Selasin yhtenä iltana mun blogia, kun etsin jotain tiettyä postausta. Törmäsin samalla vanhaan toivepostaukseen seitsemän vuoden takaa, nimittäin mun tulevaisuuden haaveisiin ja suunnitelmiin. Mä luin postausta aivan ällistyneenä. Ällistyneenä siitä, miten jotkut haaveet olivat toteutuneet juuri niin kuin toivoin, sekä siitä, miten olin haaveillut joistain asioista, jotka nykypäivänä ovat mulle täysin merkityksettömiä. Oli ihan mieletöntä saada tällainen ”ikkuna” seitsemän vuoden takaisen Iinan ajatusmaailmaan. Päätin siltä istumalta, että haluan käydä nämä haaveet ja unelmat läpi ja kirjoittaa siitä, mitkä haaveet ovat toteutuneet ja mitkä eivät, ja mistä en edes haaveile enää ollenkaan. Kokonaisen postauksen vuodelta 2011 pääsette lukemaan TÄÄLTÄ, tässä postauksessa käyn läpi tärkeimmät pointit ja tilannepäivitykset.

OPISKELU & URA

Vuonna 2011: ”Ihan ekaksi haluaisin jatkaa mun parturi-kampaajan opintoja sitten kun pikkuneiti on tarpeeksi vanha.” Näin alkaa mun osuus opiskelu- ja urahaaveista, jonka kirjoitin seitsemän vuotta sitten, 19-vuotiaana. Moni teistä uusimmista lukijoista ei varmasti tiedäkään, että olin parturi-kampaajalinjalla vajaan vuoden sen jälkeen kun olin päässyt ylioppilaaksi. Vielä samana vuonna kun jätin koulun kesken, eli 2011 tultuani raskaaksi, mä haaveilin jatkavani opinnot loppuun. Haaveilin kokonaisvaltaisesta stailaamisesta ja matkustelusta. Halusin huippustylistiksi, joka stailaa malleja ympäri maailmaa couture-muotinäytöksiin. Haaveilin myös kuvataiteen ja historian opinnoista ylipistossa, ”sitten joskus”.  Olin taidekoulussa koko mun lapsuuden, ja kuvataideluokalla yläkoulussa, ja vielä lukiossa kuvis oli mun lempiaineita. 

Vuonna 2018: Tuntuu absurdilta, että joskus halusin vielä parturi-kampaajaksi. Se on ihan mieletön ammatti, ja tykkään edelleen itsekin leikellä läheisten hiuksia, mutta musta ei silti olisi täysipäiväiseksi parturi-kampaajaksi. Ihan muut haaveet ja kiinnostuksenkohteet ovat korvanneet tämän haaveen täysin. Toisaalta, mun nykyisessä ammatissa oon paljon tekemisissä vaatteiden, hiusten, meikkien ja muodin kanssa, ja monet asiat, joita olisin voinut tehdä stylistina, ovat mulle mahdollisia tälläkin hetkellä. Koen kuitenkin, että mulle itselleni tämä nykyinen ammatti on paljon moniulotteisempi, kuin mitä olisin itse voinut stylistina saavuttaa. Uskon myös, että nykyinen ammattini on helpompi yhdistää tämän meidän perhe-elämän kanssa. Tällä hetkellä mä haaveilen siitä, että saan tehdä tätä nykyistä työtä hamaan tulevaisuuteen asti, ja joskus, sopivan hetken koittaessa opiskella sen ohessa markkinointia korkeakoulussa.

KOTI

Vuonna 2011: ”Mä haaveilen valoisasta ja tilavasta omistusasunnosta johon kuuluu oma piha. Oli se sitten rivitalo-, kerrostalo tai omakotitaloasunto niin oma piha pitää olla! Mä haluun kattoo kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla omalla pihalla ja muutenkin on ihan erilaista rauhaa ja tilaa kun on oma piha missä istuskella tai makoilla ja ottaa aurinkoa.” Haaveilin jo silloin suuresta kodista. Myös mahdollinen takaisinmuutto Ouluun lähelle perhettä ja sukulaisia, oli yksi mun haaveista. Halusin myös, että meidän kotona olisi paljon paljon kirjoja, sekä mukava lukunurkkaus. Ja lapselle piti olla mahdollisimman jännittävä teemalastenhuone lapsen toiveiden mukaan.

Vuonna 2018: Meillä ei ole vielä omistusasuntoa, mutta valoisa asumisoikeusasunto kuitenkin. Ja oma terassipiha löytyy, rivarin pätkästä. Siellä me katsellaan kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla, ja isommat pyörii pitkin pihoja kavereiden kanssa skeittilaudoilla. Ouluun muutto välähtää mielessä joka ikinen kerta kun siellä käydään, mutta todellisuudessa tiedän kuitenkin, että Helsinki on vaan kaikin puolin meidän perheelle se ainoa oikea kaupunki. Tällä hetkellä mä haaveilen edelleen omistusasunnosta isolla omalla pihalla, enkä edelleenkään tiedä haluanko asua kerrostalossa, rivarissa vai omakotitalossa, kunhan on se piha tai ainakin iso terassi. En usko, että tämä haave on enää kovin kaukainen, onneksi. Ja kirjasto on pakko tulla sitten kun me joskus muutetaan, onneksi ollaan tämä nykyinenkin koti ympäröity aika suurella kirjamäärällä. Teemalastenhuoneita meillä ei ole, mutta en sulje pois ajatusta niiden toteuttamisesta joskus, jos lapset itse niin toivovat. Kodin suhteen haaveissa siintää myös muutto Helsingin keskustaan, mutta se on varmaankin haave jonnekin viidentoista vuoden päähän.

Ylärivin vasemmanpuolimmainen kuva: Täydenkuun kuva

PERHE

Vuonna 2011: ”Kuten oon jo aiemminkin täällä kertonu, haaveilen isosta perheestä ja oon aina haaveillu. Mä haluaisin ainakin kolme lasta, mieluummin ehkä neljä.” kirjoitin vuonna 2011. Haaveilin pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä yhdessä perheen kanssa. Pohdinnassa oli myös oma koira, ehkäpä chihuahua niin kuin mun äidilläkin oli jo silloin. Yksi suurimmista haaveista oli päästä naimisiin Oton kanssa. Enpä tiennyt silloin, että vain reilua kuukautta myöhemmin mulla olisi jo kihlasormus nimettömässä. 

Vuonna 2018: Meillä on kolme lasta, se on mun suurin haave joka on täyttynyt, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. ”Ehkä neljä” ei ole täysin poissuljettua, mutta ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa näköpiirissä. Naimisissa ollaan oltu neljä ja puoli vuotta, ja meidän hääpäivä oli yksi mun elämän hienoimmista päivistä. Koirasta käydään keskustelua säännöllisesti, aina jollain on koirakuume päällä. Ja yhtä säännöllisesti idea koirasta haudataan ainakin toistaiseksi, sillä me tiedostetaan se, että tällä hetkellä meillä ei ole tarpeeksi resursseja koiraa varten. Mutta ehkä vielä joskus? Haave pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä yhdessä perheen kanssa, on edelleen mun kaikkein suurin ja tärkein haave.

MATKUSTUS

Vuonna 2011: ”Rakastan matkustaa ja haaveilen ihan yhtälailla niin suurkaupunkien sykkeestä kuin ihanista valkoisista hiekkarannoistakin.”. Haaveilin myös Lontoossa asumisesta, tai edes jonkin aikaa jossain ulkomailla asumisesta. Se tuntui utopistiselta, ja ajattelin senkin ehkä olevan mahdollista, jos vain tekisin kovasti töitä mun unelman eteen. 

Vuonna 2018: Tuon kirjoituksen jälkeen olen päässyt matkustamaan. Olen käynyt Espanjassa, Kreikassa, Englannissa  (siellä Lontoossa) ja kahdesti Saksassa. Olen käynyt Tanskassa, Ruotsissa varmaan kymmenen kertaa ja Virossakin kerran. Paljon ollaan reissattu laivalla, ja muutama matkoista on ollut työmatkoja, mutta yhtä kaikki olen päässyt matkustamaan, sekä perheenä, yksin, että kahdestaan Oton kanssa. Ulkomailla jonkin aikaa asuminen on mulle edelleen tärkeä haave. Mun oma työ on sellainen, että voisin asua periaatteessa missä tahansa päin maailmaa. Ehkä tulevaisuudessa myös Otolla on mahdollisuus työskennellä mistä päin tahansa, ja me voitaisiin viettää vaikka vuosi ulkomailla? Tai ehkä hän jää opintovapaalle, ja tekee etäopintoja vaikka puoli vuotta Espanjan auringon alla. Se voisi olla ihan uskomattoman hieno kokemus meidän koko perheelle, mutta tietysti siinä on nykyään paljon enemmän järjesteltävää ja sopeuduttavaa, kun perheessä on jo kouluikäinen lapsi. Mutta en silti koskaan tule sanomaan ei koskaan.

ULKONÄKÖ

Vuonna 2011: ”Ulkonäkö on aina ollu mulle tärkeetä ja mulla on myös monia ulkonäköön liittyviä haaveita. Suurin haave on tällä hetkellä se että synnytyksen jälkeen palautuisin vielä takaisin omiin vanhoihin mittoihini.” Viimeisillään raskaana, ensimmäistä kertaa, mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä mun kropalle tulisi vielä raskauden aikana ja sen jälkeen tapahtumaan. Olin lukenut kauhutarinoita, ja pelkäsin tosi paljon sitä, mitä mun kropalle tapahtuu. Haaveilin urheilullisesta kropasta, mutta ulkonäön kautta. Toivoin myös tuuheaa ja pitkää tukkaa. Ja ehkä tällä tavalla jälkikäteen ajateltuna yksi huvittavimmista haaveistani oli rakennekynnet. Mä oikeasti haaveilin rakennekynsistä.

Vuonna 2018: En voi sanoa enää haaveilevani ulkonäöstä, minkäänlaisesta. Mä olen tyytyväinen omaan ulkonäkööni, ja kehoon liittyvät haaveet liittyvät vain ja ainoastaan terveyteen. Toivon, että saisin elää terveessä ja hyvinvoivassa kropassa, ja pysyisin vahvana ja jaksaisin touhuta lasteni ja lastenlasten ja ehkä vielä lastenlastenlastenkin kanssa. Palauduin aikoinaan esikoisen raskaudesta hyvin, ja keskimmäisen raskauden jälkeen palauduin vähän liiankin ”hyvin”, kun imetyksen jälkeen paino vain lähti putoamaan rankasti. Kuopuksen jälkeen palautuminen on edelleen käynnissä, sillä lopetin imetyksen vasta pari viikkoa sitten. Juuri nyt mä voin mun kropassa hyvin, se tuntuu terveeltä ja hyvinvoivalta. Jaksan juosta, urheilla ja nostella lapsia ilmaan. Mulla on ainakin viisi kiloa enemmän kuin ennen halusin olevan (nykyisin ihan sama), arpia siellä täällä, ja kun mä roikun pää alaspäin kiipeilytelineessä, mun mahanahkamakkarat lähentelevät uhkaavasti tissejä. Mutta mitä sitten? Mä voin hyvin ja jaksan. Mun kroppa on kantanut kolme upeaa lasta. Hiukset ja kynnet eivät myöskään kuulu mun mielestä enää haaveisiin – ne on asioita, joista pidän huolen juuri niin, kuin musta tuntuu hyvältä.

Tämä oli ehkä mulle henkilökohtaisesti yksi mielenkiintoisimmista postauksista koskaan, koska oli niin jännittävää palata omiin ajatuksiin, ja yrittää saada kiinni niistä tunteista, joita seitsemän vuotta sitten koin. En varmasti olisi muistanut näitä haaveita näin tarkkaan, ellen olisi voinut lukea niitä jostain. Hauskaa oli myös se, että seitsemän vuotta sitten käytin unelmakollaaseihin valmiita inspiraatiokuvia. Tämän postauksen pystyin täyttämään täysin omilla kuvilla. Yllättävän monet haaveet on toteutuneet, yllättävän monet muuttuneet. Elämä on kyllä ihmeellistä. Muistatteko te, mistä haaveilitte seitsemän vuotta sitten? Ovatko haaveet toteutuneet tai muuttuneet?

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3

Moi! Mun piti tehdä tästä vaan perinteinen KOOTD-postaus ja esitellä esikoisen asua, mutta jotenkin tuli sellainen fiilis että se olisi näiden kuvien aliarvioimista. Koska katsokaa nyt tuota asennetta ja itsevarmuutta joka näistä kuvista huokuu. Ihan mieletön! Se on jotain minkä mä toivon säilyvän mun lapsilla ikuisesti, tuo meininki ja fiilis että he saavat olla juuri omia itsejään ja pystyvät ihan mihin tahansa.

Jokaisella lapsella on kova luotto itseensä ja omiin kykyihinsä kunnes joku sitä luottamusta horjuttaa. Jokainen lapsi ajattelee olevansa maailman coolein tyyppi joka voi tehdä ihan mitä vaan haluaa. Musta on surullista että se luottamus omaan itseen särkyy niin monelta mitä vanhemmaksi tulee, ja kestää ikuisuus saada se takaisin, jos saa ollenkaan. Miten paljon enempään ihmiset pystyisivät, jos aina ei olisi joku lyttäämässä?

Lapsilla on myös mieletön kyky nähdä hyvää kaikissa ja kaikessa. He kannustavat toisia täydestä sydämestään, ja iloitsevat aidosti muiden menestyksestä aivan kuin omastaan. He eivät osaa omasta takaa ajatella niin kieroutuneesti, että jonkun toisen menestys olisi itseltä pois. Miten sen kyvyn voisi säilyttää tässä maailmassa, jossa jokaisen nurkan takana lymyää aikuisia valmiina latistamaan, haukkumaan ja ”palauttamaan maan pinnalle”?

Tuo termi, ”palauttaa maan pinnalle” on jotain mistä mä en ole koskaan oikein tykännyt. Ymmärrän sen jotenkuten silloin jos joku haaveilee jostain mitä on yksinkertaisesti aivan mahdotonta toteuttaa. Mutta toisaalta, kaikki on joskus ollut mahdotonta. Kaikista nykyajan keksinnöistä on varmasti joku maailmassa haaveillut jo vuosikymmeniä ellei -satoja sitten. Ne ovat silloin olleet aivan mahdottomia asioita toteuttaa, mutta niin vain ovat toteutuneet kovan työn ja tutkimuksen tuloksena. Monet hienot keksinnöt lähtevät jonkun rohkean ihmisen halusta tehdä jotain mikä toisista tuntuu mahdottomalta, mutta mihin keksijä itse uskoo.

Lapsenomainen into ja mielikuvitus on jotain jolla pääsee jo todella pitkälle. Mä aion vaalia sitä omissa lapsissani, ja kannustaa heitä eteenpäin aina. Toki vanhemman velvollisuus on myös huolehtia siitä että lapsi ei tee mitään oman tai toisten terveyden tai hyvinvoinnin kustannuksella, se nyt on itsestäänselvää. Mutta en koskaan aio lytätä heidän haaveitaan, olivat ne sitten NASAn astronautiksi ryhtymistä tai vaikka ammattilaistanssijaksi ryhtymistä. Ei myöskään ole vanhemman tehtävä päättää siitä onko lapsen oma haave tarpeeksi arvokas toteutettavaksi. Jos lapseni haaveilisi jostain mitä ei yleisesti pidetä niin arvokkaana, mutta se tuntuisi hänestä itsestään tärkeältä, ei minun tehtäväni olisi sanoa että ei ole ok pyrkiä siihen.

Samaan aikaan kun haluan kannustaa, en missään nimessä halua painostaa. Kaikista ei tarvitse tulla astronautteja tai erityislahjakkuuksia todellakaan. Se mitä haluan viestiä lapsilleni on että heidän haaveensa ovat arvokkaita, ja mä kannustan heitä, valitsivat he minkä tahansa tien. Kaikessa ei tarvitse olla paras, mutta jokainen on jossain hyvä. Haluan auttaa lapsiani löytämään omat vahvuutensa ja uskomaan niihin.  Haluan myös auttaa heitä säilyttämään sen lapsenomaisen innon niin pitkään kuin mahdollista, ehkä se on mahdollista säilyttää ikuisesti?

On myös tärkeää tehdä asioita vain siksi että niistä nauttii, vailla sen suurempia pyrkimyksiä. En missään nimessä oleta että lapseni harrastaisivat jotain vain tullakseen kyseisessä lajissa ammattilaiseksi. Kannustaa voi ja pitää niissäkin asioissa, joita tehdään vain tekemisen ilosta.

Tällaisia pohdintoja maanantain kunniaksi. Kannustetaanhan toinen toistamme, eikä lytätä?

Ihanaa päivää kaikille <3

Alkuviikko on sujunut hektisesti mutta hyvällä mielellä. Olen päässyt tapaamaan huikeita tyyppejä, ja tänään tuli tasan vuosi kuluneeksi siitä kun aloitin työt Jevelolla. Mulla on jotenkin niin superhyvä fiilis! Meillä aloitti tänään myös uusi huipputyyppi tiimissä, ja vein sekä oman vuosipäiväni että hänen ensimmäisen päivän kunniaksi pullaa aamulla töihin. Tuntuu kyllä aivan kreisiltä että tämä vuosi on mennyt näin nopeasti, mutta niinhän se aina tuntuu. Vuodessa olen kyllä myös oppinut ihan älyttömästi, ja nyt kun mietin ensimmäistä työpäivääni, mua suorastaan hihityttää. Mua jännitti silloin niiiiiiin paljon!

Mä sanoin tällä viikolla myös ensimmäistä kertaa ääneen yhden mun suurimmista haaveista, ja arvatkaa mitä: en menettänyt kasvojani, en nolostunut, en saanut osakseni huvittuneita katseita. Sanoin haaveeni ääneen sellaisille ihmisille, jotka mahdollisesti ehkä voisivat joskus auttaa minua unelmani toteuttamisessa. Ei sitä tiedä, u never know. Oikeastaan mulla ei ole unelmia, mulla on suunnitelmia. Ja tähän asti aina kun olen sanonut suunnitelmiani ääneen, ne  ovat konkretisoituneet: niistä on tullut haaveen sijaan päämääriä, joita kohti pyrin. Ja tähän asti olen onnistunut nämä tavoitteeni myös saavuttamaan aina jossain vaiheessa. Uskon vahvasti, että myös tämän haaveen, unelman, suunnitelman, tulen joskus toteuttamaan, ja se saa perhoset leijailemaan mahanpohjassa.

Huomaa että kevät on alkanut ja valo on lisääntynyt: jotenkin sitä on itsekin enemmän täynnä energiaa. Aikainen herätys ei tunnu enää yhtään niin aikaiselta, kun voi nähdä jo ensimmäiset sarastavat valonsäteet. Ja tänään tuli myös hieno ahaaelämys kun tyttöjen tanssitunnin jälkeen oli vielä vähän valoa jäljellä, ensi kertaa sitten syksyn. Tytötkin sitä ihmettelivät. Minä hömelö unohdin kuitenkin mun Ray Banin Clubmasterit sinne tyttöjen tanssikoululle, arvasinhan mä että ei mun kannata hankkia kunnollisia aurinkolaseja. Ei muuta kun huomenna soittoa sinnepäin sitten, kun kotona vasta huomasin ja toimisto oli mennyt kiinni. Toivottavasti joku olisi ollut niin ihana että olisi käynyt viemässä ne sinne toimistoon ja saisin ne vielä takaisin. Pitäkää mulle peukkuja! Hävettää kyllä vähän, mutta kai sitä oli niin innoissaan menossa katsomaan tyttöjen lopputanssia että ei käyneet lasit mielessäkään.

Vielä on huomenna työpäivä jäljellä ja sitten ollaan tyttöjen kanssa perjantai kotona ja lauantaina tosiaan ollaan siellä Kampin Lastentorilla. Huomenna ja perjantaina pitäisi valmistella vielä loput kirppiskamppeet, onneksi mulla on kaksi reipasta apulaista jotka auttavat oikein mielellään. En malta odottaa että saan olla tyttöjen kanssa koko perjantain, meille tulee varmasti huippu päivä. Odotan vaan sitä että saadaan perjantaiaamuna tyttöjen kanssa makoilla meidän isossa sängyssä, aamuauringon paistaessa, hupsukuvioiset yöhousut jalassa, syöden viinirypäleitä ja lueskellen satuja kaikessa rauhassa.

Postauksen kuvat viikonlopun pulkkamäkireissulta, meillä oli ihan sika kivaa! Esikoinen ei vaan suostu enää laskemaan äidin ja isin kanssa kun hän on ”niin iso tyttö että laskee aina ihan itse”. Kai me ollaan Oton kanssa sitten vielä pieniä tyttöjä kun ajatellaan että on hauskempaa laskea yhdessä ;).

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Suurimmalla osalla on varmasti jonkinlainen toive, haave, lupaus tai tavoite vuodelle 2015, näin uuden vuoden kunniaksi? Niin myös mulla. Mun tavoite on oppia hallitsemaan ajankäyttöä paremmin, jotta mulla jäisi enemmän aikaa myös rentoutumiselle, ja niille hetkille jolloin ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua. Viime syksy oli välillä kilpajuoksua kellon kanssa, pitkiäkin aikoja, ja sitä stressiä mä aion tänä vuonna välttää niin hyvin kuin mahdollista.

Mun täytyy ajankäytön hallinnan lisäksi oppia vaatimaan itseltäni vähän vähemmän, vertaamaan itseäni vähemmän toisiin, ja keskittymään enemmän siihen, että fiilis on hyvä ja rento. Mä en koskaan ole ollut oikeastaan kateellinen ihminen, vaikka vertailenkin itseäni helposti toisiin. Olen ollut enemmän sellainen ”mäkin haluan olla yhtä siisti kun toi” -tyyppi, joka ihailee toisia, ja kateuden sijaan käyttää energiaa siihen että pystyisi itsekin samaan kuin ihailemansa henkilö. Joskus toisista inspiroituminen menee kuitenkin liiallisuuksiin, ja sitä alkaakin inspiroitumisen sijaan stressaamaan siitä, miksei pystykään samaan, ainakaan yhtä nopeasti.

On eri asia inspiroitua, kuin ottaa paineita. Inspiroitumisessa ei ole mitään vikaa, se on ihanaa, huippua, ja energiaa antavaa. Paineiden ottaminen taas on typerää, kuluttavaa ja raskasta. Kun jokainen ihminenhän on kuitenkin erilainen, oma persoonansa, jonka elämäntilanne ja voimavarat ovat erilaiset, kuin jollain toisella. Inspiroitumisen ja paineiden ottamisen raja on kuitenkin hiuksenhieno. Se menee tasan siinä kohtaa, missä tavoitteellisuus lakkaa tuntumasta mahtavalta ja tavoite saavutettavissa olevalta. Silloin sitä luovuttaa, lakkaa inspiroitumasta ja alkaa stressaamaan sitä, miksi ei onnistu.

Siksi mä en aio tehdä konkreettisia lupauksia itselleni, vaan tänä vuonna aion elää ihan vaan päivä kerrallaan, hetkestä nauttien. Ilman suuria odotuksia, ilman paineita. On mulla toiveita, ja tosiaan, niitä tavoitteitakin. Mutta Iina hei, muista sitten helmikuussa tämä tavoite olla ottamatta paineita, koska se on tavoitteista tärkein. Jos kalenteri ei helmikuun puolivälissä enää olekaan ojennuksessa, ja tekemistä on liikaa, älä ainakaan sitten stressaa siitä että epäonnistuit tavoitteessa, keskity mieluummin siihen että selviät kiireestä mahdollisimman rennolla meiningillä.

Meille on tulossa varmasti ihan huippu vuosi, muutamia suunnitelmia siintää jo tulevien kuukausien kohdalla, ja ihan pian on meidän ensimmäinen hääpäiväkin. Mä takaan, että jokainen niistä suunnitelmista tuntuu paremmalta, jos en ota paineita vaan otan rennosti, tulee mitä tulee. Joka vuosi mä stressaan esimerkiksi lasten synttäreitä, etsin ideoita joka puolelta ja päätän että järjestän maailman mageimmat teemabileet. Sitten päädyn kuitenkin tekemään sen  täytekakun jonka lapset koristelevat itse tuoreilla marjoilla. Ja se on ihan fine, enemmän kuin fine, ja siitä tulee ihan yhtä hyvä fiilis ja yhtä hyvät bileet kuin monikerroksisella teemakakullakin. Voi kun muistaisin tämän vielä huhtikuussa.

Toivon, että tämän vuoden vuosikatsauksessa ei lue kertaakaan sanoja ”kiire”, ”stressi” tai ”en ehtinyt”. Mä toivon, että siinä lukee ”rentouduin”, ”nautin” ja ”onnistuin”. Jos sinne yksi kiire lipsahtaa, mä toivon että se kiire on pitänyt sisällään jotain maailman siisteintä, jota en unohda koskaan. Mikään piiruakaan vähäpätöisempi ei nimittäin oikeuta kiusaamaan itseään stressaamisella, ei enää. Nyt on aika olla itselleen armollinen.

Mitä te toivotte tältä vuodelta?