Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Reiman kanssa.

Muistatteko, kun keväällä jaoin insta storiesissa fiiliksiä videokuvauksista, joissa me oltiin? Videomateriaalia kuvattiin isolla tuotantoryhmällä useampana päivänä, ja me päästiin tekemään ja kokemaan ihania juttuja, ja tutustumaan ihan mahtavaan kuvausporukkaan. Kuvaukset olivat meille ihan uskomattoman siisti kokemus, joista nautittiin koko perhe. Meidän lapset puhuvat vieläkin kuvausporukan ihanista tyypeistä, siitä miten paistettiin vaahtokarkkeja nuotiolla, laskettiin ihan hurjaa vauhtia alas mäkeä, ja miten juostiin meren jäällä. Nyt mä saan vihdoinkin näyttää teille sen videon, ja pääsen kertomaan mistä oli kyse!

Kuten ehkä tuosta kaupallisen yhteistyön merkinnästä huomaatte, kyseessä olivat Reiman järjestämät kuvaukset. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kuvata vaatteita – vaan kuvata Helsinkiä, ja meidän lempipaikkoja siellä. Reima on julkaissut tällä viikolla upouuden Reima Cities -sivuston, joka on täynnä ihanaa tekemistä ja ideoita, mitä tehdä lasten kanssa Helsingissä.

Sivuilta löytyy ihan huikeita vinkkejä, ja paikat on esitelty kattavasti. Lisäksi kaikista paikoista löytyy videot, joilta voi aistia lasten riemun ja tunnelman. Me ollaan mukana kahdessa videossa, ja olen kyllä tosi ylpeä ja iloinen noista videoista. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että niistä tulee noin hienoja. Toinen meidän videoista on sivuston ”päävideo” jolla kerrotaan sekä Helsingin tarinaa, että meidän perheen tarinaa. Mä herkistyn ihan kyyneliin kun vain katsonkin sitä. Toinen keskittyy enemmän Sinebrychoffin puistoon, jossa oltiin pulkkamäessä.

Klikkaa itsesi Reima Cities -sivustolle katsomaan meidän ihanat videot!

Vaikka sivusto näin alkuun on tehty pelkästään Helsingistä, sen on tarkoitus laajentua muihinkin kaupunkeihin (ja maihin). Mutta koska olen itse nähnyt millainen työmäärä siellä taustalla on, ymmärrän hyvin, miksi aloitettiin vain yhdestä kaupungista. Se työmäärä on ihan tajuttoman suuri! Mutta meidän rakas Helsinki on todella upea paikka aloittaa, sillä täällä jos missä on upeita kohteita, joissa liikkua, leikkiä, iloita ja kokea yhdessä.

Yhdistävä tekijä näillä kaikilla paikoilla on se, että perheet voivat nimenomaan liikkua yhdessä. Toki museovinkit ja muut ovat tärkeitä myös, ja niitä onkin kaikki nähtävyyssivustot pullollaan, mutta tällainen paikka, josta löytää yhteistä liikuttavaa tekemistä koko perheelle on aivan uniikki ja upea juttu. On suuri ilo saada olla mukana. Ja odotan innolla, millaisia vinkkejä jaetaan muistakin Suomen upeista kaupungeista, kuten Oulusta (oikeutetusti ykkönen, koska Oulu),  Espoosta, Vantaalta, Turusta, Tampereelta, Jyväskylästä ja Rovaniemeltä.

Jotenkin tuntuu, että noista pakkaspäivistä Uutelassa ja Koffarissa on ikuisuus, mutta eihän niistä ole kuin muutama hassu kuukausi. Ja muutaman hassun kuukauden kuluttua on taas talvi, pulkkamäet ja meiningit. Onneksi siihen asti sivusto on täynnä vinkkejä myös syksyyn ja näihin kesäisen lämpimiinkin säihin. Reiman missio on kannustaa lapsia ja perheitä liikkumaan yhdessä, ja se on mun mielestä ihan super hieno missio! Reima on myös onnistunut siinä todistetusti hyvin (kukapa ei olisi lukenut siitä, kuinka Reima & Visit Finland saivat maailman lapset liikkumaan yli miljoona tuntia), ja uskon, että tämä uusi upea sivusto kannustaa entisestään perheitä kokemaan ja liikkumaan yhdessä.

Reiman vastuullisuus & ekologisuus

Reimalle on aktiivisuuden lisäksi tärkeää myös vastuullisuus, sekä kestävät periaatteet. Reima on kansainvälisen BSCI:n (Business Social Compliance Initiative) jäsen, mikä edellyttää, että puolueeton ulkopuolinen auditoija tarkistaa sopimushankkijoiden & tuotantolaitosten toiminnan säännöllisin väliajoin.  Reima on tehnyt myös tuoreen vastuullisuusraportin, jonka lukaisin läpi. Mulle on tärkeää, että lastenvaatteiden tuotantoketju on alusta loppuun asti läpinäkyvä ja eettinen.

Reimalla on myös oma eettinen ohjeisto, joka ohjaa koko tuotantoketjun toimintaa. Kuljetusten osalta etsitään aina ekologisin vaihtoehto ja lentorahtia vältetään. Mannerten väliset kuljetukset hoidetaan pääosin laivoilla. Luonnollisesti kaikki Reiman vaatteet ovat ehdottoman turvallisia ja myrkyttömiä ja valmistettu kestävistä, laadukkaista ja ympäristöystävällisistä materiaaleista.

Postauksen kuvissa lapsilla on päällä Reiman vedenpitävät 3in1 Seiland -takit, jotka menevät välikausitakkina, sekä talvitakkina pienemmillä (alle 20 asteen) pakkasilla irrotettavan kevyttoppavuoren kanssa. Isommilla on jalassa siistit vedenpitävät Softshell-housut, jotka kelpaavat koululaisellekin oikein hyvin, kun näyttävät ihan farkuilta.

Pienimmällä on kevyesti topatut välikausihousut, jotka näillä lämpimillä syyssäillä ovat ehdottomasti liikaa, mutta loppusyksyn kylmillä säillä ihan loistavat. Pienimmäinen rakastaa istua maassa vaikka tunnin tekemässä hiekkakakkuja, joten on tärkeää että istuessakin pysyy lämpimänä silloin kun maa on kylmä. Jalassa kaikilla mustat vedenpitävät ja pesukonepesun kestävät Wetterit & Patterit. Nämä on nyt meillä eka kertaa testissä, ja tähän asti ollaan tykätty hurjasti! Mun mielestä Reima tekee kauniita, kestäviä ja fiksusti toiminnallisia vaatteita, joita meidän lapset käyttävät mielellään, ja mä puen heille mielellään päälle. 

Jos ette vielä käyneet tutustumassa Reima Cities -sivustoon ja katsomassa videoita, niin nyt kannattaa viimeistään mennä, koska:

LUKIJAKILPAILU:

Mitkä on teidän lempparipaikkoja omalla paikkakunnallanne? Jos Reima laajentaisi Cities -sivustoa juuri sinun kotikaupunkiisi, minkä paikan haluaisit mukaan? Jaa vastauksesi, ja osallistut Reiman 150€ arvoisen lahjakortin arvontaan. Ihan huikea palkinto siis, mikäli tämän talven talvikamppeet tai välikausikamppeet on vielä hankkimatta! Arvontaan voi osallistua 9.9-21.9.2018. Voittajalle ilmoitetaan voitosta henkilökohtaisesti sähköpostilla, joten muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään! Onnea kisaan kaikille!

Mä en malta odottaa että pääsen lukemaan teidän huippuja vinkkauksia!

Moi, mä oon Iina ja mulla on migreeni. Sain ensimmäiset migreenikohtaukset kuulemma jo pienenä lapsena, mutta en muista niitä itse. Ensimmäinen migreeni jonka muistan iski mulle Linnanmäellä sinä kesänä kun olin menossa yläkouluun. Yhtäkkiä tuli jäätävä päänsärky, ja puolet mun makkaraperunoista vaan hävisi, kun en nähnyt kunnolla. Se oli tietysti pelottavaa.

Vuosien saatossa siihen on tottunut, että migreeniin liittyy kaikenlaisia kummallisia oireita, jotka yksinään voisivat tuntua aika pelottavilta ja hurjilta. Mä olen siitä onnekas, että ne kaikkein hurjimmat oireet eivät ainakaan toistaiseksi kuulu mun migreenikohtauksiin. Mutta on niissä näköhäiriöissä ja kovassa päänsäryssäkin joskus tekemistä.

Mulla on kolme erilaista migreeniä. Yksi on sellainen, että edellisenä päivänä aivastelen ihan jatkuvasti. Aivastelu on yksi migreenin mahdollisista esioireista. Aivastelen ihan jatkuvasti, eikä siihen auta mitkään nuha- tai allergialääkkeet, koska se johtuu migreenistä. Seuraavana päivänä mulla on todella valonarat silmät ja jäytävä päänsärky. Kuljen silloin aurinkolasit silmillä, vaikka olisin sisällä tai vaikka sataisi vettä. Se ei liity mitenkään siihen, että luulisin olevani jotenkin cool. En vaan pysty pitämään silmiä auki ilman laseja. Tämä migreeni voi kestää kokonaisuudessaan neljäkin päivää. Ensimmäinen päivä menee aivastellessa, ja seuraavat kolme päivää päänsäryssä ja aurinkolaseissa.

Toinen migreeni on sellainen, että mun toista silmää särkee, ja siitä valuu vettä. Siitä voi valua vettä vaikka koko päivän tai kaksi päivää. Tämä on mun lempparimigreeni, sillä se on vähiten kivulias. Joskus kuitenkin se silmästä veden valuminenkin on hankalaa, kuten eräissä kuvauksissa kerran, jossa mun kuvausmeikki olisi mennyt ihan pilalle ilman meikkaajan loistavaa huulirasvakikkaa. Hän siis laittoi MACin hajusteetonta huulirasvaa mun alaluomelle pumpulipuikolla, ja silmä lakkasi valumasta. Se oli ihan kuin taikaa.

Kolmas migreeni on sitten tämä, joka mulle eilen illallakin iski. Vasemmassa silmässä alkaa näkyä kuunsirpin muotoinen sahalaitakuvio, joka on ensin pieni, ja sitten se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa niin, että pian en näe silmällä yhtään mitään. Tämä migreenin auraoire, eli näköhäiriö, kestää yleensä vartista puoleen tuntia. Sitten se menee ohi, ja tilalle tulee päänsärky. Joskus päänsärky tulee ihan pienenä tai hentona, ja joskus niin kovana, että oksettaa enkä kestä mitään ääniä. Eilen illalla sateen ropinakin tuntui niin pahalta, että teki mieli kuiskata sateelle, että lopeta. Kuiskata siksi, että oma puheenikin kuulosti liian kovalta.

Sulkeuduin yläkertaan meidän makuuhuoneeseen, ovi kiinni ja pimennysverhot ikkunoilla. Silti kuulin kun duplopalikat kolisivat alhaalla toisiaan vasten Oton ja lasten leikeiss’, ja se kuulosti ihan hirveältä. Kuulin kun kuopus sanoi alhaalla ”äiti tulee. Äitiiiii, äiti tuleee!”. Ja oli ihan pakko ottaa hänet sinne halimaan ennen nukkumaanmenoa, vaikka hänen ihanan heleä äänensä aiheutti viiltävää kipua mun päässä.

Yleensä mulla on onneksi migreenejä tosi harvoin, nytkin oli ollut viimeksi varmaan joskus kesäkuussa, melkein kolme kuukautta sitten. Mutta raskausaikoina, sekä muiden hormonaalisten muutosten aikaan (kuten imetyksen aloitus tai lopetus) niitä tulee helpommin ja useammin. Jokaisessa alkuraskaudessa mulla on ollut parin kuukauden jakso, jolloin migreenipäiviä on ollut enemmän tai yhtä monta, kuin migreenittömiä päiviä. Hormonien lisäksi migreenejä aiheuttavat mulle hajut, äänet ja kirkkaat tai vilkkuvat valot. Arvatenkin mua siis jännittää testata kaikkia uusia tuotteita, enkä mene Lintsillä tai missään muuallakaan mihinkään, missä on kirkkaita vilkkuvia valoja.

Mä en voi kuunnella musiikkia nappikuulokkeilla, koska saan siitä migreenin. Mä en voi käyttää hajuvettä, koska saan siitä migreenin. En voi käyttää eteerisiä öljyjä tai vauvan talkkia kuivashampoon tilalta, ja mun pitää kävellä tosi nopeasti rautatieaseman Lushin ohi. Koska saan niistä kaikista migreenin. Inhoan salamalla otettuja kuvia, koska joskus olen saanut niistäkin migreenin. Jos jossain on palamassa loisteputkilamppu ja se vilkkuu, on päästävä äkkiä pois.  Rakastan lämmintä ja kuumaa kesäaurinkoa, mutta aina alkukesästä saan siitäkin migreenin, ennen kuin silmät tottuvat.

Mä en lähde koskaan minnekään ilman vesipulloa, migreenilääkettä ja aurinkolaseja. En lenkille, en lähikauppaan enkä mihinkään. Jos aion edes yrittää selvitä migreenistä mahdollisimman vähällä, on lääke pystyttävä ottamaan ensimmäisen viiden tai kymmenen minuutin aikana siitä, kun oireet alkavat. Ja pitää päästä pimeään, silmät kiinni. Vaikka nytkin mun edellisen ja tuoreimman migreenin välissä oli kolme kuukautta, ei voi tietää koskaan milloin se iskee. Vaikka parhaani mukaan yritän välttää kaikkea mahdollista mistä voisin sen saada, se pääsee joskus yllättämään, kuten eilen.

Miksi mä kerron tästä? En tiedä, ehkä siksi, että haluan vaan kertoa, millainen asia joskus vaikuttaa esimerkiksi mun arkeen ja miksi mä joskus olen sisällä plehat päässä. Migreeni ei ole mikään maailman vakavin sairaus onneksi, ja se on tosi yleinenkin. Välillä se osaa kuitenkin olla tosi ikävä. Mulle tuli nyt mieleen, että olisi tosi mielenkiintoista kuulla muiden migreenistä kärsivien kokemuksia. Joten:

Onko sinulla migreeniä? Miten se vaikuttaa sun elämään? Millaisia oireita saat ja kuinka usein?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sokoksen kanssa.

Pääsin syksyn kunniaksi tutkailemaan kamppiksen merkeissä Sokoksen pukeutumisvalikoimaa, ja valitsin sieltä kuvauslainaan kolme eri asua, jotka mun mielestä sopivat syksyyn. Sokoksella on monipuolinen valikoima merkkejä ja katumuotia, ja mulle iski osastolla kierrellessä ihan jäätävä valinnan vaikeus. Olisin voinut kuvata vaikka kymmenen asua, mutta sain sitten lemppareita karsittua näihin kolmeen. Sellainen pieni probleema tässä iski, että mun teki mieli ostaa itselleni kaikki mitä lainasin. Hauskinta oli se, että kun en ollut ostamassa mitään omaan kaappiini, uskalsin testata kaikkea sellaista, minkä normaalisti jättäisin ehkä vain rekkiin roikkumaan ”liian jännittävänä”. Ja löysinkin ehkä ihan uusia puolia omasta tyylistäni.

Sokoksen pukeutumisvalikoimassa on paljon tuttuja merkkejä, kuten Levi’s, Adidas Originals, Marimekko, Filippa K. ja Tiger of Sweden. Valikoimassa on juuri nyt paljon syksyn uutuuksia, ja  myös uusia merkkejä. Sokoksen pukeutumisosastolla on paljon myyjiä, jotka ovat valmiita auttamaan ja neuvomaan, mikäli apua tarvitsee. Toisaalta, siellä saa myös kierrellä ihan rauhassa ja katsella ja tutustua itse, jos tykkää enemmän tehdä niin. Me suomalaiset joskus säikähdetään palvelualttiutta, ja parasta onkin se, jos henkilökunta osaa lukea asiakasta, ja katsoa kuuluuko hän enemmän siihen tyyppiin, joka haluaa olla rauhassa, vai siihen, joka kaipaa opastusta ja neuvoja.

Ihan ekaksi mä törmäsin pukeutumisosastolle kävellessäni Adidaksen valikoimaan, ja sitä tutkiessa vierähti tovi. Lopulta valitsin ekaksi asuksi mielettömän siistit kukkakuvioiset leggingssit ja takin, sekä vyölaukun. Otolla on ollut vyölaukku jo meidän Kreikan reissusta asti, mutta tämä taisi olla mun eka kerta lapsuuden jälkeen, kun kokeilin tätä uudelleen muotiin tullutta asustetta. Adidas Originalsin nahkainen vyölaukku on niin siisti, simppeli ja en voi uskoa että sanon näin vyölaukusta, mutta myös tyylikäs. Tässsä asussa voisin hyvin lähteä lenkille, lasten kanssa ulos tai ihan mihin vaan. Sporttinen katumuoti on best! Tämä on varmasti yksi rohkeimmista asuista, joita olen koskaan sovittanut päälleni, ja mä tykkäsin siitä aivan super paljon!

Tokaksi mietin sellaista vähän enemmän töihin sopivaa asua, joka oikein huokuisi syksyä ja syksyn värejä. Mulle tänä syksynä ne tärkeimmät (ja aina mun huomion kiinnittävät) värit on olleet sinapin keltainen ja ruosteen oranssi. Ja tietenkin niitä päätyi sitten myös tähän asuun. Valitsin Soyaconseptin sinapin keltaisen t-paidan, Noisy Mayn mustat rennot housut valkoisilla raidoilla, sekä upean YASin ruosteen oranssin neuleen, joka mun mielestä kruunaa koko asun. Asustin tämän vielä Tommy Hilfigerin simppelillä mustalla pikkulaukulla, joka sopi siihen mielestäni tosi kivasti.

Viimeinen asu oli hyvin simppeli, niin kuin mun tyyli on usein muutenkin: farkut ja t-paita. Mutta ei mitkä tahansa farkut, vaan Leviksen 501-klassikot ihan törkeän siisteillä logoraidoilla, sekä saman merkin klassikko t-paita, joka löytyy meillä esikoisen ja kuopuksen kaapista, mutta ei multa itseltäni (vielä). Ensin yritin miettiä jotain monimutkaisempaa asua, mutta kun teemana oli itsensä löytäminen, mä pohdin, että mikä olisikaan enemmän mun näköinen asu kuin juuri tämä simppeli yhdistelmä. No ei mikään! Farkuissa ja t-paidassa tunsin olon rennoksi omaksi itsekseni.

Mä rakastan testailla asuja, jotka voivat olla täysin erilaisia keskenään. Vähän niin kuin nämäkin kolme asua. Olen aina ollut sellainen, että en pysty keskittymään vain yhteen tiettyyn tyyliin, koska rakastan niin paljon kokeilla uutta. Joskus ajattelin, että se oli ongelma. Että mulla ei ollut tyyliä, koska en näyttänyt aina tietynlaiselta. Mutta fakta on se, että jos käytät vaatteita, sinulla on oma tyyli. Ja tämä on just se mun tyyli, ja saan olla siitä ihan fiiliksissä ja ylpeä, vaikka se ei jonkun toisen silmää miellyttäisikään. Ei mun tarvitse keskittyä johonkin yhteen asiaan, vaan mä olen kokonaisuus, ja niin on myös mun tyyli.

Tämän postauksen kuvaaminen ja asujen suunnittelu oli ihana tyylileikki mulle, ja tämän jälkeen aion olla vieläkin rohkeampi pukeutuja! Askel askeleelta sitä uskaltaa olla ja löytää enemmän itsensä. Kiitos Sokokselle tästä kokemuksesta mun puolesta. Mä suosittelen ehdottomasti tutustumaan Sokoksen vaatevalikoimaan tänä syksynä, sieltä voi löytää vaikka mitä ihanaa.

Mikä asuista oli sun suosikki?

Ollaan asuttu tässä nykyisessä kodissa nyt pian kaksi vuotta. Edellisessä talossa (kerrostalo) asuttiin neljä vuotta, ja sinä aikana tutustuttiin moikkailun verran pariin naapuriin, ja yhden kanssa lähemmin. Täällä sen sijaan tunnetaan nimeltä koko meidän rivitalo, ja melkein jokaisessa naapuri-asunnossa on lapsille saman ikäisiä kavereita. Aina kun lapset lähtevät ulos, heillä on seuraa. Lapset pyöräilevät, hyppivät narua, potkulautailevat, skeittaavat, leikkivät hippaa, opettavat toisiaan piirtämään uusia juttuja katuliiduilla, ovat piilosta ja tekevät hiekkakakkuja. Isommat ottavat pienet mukaan, ja kaikki leikkivät yhdessä. Mä tunnen sekä lapset että vanhemmat, ja kaikki vanhemmat katsovat kaikkien lasten perään.

Tänäkin viikonloppuna ollaan ulkoiltu tuntikausia. Täällä asuessa ei todella ole tarvinnut olla huolissaan siitä, tuleeko kolmen tunnin päivittäinen liikuntasuositus lapsilla täyteen. Tulee todellakin ja menee kirkkaasti yli.

Kerrostalossa asuessa mä luulin että sellainen mun lapsuudesta tuttu yhteisöllisyys oli kokonaan kadonnut. Jotenkin ajattelin, että se jäi sinne jonnekin 90-luvulle, ja nykyään ollaan paljon enemmän omissa oloissaan. Olin väärässä. Ehkä me ei vaan kohdattu oikeita tyyppejä vanhassa talossa, tai ehkä ei silloin oltu itse tarpeeksi rohkeita tutustumaan, mutta kyllä sitä yhteisöllisyyttä todellakin on edelleen olemassa. Nykyään ongelmana ei ole yhteisöllisyyden puute, vaan se että jään aina suustani kiinni naapureiden kanssa, olin sitten menossa tai tulossa. Mutta onneksi se on lähinnä positiivinen juttu, musta on ihan mieletöntä, miten mukavien ihmisten kanssa saadaan asua samassa taloyhtiössä. Meitä vanhempia on tässä paljon eri ikäisiä, osa reilusti meitä vanhempia ja osa samaa ikäluokkaa. Kaikki tullaan tosi hyvin toimeen keskenään.

Kesällä meidän terassilla oli iso kahluuallas, jossa naapureidenkin lapset kävivät päivittäin uimassa. Lapset leikkivät vuorotellen kaikkien pihoilla ja lainailevat toistensa leluja. Yhdelle naapurille lainasin vasta meidän tekstiilipesuria, ja toinen lainasi meille jo muuttopäivänä saksia, kun meillä oli omat hukassa. Tänään meidän toinen naapuri toi ensin meille itsetehtyä pizzaa, ja parin tunnin päästä toinen naapuri vielä mokkapaloja. Samaan aikaan kun meille tuotiin mokkapaloja, mä olin vielä leipomassa korvapuustivohveleita, ja vein niitä sitten naapuriin samalla kun palautin heidän lautasen.

Tämä on jotenkin niin ihanaa, turvallista ja lämmintä. Juuri sellaista, mitä munkin lapsuudessa oli. Meidän kerrostalokorttelin pihalla Ruoholahdessa me lapset leikittiin aina yhdessä. Tasaisin väliajoin oli yhteisiä pihajuhlia ja talkoita, ja kaikki huolehtivat toisistaan.  Monet mun lapsuuden hauskimmista muistoista ovat juuri sieltä kerrostalon pihalta, naapurin lasten kanssa. Edelleenkin olen tekemisissä vanhojen lapsuuden naapureideni kanssa, vaikka ei enää niin usein tavatakaan. Mä toivon, että myös meidän lapset saavat näistä vuosista itselleen elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Tällainen yhteisöllisyys on juuri sitä mitä toivoo: leipoessa voi oikeasti mennä lainaamaan sen yhden puuttuvan kananmunan naapurista, ja jos joskus oikeasti tulisi joku hätä, naapurista voisi aina kysyä apua, niin lapset kuin aikuisetkin. Jos pyytäisin, niin varmasti lomamatkan aikana naapurit kävisivät kastelemassa kukat pihalla tai sisällä. Kun miettii sitä, että jossain vaiheessa elämää meidänkin perheessä on yksin koulusta kotiin tulevia koululaisia, on ihana tietää, että kodin lähellä on luultavasti aina ainakin joku tuttu aikuinen kotona, ja paljon tuttuja lapsia. Sellainen tuo mielenrauhaa, vaikka tämä nyt ei vielä ajankohtaista olekaan. Täällä on hyvä olla.

Onko teidän naapurustossa yhteisöllisyyttä,? Viihdyttekö enemmän omassa rauhassa, vai toivotteko yhteisöllistä meininkiä naapureiden kesken?

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.