Täällä sitä ollaan, loppumetreillä. Tämä raskaus on edennyt ihan hurjaa tahtia, ja on vaikea ymmärtää että olen jo näin pitkällä. Mutta joka päivä se konkretisoituu enemmän ja enemmän. Uusia suunnitelmia tehdessä on pitänyt ottaa huomioon mitä viikkoja jo eletään, ja monen kaverinkin kanssa kun ollaan nähty niin lähtiessä ollaan sitten sovittu että ”Nähdään seuraavan kerran sitten kun vauva on jo syntynyt!”. Siis apua, liian todellista! Samalla kuitenkin niin epätodellista, kun ei mulla yhtään ole sellainen olo että esim. kolmen tai neljän viikon päästä meillä olisi vauva.

Muuton aikaan kiusanneet supistukset ovat helpottaneet, tai oikeastaan kadonneet kokonaan. Tällä viikolla olen uskaltanut aivan rauhassa jo siivoilla ja tyhjennellä tiskikonetta ja kävellä portaita normaalisti ylös ja alas – ja pah, mulla ei tule supistusta edes joka päivä. Eli saattaahan se hyvin olla että tämä tyyppi viihtyykin kohdussa reippaasti siskojansa pidempään, tai sitten ei. Tiaran odotusaikana koin ensimmäisen supistukseni ikinä viikolla 34+3, ja siitä ei sitten kauaa enää mennytkään että hän syntyi, vaikka tuota ennen mulla ei koskaan ollut ollut edes yhtäkään kivutonta harjoitussupistusta. Mutta saa nähdä, onhan tämä taas jännää seurata miten oma keho toimii tällä kertaa.

Kävin neuvolassa eilen, ja siellä oli kaikki oikein hyvin, juuri niinkuin pitääkin. Verenpaine oli edelleen matala ja muutkin arvot hyviä. Vauva on tosiaankin pää alaspäin pötsissä, mikä on myös hyvä. Toivottavasti hän ei sieltä enää käännykään. Tulostin jo itselleni HUSin Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomakkeen, ja ajattelin neuvolahoitajan kehotuksesta pakata sen mukaan synnärille neuvolakortin väliin. Viimeksi mulla ei sellaista ollut ja pärjäsin ilmankin, mutta ajattelin että nyt olisi kiva kun se on mukana ja ei tarvitse sitten kesken synnyttämisen enää osata sanoa mitä toivoo.

 Neuvolan hoitajan kanssa juteltiin tulevasta synnytyksestä ja mun ajatuksista sen suhteen ja hän oli kyllä tosi rohkaiseva ja sanoi että mulla kuulostaa olevan selkeät sävelet ja hyvä ja luottavainen mieli tulevasta. Meillä on ollut sama hoitaja Tiaran raskausajalta asti, melkein kuusi vuotta siis jo ja se on kyllä ihanaa. On tuttu ihminen jonka kanssa jutella ja joka tuntee sekä mut että meidän perheen hyvin. Hänen kanssaan mulla on aina ollut hyvä mieli käydä neuvolassa eikä koskaan ole tarvinnut jännittää tai miettiä että uskaltaako kysyä jotain.

Mulla olisi jäljellä vielä yksi neuvolalääkärikerta ja yksi ultra jossa tsekataan vauvan koko ja tarjonta vielä varmuuden vuoksi. Varattiin myös yksi normaali neuvolakäynti vielä, mutta saattaa olla että se jää sitten käymättä kokonaan, kun oli niin myöhään vasta viikolla 38. Katsotaan, katsotaan. Nämä on niin jänniä hetkiä, jotenkin ei oikein tiedä miten päin olisi! Olisi niin helppoa kun tietäisi etukäteen milloin vauva syntyy,  mutta eihän sitä millään voi tietää, pitää vaan odottaa.

Ensi viikolla varmaankin pakkailen sitten sairaalakassin, kunhan olen saanut viikonloppua vauvan vaatteita pestyä. Ei olla nimittäin vielä pesty mitään! Sairaalakassista tulee sekä tekstiä että videota, kun molempia on toivottu.

Laitoin muuten kollaasiin kaikki kuvaamani mahat tästä raskaudesta, alkaen viikolta 15! Onhan tuo maha nyt kyllä ottanut jäätävän kasvuspurtin tässä loppua kohden. Naurattaa miten isolta maha tuntui jo puolivälin tienoilla, vaikka oikeastihan se oli aivan mini.

Ihanaa huomista loppiaista kaikille, nauttikaa mielettömän kauniista pakkassäästä, mä oon ainakin ihan fiiliksissä tuosta auringosta ja lumesta!

Lupailin tuossa ennen joulua että kirjoitan vähän ylös mitä ajatuksia lähiviikkoina häämöttävä synnytys herättää ja miten ajattelin siihen valmistautua. Ihan ensimmäiseksi on pakko sanoa että tuntuu hurjalta, että siihen että vauva on täysiaikainen, on enää kolme viikkoa ja kaksi kokonaista päivää!

Meidän Zelda syntyi tasan täysiaikaisena 37+0, ja Tiara viikolla 35+6 joten aiempia raskauksia katsoen loppumetrit tosiaankin ovat enää edessä. Tietysti ihan kaikki on mahdollista, mutta ainakin neuvolaa ja äitiyspolia lainatakseni ”Olisi ihme jos raskaus kestäisi edes viikolle 38+”. Näin ollen synnytys on viime viikkoina ollut paljonkin mielessä ja vähän vaihtelevilla fiiliksillä.

Yleensä synnytys tulee mieleen kätevästi siinä iltahammaspesun jälkeen, juuri kun pitäisi alkaa miettiä jotain seesteistä mikä saattelee hellästi höyhensaarille. Eli ei ainakaan synnytystä, sillä jos olen ihan rehellinen niin kyllä mua jännittää synnytys ihan pirusti. Kaksi aiempaa on mennyt aivan täydellisesti ja sinänsä mulla on siis hyvät kokemukset synnyttämisestä ja tiedän että osaan kyllä, mutta jostain se jännitys silti kumpuaa. Kai se jännittää että voiko vielä kolmannellakin kerralla synnytys sujua yhtä hyvin, varsinkin kun tämä kolmas raskauskin on yllättänyt sillä miten hyvin kaikki on sujunut.

Mutta ei sinne synnyttämään kannata peläten ja panikoiden lähteä, joten olen yrittänyt käsitellä näitä tunteita ja miettiä mistä se pelko kumpuaa. Kai se nimenomaan on pelkoa vaan siitä että tapahtuu jotain odottamatonta joka on vaaraksi mulle tai vauvalle. Ja sille en oikeastaan voi mitään itse jos jotain odottamatonta tapahtuu. Jos synnytys sujuu kuten kaksi aiempaa, tiedän että pystyn siihen oikein hyvin. Mun täytyy vaan luottaa mun omaan kroppaan ja kuunnella omaa oloani ja tehdä parhaani.

Viime aikoina olen törmännyt myös useampaan matkasynnytyksestä kertoneeseen artikkeliin, ja se on sitten se mun toinen konkreettinen pelkoni: että vauva syntyy kotiin tai autoon. Ensimmäisen synnytykseni kesto oli reilut neljä tuntia, ja toisen synnytykseni kestoksi on merkitty 1,5 tuntia, eli on oletettavaa että tämä kolmaskin minityyppi putkahtaa maailmaan suhteellisen sutjakkaasti.

Kahdella aiemmalla kerralla olen tuntenut varsinaista synnytyskipua vasta avautumisvaiheen viimeisten kahden sentin aikana, ja etenkin viimeksi ne viimeiset kaksi senttiä menivät todella nopeasti. Siksi mä jännitän ihan hulluna että osaanko tällä kertaa tulkita mun kroppaa jo ennen kuin se kova kipu alkaa ja ehditäänkö me ajoissa. Täytyy vain toivoa parasta. Nyt tietysti auttaa se, että mulla EI ole ollut viikolta 25 alkaen säännöllisiä jatkuvia supistuksia kuten viimeksi, eli ehkä jotain voin jo päätellä siitä sitten kun ne säännölliset supistukset alkavat vaikka ne eivät kipeitä olisikaan, tai ainakin voin käydä tarkistamassa tilanteen.

Tällä kertaa mä haluaisin synnyttää ilman kivunlievitystä. Olen kummallakin aiemmalla kerralla saanut epiduraalin juuri siinä viimeisten kahden sentin kohdalla, jolloin se ei ole enää auttanut ollenkaan. Ehkä olisi pitänyt tajuta ottaa spinaalipuudutus, jonka olen kuullut auttavan vielä loppuvaiheessakin. Mutta tosiaan, kun kerran kaksi aiempaakin olen pärjännyt käytännössä ilman kivun lievitystä, niin voisin hyvin nyt jättää sen ahdistavan puudutusvaiheen kokonaan pois ja keskittyä vaan edistämään synnytystä senkin ajan.

Olen miettinyt myös Tens-laitetta, mutta mun pitää lukea siitä vielä enemmän sillä en ole ehtinyt perehtymään siihen että miten se auttaa ja missä vaiheessa. Tai siis ymmärrän sen perusidean, mutta auttaako se ja saako sitä käyttää vielä siinä ihan loppuvaiheessa kun mulla on kivunlievitykselle tarvetta? Jos jollain on kokemusta niin saa mieluusti jakaa!

Haluan pysyä synnytyksessä liikkeellä niin pitkään kuin mahdollista, koska liikkuminen helpottaa kipua ainakin mulla. Ponnistusvaihe kuitenkin tuntuu mulle parhaalta sängyllä. Kaksi aiempaa olen ponnistanut puoli-istuvassa asennossa sängyllä, ja se on toiminut mulla, joten saattaa olla että teen niin tälläkin kerralla. Jos joku muu tuntuu siinä synnytystilanteessa paremmalta, niin sitten mennään sillä. Tiedän kyllä että anatomisesti se ei todellakaan ole se kaikkein paras asento, mutta se tuntuu musta itsestäni turvalliselta ja siinä asennossa olen saanut vauvan ulos jo kaksi kertaa.

Synnytyksen jälkeen haluan pitää vauvaa ihokontaktissa ja rinnalla mahdollisimman pitkään, ja toivon että Otto saa leikata napanuoran kuten tytöiltäkin on leikannut. Viimeksi saatiin olla salissa useampi tunti ihan rauhassa ja imetys lähti hyvin käyntiin siinä ja tuntui tosi luontevalta. Toivoisin myös että saataisiin olla perhehuoneessa jos vain se on mahdollista.

Mä haluaisin kotiutua nopeasti, mieluusti jo 24h kuluttua synnytyksestä, mutta sen ensimmäisen yön haluaisin olla sairaalassa koska se tuntuu turvalliselta että on ammattilaisia siinä ympärillä jos jotain komplikaatiota ilmenee. Zeldan kanssa me taidettiin kotiutua alle 36h synnytyksestä, mikä oli oikein hyvä. Hän syntyi lauantain ja sunnuntain välisenä aamuyönä, ja maanantaina aamupäivällä me lähdettiin jo kotiin. Silloin ei saatu perhehuonetta, mutta onneksi se yksi yö meni aika nopeasti.

Vaikka mua jännittää synnytys niin kovasti sitä myös odotan. Se on ainutlaatuisin hetki ja tilanne maailmassa, eikä mikään voi tuntua yhtä hienolta kuin se kun saa oman lapsen ensi kertaa syliin. Mä odotan malttamattomana että saan nähdä meidän pikkuisen ensimmäistä kertaa ja tuntea kuinka hän tarttuu mua sormesta pikkuisilla sormillaan ja kuinka hän avaa silmät ja ääk en kestä!

Tämän postauksen kirjoittaminen oli sellainen hyvä ajatusten selkiyttäjä mulle itsellekin. Vaikka luultavasti näen vielä ennen synnytystä ainakin painajaisia matkasynnytyksestä ja ties mistä, niin todellisuudessa mä kuitenkin odotan synnytystä ihan hirveän paljon. Ja se ei auta mitään että murehtii etukäteen asioita joihin ei voi vaikuttaa itse. Kannattaa ennemmin keskittyä valmistautumaan siihen mihin voi vaikuttaa, ja luottaa vaan itseensä ja kroppaansa, sekä kätilön ja muun henkilökunnan ammattitaitoon.

Nyt jos siellä on joku jolla on samantyyppisiä kokemuksia kuin mulla, tai olet kokenut hyvin sujuneen matkasynnytyksen tai tiedät jotain Tens-laitteesta tai ihan mitä vaan tulee mieleen niin kommentoikaa ihmeessä!

Viime aikoina olen törmännyt netissä moneen listaukseen ”asioista joita ei kerrota synnytyksestä”. Nämä listat kuitenkin tuntuvat muistuttavan toisiaan aika paljon, huumorilla höystettyine kauhukuvineen.  Niissä on usein listattu ne kaikki asiat jotka löytyvät ensimmäisellä neuvolakäynnillä saatavista lippulappusista, vanhemmuusoppaista, vauvasivustoilta ja keskustelupalstoilta ensinäkemältä, kuten se että synnytyksessä saattaa tulla kakka, se että alapäähän laitetaan ehkä tikkejä ja se että ensisynnytys saattaa kestää päiväkausia ja synnyttäjällä ei ole välttämättä mitään kontrollia mihinkään.

Mä päätin listata ne asiat, jotka ovat myös ihan yhtä mahdollisia synnytyksessä, mutta jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle kuin ne ”asiat joita kukaan ei kerro synnyttämisestä”. Nämä ovat asioita, jotka itsestänikin olisi ollut kiva tietää mahdollisiksi etukäteen kaiken sen pelottelun vastapainoksi. Tässä tulevat ne asiat, joita mun mielestä kukaan ei OIKEASTI kerro synnytyksestä.

1. Ensisynnyttäjänkin synnytys saattaa päivien sijaan kestää vain 4 tuntia tai vähemmän,

joten jos sinusta tuntuu ihan oikeasti siltä että nyt se vauva on sieltä tulossa, niin käy ihmeessä tarkistamassa tilanne. Aina on parempi tarkastaa, kuin sitten vaikka synnyttää matkalla autoon. Matka- ja kotisynnytyksiä sattuu nimittäin yllättävän paljon. Omat synnytykseni kestivät 4,5h ja 1,5h, joista ensimmäinen perätilasynnytys.

2. Supistukset eivät ole kaikilla mitään hirvittävää tuskaa ensimmäisestä  asti.

Joillakin synnytyssupistukset eivät ole juuri kuukautiskipuja kovempia (tai edes niin kovia) ennenkuin vasta ihan loppumetreillä (tai siis sent(e)illä). Itselläni synnytys alkoi tuntumaan synnytykseltä siinä vaiheessa kun olin 8cm auki, sitä ennen olo ei ollut sen hankalampi kuin edellisinä viikkoina kun mulla oli ollut supistuksia.

3. Vauvan synnyttäminen alateitse on mahdollista vaikka lapsi on tulossa ulos pylly edellä.

Ja turvallista, mikäli lääkäri on todennut sen olevan mahdollista. Kaikki riippuu tietysti vauvan koosta ja lantion sisämitasta. (Eli se että lantiosi on ulospäin kapea ja kaikki kummastelevat ääneen miten sinusta mahtuu ulos yhtään mitään ei tarkoita että lantiosi sisämitta olisi pieni ja synnyttäminen sinulle mahdotonta). Ensisynnyttäjänä perätilasynnytyksen alateitse kokeneena voin kertoa että ei ollut yhtään sen ”pahempaa” kuin normaali alatiesynnytys. Paikalla oli vaan vähän enemmän porukkaa, lääkäriä ja lastenlääkäriä, mikä toi turvallisuudentunnetta. Eli jos vauva onkin perätilassa, ei kannata heti panikoida, niinkuin itse vähän tein kun perätilasta ensimmäisen kerran kuulin. Onneksi synnytys sitten käynnistyi niin yllättäen ja nopeasti että siinä ei ehtinyt enää tositoimissa panikoidakaan.

4. Lapsivedet saattavat mennä vasta ihan lopuksi eivätkä suinkaan ensimmäisenä, tai huomaamattomasti.

Mun ensimmäisessä synnytyksessä lapsivedet räjähtivät mm. kätilön hiuksille kun hän käski mun harjoitella ponnistamista. Ja uskokaa tai älkää, ei hävettänyt yhtään, nauratti vaan ihan hulluna sekä mua että kätilöä.

5. Ponnistaminen voi olla täysin kivutonta, jos epiduraali vaikuttaa juuri silloin.

Itse en ole tätä kokenut koska epiduraali ei koskaan ehtinyt vaikuttaa, mutta ponnistamisesta jäi silti hyvät muistot.

6. Ponnistusvaihe voi olla myös tosi nopea, eikä kestä välttämättä ikuisuutta.

Tunnen muutaman äidin jotka ovat synnyttäneet vauvansa yhdellä  tai kahdella ponnistuksella, omat ponnistusvaiheeni ovat olleet 17 ja 12 minuuttia.

7. Synnytyskipu saattaa tuntua oudoissa paikoissa, eikä suinkaan ole kaikilla samanlaista.

Jälkimmäisessä synnytyksessä mua sattui eniten pakaraan joka kramppasi ponnistaessa, ja muistan edelleen elävästi kuinka sanoin kesken ponnistamisen että ”Mua sattuu pakaraan, tää on ihan naurettavaa!!!”.

8. Synnytyksessä voi myös naurattaa,

vitsailla ja puhua höpöjä, tai sitten voi myös olla ihan hiljaista.

9. Synnytyksen jälkeen ei olo välttämättä ole suinkaan ”kuin maratonin juosseella”.

Saattaa olla että energiaa on niin paljon että vaikka lapsesi syntyy klo 23.00, sinä nukahdat ensimmäisen kerran vasta seuraavana iltana klo 23.00 kun olet tuijottanut vauvaasi koko ajan voimatta irroittaa katsetta hetkeksikään. Ja vaikka väsyttäisikin, niin uni ei välttämättä tule. Olet käynyt juuri läpi aika hitsin ison kokemuksen ja saanut syliisi uuden ihmisen, minkä johdosta pääkoppa käy aivan ylikierroksilla.

10. Synnytyksessä saattaa tapahtua jotain mistä et ole välttämättä lukenut koskaan aiemmin.

Synnytyksessä saa kysyä, jännittää, vaatia tietoa ja pyytää apua, varsinkin synnytyksessä. Se on ainutkertainen kokemus, jossa osittain kyllä menettää kontrollin. Silloin on tärkeää että pystyy luottamaan niihin henkilöihin jotka auttavat, kätilöön, lääkäriin ja puolisoon tai tukihenkilöön.

Se mitä mä haen tällä postauksella on positiivisempi suhtautuminen synnytykseen. En sano että synnytys olisi kivutonta ja vaaleanpunaista hattaraa alusta loppuun, mutta sanon vaan että ei se kaikilla ole hirveää ja kauheaa ja pelottavaa ja ällöttävääkään. Vaikka ne usein listatut asiat saattavat olla niitä yleisimpiä synnytyskokemuksia, se ei tarkoita että kaikki kokisivat synnytyksen niin. Ennen omia synnytyksiäni mä ainakin halusin lukea mahdollisimman erilaisia synnytyskokemuksia, jotta sain mahdollisimman laajan kuvan siitä mitä kaikkea voi tapahtua, en pelkkiä kauhukertomuksia joita netti on pullollaan. Jokainen synnytyskokemus on yhtä arvokas, oli se sitten millainen tahansa.

Mitä te haluaisitte kertoa synnyttämisestä, mitä yleensä ei kerrota missään?

Ensi viikolla meillä on oikein tuplasynttäriviikko, kun ensin perjantaina on mun syntymäpäivä ja sunnuntaina sitten Tiaran 4v-synttärit. Hauskaa kun saa kerrankin järjestää molempien juhlat ihan oikeana päivänä! Me ollaan tänä viikonloppuna jo vähän aloiteltu synttärivalmisteluita, mä olen täällä värkännyt Frozen-teeman mukaisesti lumihiutaleita ja ollaan hamstrattu kaikkea turkoosia. Vielä pitää lähteä käymään jossain kauempana lelukaupassa, kun joka kaupasta tuntuu olevan Elsa-barbiet loppu.

Me tehdään tällä kertaa kakku ihan itse, ja vähän jännittää että mitä siitä tulee. Ostin sokerimassaa mutta mä en ole _ikinä_ tehnyt siitä mitään ja olen varmaan ihan pikkuisen hakoteillä. Onneksi on netti vinkkejä pullollaan, ja jos teillä on jotain vinkkejä että miten sokerimassasta saa tehtyä kivan kakun ja/tai kivoja koristeita kakkuun niin saa auttaa! Lumihiutaleissa käytin apuna Pinterestin huippuja ohjeita, en nimittäin ollut askarrellut niitä kertaakaan ala-asteen jälkeen ja oli vähän hakusessa että miten se edes taitellaan se paperi. Noista tuli kuitenkin lopulta aika kivoja, ja tytötkin saivat askarrella omiaan paperisaksilla. Tosin päädyin tekemään hiutaleet silkkipaperista, enkä tavallisesta paperista jota Instagramissa aamupäivällä vilauttelin.

Oman lisämausteensa mun syntymäpäivään tuo koko Suomen päiväksi pysäyttävä lakko. Saapa nähdä miten kaverit ympäri PK-seutua ja osa vielä kauempaa pääsevät edes paikalle. Onneksi se lakko sentään loppuu jo iltakuudelta, ettei ihan koko ilta mene siinä. Ymmärrän kyllä täysin lakon syyt ja kaikki sympatiat sinne suuntaan, mutta tää on just niin mun tuuria että osuu mun syntymäpäivälle, ei voi kuin nauraa.

Aamulla käytiin lenkillä Armaksen kanssa ja tytöt lähtivät vielä Oton kanssa puistoon sillä aikaa kun mä siivoilin. Aika rento ja rauhallinen viikonloppu on ollut, ensi viikolla riittää sitten hulinaa senkin edestä, mutta onneksi vaan kaikkea mukavaa. En malta odottaa että näen Tiaran ilmeen juhlapäivänä! Ja tuntuu oikeasti niin uskomattomalta että neljä vuotta sitten mä olin sairaalassa vuodelevossa ja ajattelin että ei se sieltä ikinä synny. Miten ihmeessä siitä voi olla neljä vuotta, kun mä muistan sen kuin se olisi ollut eilen.

Oli vaan pakko näyttää tuo kuva jonka olen silloin jakanut supistuskäyrästä Facebookiin, kun fb mua muistutteli siitä eilen. Kahden raskauden ja synnytyksen kokemuksella voin sanoa Iinalle neljä vuotta sitten, että mun kroppa tuntee supistukset vasta sitten kun tuo käyrä loppuu kesken ja supistusväliä ei ole ollenkaan, ja sitten ne kyllä tosiaan tuntuu. Ihan turhaan hihittelin tuolla ja myhäilin tyytyväisenä miten ”helppoja” supistukset on.

En tiennyt silloin yhtään mitä höpötin, mutta nyt tiedän. Vaikka tuo sairaala-aika otti henkisesti tosi koville kun kokoajan oli kauhea epätietoisuus, niin silti näin jälkeenpäin aika on kullannut muistot ja mieleen tulee vain mangojäätee, loputtomat Kaksplus- ja Vauva-lehdet, mun vieressä päiväunia nukkunut Otto ja keinutuoli. Ei se niin paha ollut, silloin se tuntui vaan pahalta, vain olla paikallaan ja odottaa. Nyt se tuntuu melkein taivaalta, olla vaan ja lukea lehtiä, haha.

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille ja hyvää yötä ja vielä alkavaa viikkoakin! <3

En minäkään. Viime aikoina on ollut paljon esillä pienten synnytyssairaaloiden mahdollinen lakkauttaminen, koska päivystysasetuksia muutetaan synnytysten osalta. 1.1.2017 voimaan astuva päivystysasetus kuuluu näin: ”Asetuksen mukaan synnytyksiä hoitavassa sairaalassa tulee olla ympärivuorokautinen hätäsektiovalmius sekä saatavilla tulee olla nopeasti lastentautien erikoislääkäri tai lastentautien hoitoon hyvin perehtynyt lääkäri, jolla on mahdollisuus neuvotella hoidosta lastentautien erikoislääkärin kanssa. Tarvittaessa lastentautien erikoislääkärin on saavuttava nopeasti päivystysyksikköön.”

Asetus kuulostaa hyvältä ja turvalliselta, mutta tuo mukanaan paljon ongelmia. Jo nyt, vielä 27:n synnytyssairaalan ollessa toiminnassa, joillakin alueilla synnytysmatkat ovat kohtuuttoman pitkiä, kymmenistä pahimmillaan satoihin kilometreihin. Vuoden 2017 alusta alkaen sairaaloita saattaa olla enää 20, ne sairaalat, joissa nykyisellään hoidetaan yli 1000 synnytystä vuodessa. Synnytysten keskityksestä yliopistosairaaloihin puhuessa vedotaan turvallisempaan synnytyksenhoitoon saatavilla olevan ympärivuorokautisen päivystyksen vuoksi.

Se on ihan totta, että synnytys on varmasti turvallisempaa sairaaloissa, joista se päivystys ja lastenlääkäri löytyy, mutta entäs jos sinne sairaalaan ei ehdi pitkän matkan takia? Entäs jos on niinkuin minä, ensisynnytys käynnistyy spontaanisti lähes viisi viikkoa etuajassa, vauvan ollessa perätilassa, ja on kestoltaan neljä tuntia, joista sairaalassa ehdimme olemaan kaksi. Mun matka synnärille kesti noin 20 minuuttia, entä jos se olisikin kestänyt tunnin, tai kaksi? Miten olisi käynyt Tiaran, jonka perätilasynnytyksessä olisikin lastenlääkärin, kahden kätilön ja erikoislääkärin sijaan ollut mukana taksikuski ja vauvan tuleva isä Otto? Zeldan synnytyksen kesto oli 1h30min.

Matkasynnytysten lisääntyminen mitätöi täysin suurten synnytyssairaaloiden päivystysvalmiuden hyödyt. 1/1000 vauvasta tarvitsee hoitoa välittömästi synnyttyään, ja mielestäni ehdottomasti parempi vaihtoehto on pienen sairaalan tällaisia tilanteita varten koulutettu, osaava henkilökunta, joka antaa alkuhoidon – vaikka ilman sitä lastenlääkäriä – ja lähettää vauvan sitten tarvitsemaansa hoitoon suureen sairaalaan, kuin se että vauva syntyy tienposkeen ilman minkäänlaista hoitoa, ja menehtyy. Matkasynnytyksissä vastasyntyneen riski kuolla on tutkimuksen (Hemminki E. ym. 2011) mukaan kuusinkertainen.

Matkasynnytyksessä ei myöskään ole mitään mahdollisuutta seurata vauvan sydänääniä, tai hoitaa hengenvaarallisia komplikaatioita, kuten äidin runsasta verenvuotoa. Matka synnytyssairaalaan, se 20 minuutin matka, oli mun synnytyksen kamalin ja epämukavin osa. Taksin penkillä oli aivan hirveää kiemurrella hankalassa asennossa synnytystuskissa, vailla mitään tietoa siitä kuinka pitkällä synnytys on, vailla minkäänlaista mahdollisuutta kivunlievitykseen. On epäinhimillistä laittaa synnyttäjät istumaan autoon tai makaamaan ambulanssiin pahimmillaan tunneiksi kivuliaassa avautumisvaiheessa, jolloin nimenomaan supistuskipua helpottava liikkuminen  ja muut lääkkeelliset ja lääkkeettömät kivunlievityskeinot olisivat tarpeen.

Jos synnytysosastoja suljetaan, vaarana on myös koko sairaaloiden lakkauttaminen, ja potilasmäärien kohtuuton kasvaminen suurissa sairaaloissa kaikilla osastoilla. Kuten aloitteessa todetaan, synnytysosasto on pienen sairaalan sydän, ja jos sitä ei enää ole, pelkona on koko sairaalan alasajo. Voidaanko me enää jatkossa luottaa saavamme laadukasta ja yksilöllistä hoitoa suurissa sairaaloissa, joissa jonotusajat ovat jo nyt ihan järjettömän pitkiä, ja tulisivat pitenemään entisestään potilasmäärien kasvaessa? Tämä ei vaikuta vain synnyttäjiin, vaan kaikkiin sairaanhoitoa mahdollisesti tarvitseviin. Lisäksi myös työttömyys lisääntyisi sairaalatoimintojen loppuessa.

Kätilöiden ja lääkäreiden työtahdin kiivastuessa olisi vaikeampaa turvata esimerkiksi riittävä imetysohjaus lapsivuodeosastolla, ja 24-48h kuluessa synnytyksestä tapahtuvat kotiutumiset lisääntyisivät. Äidit kotiutuisivat ennen maidonnousua, ja myös neuvoloiden taakka lisääntyisi, kun lapsivuodeosaston neuvonta ja vastasyntyneen seuranta siirtyisi neuvoloiden tehtäväksi. Meidän Tiara alkoi kellastua kolmantena päivänä synnytyksestä, ja arvot nousivat todella korkeaksi. Jos olisimme kotiutuneet jo 48h synnytyksestä, olisi se jäänyt meidän oman arvion varaan, että tarvitseeko hän valohoitoa.

Voimaan tulevan asetuksen perusteena on potilasturvallisuuden parantaminen, joka mielestäni jäisi asetuksen nykyisellään toteutuessa toteutumatta. Kuten tätä asetusta vastustavan kansanaloitteen kirjoittaneelle Sari Behmille, myös minulle tulee asetuksesta vaikutelma, että tavoitteena on ainoastaan kustannusten vähennys, ja lähtökohdat ovat hallinnolliset ja taloudelliset. Kustannustehokkuus on täysin kyseenalaista, jos asetusta ajattelee sen ensimmäisiä lauseita pidemmälle.

Vaikka teistä tuntuisi, että tämä ei kosketa aiheena teitä juuri nyt, pyydän että allekirjoitatte kansalaisaloitteen päivystysasetuksen muuttamiseksi. Me ei voida edes vielä tietää, kuinka montaa ihmistä tämän asetuksen läpimeno tulisi loppupeleissä koskettamaan! Allekirjoittaminen ei vie kuin hetken, ja se onnistuu omilla verkkopankkitunnuksilla, TÄSTÄ linkistä. Kiitos teille kaikille jo etukäteen <3