Olin tiistaina elämäni ensimmäistä kertaa PING Festivalilla, johon mut tänä vuonna kutsuttiin ensimmäistä kertaa. Tapahtuma oli ihan mahtava, ja voin kertoa, että tulette toivottavasti huomaamaan kaiken tapahtumasta ammentamani inspiraation täältä blogista tämän vuoden aikana positiivisina juttuina. Jotenkin musta tuntuu että tiistaina mä koin aika montakin valaistumista, ja uskon että siitä voi seurata pelkkää hyvää tänne. Se pointti miksi kirjoitan PINGistä on, että siellä oli myös Elina K. -glitter- ja siirtotatuointipiste, ja kävin siinä ottamassa itselleni mahtavat festariglitterit ohimoille, ja siirtotatuoinnin ranteen sisäpuolelle.

Mullahan ei ole yhtään oikeaa tatuointia, joten tällainen parin päivän siirtotatska ranteessa on mulle jännittävä kokemus ja ajatusleikki siitä, osaisinko olla pysyvän kuvan kanssa. Otolla on paljon tatuointeja, ja tykkään hienoista tatuoinneista iiiiihan sikana. Olen monta vuotta mietiskellyt tatuointeja, ja uskon että tulen joskus ottamaan ainakin yhden. Imetysaikana en tietenkään ole menossa tatuoitavaksi, mutta ehkä sitten kun imetys on päättynyt? Mun haaveissa siintää sellainen tatuointi, johon yhdistäisin tyylikkääksi kokonaisuudeksi kaikki rakkaat ihmiset ja asiat. Kuulostaa massiiviselta ja täyteen tungetulta, mutta mulla on siihen sellainen kiva idea, jolla uskon että saisin sen toteutettua oikeasti hienosti, eikä siitä niin jättisuurta tulisi.

Mulla on suuri halu ikuistaa iholle lasten syntymät ja kaikki muu merkittävä mitä elämässä on, mutta omalle iholle en osaa sellaisia perinteisiä lapsitatuointeja kuvitella, vaikka monet niistä muilla hienoja ovatkin. Mutta katsotaan milloin ja miten se tapahtuu. En myöskään usko että tulen koskaan ottamaan kovin montaa tatuointia, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Otolla tykkään tatuoinneista ja oikein toivon ja odotan että hän ottaa niitä lisää, kun ne on niin siistejä. Siirtotatuointi ei omalla iholla ainakaan häirinnyt, mutta ei kyllä pysynytkään kovin kauaa. Musta tuntuu että ranne ei ole kovin hyvä paikka tatuoinnille sellaisella, joka vaihtaa vaippaa monta kertaa päivässä ja muutenkin joutuu pesemään käsiä jatkuvasti.

Palataanko takaisin asuun? Mä ra-kas-tan tätä Björn Borgin toppia, joka on kiva farkkuhameen tai muiden korkeavyötäröisten alaosien kanssa. Se on ihanan yksinkertainen, hyvin istuva ja jotenkin tuntuu niin omalta. Farkkuhame on ihan mun lemppari myös! Muistatteko, kun kirjoitin etsiväni nahkatakkia, joka olisi mahdollisimman eettisesti ja ekologisesti tuotettu? Sain teiltä hyviä ajatuksia ja kommentteja aiheesta.

En ehtinyt vielä edes alkaa kuitenkaan selvityspuuhiin täydellä vauhdilla, kun törmäsin mallikappaleena kevään ajan showroomilla käytettyyn tekonahkatakkiin, jolle etsittiin uutta omistajaa. Malli oli mulle täydellinen, koko juuri sopiva ja mä rakastuin siihen heti! Takki on Lindexin mallikappale, ja se on siis ollut käytössä kuvauksissa ja esittelykappaleena. Ja niin musta sitten tuli sen uusi onnellinen omistaja. Ja se on musta myös ihan hyvä eettinen ja ekologinen valinta, että ottaa käytetyn vaatteen itselleen, ja antaa sille uuden kodin.

Takki Lindex | Toppi Björn Borg | Farkkuhame Gina Tricot | Kengät Vans | Vyö Gucci | Kello Daniel Wellington* | Korvakorut H&M |

Tässäpä oli nyt paljon asiaa näin perjantain kunniaksi, taattua Iinan sillisalaattia eikö! Mä rakastan vaan höpötellä ilman mitään sen kummempaa päämäärää ihan yhtä paljon kun rakastan kirjoittaa tiukkaa asiaakin. Vaihtelu on best!

Ihan mahtavaa viikonloppua kaikille <3

Siis vaikka kesällä sataisi mitä rakeita tai muita taivaalta niin lupaan olla kitisemättä, tää viikko on ollut sään puolesta niin täydellinen! Ja oon niin kiitollinen siitä että ollaan saatu nauttia näin upeista ilmoista, aurinko ja lämpö antaa kyllä sellaista hyvänolon boostia ettei mitään järkeä. Kyllä on Suomen kesä kaunis, ja ihan mieletöntä miten puihin on tullut lehdet ja nurmet on alkaneet vihertää tämän viikon aikana.

Helatorstaina aiottiin nukkua pitkään, kun kuopuskin on tällä viikolla parina aamuna nukkunut jopa kahdeksaan, ja eilen hän meni vielä poikkeuksellisen myöhään nukkumaan. Tänään hän kuitenkin halusi ylös ensimmäisen kerran jo kuudelta, mutta jatkoi sentään unosia vielä seitsemään. Sitten herättiin kahvin keittoon ja luettiin aamulla kirjoja, ennen kuin muu perhe heräsi myöhemmin. Mä kyllä nautin meidän rauhallisista aamuista, vaikka ne joskus aikaisin alkavatkin.

Päivällä me kuvattiin yhdessä yhtä videota, joka ilmestyy ensi viikolla myös tänne blogiin ja YouTuben puolelle. Sen jälkeen Otto lähti hakemaan esikoisen kummisetää meille kylään, ja hiekkalaatikkoa sekä hiekkaa meidän pihalle. Me sen sijaan lähdettiin tyttöjen kanssa puistoon tekemään hiekkakakkuja ja keinumaan. Ihan mieletön aurinko, me laitettiin bombertakit päälle mutta päädyttiin ottamaan ne pois, kun oli niin kuuma. Siis ihan uskomaton keli kyllä, ei voi lakata fiilistelemästä, eikä tarvitsekaan. Silloin kun joku on vaan ihan loistavaa, voi hyvällä omallatunnolla fiilistellä oikein kunnolla.

Puistoreissun jälkeen laitettiin hiekkalaatikko pihalle, ja alettiin grillauspuuhiin, kun Otto ja Simo olivat käyneet hakemassa kaupasta grillattavaa. Kesän ekat grillailut omalla grillillä oli ihan best! Kaikille maistui, ja oli ihana istuskella siinä auringossa pihalla kaikessa rauhassa. Syötiin vielä jäätelötkin jälkkäriksi, ja hengattiin ulkona niin pitkään kun aurinko vielä lämmitti. Sitten tultiin äkkiä sisälle iltapuuhiin, ja lapset nukkumaan, sillä esikoisella on huomenna eskaripäivä ja eskarin viimeinen uimakoulukerta. Se oli kyllä niin huippu juttu, että sai tuon uimakoulun eskarissa, toivotaan että myös kesän Kreikan matka ja siellä lämmössä uima-altailla hengailu pitäisi innon vettä kohtaan yllä.

Tuntuu niin hassulta, että huomenna alkaa jo viikonloppu, mutta ihan mahtavaa sekin! Viikonloppuna on tarkoitus ajella ehkä kirsikkapuistoon ihastelemaan ja kuvamaan, mikäli kirsikkapuiden kukat avautuvat viikonlopun aikana jo täyteen loistoonsa. Tänä vuonna ehkä siis paremmalla menestyksellä, kuin viime vuonna, jolloin mentiin vahingossa lähellä sijaitsevaan Japanilaistyyliseen puutarhaan, jota luultiin Kirsikkapuistoksi, hah!

Hyvää yötä ja ihanaa alkavaa viikonloppua teille kaikille mahtityypeille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Knorrin kanssa.

Ei aseteltuja lounaita eikä täydellisiä kukkakimppuja

Mä tiedän, että kenenkään arki ei ole vain kauniisti aseteltuja lounaita, täydellisiä kukkakimppuja paperiin käärittynä, tai shampanjaa ja ruusun terälehtiä kylpyammeessa. Siinä missä ihailen niitä kaikkia upeita instafeedejä, jotka näyttävät siltä, kuin arki olisi juuri sitä, en itse pystyisi tuottamaan samaa. Meidän arki näyttää arkiselta, vaikka siitä kaunista ja meidän näköistä haluan ja yritänkin tehdä. Meidän arki on puistoreissuja, metrolla matkustamista, pikkukivien ihmettelyä, tietokoneen naputtelua, leikkihuoneesta aulaan leviäviä ”barbien koteja”, loputonta siivousta ja joskus myös nopeasti hotkaistuja lounaita. Se ei ole mitenkään erityisen glamourintäyteistä, mutta naurun ja onnen täyteistä kyllä.

Ihannemaailmassa jokainen lounashetki olisi uskomaton kokemus ja täydellinen yhdistelmä makujen balanssia, loistavaa seuraa ja ennen kaikkea a i k a a. Mun maailmassa, ja ennen kaikkea arjessa, ne lounaat on kuitenkin harvassa, vaikka se loistava seura (eli maailman siistein taapero) onkin aina läsnä. Aina välillä sattuu se täydellisyyttä hipova hetki, kun taapero nukahtaa juuri oikeaan aikaan, ystävän kanssa saa hyvän pöydän lempiravintolasta, ja lounaan saa nauttia keskeytyksettä ja kaikessa rauhassa jutustellen, ja ehkä vielä kahvitkin päälle.

Meidän arkilounaat

Usein arkilounaat on kuitenkin sitä, että syödään kotona edellispäivän jämiä, tai sitten taapero syö niitä ja mä koitan keksiä itselleni jonkun pikalounaan, jonka hotkaisen samalla kun teen töitä minityypin nukkuessa. Tai sitten ollaan ravintolassa, parhaassa tapauksessa vielä työhön liittyvällä lounaalla, kaikki syöttötuolit on varattuja ja vieressäni istuu tavallisella tuolilla intoa puhkuva taapero, joka vuorotellen kauhoo riisiä suuhun, tai haluaa lähteä juoksemaan ympäri ravintolaa. Ei mitään maailman rauhallisimpia hetkiä siis, ja se on ihan fine. Mä en yleensä lataa lounaaseen kauheasti odotuksia, mutta silloin joskus kun se rauhallinen hetki yllättää, olen toki ihan fiiliksissä. Hauskaa meillä on lähestulkoon aina, sillä vielä kolmannellakin kierroksella taaperon temput jaksavat naurattaa vähintään yhtä paljon kuin ennenkin.

Olen kirjoittanut täällä, että joskus musta on ihan fine nautiskella jonkun muun kehittelemä lounas tai välipala pahvipurkista. Olen edelleen sitä mieltä. Joskus saa mennä helpoimman kautta, ja nykyään onneksi siihen on olemassa lukuisia mahtavia vaihtoehtoja, joista löytyy makua, eivätkä ravintoarvotkaan ole yhtään hassumpia. Yksi helppo tapa lisätä kasvisruuan osuutta ruokavaliosta on myöskin ostaa einekset ja valmiit välipalat mahdollisuuksien mukaan aina kasvisvaihtoehtoina.

Kasvissyöjällekin sopiva pika-ateria

Knorr Veggie Snack on on kasvissyöjällekin sopiva vaihtoehto, joka sisältää terveellisiä raaka-aineita, runsaasti vastuulllisesti viljeltyjä vihanneksia sekä laadukkaita hiilihydraatteja ja kuitua. Sen valmistukseen tarvitsee vain 5 minuuttia aikaa ja pari desiä kuumaa vettä. Knorr Veggie Snackia saa neljää eri makua: Mediterranian Couscous, (couscous-pohja, kesäkurpitsaa, porkkanaa, auringonkukansiemeniä), Primavera Penne (pastapohja, herneitä, vihreitä papuja ja kurpitsansiemeniä tomaattikastikkeessa), Thai Green Curry Rice & Quinoa (riisi –ja kvinoapohja, vihreitä papuja, porkkanaa ja valkosipulia) sekä Mexican Chili Rice (riisipohja, punaista paprikaa & paahdettua sipulia tomaattisessa kastikkeessa).

Mä tykkään tosi paljon kvinoasta ja couscousista, ja mun lempparit näistä Knorr Veggie Snackeista onkin juuri Mediterranian Couscous, sekä Thai Green Curry Rice & Kvinoa. Niissä on makua ja rakennetta, ja on myös kivaa tietää, että pikaratkaisukin voi olla terveellinen ja laadukas. Joskus arjessa tarvitsee sen helpon snackin, joka ei vie yhtään aikaa eikä energiaa, jotta saa tehtyä jotain muuta tärkeää. Se on enemmän kuin ok!

Postauksen kuvat on otettu ihan tavallisena arkipäivänä, jolloin oli täydellinen hetki juuri Knorr Veggie Snackille. Edellispäivän jämistä riitti vain taaperolle, kun ruoka oli niin hyvää että taidettiin ottaa sitä pari kertaa lisää. Taapero ei halunnut mennä vielä päiväunille, vaan hän halusi ehdottomasti tehdä Knorr Veggie Snack -purkeista tornin, kaataa sen ja kasata uudelleen. Hän halusi myös maistaa mun Thai Green Currya omalla haarukalla, mutta hänen makuunsa ruoka oli ehkä vielä liian mausteista. Mulle sen sijaan maistui todella hyvin, NAM!

LUKIJAKILPAILU:

Mikä on sun lempparimaku Knorr Veggie Snackeista? Vastaa postauksen kommenttiboksiin ja voita 15€ arvoinen Knorr Veggie Snack -tuotepaketti! Osallistumisaikaa on 16.5. klo 22.00 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille!

Tänään mun blogi täyttää seitsemän vuotta, ihan uskomatonta! Seitsemän vuotta sitten tänä päivänä naputtelin ensimmäiset lauseet bloggerin blogipohjaan, ja painoin ”julkaise”. Tänään mun blogi on ekaluokkalainen, koirien iässä jo keski-ikäinen. Kaiken koetun perusteella luulen, että blogini on lähempänä sitä keski-ikää kuin ekaluokkaa, sillä blogi-ikä taitaa olla vähän erilainen kuin ihmisten ikä. Uusia blogeja syntyy edelleen uskomatonta tahtia joka päivä, ja yksi vuosi blogimaailmassa voi muuttaa koko alaa todella paljon. Enää en kuitenkaan sanoisi, että vaikuttajamarkkinointi on Suomessa lapsen kengissä. Meillä on täällä ihan mahtavan suuri ala ja yhteisö, jossa puhalletaan yhteen hiileen, ja kehitetään alaa koko ajan läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi ja tekijöidensä näköiseksi.

Siinä missä te näette täältä sen konkreettisesti mitä olen näiden seitsemän vuoden aikana oppinut, mä itse taas tunnen sisälläni sen henkisen kasvun, jonka olen bloggaajana käynyt läpi. Ne tuhannet tähän blogiin upotetut tunnit ovat muokanneet mun arvomaailmaa, ajatuksia, toiveita ja tavoitteita ihan siitä ekasta päivästä lähtien. Vaikka sisimmältäni olen sama ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, on ymmärrys ihmisiä, elämää ja valintoja kohtaan kasvanut hurjasti. Siitä kuuluu kiitos teille mun mahtavat, tiedostavat, fiksut, ihanat, empaattiset, rohkeat seuraajat. Teidän kanssa on tänäkin vuonna vaihdettu yli 12 000 ajatusta pelkästään täällä blogin kommenttiboksissa, puhumattakaan niistä sadoista viesteistä joita joka viikko vaihdamme Instagramissa ja muissa somekanavissa.

Blogi on mulle kuin peili johon katsoa, se kertoo kyllä kuinka menee. Te ihmiset siellä ruutujen takana kerrotte mulle kun on aihetta juhlaan, ja sanotte suoraan kun joku ei ole mennyt ihan putkeen. Omien ajatusten kirjoittaminen on uskomattoman terapeuttista, mutta usein myös pelottavaa. Jokaista sanaa kirjoittaessa pelottaa, että se sana onkin väärä, ja särähtää jonkun korvaan. Olen kuitenkin oppinut erottamaan, milloin joku sana särähtää vain ärsyyntymisen ilosta, ja milloin mulla on oikeasti kehityksen paikka. Vaikka edelleenkin onnistun joskus päästämään sammakoita suustani, tapahtuu sitä huomattavasti harvemmin nykyään, kuin seitsemän vuotta sitten.

Olen oppinut olemaan provosoitumatta, ja reagoimatta kaikkeen. Olen tunnistanut sen, että tärkeintä on, että itse olen rehellinen, ja rohkeasti oma itseni. Minä tiedän kuka olen, ja niin tietää jokainen muukin jolla on mulle merkitystä. Olen oppinut sanomaan vain sellaisia asioita, joiden takana voin seisoa.

Yksi hienoimmista taidoista jonka olen oppinut, on taito ottaa muut ihmiset huomioon kun kirjoitan. Tiedättekö, kun joku stereotypioita viljelevä tyyppi sanoo, että ”no ei kaikkia vaan voi ottaa huomioon, menisi ihan hankalaksi sellainen kirjoittaminen, eikö täällä uskalla sanoa enää mitään” niin mä tiedän että se on väärässä. Mä tiedän, että on mahdollista puhua vaikeistakin asioista niin, että ei loukkaa vähemmistöjä, tai ketään muutakaan. Siitä olen ylpeä, sillä niin sen pitää ollakin.

Pilkutusta sen sijaan harjoittelen edelleen, ihan joka päivä, vaikka nekin on varmasti mahdollista oppia. Pyrin aina kirjoittamaan niin hyvin kuin osaan, mutta pilkut on mun ikuinen kompastuskivi.  Aina silloin kun löydän jostain sopivan ekstrahetken, mä käyn kertaamassa pilkkusääntöjä, jotta osaisin paremmin. Nopeasti ne kuitenkin unohtuvat, ja varsinkin silloin kun kirjoitan ajatusten virtaa ja naputtelen hullua tahtia, saattaa pilkkuvirheitä tulla paljonkin.

Yritän parhaani, mutta kun mietin arjen prioriteetteja, eivät pilkut ole siellä ykkössijalla, ja tämänhetkisessä arjessa ei juurikaan niitä ekstrahetkiä ole. Silloin joskus kun saa sen hetken rauhallisen minuutin, ei ekana tule välttämättä mieleen, että ”kertaanpa pilkkusäännöt tähän väliin”, vaan saatan vaikka ihan istahtaa alas ja soittaa äidille. Ja se on ihan fine, sillä tärkein näiden vuosien aikana opittu asia on armollisuus itseä kohtaan. Kyllä mä nykyään pilkutan ainakin paremmin kuin seitsemän vuotta sitten.

Armollisuus itseä kohtaan äitinä, yrittäjänä, puolisona ja bloggaajana. Se on hemmetin tärkeää. Kun koittaa se hetki, jolloin ei vaan löydy mehuja jonkun asian tekemiseen, niin sitten mä en väkipakolla ala sitä tekemään. Ennen olisin tehnyt, tai ainakin tuntenut järkyttävän huonoa omaatuntoa lykkäämisestä tai tekemättä jättämisestä. En enää. Tunnistan omat rajani, ja tiedostan kuinka tärkeää on pitää omasta jaksamisesta huolta.

Aina joskus kysytään, että tuntuuko näin monen vuoden jälkeen, että kaikki olisi jo sanottu? Voin vastata sekuntiakaan epäröimättä, että ei tunnu. Päin vastoin. Mitä enemmän tätä teen, sitä enemmän mulla on sanottavaa. Nytkin mulla on pitkä lista ideoita valmiina, jotka odottavat vaan sopivaa hetkeä tulla toteutetuksi. Mä rakastan kirjoittaa ja kuvata, ja löydän inspiraatiota ihan joka puolelta. En usko että se on ihan äkkiä muuttumassa mihinkään, päin vastoin. Musta tuntuu, että se silmä nähdä kiinnostavia aiheita ja kehittää postauksia ohikiitävistä ajatuksista kehittyy koko ajan, mitä kauemmin tätä tekee.

Jotenkin niin hullua ja ihanaa, että blogi, joka lähti siitä kun odotin esikoistani, on nyt paikka, josta hän itse voi käydä lukemassa millaista odotus on ollut, mitä hän on puuhannut vauvana, ja kuinka hän on pukenut villasukkia innoissaan jalkaan yksivuotiaana. Tämä on niin arvokas muistojen kirja meidän koko perheelle, että ei sitä voi sanoin edes kuvailla. Olen onnellinen siitä, että esikoinen on innoissaan kaikesta, mitä ollaan täältä blogista yhdessä luettu. Hänestä on mahtavaa nähdä lapsuuskuvia, ja lukea tarinoita ja ajatuksia.

Haluan kiittää teitä kaikkia kuluneista seitsemästä vuodesta täydestä sydämestäni, ja toivon antoisia vuosia myös tulevaisuuteen! On ihan mielettömän suuri etuoikeus saada tehdä työksi sitä mitä rakastaa. Mun blogilla on vuodesta toiseen poikkeuksellisen sitoutunutta ja osallistuvaa lukijakuntaa, ja oon suuri kunnia saada tehdä tätä blogia juuri teille. KIITOS <3

Tätä blogin seitsemättä syntymäpäivää mulla on ollut ilo ja kunnia viettää PING -Helsinki -tapahtumassa, johon mut kutsuttiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Mikäs sen parempi tapa viettää blogin syntymäpäivää, kuin kehittämässä itseään ja blogiaan. Tsekatkaa Insta Storiesista päivän tunnelmat, sekä Instafeedistä ja Fb-sivulta pienet synttäriyllärit teille!

Joka vuotisen perinteen mukaan, esitän kainon toiveen, että kertoisitte itsestänne tänne kommenttiboksiin.  Sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten  olette löytäneet tienne tänne, sekä voitte halutesssanne esittää postaustoiveita jos sellaisia on. Musta on aina hienoa lukea teistä ja teidän ajatuksista, ja siitä saa hurjasti inspiraatiota, kun saa lukea teidän ajatuksia. Kiitos että olette täällä, uudet ja vanhat huipputyypit <3 

Meidän kuopus täytti juuri vuoden ja kolme kuukautta, ja samalla mulla tuli täyteen vuosi ja kolme kuukautta imetystä. Olen kyllä hurjan tyytyväinen tähän imetystaipaleeseen, ja iloinen siitä, miten hyvin kaikki on sujunut tähän asti. Lopettaminen ei ole vielä meillä ajankohtaista, vaan edelleen mennään lapsentahtisella imetyksellä. Tosin yöimetyksethän me lopetettiin kokonaan siinä yhden vuoden iässä, eli nykyään imetän vain päiväsaikaan, ja se on ollut hyvä ratkaisu meille molemmille. Saadaan nukkua kokonaiset, hyvät yöunet, ja päivällä sitten taaperotyyppi tankkaa läheisyyttä juuri sen verran kuin itse haluaa.

Imetys on ihanaa, se on se hetki päivästä kun tuo karvan alle 80-senttinen tyyppi malttaa rauhoittua syliin ja olla lähellä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Toisina päivinä hän ei muista tissiä ollenkaan, ei missään vaiheessa päivää. Ja joinakin  päivinä hän haluaa olla rinnalla joka välissä. Yleensä hän käy rinnalla n. 2-3 kertaa päivän aikana, mutta joskus on päiviä että en imetä ollenkaan, ja joskus hän tosiaankin tahtoo olla tissillä yli kymmenen kertaa.

 

Useimpina aamuina taapero huhuilee sängystään iloisena, ”Kukku. Tisshi.” eli syliin & tissiä. Sitten me tassutellaan alakertaan, mennään sohvalle pötköttämään, ja ollaan kahdestaan hetken aikaa, ennen kuin kaikki muutkin heräävät. Meidän rauhalliset aamun imetyshetket on kyllä ihania, ja niin tärkeitä meille molemmille. Joskus hän haluaa aamupalan ensin, ja silloin hän sanoo ”Kukku. Aamu.”, eikä tahdo tissiä ollenkaan vaikka tarjoan. Välillä olen jo miettinyt, että aikooko hän lopettaa imetyksen kokonaan, kun on ollut pari päivää taukoa. Mutta sitten hän on taas yhtäkkiä muistanut tissin olemassaolon, ja halunnut olla lähellä.

Muuten mulla ei ole mitään ongelmaa imetyksen kanssa, mutta tuntuu, että hormonit on ehkä vähän sekaisin siitä, että välillä imetys on ensin muka jo loppumaisillaan, ja seuraavassa hetkessä taas ihan täydessä vauhdissa. Viime aikoina on ollut migreenejä, ja muitakin hormonioireita, ja välillä olo on ihan kuin alkuraskaudessa. Ja ei, en siis ole tosiaankaan raskaana, siitä voin olla ihan varma säännöllisen kierron kanssa. Haluaisin jatkaa edelleen lapsentahtisesti, mutta välillä olen miettinyt, että pääsisin varmasti helpommalla oireideni kanssa, kun äidintahdistaisin imetystä edes hiukan myös päiväsaikaan. Mulla ei kuitenkaan ole kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, ja olisi mahtavaa kuulla teidän kokemuksia, jos olette näin tehneet? Se on hauskaa, miten vielä kolmannenkin lapsen kanssa ajautuu aivan uusien tilanteiden eteen. Äitiys on kyllä uskomaton ja opettava matka, joka hämmästyttää ja ihastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun imetän yli 1-vuotiasta, sillä keskimmäisen kanssa imetystä kesti muutamaa päivää vaille sen vuoden. Haluan edelleen jatkaa tätä meidän imetystaivalta, eikä ole tosiaankaan kiire lopettaa. Taaperon imetys on ihan erilaista kuin pikkuvauvan, mutta molemmissa on puolensa. Se sama päättäväinen ilme joka on synnytyssalista saakka ollut vauvalla kun hän saa rinnan suuhun, on edelleen hänen kasvoillaan joka kerta kun hän on rinnalla. Välillä tosin saattaa tulla virnistyksiä, tai höpötystä välissä.

Mulla ei ollut mitään selkeää tavoitetta imetyksen suhteen, halusin vaan imettää niin kauan kuin se tuntuu meistä molemmista hyvältä. Olen kuitenkin ylpeästi taaperoimettäjä, ja aion jatkaa edelleen niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Alusta asti imetys on ollut meidän yhteinen tärkeä juttu, ja se on kyllä ehdottomasti yksi ihanimpia asioita vauva- ja taaperoajassa. Sitten kun imetys loppuu aikanaan, se tulee olemaan haikeaa, kun se on ollut niin ihanaa. Mutta onneksi vielä ei ole sen aika, vaan nyt vielä nautitaan läheisyystankkauksesta ja rauhallisista aamuista (aina välillä rauhallisista). Sitten jaksetaan molemmat mennä tuhatta ja sataa eteenpäin koko loppupäivä.

Aiemmat postaukset kuopuksen imetystaipaleelta:

Näin lopetin yöimetyksen

Kun vauva on rinnalla

Kokemuksia imetyksen alkutaipaleelta

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3