Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 

Me käytiin eilen ensimmäistä kertaa jäällä yhdessä koko perhe tällä kokoonpanolla! Koululainen luistelee jo kovaa vauhtia itsekseen ja 5v on ottanut luistelussa suuria harppauksia tänä keväänä. Hänkin pärjää myös jo ilman aikuisen apua jäällä. Siinä missä keskimmäinen tuli tässä alle 2v iässä mukaan luistelemaan vielä pulkan kyydissä ja esikoinen laittoi luistimet eka kertaa jalkaan 3,5-vuotiaana,  kuopuksemme halusi luistimet jalkaan myös itselleen eilen. Hän on ehkä n. puoli vuotta jo leikkinyt kotona luistelua. Hän ottaa aina duploihin kuuluvat kaksi venettä, laittaa ne jalkaan ja luistelee ympäri olohuonetta. Kun hän kuuli, että oltiin menossa luistelemaan, hän ehdottomasti halusi myös luistimet jalkaan.

En edes muistanut, että meillä voisi olla hänelle sopivan kokoisia luistimia (eikä meillä ihan ollutkaan). 5v kuitenkin muistutti, että meillähän on ne hänen ja esikoisen vanhat harjoitusluistimet. Ne olivat ehkä n. 2 kokoa liian suuret, mutta paksujen villasukkien kanssa pysyivät hyvin jalassa. Meillä ei ollut varmuutta vielä näin ekalla kerralla, että haluaisiko hän edes yrittää seisoa jäällä, tai suostuisiko laittamaan luistimia jalkaan sitten tosipaikan tullen, niin ei haluttu heti ekana investoida uusiin luistimiin. Ne olisivat saattaneet jäädä käyttämättä, koska taaperoista ei ikinä tiedä. Hieman liian suurilla siis mentiin.

Taapero kuitenkin yllätti meidät kaikki, sillä hän oli aivan mahdottoman reipas luistelu-oppilas. Vaikka tasapainon kanssa oli alkuun tosi paljon hakemista, hän ei jännittänyt eikä pelännyt yhtään. Aina kun kysyttiin, että haluaako hän vielä jatkaa, hän vastasi ”JOO! Lisää lisää” Haluan luistella!”. Hän halusi myös kovasti luistella ilman apukelkkaa, mutta se ei vielä aivan onnistunut. Kelkan kanssa hän pysyi pystyssä, mutta myös kaatuili. Kyllä siinä sai aikuinen olla koko ajan ihan lähellä varmistamassa, mutta aivan älyttömän hienosti hän harjoitteli.

Toisaalta, en kyllä tiedä miksi me yllätyttiin tästä. Hän on aina ollut niin kova liikkumaan ja tosi luottavainen omiin kykyihinsä, niin olisi tämäkin pitänyt arvata. Hän ei olisi millään halunnut lähteä kotiin luistelemasta. Reippaan harjoittelun jälkeen iski kuitenkin väsy, ja heti kun istahdettiin autoon luistelun jälkeen, hän nukahti ja jatkoi unia vielä kotona hyvän tovin.

Voi hyvin olla, että esikoinen ja keskimmäinenkin olisivat halunneet luistella jo tässä iässä, mutta me ei vaan tajuttu, että näin pienenäkin voi harjoitella. Tässä sitä oppii itsekin koko ajan uutta, vielä 7,5 vuoden vanhemmuudenkin jälkeen, ihan joka päivä. Kolmannen kanssa on itsekin ollut jotenkin rohkeampi ja rennompi. Isompien kanssa tulee automaattisesti tehtyä jo niin paljon kaikenlaista, että kuopus on vaan aina tullut mukaan, ja aina sivusta katsomisen sijaan ennemmin halunnut osallistua. Ja se on aivan mahtavaa.

En varmasti olisi vienyt esikoista yksin tramppapuistoon puolivuotiaana, tai viilettänyt hillitöntä vauhtia pulkkamäessä 1-vuotiaan kanssa. Kuopuksen kanssa on tehty molemmat, isompien vanavedessä. Hän on aina tepsutellut leikkipuistossakin menemään sinne minne on itse halunnut ja kiivennyt joka paikkaan huomattavasti aiemmin kuin me vanhemmat oltaisiin oltu henkisesti valmiita. Sitä on hauska seurata ja on myös hauskaa huomata, miten me ollaan muututtu paljon rennommiksi vanhemmiksi ja uskalletaan luottaa lapsen omiin taitoihin paremmin, eikä aina olla heti saamassa sydänkohtausta.

Nyt me aiotaan etsiä hänelle sopivan kokoiset omat luistimet, jotta luistelu sujuu helpommin. Tässä on kuitenkin hyvin vielä luistelukevättä jäljellä, kun säät ovat olleet jo niin upeat, eikä olla  vielä edes helmikuussa! Jos tiedätte, mistä saisi luistimia koossa 24 tai 25, huikatkaa ihmeessä! Musta tuntuu, että joka paikassa koot alkavat vasta siitä 27:sta, jotka meillä jo on.

Missä lapset ovat yllättäneet teidät rohkeudellaan? Oletteko huomanneet omassa vanhemmuudessa, että kuopuksen kanssa on itse rohkeampi ja rennompi?

Tällä viikolla mä luin jotain, mikä sai mun leuan lähes tippumaan lattiaan. Se joku, oli sysmäläisen koulun rehtorin haastattelu YLEllä. On uskomatonta, että uutta sukupolvea kasvattaa korkeassa asemassa oleva ihminen, joka toteaa mm. näin:

”– Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion.” (lähde: yle.fi)

Tässä lausunnossa on kaikki niin pielessä, että en edes tiedä mistä voisin aloittaa. Rehtori tässä implikoi, että erikoinen pukeutuminen ja seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä kohdella ihmisiä eriarvoisesti. Hän myös lausunnossaan väittää, että eriarvoinen kohtelu on vain kiusatun kokemus eikä totuus, ja että kiusattu itse on syyllinen kiusaamiseen olemalla erilainen kuin muut. Haastattelu jatkuu siten, että hän kertoo naureskellen joidenkin lasten näyttävän ihan huoralta, ja toteaa, että, ”Sehän (sen ääneen sanominen) on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä”. Rehtorin mielestä aikuisten pitäisi ymmärtää, että jokainen saa olla erilainen ja oma itsensä, ”Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.” (lähde: yle.fi)

Eli siis käytännössä ei saa olla oma itsensä, eikä varsinkaan erilainen.

Miten voi olla mahdollista, että tällaisia virheellisiä käsityksiä on sallittua jakaa eteenpäin _koulun rehtorina_? Ja kun tätä lähtee miettimään pidemmälle: kuinka yleistä on se, että vanhemmilla on tällaisia ajatuksia, jos jopa rehtorillakin on? Ja kuinka usein he sanovat niitä ääneen lasten kuullen? Me ei koskaan tulla saamaan tästä(kään) sukupolvesta tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhtenäisesti kannattavaa, mikäli lapset kuuntelevat aikuisten suusta tällaisia lausuntoja.

Kuva: Canva

Vaikka ihminen näyttäisi miltä tahansa tai olisi millainen tahansa, syy kiusaamiseen on aina kiusaajan puolella. Ei koskaan kiusatun. Syy voi olla kiusaajan kotitilanteessa, vaikeissa elämän kokemuksissa, pahassa olossa, jonkun toisen esimerkissä tai ihan vaan ilkeässä luonteessa, mutta se syy löytyy aina kiusaajan puolelta, ei koskaan kiusatun. Kiusaaja tekee sen päätöksen sanoa ne ilkeät sanat tai tehdä ne hirveät teot, ei kiusattu. Kiusaaja on se, joka satuttaa, ei kiusattu. 

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja toteuttaa omaa itseään juuri siten kun itse haluaa, kunhan ei sillä omalla olemassaolollaan satuta toisia. Kenelläkään ei ole oikeutta mennä kouluun esimerkiksi paljastelemaan itseään alasti, vaikka kuinka se tuntuisi omalta jutulta, koska se on nimenomaan toisia satuttavaa. Mutta jokaisella meillä on oikeus laittaa juuri sellaiset vaatteet tai meikit tai hiukset, tai tykätä mistä sukupuolesta huvittaa, puhua sellaisella äänellä kuin haluaa, tykätä mistä väristä haluaa ja kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa.

Vaikka valinnat olisivat valtavirran mieltymyksistä poikkeavia, ne eivät ole ”provosoimista” tai syy kiusaamiseen. Syy ei myöskään voi olla kiusatun vanhemmissa, tai siinä, millaiset vaatteet he pukevat lapselleen tai minkä nimen antavat lapselleen. Syy ei voi olla kiusatun sisaruksissa, harrastuksissa tai kengissä. Päätös kiusata lähtee AINA kiusaajan puolelta.

Syrjivä kiusaaminen eli kiusaaminen, joka liittyy ulkonäköön, sukupuoleen, ihonväriin tai kieleen, vammaisuuteen, perheeseen tai uskontoon, on kiusaamista, jonka lapset oppivat joltain toiselta. He oppivat sen vanhemmiltaan, toisilta lapsilta tai vaikka sitten rehtorilta. Kukaan lapsi ei syrji toisia sisäsyntyisesti. Kukaan lapsi ei opi kiinnittämään negatiivista huomiota erilaisuuteen sisäsyntyisesti, vaan se tulee joltain toiselta.

Siksi on ihan äärettömän tärkeää, että me vanhemmat mietitään erittäin tarkkaan, miten itse puhutaan toisista ja miten itse kohdellaan toisia. Ne aikuisten harmittomaltakin tuntuvat heitot autossa toisista autokuskeista, tai julkkisten toilailuiden päivitteleminen kovaan ääneen, muokkaavat lasten ajatusmaailmaa. Jokainen vanhempien toisten sukupuolesta, ulkonäöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta, vammaisuudesta, uskonnosta tai perheestä sanottu ikävä asia muokkaa lasten ajatuksia ja käsitystä siitä, miten muita ihmisiä on ok kohdella. Mä en ainakaan ikimaailmassa halua siirtää yhtäkään turhaa ennakkoluuloa omille lapsilleni.

Siksi ei ole ok sanoa, että joku tosi tv-julkkis näyttää ihan huoralta. Siksi ei ole ok sanoa, että onpas tuolla lapsella ihan helvetin ruma nimi. Siksi ei ole ok sanoa, että taas surkea naiskuski liikenteessä. Siksi ei ole ok sanoa, että homot on ärsyttäviä. Siksi ei ole ok sanoa, että suomenruotsalaiset ovat snobeja. Siksi ei ole ok haukkua jonkun hiustenväriä tai päivitellä kovaan ääneen, miksi johonkin perheeseen on tulossa jo viides lapsi. Siksi ei ole ok sanoa näitä asioita, ei päin naamaa eikä selän takana. (huom. ks. lauseet usein esim. somesta lukemiani stereotyyppisiä esimerkkejä, eivät todellakaan omia ajatuksiani)

Monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että meillä kaikilla on joku syntymäoikeus ilmaista sitä, miten erilaisuus on väärin. Että oman mielipiteen ilmaiseminen on sama asia, kuin muiden haukkuminen tai arvosteleminen. Newsflash: näin ei ole. Oma mielipide on esim. että ei haluaisi itsellensä oranssia tukkaa. Haukkumista on sanoa jonkun toisen oranssia tukkaa hirveäksi. Siitä ei mitenkään saa tehtyä tarpeellista mielipiteen ilmaisemista, että haukkuu toisen ulkonäköä. Se, että ei tykkää jonkun tukasta, ei ole sen tukan omistajan syy millään tavalla, vaan se on ihan vaan sen syy joka ei siitä tykkää.

Ne omat pienet kommentit eivät ole harmittomia, vaan ne ovat synty sille ajatukselle lapsen mielessä, että on ok arvostella ja haukkua toisia. Ja se taas on pohja kiusaamiselle. Sitä pohjaa mä en halua koskaan luoda, ja toivottavasti ei kukaan muukaan. Jos kotona kuulee usein muiden ihmisten arvostelua, on helpompi ajautua mukaan siihen kiusaamiseen, tai ainakin olla hiljainen hyväksyjä. Jos taas kotoa saa sellaisen mallin, että toisten haukkuminen ei ole ok ja kaikki me ollaan yhtä arvokkaita, on todennäköisempää, että ei hyväksy inhottavaa kohtelua, eikä ainakaan lähde siihen mukaan.

Vietimme lauantaina lapset päättää -päivää, ja lapset yllättivät meidät sekä vaatimattomuudellaan että sillä, miten ne samat tutut asiat ovat niitä heille kaikkein mieluisimpia. Se oli aika ihanaa huomata. Lapset päättää -päivä oli yksi meidän perhejoulukalenterin luukuista, mutta koska se ei onnistunutkaan juuri sinä päivänä kun se ilmestyi joulukalenterista (huonoa organisointia minulta) me sovittiin, että se luukku toimii lahjakorttina joululomalle. Ja näin me sitten pidettiin lasten toisiksi viimeisenä lomapäivänä kovasti odotettu lapset päättää -päivä. Toisaalta ihanaa, että joulukalenterista oli paljon iloa vielä joululomallakin, kuten kalenterin ehdottamana rakennetun piparitalon tuhoaminen ja tämä päivä.

Lapset aloittivat päivän pitämällä yhteisen tuumailutuokion ja kirjoittamalla päivän aikataulun yhdessä paperille. Taaperokin sai osallistua suunnitteluun, hän toivoi hippaleikkiä. Isommat päättivät yhdessä, että aivan ensimmäisenä mennään Hoplopiin, kuten viime kerrallakin. Päivä oli mitä aurinkoisin ja kaunein talvipäivä, mutta he halusivat mennä juuri sinä päivänä juuri Hoplopiin, ja mehän mentiin. Ei edes yritetty suostutella ennemmin johonkin ulkoiluaktiviteettiin kauniista säästä huolimatta, koska päivän idea on juuri se, että lapset päättää kaiken.

Ajettiin Ruoholahden Hoplopiin, jossa oli paljon tilaa riehua ja liikkua, vaikka lauantai tuntui olevan erittäin suosittu sisäleikkipuistopäivä. Me juostiin ympäri Hoplopia muutaman tunnin ajan lasten kanssa, ja pysähdyttiin välillä juomatauolle. Lapset toivoivat jäähilejuomia ja taapero omaa jäätelöä, ja sellaiset he saivat. Sen jälkeen riehuttiin vielä vähän aikaa liukumäissä ja pallomeressä, ennen kuin lähdettiin ruokakauppaan ostamaan tarvikkeita lasten toiveillalliseen.

Lapset toivoivat, että tehdään yhdessä itsetehtyä pizzaa. Jokainen sai valita itse haluamansa täytteet ja pizzoista tuli ihan megahyviä. Tämä oli niin ihana ja iisi idea lapsilta, että muutaman tunnin sisäleikkipuistoriehumisen jälkeen me todellakin kiiteltiin Oton kanssa. Oli kiva tehdä yhdessä pizzaa, ja tehtiin samalla isompi satsi niin saatiin siitä myös seuraavalle päivälle lounaspizzat.

Pizzatuokion jälkeen lapset halusivat leikkiä arvausleikkiä, ja sitä leikittiin. Meinasi mennä sormi suuhun kun en keksinyt tarpeeksi haastavia arvattavia juttuja, mutta onneksi google auttoi mua, ja löysin sieltä matematiikan tehtäviä ja muita, joita luin ääneen.

Lopuksi lapset halusivat katsoa telkkarista tulleen Inside Out -leffan ja erityisluvalla syödä karkkipäivän jämäkarkit. Yleensä meillä on niin, että kun karkkipäivänä jää karkkia (sitä jää yleensä aina, vaikka he valitsevat yleensä n. 1€ verran irtokarkkeja itselleen), ne säästetään seuraavaan karkkipäivään. Nyt tehtiin lapset päättää -päivän kunniaksi poikkeus, ja he saivat syödä  niitä jämiä samalla kun katsoivat leffaa.

Iltapalaksi kaikki halusivat puuroa, ihana toive! Ja iltapalaksi saivat sitten puuroa, ja leffan ja puuron jälkeen nukkumaan meni kolme erittäin tyytyväistä tyyppiä, jotka nukahtivat ihan sekunnissa. Ihan paras päivä yhdessä!

Me ollaan kyllä niin onnekkaita, kun saadaan olla näin ihanien lasten vanhempia. Ihan valtava onni näistä ihanista tyypeistä, jotka ovat fiksuja, kekseliäitä ja niin täynnä rakkautta. Isommat saivat lukea tämän tekstin ja valitsivat siihen nämä kuvat. Kiitos lapset että ootte just te <3