Osa teistä varmasti muistaa, kuinka haimme lapsille päiväkotipaikkoja tälle keväälle jo viime syksynä. Paikkoja ei kuitenkaan saatu, ja oikeastaan siinä tilanteessa se ei sittenkään haitannut niin paljon kuin pelkäsin. Hypättyäni portaalin taustajoukoista takaisin ”vain” bloggaajaksi, mun työmäärä pieneni jonkin verran ja arki tuntui taas mahdolliselta, ei ihan liian kiireiseltä, vaan siltä että mä oikeasti pystyn siihen. Hyvin ja tasapainoisesti, mulle jäi jopa pikkiriikkinen hetki omaa aikaa joka ilta. Viihdyin ihan superhyvin lasten kanssa kotona, ja Tiarakin sai ikäistään seuraa aina pari kertaa viikossa kerhosta, jossa tykkäsi käydä. Harmittelimme tietysti ruotsinkielen opetuksen puutetta, ja sitä että mun päivämenot koulutuksista pressitilaisuuksiin olivat hankalasti järjestettävissä. Ne piti joko jättää väliin tai ottaa lapset mukaan, tai hirveällä vaivalla sumplia joku läheinen hoitajaksi.

Uskon, että päiväkotipaikoista olisi ollut paljon hyötyä meille kaikille jos olisimme ne alunperin saaneet. Lapset olisivat saaneet sen pehmeän laskun päivähoitoon, tuen ruotsin kielen opetteluun ja mä olisin saanut enemmän aikaa bloggaamiselle ja blogitilaisuuksille, keskellä päivää, jotta vapaapäivät, illat ja viikonloput olisin voinut pyhittää täysin lapsille, Otolle ja itselleni. Välillä sumpliminen blogitilaisuuksien, Tiaran kerhon, postaamisen ja yhteydenottoihin vastaamisen välillä oli uskomattoman hankalaa, ja aika paljon piti vain priorisoida. Jättää tekemättä joitakin asioita, koska oli pakko.

Olin hyväksynyt jo ajatuksen siitä, että tämä kevät menee vielä sumpliessa näitä hoitokuvioita ja menoja, ja syksyllä sitten päästään kiinni päiväkotirytmiin, kun eteen tuli jotain sellaista joka muutti kaiken. Mä sain uuden työpaikan. Tilanteessa jossa en etsinyt työtä ollenkaan, enkä myöskään sellaista osannut edes kaivata bloggaamisen rinnalle juuri nyt, mä sain niin uskomattoman tilaisuuden että se oli pakko ottaa vastaan. En oikeastaan vieläkään voi uskoa, että Suomen nykyisessä taloustilanteessa mä sain mahdollisuuden päästä tekemään työtä, joka vastaa kaikkia mun unelmia, ja ilman että työpaikkaa olisin edes tavoitellut.

Maaliskuussa mä aloitan työn, joka sisältää matkustelua, tapahtumia ja uusia ihmisiä. Työ on joustavaa, ja sellaista että mulla jää loistavasti aikaa myös bloggaamiselle koska tytöt aloittavat päivähoidon. Se on mielenkiintoista, vaihtelevaa ja hauskaa työtä trendien, sisällöntuotannon ja sosiaalisen median parissa. Se on myös työtä, johon vuosien bloggaaminen on antanut arvokasta kokemusta. Ympärilläni on huikea porukka, johon olen kevään aikana tutustunut. Inspiroivaa seuraa ja inspiroivaa työtä, josta opin varmasti paljon, ja jolle toivon mulla olevan paljon annettavaa. Maaliskuun alusta alkaen mulla blogi, ja sitten mulla on ihan oikea työ niinkuin joku ehkä sanoisi. Molemmat tukevat toisiaan, ja silti aikaa viettää myös lasten kanssa vapaapäiviä kotona. Se on paljon enemmän kuin koskaan osasin haaveilla.

Mun on pakko nipistää itseäni vielä kerran että uskon tämän olevan totta, kyllä se on! Maaliskuusta eteenpäin mun työpaikkana toimii EYE Jewelry, koruyritys jonka innovatiivisuus on tehnyt muhun suuren vaikutuksen. Muistatte oikein, mä tein heidän kanssaan yhteistyötä viikko takaperin. Siitä se kaikki lähti, niinkin pienestä jutusta kuin blogiyhteistyön suunnittelusta alkuvuodesta. Voitte uskoa että mä kiitän itseäni siitä joka päivä, että toukokuussa 2011 aloin kirjoittamaan mun blogia josta on neljässä vuodessa kasvanut mulle elämäntapa ja elinkeino. Blogiin tämä ei vaikuta muuten, kuin että esittelen ehkä enemmän toimistoasuja, haha! Jatkan bloggaamista ihan niinkuin aina ennenkin, mutta uusi arki tuo varmasti blogiinkin uudenlaista sisältöä 3,5 vuoden kotonaolon jälkeen.

Olen maailman kiitollisin mun uudelle työnantajalle ja työkavereille, jotka uskovat muhun ja mun taitoihin ja antavat mulle tämän hienon mahdollisuuden. Kiitos EYE <3 He ovat ottaneet mut avosylin vastaan, ja käytiin tänään tyttöjen kanssa toimistolla piipahtamassa pari tuntia, ja meillä oli ihan parasta! Mä uskon että tästä vuodesta tulee aika järkyttävän mieletön, koska ainakin se on alkanut hienommin kuin osasin ikinä kuvitella. Juuri nyt kaikki on niin hyvin, että ei ole tarvetta miettiä eteenpäin vaan nauttia ja elää hetkessä. Go 2015!

Kun jokainen vuosi täysi-ikäistymisen jälkeen on sisältänyt jonkin elämän merkkipaalun odotusta, tuntuu hassulta kun ei yhtäkkiä olekaan mitään sellaista suurensuurta asiaa jota odottaa. Täysi-ikäistymisen jälkeen odotin vain että pääsen muuttamaan Helsinkiin. Seuraavana vuonna odotettiinkin vauvaa, sitä seuraavana myös. Viime vuosi odotettiin edelleen ensin vauvaa, ja loppuvuosi ja tämä kevät odotettiin ja suunniteltiin häitä. Häiden jälkeen seurannut tyhjä olo on jatkunut jossain määrin tähän päivään asti, tosin se on vaihtunut kuumeiseksi mietinnäksi tyhjän olon sijaan. Mitä uutta, merkittävää ja järisyttävää voisin nyt odottaa ja valmistella?

Tunnistan tämän tunteen itsessäni, siksi en ole kertaakaan ollut aikeissa oikeasti tehdä mitään hätiköityä, ottaa lemmikkiä, tai hakea työpaikkaa ulkomailta. Olen kyllä haaveillut, suunnitellut ja kartoittanut kaikenlaisia vaihtoehtoja, vaihtanut haavetta lennosta ja katsellut perheasuntoja Euroopan metropoleista. Mutta en kertaakaan tosissani. Olen kaivannut sitä yhtä the juttua, johon voisin paneutua ja jota voisin odottaa ja suunnitella. Sitä yhtä juttua, joka toteutuessaan on tajunnanräjäyttävää ja niin täynnä rakkautta. Miksi?

Miksi on niin kova tarve niille merkkipaaluille? Eihän elämän jokainen vuosi voi olla täynnä häiden tai vauvan tasoista tunneräjähdystä. Ehkä kyse on vain siitä, että kun jo niin monta vuotta on menty sillä meiningillä että joka vuosi on tosiaan tapahtunut jotain suurta ja merkittävää, tuntuu oudolta että tämä on tässä ja nyt, ja ne isot asiat eivät kuulu elämän jokaiseen vuoteen.

En kaipaa muutosta, mä rakastan meidän arkea ja elämää tällaisena kuin se on. Kaipaan sitä tunnetta, sitä mieletöntä tunnetta jonka niillä elämän tärkeimmillä hetkillä tuntee. Eihän mitään voi verrata siihen kun oman lapsen saa ensikertaa syliin, tai kun sanoo alttarilla elämänsä rakkaudelle tahdon. Vaikka arkielämäkin on rakkauden ja onnentäyteistä, ne hetket ovat vaan niin omaa luokkaansa. Mulla on niitä hetkiä ikävä.

Mutta elämää ei rakenneta niiden elämän hienoimpien päivien varaan, vaan se elämä rakennetaan arjen varaan. Näitä tunteita läpikäydessäni olen pysähtynyt miettimään sitä miten onnekas olen. Jo 23-vuotiaana olen löytänyt elämäni miehen, saanut kaksi ihanaa rakasta tytärtä ja löytänyt oman jutun, bloggaamisen. Vaikka joskus haaveilen siitä, että tämä kaikki ihana olisi vielä edessä, saisin tavata Oton uudelleen ja saisin kokea lasten syntymän uudelleen, mä olen kuitenkin ennenkaikkea maailman onnellisin siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken jo ja saan elää unelmaani tälläkin hetkellä.

Vaikka juuri nyt näköpiirissä ei ole suuria elämänmullistuksia, vaan sitä tasaista ja turvallista arkea, se ei tarkoita ettenkö vielä joskus saisi kokea niitä maailman suurimpia tunteita jonkin asian vuoksi elämäni aikana. Mä olen kuitenkin vasta 23-vuotias, mulla on koko elämä edessä, ja voin saavuttaa elämäni aikana haaveita, joista en ole ehtinyt edes haaveilemaan vielä. Mikään ei myöskään estä haaveilemasta mua vaikka jokapäivä, ja uskokaa pois kyllä haaveilenkin ihan kiitettävään tahtiin.

Haaveilen koirasta, autosta ja omistusasunnosta. Haaveilen erilaisista koulutuksista, jotka kaikki kyllä keskittyvät markkinointiin jossain määrin. Haaveilen omasta pienestä toimistosta Helsingin keskustassa, työharjoittelusta Lontoossa ja shoppailumatkasta New Yorkiin. Haaveilen täydellisestä kunto-ohjelmasta ja ruokavaliosta. Haaveilen siitä täydellisestä laukusta, jota olen kuolannut jo vuoden, ja haaveilen vihkivalojen uusimisesta Hawaijilla viisikymppisenä, lastenlasten kirmatessa morsiusneitoina ja sulhaspoikina vierellä. Haaveilen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, ja se on ihanaa ja piristävää. Mutta osaan myös arvostaa sitä arkea mikä meillä on, ja nautin siitä ihan täysillä.

Ja sitten jos ja kun lähden niitä haaveita toteuttamaan, teen sen perheen ehdoilla, vaihtoehtoja tarkkaan punniten ja suunnitellen. Mä olen varma, että ensi vuodesta tulee ihan huikea. Vaikka vielä en tiedäkään mikä se the huikea juttu on, vai onko se monien mielettömien asioiden summa, mä tiedän, että ensi vuosi tulee olemaan maailman siistein. En suostu katkaisemaan elämäni parhaiden vuosien putkea!

Tunnistatteko näitä tunteita? Onko muilla ikävä elämän huippuhetkiä?

Mut on vallannut tämän flunssan aikana oikein megaluokan turhautuminen. Kotona öllöttäminen neljän seinän sisällä ei vaan yhtään ole mun juttu, ja nyt kun sitä on vuorotellen sairastelun takia jatkunut jo viikko perjantain pikkupaussia lukuunottamatta, tuntuu että kaikki turhauttaa. On huono omatunto siitä että ei voi lähteä ulos lasten kanssa, harmittaa kun ei saa tehtyä niin paljon hommia kun haluaisi, ja eritoten ärsyttää se että hyvin alkanut kuntoprojekti on paussilla jo kolmatta päivää. Lauantaina oli siis välipäivä joka sisälsi vain venyttelyn, ja sunnuntain ja maanantain olen jättänyt flunssan takia väliin.

Kauniit ilmat ovat hellineet oikein olan takaa, ja täällä me ollaan maattu sohvalla peittojen alla palelemassa. Onneksi huomenna on Tiaran kerhopäivä, niin hän pääsee vihdoinkin sinne kavereiden kanssa leikkimään edes hetkeksi, vaikka me Oton kanssa sairastellaankin. Mulla on itselläni myös menoa kerhon ajan, joten se varmaankin piristää vähän. En vaan osaa rauhoittua silloin kun olisi pakko. Sanokaa pliis etten ole ainoa? Silloin kun on kaikki maailman mahdollisuudet lähteä ja mennä ja tehdä ihan mitä tahansa, mä makoilen ihan mielelläni myös sohvalla.

Onneksi voin lohduttautua sillä että meillä on kiva viikko tulossa viimeistään ensi viikolla, kun mun äiti tulee meille, ja juhlitaan sekä mun, että Tiaran synttäreitä. Mä oon sellainen tyyppi, että rakastan jos on jotain odotettavaa. Vaikka tykkään arjesta, ja koen että se toimii, mun arkea piristää huomattavasti joku pieni projekti, kuten synttärit, joulun odotus, tai loman odotus. On kiva suunnitella, haaveilla, ja lopussa jo laskea öitäkin aina johonkin kivaan tapahtumaan. Tällä hetkellä odotellaan siis synttäreitä, mutta onneksi pian voi alkaa jo odottamaan joulua, ja ennen sitäkin on tiedossa vielä vaikka mitä kivaa.

Ei arjen tarvitse jatkuvaa juhlaa olla, eikä kaikkien odotettavien asioiden isoja. Pienikin breikki aina silloin tällöin, oli se sitten kahdenkeskinen illallinen, kesäloma tai kaverin häät, katkaisee kivasti arkipuuron ja tekee arjesta mielekkäämpää. Nyt kun kaikki sinällään isoimmat asiat kuten lasten syntymät, ja omat häät ovat jo takanapäin, on välillä tullut mieleen että onko vielä olemassa suuria asioita, joista voin haaveilla?

Onneksi haaveita tulee uusia, niiden jo saavutettujen tilalle. Tällä hetkellä mun suurimmat haaveet ja toiveet liittyvät uraan, koulutukseen ja tulevaisuuden mahdolliseen uuteen asuntoon. Näiden haaveiden toteutuminen on kuitenkin vielä pitkällä edessäpäin, ja se on oikeastaan aika jännittävää. Juuri nyt on sellainen fiilis, että kaikki on mahdollista. Mitään ei ole lyöty lukkoon, mitään isoa asiaa ei ole joka juuri nyt sitoisi juuri tiettyihin asioihin tulevaisuudessa, tietyssä paikassa. Sitä ei kuulkaas tiedä mitä me vielä keksitäänkään, jos oikein innostutaan!

Haaveilu on hyväksi, mutta kyllä mä nautin myös tästä hetkestä. En ehkä juuri tästä flunssaisesta hetkestä, mutta nykyisestä elämäntilanteesta kuitenkin. Meillä on kaikki hyvin, eikä pidä lannistua pienestä nuhakuumeesta. Ehkä mä voisin käyttää tämän flunssaillan hyväksi, kun ei oikein jaksa tehdä mitään järkevää, ja askarrella itselleni vaikka unelmakartan koneella.

Mistä te haaveilette?

Koska en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kasvatusjuttuja lukuunottamatta muutamaa sanaa lasten vaatettamiseen liittyen, mulla oli palava halu kirjoittaa jostain kasvatukseen liittyvästä aiheesta. Ajattelin kirjoittaa tänään rahasta, siitä miten haluan opettaa meidän lapset käyttämään rahaa. Tämä ei ole mikään paljastuspostaus meidän raha-asioista, vaikka niistä on viime aikoina pari tyyppiä intensiivisesti kysellytkin, vaan tänään mä puhun rahasta nimenomaan kasvatuksen näkökulmasta. Siitä millaisia taitoja mä haluan lapsille opettaa rahan suhteen.

Mä opin itse tiedostavaksi kuluttajaksi oikeastaan vasta äitiyden myötä, sitä ennen en koskaan ajatellut rahaa sen kummemmin. Lapsilleni mä haluan opettaa rahankäyttötaidot jo pienestä asti. Mielestäni taitojen kartuttamisen voi aloittaa jo hyvin pienenä, niin että se on hauskaa, ja niin että raha on arjessa mukana, jolloin se tulee tutuksi. Molemmilla on omat säästöpossut, joihin he saavat laittaa pikkukolikoita ja säästää, ja possujen täyttyessä ne käydään tyhjentämässä pankissa tyttöjen tileille. Lisäksi esikoisella on oma pikkukukkaro, jonka sisällöllä hän saa joskus ostaa itselleen tarroja tai muumilakun.

Vielä ei kummallakaan ole niin hyvää käsitystä ajankulusta, eikä liiemmin omia menoja, että kokisin viikkorahan tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kuluttua viikkoraha kuitenkin astuu varmasti kuvaan, ja olen jo miettinyt jonkin verran, mitä viikkoraha sitten tarkoittaa. Mä en usko itse mihinkään kotitöiden hinnoitteluun, että roskien vienti olisi kaksi euroa ja imurointi kolme, mutta mielestäni ei olisi yhtään tyhmää vaatia, että viikkorahan saamiseksi ainakin oma huone on viikon aikana siivottu. Sitten kun tytöt ovat vanhempia, osallistuvat he toki enemmänkin kodinhoitoon, mutta siitä oman huoneen viikkosiivouksesta on hyvä aloittaa.

En myöskään usko mihinkään koulutsemppaukseen rahan avulla, kyllä kiinnostuksen opintoihin tulisi tulla jostain muualta. Mutta voisin kuvitella ilman etukäteissopimusta palkitsevani todella hyvästä koulutodistuksesta, tai muusta menestyksestä. Koululaisten on hyvä opetella jo pitkäjänteisempää rahankäyttöä, ei nyt vielä ekaluokalla välttämättä, mutta sitten kun ymmärrys kasvaa. Jossain vaiheessa viikkoraha olisi ehkä hyvä vaihtaa kuukausirahaksi. Siten lapset oppivat miettimään enemmän, miten ja mihin rahansa käyttävät, kun seuraavaa rahaa ei ole tulossa viikon päästä, vaan aika onkin pidempi.

Kaiken tarpeellisen me vanhemmat tietenkin maksamme, mutta jos lapset haluavat vanhempana jonkin isomman jutun itselleen, vaikka pelikonsolin tai ison barbitalon (huomatkaa edelleen inhoni isopäisiä  nukkeja kohtaan, elättelen toivoa barbiekiinnostuksen säilymisestä), olisi hyvä jos lapset itse säästäisivät omista viikko- tai kuukausirahoistaan puolet, ja me vanhemmat maksaisimme puolet. Näin lapset oppisivat säästämään haluamiinsa asioihin. Ei sillä ettenkö epäilisi että Otto hankkii jokaisen nextgen-pelikonsolin meille ennenkuin tytöt ehtivät edes pyytää, mutta jokin esimerkki oli keksittävä, haha!

Säästäminen on hyvä opetella tosiaan jo niistä pikkukolikoista pienenä, mutta isompana toivon että tytöt itse haluavat laittaa aina tietyn summan sivuun omista viikko- tai kuukausirahoistaan. Sen lisäksi, että me vanhemmat säästämme ja sijoitamme tytöille kuukausittain, on hyvä jos he oppivat säästämisen myös itse. Pahan päivän varalle ei ole koskaan liikaa rahaa, enkä voi kuvitella että säästämisestä voisi koskaan olla mitään haittaa, jos rahat säästää säästötilille tai rahastoihin/matalan riskin osakkeisiin joissa niiden arvo ei pääse laskemaan inflaation mukana. Vuosikausien säästöpossuihin tai käyttötilille säästäminen sen sijaan olisi hölmöä.

Teini-iässä tytöt saattavat haluta kielikurssille tai vaihto-oppilaaksi toiseen maahan. Molemmat ovat varmasti mielettömiä kokemuksia, ja tuollaisten kokemusten, sekä ensiasunnon hankintojen, opiskelun, harrastusten ja muiden mahdollisten rahareikien takia on mielestäni myös vanhempien fiksua säästää lapsille. Mä haluan että lapset oppivat itse tavoittelemaan säästämisellä ja työnteolla unelmiaan, mutta haluan myös pystyä auttamaan, ja tarjoamaan heille hienoja kokemuksia ja turvallisen aloituksen omaan, aikuiseen elämään. En missään nimessä halua tarjota kaikkea valmiina hopealautasella, mutta en myöskään halua tehdä asioita liian vaikeiksi, tai mahdottomiksi toteuttaa.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että sitä ei tiedä miten nämä mun kaavailemani menetelmät tulevat käytännössä toimimaan, mutta toivon että heistä kasvaa fiksuja ja tiedostavia kuluttajia, jotka osaavat säästää ja ovat valmiita näkemään myös vaivaa unelmiensa eteen. Mun mielestä nuo Google-hakutulokset joita kuvissa näkyy, olivat aika masentavia ”säästäminen on siistiä” -lausetta lukuunottamatta, ja toivon että yleisimmät hakuehdotukset muuttuvat vähän positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun lastemme sukupolvi on googletteluiässä.

Millaisia rahankäyttöperiaatteita te aiotte opettaa lapsillenne? Mitä mieltä olette lapsille säästämisestä? Viikkoraha vai kuukausiraha? Palkitsetteko/palkitsisitteko kotitöistä tai koulumenestyksestä?

Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

Mikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?