyvin jo vatsan päältä jopa potkuja. Pari kertaa on tullut sellainen kunnon kova monotus, joka on näkynyt ulospäin niiden isompien kääntyilyjen lisäksi. Vauva vaikuttaa tällä hetkellä olevan tosi aktiivinen ja liikkeitä tuntuu monta kertaa päivässä. Se on aivan ihanaa. Voisin vaan pötkötellä sohvalla tunnustelemassa vauvan liikkeitä vaikka koko ajan. On ihana miettiä millainen tyyppi mahassa kasvaa. Onko hän vauhdikas vai rauhallinen? Onkohan hänellä ruskea vai vaalea tukka, vai ei tukkaa ollenkaan? Onkohan hänelläkin saman väriset silmät kuin meillä kaikilla muilla? Oppiikohan hän ensin puhumaan vai kävelemään? Mikähän on hänen ensimmäinen sanansa?

Ollaan makusteltu hänen mahdollista tulevaa etunimeään nyt jo pari viikkoa ja etenkin saatuamme aavistuksen mahdollisesta sukupuolesta, se nimi jonka keksimme on alkanut tuntua tosi hyvältä. Toinen ja kolmas nimi on vielä ihan auki, vaikka meillä tietyt toiveet onkin niistä kummastakin. Sopivan yhdistelmän päättäminen on aina hankalinta. Mutta tärkeintä on se, että se etunimi, jolla häntä kutsutaan, on alkanut tuntua tosi hyvältä. En nyt vielä sano, että ollaan lyöty se lukkoon, mutta aika pitkälle ollaan kuitenkin mietitty.

Ajatuksissani mietin häntä jo sillä nimellä. Meillä ei taas(kaan) ollut vauvalle työnimeä, taisi tämä mahdollinen tuleva etunimi nyt kaapata sen paikan. Mutta puheissa hän on silti edelleen pääosin ”vauva”. Se hetki kun jotain saa kutsua nimellä vauva on niin ohikiitävän lyhyt, että nautin vaan täysin rinnoin kun saan puhua meidän vauvasta. Sitten on koko loppuelämä aikaa puhua hänestä ja hänelle nimellä.

Edelleen nautin keskiraskaudesta ja toivon, että saan nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Supistuksia ei onneksi tule liikaa, mutta tulee kuitenkin. Varsinkin pitkään seisoskelu supistelee, rauhallinen kävely tuntuu paljon mukavammalta. Ruokaa laittaessa supistaa helpommin kun rauhallisesti kävelyllä. Se on hassua, kun kävelyssä on kuitenkin enemmän liikettä. Mutta en valita, tykkään muutenkin ennemmin kävellä kuin seisoa ja onneksi meillä on baarijakkarat, niin ruokaa voi laittaa istuskellenkin tarvittaessa. Supistusten ja satunnaisten liitoskipujen lisäksi olen muuten onneksi edelleen oireeton. Voi kun tämä hyvä fiilis jatkuisi niin lähelle loppua kuin mahdollista!

Tuntuu hurjalta, että nyt on 45% raskaudesta takana. Toiset 45% ja ollaan aivan loppusuoralla. Mihin tämä aika vaan hujahti? Tiedän ihan varmuudella, että kesä tulee menemään ihan älytöntä vauhtia, koska kesäloma menee aina ihan hillittömän nopeasti. Joten kohtahan vauva on jo täällä. Viimeistään tuossa rakenneultran jälkeen aletaan tekemään enemmän hankintoja, koska kesällä sitten halutaan enemmän keskittyä lomailuun ja chillailuun. Toistaiseksi olen ollut edelleen tosi laiska niitä tekemään, vauvalle tehdyt ostokset mahtuvat yhden pienen paperikassin pohjalle, heh. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Mieluummin kokoan harkitusti ja hitaasti vain ja ainoastaan ne tarpeelliset tavarat, kuin haalin kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Checklist raskausviikko 18:

Vauvan koko hedelmänä: Granaattiomena.

Cravings: Appelsiinit edelleen ja muutenkin kaikki kirpeän sitruksiset jutut. 

Oireet: Liitoskivut satunnaisesti, harjoitussupistukset. 

Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!