Uuden lyhyemmän tukan myötä intouduin katselemaan vanhoja tukkakuvia blogista. Samalla niiden mukana silmiin osui aika monet asukuvat ja siksi halusinkin pitkästä aikaa tehdä pienen tyylikatsauksen ajassa taaksepäin. 9x minä marraskuussa tuntui hauskalta postausidealta! Ja siis aivan käsittämätöntä, että blogi-uraa on takana jo niin paljon, että olen oikeasti kirjoittanut blogia jo yhdeksän marraskuun ajan. Siis ihan vasta kun tein näitä tyylikatsauksia, oli siinä lukuna vaikka 5x tai 6x. Ja nyt on 9x. Vaikea käsittää ajan kulua.

Innostuin samalla myös lukemaan vanhoja postauksia ja oli jotenkin hauska palata monen marraskuun fiiliksiin. Fiiliksiähän on yhtä monta kuin on marraskuitakin. Mulle marraskuu on ollut sekä valtavan iloinen että valtavan surullinen kuukausi. Onneksi tänä vuonna marraskuu on ollut enemmän sieltä iloisesta päästä.

Marraskuu 2011:

En kestä näitä nostalgisia asukuvia! Siis keltaisessa valossa jossain keittiön nurkassa ovimaton päällä. No on ainakin aitoo! Silloin muistan käyttäneeni tosi kovasti noita shortseja sukkahousujen kanssa, sekä tuota leopardineuletta. Ne taisi olla mun lempivaatteet. Nuo kengät olivat myös aivan ihanat, voisin samannäköiset kengät laittaa jalkaani tänäkin päivänä, mutta nuo kyseiset yksilöt eivät kestäneet kuin pari talvea ennen kuin menivät rikki. Muistatteko muutaman viikon takaiset Addams Family -kuvat? Kun Otto silloin sanoi mulle, että ”sähän näytät ihan samalta kuin sillon kun me tavattiin” niin ei se kyllä väärässä ollut. Tästä 2011 meikistä puuttuu vain Morticialle tyypilliset punaiset huulet, heh. Eli joo, en kyllä laittaisi tätä asua enää päälle, paitsi kengät voisin laittaa ja toki parkatakki on melko ajaton, sitä voisin pitää.

Marraskuu 2012:

Tuossa mun tukka oli niin ihanan paksu ja hyvinvoiva ja värikin melkein oma! Odotin marraskuussa 2012 meidän keskimmäistä (näissä taisi olla raskausviikkoja jotain 14-15) ja hiukset voivat silloin tosi hyvin. Tämä asu on ihan kiva ja aika klassinen, voisin periaatteessa pukea päälleni vaikka tänäänkin, tosin ehkä ilman tuota kiiltonahkaista vyötä. Nuo saappaat ovat mun mummun vanhat ja niistä tykkäsin ihan hirveästi. Mä en tiedä mitä niille on tapahtunut, mutta muuton jälkeen niitä ei ole näkynyt. Voi olla, että löytäisin ne vielä jostain meidän varastosta. Olin itse asiassa unohtanut koko saappaat ennen näitä kuvia, mutta nyt tuli kauhea ikävä, haluan heti ne takaisin käyttöön!

Marraskuu 2013:

Marraskuussa 2013 meidän keskimmäinen oli puolivuotias ja mä olin väsynyt, se paistaa kasvoilta. Asu on kuitenkin kiva ja voisin laittaa sen sellaisenaan päälle uudelleenkin. Nuo niittimaiharit olivat tosi kivat, mutta nekään eivät kestäneet käytössä kovin hyvin, vaan pohjaan tuli reikä ja niitit irtoilivat nopeasti. Sekä farkuista että paidasta olen luopunut joskus aikojen saatossa, eikä ne kyllä enää mulle mahtuisi päällekään. Mä huomaan näistä, että vuosia sitten käytin paljon rohkeammin ja enemmän asusteita kuin nykyään. Nykyään olen niin laiska, käytän lähinnä kelloa kädessä ja joskus korviksia.

Marraskuu 2014:

Tämän asun voisin tosi hyvin pukea päälle vaikka nytkin. Mulla on sama Coachin laukku ja samat Crocsin kengät edelleen ahkerassa käytössä. Molemmat ovat edelleen todella hyvässä kunnossa ja noilla kengillä mä olen laskenut kaikki pulkkamäet jo sieltä vuodesta 2014 asti. Mulla ei ole enää noita Berliinistä ostettuja housuja tai paitaa, eikä myöskään tuota takkia. Silloin kun odotin meidän kuopusta vuonna 2016, laitoin tosi paljon vaatteita Hope Ry:lle ja nekin menivät siellä.

Marraskuu 2015:

Tämänkin asun voisin laittaa päälle edelleen. Mulla on edelleen tuo sama Marc Jacobsin laukku (ei niin hyvässä kunnossa) sekä nuo mustat hapsunilkkurit tallella. Farkut, bodyn ja takin olen laittanut eteenpäin kuopuksen raskausaikana myös. Luovuin silloin kaikista niistä vaatteista, joista olin varma, että eivät enää koskaan mahdu mulle. Tuo takki on aivan ihana, harmi ettei mulla ole enää sitä. Noihin aikoihin mulla oli aika samantyylinen tukka kuin tälläkin hetkellä, mutta ei yhtään niin hyväkuntoinen kuin nyt.

Marraskuu 2016:

Marraskuussa 2016 odotin meidän kuopusta, tässä kohtaa oli menossa varmaankin raskausviikko 26-27. Mä en ollut yhtään sinut mun lyhyiden hiusten kanssa, enkä mun muuttuneen vartalon ja pyöristyneiden kasvojen kanssa. Pidin etuhiuksia usein kiinni takana, koska ne olivat katkeilleet. Rakastin tuota ihanaa mahaa hirveästi, vaikka mulla olikin epävarma olo vartalosta ja ulkonäöstä muuten. Tää asu on kiva ja näistä hame on mulla edelleen tallella, paita ei. Meidän sohva oli ihanan puhtaan vaaleanpunainen vuonna 2016. Oltiin silloin vasta muutettu tänne nykyiseen kotiin. Silloin otin asukuvia enimmäkseen sisällä, kun ulkona ei jaksanut juurikaan seisoskella.

Marraskuu 2017:

Otolta synttärilahjaksi saatu Kenzon college on edelleen yksi mun lempivaatteista ja usein käytössä. Kultainen puffer-takki on vieläkin käytössä, mustat Dr. Denimin farkkuleggingssit edelleen käytössä. Punainen laukku on vieläkin tallessa, mutta siitä pitäisi vaihtaa hihna, jotta sitä voisi käyttää taas. Monen vuoden käytössä sen hihnan kiinnityskohdasta alkoi irrota väriä vaatteisiin. Tässäkin mulla on vaalea polkka, mutta myös tässä mun etuhiukset oli katkeilleet tosi paljon ja lisäksi tukka katkesi takaa ja oikealta sivulta koko ajan. Hiukset oli paljon ohuemmassa kunnossa kuin nyt ja siksi en viihtynyt niillä niin hyvin silloin. Voisin pukea tämän asun tällaisenaan päälle edelleen, mutta laukku pitäisi siis korjata ennen sitä.

Marraskuu 2018:

Tässä sama kultainen puffer-takki, joka edellisenäkin vuonna. Tykkään! Nuo kengät ja tuo haalari mulla oli päällä viimeksi viime viikolla, Voisin siis pukea juuri saman asun päälle koska tahansa, asusteita myöten. Mä muistan vieläkin tuon kuvaustilanteen: ajettiin Kalasataman rantaan nappaamaan viimeiset auringonsäteet kameran rullalle ja ulkona oli ihan käsittämättömän kylmä tuuli. Saatiin kuitenkin kuvat napattua ja tuo musta shortsi-hamehaalari oli yksi viime pikkujoulukauden luottovaatteista. Edelleen se toimii hyvin!

Marraskuu 2019:

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä tämän vuoden marraskuu. Viime viikolla napatut kuvat. Arvatenkin viimeisimmän kuvan tyyli tuntuu kaikkein ”omimmalta” juuri nyt. Mä rakastan tätä tukkaa, rakastan mun vaatteita ja asusteita. Rakastan rennon hupparin ja skarpimman villakangastakin yhdistelmää. Rakastan rentoja farkkuja, mun juoksulenkkareita (jotka toimivat hyvin myös arkikenkinä) ja mun uutta pipoa. Tämän hetken tyyli on hieman arkisempi kuin nuo kultatakki-tyylit parilta edelliseltä vuodelta, mutta tykkäänkin siitä juuri siksi.

Minkä vuoden asu oli sun lemppari? Entä mikä ei iskenyt niinkään? 

Tätä olen miettinyt viime aikoina sekä oman blogini, että myös muiden blogien kohdalla. Kiinnostaako hömppä vielä vai pitääkö aina ottaa kantaa? Pitääkö aina olla joku tiukka aiherajaus ja mielipide tai kokemus jaettavaksi, vai kiinnostaako sellainen perus arkihömppä vielä ihmisiä? Nykyisin arjen kuulumiset tuntuvat olevan enemmänkin harvinaisuus ja useimmiten blogipostauksilla on jokin syvempi sanoma tai ajatus joka halutaan jakaa. Alkuaikoina oli aivan toisin päin: suurin osa oli sitä perus arkea ja sitten välillä  (ehkä kerran kuussa?) otettiin kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan tai haasteeseen.

Tää on musta tosi mielenkiintoinen ilmiö, koska varsinkin aiemmin kaikkein toivotuimpia olivat aina nimenomaan ne arkipostaukset, niitä toivottiin tosi usein. Nykyisin ne kyllä keräävät lukukertoja ja muutaman kommentin, mutta kyllä sen täytyy olla yleensä jotain merkityksellisempää, jos haluaa tavoittaa enemmän ihmisiä. Olenkin miettinyt, että alkaako se arki yleisesti olla niin nähtyä jo, vai haluavatko ihmiset nähdä vielä sitä muiden perus arkea? Sellaisia perus ”aamulla herättiin, sitten keitettiin kahvit ja laitettiin pyykkikone pyörimään” -tyyppisiä postauksia?

Päätin kysyä tätä asiaa mun Instagram-storyssa samalla, kun jaoin blogissa ihan tavallisia kuulumisia ja tajunnanvirtaa kuluneelta viikolta. Yllätyin vastauksista, sillä jopa 93% n. 1200 vastaajasta oli sitä mieltä, että kaipaavat niitä aikoja kun blogeissa oli enemmän kevyitä kuulumisia ja höpöttelyä! Olin aivan ällistynyt tästä tuloksesta, ajattelin, että se olisi tosi fifty-fifty. Mutta ei sitten ollutkaan vaan ihan päinvastoin. Siitä tuli oikeastaan tosi hyvä fiilis, mutta toisaalta aivan hölmistynyt olo.

Ne paineet ammattimaiseen, syvälliseen super mietittyyn sisältöön tulevat siis pääosin alan sisältä ja meiltä bloggaajilta itseltämme. Minä itse vaadin itseäni kirjoittamaan aina jotain mietittyä ja pohdiskelevaa, vaikka selkeästi tilausta olisi myös sille kevyemmälle sisällölle. Tämä ajatus ja vaatimus on itselleni syntynyt pääosin siitä, että ”muutkin tekevät niin”. Olen kokenut paineita tehdä harkitumpaa sisältöä, koska se on alalla nykyisin standardi.

Kävin tästä paljon instassa keskustelua seuraajien kanssa ja moni sanoi just sitä, että on ikävä sitä kevyttä hömppää ja arkea, josta tulee hyvä mieli ja joka on ihanan tavallista. Jopa peilin kautta otettuja asukuvia ja niitä aivan tavallisia arjen kuulumisia on monella ikävä. Toisaalta, paljon tuli myös kommenttia, että niistä mietityistä ja syvällisemmistä sisällöistä tykätään tosi paljon, mutta paras olisi se, että olisi kaikkea sopivassa suhteessa. Moni tykkää katsoa kuulumisia Instagram Storiesin puolelta, mutta suurin osa kaipasi niitä enemmän myös blogin puolelle.

Ja tästä mä sain inspiraation kirjoitella useammin niitä ihan perus arkihömppäkuulumisia. Pitkään musta on tuntunut, että ne eivät riitä vaan mun täytyy tehdä jotain enemmän, jotain harkitumpaa. Mutta jos niitä on kerran kaivattu, niin riemusta kiljuen mä tuon kuulumiset takaisin säännöllisemmäksi osaksi blogia. Siihen en ehkä enää lähde, mikä mun tyyli oli vuonna 2011 (ehkä ette ihan sitä haluaisikaan), mutta miksi en kertoisi kuulumisia vaikka kerran viikkoon tai kerran pariin viikkoon.

Meille bloggaajille ainoat keinot mitata sitä, tykätäänkö jostain sisällöstä, on kommentit, tykkäykset ja kävijämäärät. Niiden perusteella varmasti myös osittain se arkisisältö on vähentynyt, koska se ei vaan ole viime aikoina kerännyt niin paljoa reagointia, kuin muut sisällöt. Mutta varmasti se perus-arki on myös sitä just, mikä tulee helposti ohitettua FB:ssä tai Instassa ilman, että tykkää tai kommentoi, vaikka siitä sisällöstä tykkäisi ja nauttisikin. Se ei vaan herätä niin isoja tunteita välttämättä, että tulisi painettua peukkua tai kommentoitua. Silti siitä usein tulee hyvä mieli ja tykkää lukea/katsoa/kuunnella. Näin ainakin itselläni on. Sitten taas ne merkittävämmät jutut ja keskustelua nostattavat aiheet on niitä, jotka saavat ihmiset kommentoimaan ja reagoimaan herkästi. Tällöin ehkä ainakin mulle syntyy se kuva, että niistä enemmän reagointia keränneistä sisällöistä pidetään enemmän. Sitten loogisesti tulee jätettyä sitä arkea vähemmälle ja otettua enemmän kantaa.

Siksi mä haastankin nyt jokaisen teistä tykkäämään, kommentoimaan, reagoimaan somessa just siihen sisältöön, mistä pidätte, vaikka se ei aina olisikaan mitään maailmaa mullistavaa (enkä tarkoita tällä nyt itseäni vaan ihan kaikkea). Se auttaa sisällöntuottajia tietämään mikä on oikeasti teidän mieleen ja mitä te haluatte lukea enemmän. Sillä peukun painamisella on oikeasti valtava merkitys! Ja tietenkin kommenttikenttä on vapaa: olisi mahtavaa lukea lisää teidän ajatuksia siitä, mitä blogimaailmassa tällä hetkellä kaivataan, mistä tykätään eniten? 

Mä pähkäilin todella pitkään, että minkä pipon ostaisin itselleni. Olen siis lainannut meidän esikoisen vanhaa pipoa koko syksyn, jota hän ei itse enää käytä. Se on löystynyt käytössä hänelle liian isoksi, joten se on mulle sopiva. Voin kertoa, että se ei kuitenkaan ole ollut se pipo, jota haluaisin käyttää. Onhan se ihan kiva, mutta ”käytössä löystynyt lasten pipo” ei ehkä ole kuitenkaan se, jonka itse ekana kaupasta kotiuttaisin. Kaupungilla olen katsonut kaikkia muita ihmisiä tyylikkäissä pipoissaan ja huiveissaan ja itse näyttänyt pöntöltä pelkässä takissa. Koska kyllähän nyt pipo ja huivi pitää olla tähän aikaan vuodesta!

Olen katsellut vaikka ja mitä pipoja, käynyt sovittamassakin montaa ja aina kuitenkin jättänyt ostamatta. En ole halunnut tehdä hutiostosta, vaan halusin ostaa pipon ja huivin, jotka kestävät käyttöä vuodesta toiseen ja näyttävät ajattoman tyylikkäältä. Mä halusin muhkean pipon joka lämmittää, joka ei kiristä yhtään mun päätä (koska en voi kestää jos pipo on liian tiukka) ja joka sopisi useimpien mun takkien kanssa, eli olisi suht neutraalin värinen, eli vaikka harmaa tai beige tai vaaleanpunainen tai luonnonvalkoinen.

Päätin lähteä keskiviikkona pipo-ostoksille ja olin ihan avoimin mielin. Tutkailin Myssyfarmin ihania myssyjä Stockmannilla (Pöytyäläisten mummojen kutomia) ja ne oli oikeasti niin mageita! Ainoa ongelma oli, että just se muhkea pipomalli josta tykkäsin ei vaan sopinut just mun pään muotoon. Se tuntui puristavalta ja siksi mä jätin sen kauppaan. Sitten suuntasin ylempiin kerroksiin, Acne Studiosin osastolle, koska halusin kokeilla sitä Pansya, jota olen jo muutaman vuoden kuolannut muilla ihmisillä.

No, siellä ei Pansya ollut eikä muitakaan merkin pipoja. Päätin lähteä Kämp Galleriaan katsomaan Marita Huurinaisen pipoja ja tsekkaamaan My O My -liikkeen, koska tiesin, että siellä on ainakin joskus myyty Acne Studiosin vaatteita. Kävelin kaatosateessa Oton kanssa (tietenkin ilman sateenvarjoa) sinne. Avulias myyjä My O Myssa kertoi, että heillä ei enää ole myynnissä Acne Studiosia, mutta hän tietää, että Beamissa on niitä Pansy-pipoja myynnissä. Arvostin kovasti sitä, että myyjä neuvoi mut eri kauppaan ostoksille, eikä alkanut esimerkiksi suosittelemaan jotain omia eri merkin pipoja. Todella hyvää asiakaspalvelua ja tuli just sellainen fiilis, että sinne pitää mennä ostoksille toisella kertaa. Jatkettiin siis matkaa kaatosateessa Kämp Galleriasta Erottajankadulle Beamiin. Beamin myyjää nauratti, kun me näytettiin varmaan jo aivan uitetuilta koirilta kun asteltiin vettä valuvina sinne sisään.

Kysyin heti ekana, että onko heillä myynnissä Acne Studiosin Pansy-pipoja ja myyjä pahoitellen totesi, että heille ei vielä ole tullut kuorma, ja että siihen tulevaan kuormaankin on varauslista, jos haluaa varata oman pipon. Niitä oli käyty kuulemma kyselemässä monta kertaa joka päivä jo pidemmän aikaa. Hän kuitenkin lisäsi heti perään, että Beamin sisarliike Beamhilliin tuli juuri edellisenä päivänä kevään mallien toimitus, joista ei otettu varauksia, vaan ne olivat jo myynnissä. Tästähän mä innostuin ja kysäisin, että missä se Beamhillin liike olikaan, ja myyjä kertoi, että se sijaitsee Yliopistonkadulla (eli ihan Kämp Gardenin lähellä, missä oltiin just oltu). Ja ei kun takaisin vesisateeseen, takaisin kohti Yliopistonkatua.

Kun me vihdoin päästiin sinne liikkeeseen ja näin siinä pöydällä heti ihanan tosi vaaleanharmaan Pansyn, mä tiesin, että siinä se on! Siis kun niin paljon näin vaivaa, että pääsin edes sovittamaan sitä (ja raahasin vielä Otto-ressukkaa mukana kaatosateessa koko sen ajan), niin olisi ollut aika turhauttavaa jos se pipo ei olisi sopinutkaan. Ottokin sanoi mulle, että nyt kans sitten ostat sen pipon kun ollaan metsästetty sitä näin kauan. Pyörittiin liikkeessä sen aikaa, että mun läpimärät hiukset kuivuivat sen verran, että kehtasin sovittaa pipoa. Onneksi polkkatukka kuivuu nopsaa!

Pansy oli päässä just niin ihana kuin toivoinkin ja niin mä vihdoin löysin itselleni ihanan pipon. Mikä tuuri mulla kävi, että kuormallinen kevään pipoja oli juuri tullut Beamhilliin!  Ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys, että sain tämän, jos ne on kerta näin kiven alla. Toki netistä löytyy varmasti jostain. Mä kuitenkin rakastan ostaa kivijalkaliikkeistä, koska haluan sovittaa aina ensin ja varsinkin just pipon kohdalla on tärkeää se, että se ei purista. Ja musta se on parasta, kun ostoksen saa heti mukaan ja sitä voi fiilistellä, eikä tarvitse odotella.

Pipo Acne Studios | Takki ZARA | Huppari R-Collection | Farkut Gina Tricot | Kengät Puma| Laukku Gucci

Nyt multa puuttuu enää huivi. Yritän löytää mahdollisimman hyvin mun pipon sävyyn sopivan huivin mahdollisimman pian. Yksi vaihtoehto on tietty Acne Studiosin huivi, mutta en ainakaan nähnyt pipon kanssa ihan samanvärisiä huiveja missään näistä liikkeistä. Toki joku muukin harmaan sävy voisi sopia hyvin. Siihen asti käytän tarvittaessa mun omaa (mutta Otolle luovuttamaani) Makian mustaa merinovillahuivia. Sekin on kyllä tosi ihana, mutta sopii ehkä kuitenkin paremmin Otolle.

Kiitos hurjasti ihanista pipovinkeistä kaikille ja ihanaa viikonloppua <3

Te tiedätte – olen ainoa lapsi, jolla ei ole kokemuksia omista sisaruksista. On superläheisiä serkkuja ja täti, joka on kuin isosisko sekä käly, josta on tullut mulle pikkusisko. Mutta ei omia sisaruksia. Mulla ei ole kokemusta siitä, millaista on kasvaa perheessä, jossa jaetaan vanhempien huomio sisarusten kanssa alusta asti. Ei kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun on ensin saanut olla ainoa tai kuopus, ja sitten syntyy uusi lapsi jakamaan vanhempien huomiota. Ei ole kokemusta sisarusten välisistä riidoista, omien tavaroiden jakamisesta joka päivä, tai siitä, kuinka turvallista on nukahtaa joka ilta isosisaruksen kanssa samaan huoneeseen.

Mä olen lähtenyt useamman lapsen vanhemmuuteen omalta pohjaltani. Luulen, että se mun pohja mitä mä meidän perheeseen tuon, on se, että yritän saada meidän lapset kokemaan yhtäaikaa sekä olevansa ”ainoita” lapsia kuten itse olen että kokemaan sisarusten parhaat puolet. Yritän tuoda jokaisen meidän lapsuuteen sitä, millainen oma lapsuuteni oli: paljon huomiota vanhemmalta, yhteisiä kahdenkeskisiä juttuja, fiksuja keskusteluita ja lapsen arvostamista, luottamusta, sitä että lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia perheenjäseniä, eikä vanhemmat ole mitään tyranneja jotka sanelevat kaiken.

Haluan tuoda heille sitä fiilistä, jonka oma äitini mulle lapsena antoi: me oltiin molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat saivat aina sanoa oman mielipiteensä. Mä en ollut mikään sidekick jota riepoteltiin äidin mielen mukaan, vaan me kaksi oltiin samalla viivalla ja äiti teki ratkaisut sen pohjalta, mikä oli meille molemmille hyväksi ja mitä me molemmat halusimme.

Äiti asetti turvallisia rajoja, mutta enemmän me mentiin kaikessa keskustelun kautta. Mua ei tarvinnut useinkaan kieltää, kun keskustelun kautta päädyin itsekin ajattelemaan asioista (kuten vaikka pussikaljoittelusta 13-vuotiaana, että ei ollut hyvä ajatus enkä halunnut edes kokeilla) monesti samalla tavalla kuin äiti (aina siihen asti kunnes musta tuli kauhea teini 16-vuotiaana ja pussikaljat alkoi tuntua ihan hyvältä ajatukselta). Oli varmasti helppoa huomioida mut kaikessa, koska mua oli vain yksi ja äitiä oli vain yksi. Vaikka äiti oli mulle se aikuinen, me myös tykättiin viettää aikaa yhdessä kuin ystävät.

Kun lapsia on kolme ja perheenjäseniä viisi, on tasapainoilu perheen yhteisen ajan, oman ajan, parisuhde-ajan ja kahdenkeskisen ajan eri lasten kanssa välillä joskus aikamoista taiteilua. Ei aina ihan niin simppeliä, kuin se oli aikanaan kun mua ja äitiä oli vain me kaksi. Yritetään kuitenkin parhaamme. Yritetään tosi kovasti ottaa aina lasten mielipiteet huomioon kun tehdään koko perhettä koskevia päätöksiä, isoja ja pienempiä. Haluan antaa jokaiselle meidän lapselle sen fiiliksen, että hän on ainoa silloin, kun vietän aikaa tai juttelen kahden kesken. Olen läsnä, kiinnostunut ja kuuntelen. En suosi ketään, vaan pyrin olemaan oikeudenmukainen ja kohtelemaan jokaista samalla tavalla.

Vaikka haluan kovasti, että lapset saavat tuntea ainakin joskus olevansa ainoita, haluan myös, että he saavat tuntea kaikki ne ihanat asiat sisaruudessa. Sisarusten kainalossa piirrettyjen katselun aamulla, kikattelun iltaisin sängyssä nukkumaan mennessä. Hömpät inside-läpät, jotka vain sisarukset keskenään ymmärtävät. Sen, kun saa jonkun sisaruksen coolin vaatteen vihdoin itselleen, kun se on jäänyt sisarukselle pieneksi. Sen, kun on turvallista mennä kouluun ja päiväkotiin, kun tietää, että siellä on myös oma tuttu sisarus ja tämän tutut kaverit. Sen, kun on aina leikkikaveri saatavilla. Sen, kun voi harjoitella riitelyä, jakamista, kinastelua ja muita asioita aina saman tutun sisaruksen kanssa. Sisarukset ovat aina siinä ja heille uskaltaa näyttää kaikki tunteet.

Mun silmiin meidän lapsilla on aina ollut ja on edelleen aivan ihanat sisarussuhteet. Mutta mulla ei tietty ole kokemusta muista kuin heistä. He välittävät toisistaan, iloitsevat toistensa saavutuksista ja uusista taidoista, halivat ja rakastavat, vitsailevat ja kyllä, todellakin myös kinastelevat. He myös ymmärtävät, kannustavat ja pitävät kainalossa. Joskus tappelevat viisi kertaa tunnin sisään, joskus eivät kertaakaan viikon sisään. Meillä sisaruksilla eivät heilu nyrkit eikä muutenkaan mukana ole muuta kuin sanallista riitelyä, mutta kauhulla odotan onko fyysistäkin tappelua joskus isompana luvassa, kun niin monelta olen sellaisesta  lapsuudesta kuullut. Vaikka tiedän, että se on ihan tavallista, en osaa kuvitella, että meidän lapset vaikka löisivät toisiaan.

Haluaisin vaalia meidän lasten sisarussuhteita parhaani mukaan. Toivoisin, että he voisivat olla aina yhtä läheisiä kuin just nyt ja toivoisin, että he osaisivat aina selvittää riitansa ja kinansa ja päästä niistä yli, kuten nykyään.

Miten voisin varmistaa, että heillä olisi aina parhaat mahdolliset välit keskenään? Miten voisin varmistaa, että he eivät kadota yhteyttä toisiinsa tai katkeroidu isompana jostain toisilleen? Miten voisin pitää huolen, että he eivät teini-iässäkään ala vihaamaan toisiaan tai pidä kuukausien mykkäkouluja? Vai voinko mitenkään? Voiko vanhempi ylipäätään vaikuttaa siihen?

Olen saanut kuulla myös, että esimerkiksi niinkin konkreettiset asiat kuin huoneet voivat vaikuttaa sisarussuhteisiin. Että jos on kaikilla omat huoneet, niin esimerkiksi teini-iässä saattaa helpommin eristäytyä vain sinne omaan poteroon. Ja sitten taas jos huoneet on jaettu, olisi läheisemmät välit. Tällaisen kommentin sain siis viimeksi kun kirjoitin siitä, että haluttaisiin, että tulevassa kodissa on jokaiselle lapselle oma makuuhuone. Kuulostaa kyllä tavallaan ihan loogiselta mun korvaan, mutta sitten taas kun niin monilla kuitenkin on omat huoneet, niin en usko, että kaikilla oman huoneen omistajilla olisi etäiset välit sisarusten kesken. Varmasti tosi yksilöllistä, että vaikuttaako huonejako sisarussuhteeseen. Miten te olette itse kokeneet?

Meidän lapsilla on ollut sekä omia huoneita että yhteisiä huoneita, tilanteesta riippuen. Kaikki kolme ovat saaneet pitää omaa huonetta vähintään vuoden ajan, mutta myös yhteisistä huoneista on reippaasti kokemusta eri huonejaoilla. He ovat itsekin sanoneet, että molemmissa on puolensa. Kokevat turvalliseksi nukkua yhdessä ja kaipaisivat paljon etenkin yhteistä leikki- ja askartelutilaa. Toisaalta rakastavat sitä kun on oma huone, jonka saa laittaa ihan itsensä näköiseksi. Inhoavat siivota omaa huonetta yksin, kun taas yhdessä siivoaminen ihan ok.  Kaipaavat omaa tilaa, josta saavat itse päättää, mutta toisaalta kaipaavat toistensa seuraa ja hakevat turvaa ja läheisyyttä toisistaan. Parasta on kai sellainen joustavuus, että huoneita voisi jakaa aina fiiliksen mukaan. Varmasti lastenkin fiilikset asiasta vaihtelevat heidän kasvaessaan.

Sisarussuhteet mietityttää mua tosi usein, koska haluan tarjota parasta mahdollista tukea vanhempana niihin. Erityisesti ne mietityttävät siksi, kun ei ole sitä omakohtaista kokemusta. Onneksi Otolla on kokemusta sisaruksista ja hän onkin valaissut mua monista sisaruuteen liittyvistä asioista, joista mulla ei ole ollut mitään hajua.

Millaisia kokemuksia teillä on sisaruudesta? Minkä olette kokeneet vaikuttavan positiivisesti omiin väleihin sisarustenne kanssa? Entäs omilla lapsilla? 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Salon Pepe Åhmanin kanssa (kampaamopalvelut saatu ilmaiseksi tätä postausta vastaan).

Maanantaina mä vihdoin tein sen, mitä olen miettinyt jo varmaan vuoden päivät: Pätkäisin oman tukan polkaksi ja luovuin pidennyksistä. Mä rakastan pitkää tukkaa niin älyttömän paljon, että jos pitkän tukan pitäminen onnistuisi itseltäni helposti, olisin varmasti aina pitkätukkainen. Mun tukka ei kuitenkaan omasta takaa kasva pitkäksi, eikä se myöskään kestä jatkuvaa pidennysten käyttöä. Varsinkin näin talvella hiustenpidennykset on takkien kaulusten vuoksi ainakin mulla tosi hankalat. Pidennykset takuttuvat kauhealle megarastalle takaa aina kun käytän niitä talvitakin kanssa. Sitten mun tukka ei näytä koskaan hyvältä perille päästessäni, jos lähden ovesta ulos takki päällä.

Näin talvella se takki on aika tärkeä. Olen kokeillut lukuisia eri merkkisiä ja eri kiinnityksellä olevia pidennyksiä viimeisen 12 vuoden aikana ja talvi on vaikuttanut näin etenkin juuri klipseillä oleviin pidennyksiin merkistä riippumatta. Pysyvällä kiinnityksellä olevia en kuitenkaan halunnut myöskään, koska mä haluan ottaa ne hiukset kotona pois ja olla vain omalla tukalla. Nyt siis päädyin siihen, että olen ainakin talvella pääosin ilman pidennyksiä. Mulla toki edelleen on hyväkuntoiset klipsit, jotka voin halutessani laittaa päähän milloin tahansa. Mutta nyt voin hyvin olla myös ilman niitä vaikka joka päivä, kun hiuksiin on leikattu siisti ja skarppi malli.

Polkkatukka on niin ihanan kevyt! Mun luottokampaaja Raisa Salon Pepe Åhman Lauttasaaresta laittoi mulle tiheää vaaleaa raitaa ja leikkasi hiukset niin tasapitkäksi kuin vain mahdollista. Mullahan on pitkään ollut sitä ongelmaa, että hiukset katkeilee tietyssä mitassa, eikä enää kasva pidemmäksi. Raisan kanssa ollaan hoidettu sitä ongelmaa kuntoon pian kaksi vuotta. Nyt me saatiin vihdoin nähdä sen tulokset, kun mun hiuksista sai oikeasti leikattua tasapitkän siistin skarpin polkan, jossa latvat eivät ole kaikki eri pituisia katkeilun vuoksi.

Jossain vaiheessa mä oikeasti jo ajattelin, etten ikinä saa enää tällaista tukkaa kasvatettua. Onneksi olin väärässä, se on vaatinut vain paljon kärsivällisyyttä ja hellää hoitoa, sekä Raisan ammattitaitoa vaalennuksissa. Välillä on otettu takapakkiakin, kuten puolitoista vuotta sitten kesällä, kun mulle ilmestyi niskaan kalju läntti erään toisessa kampaamossa tehdyn kampauksen seurauksena. Mutta onneksi ollaan päästy nyt tähän, vihdoinkin!

Muutama vinkki, mikä on auttanut mua itseäni hiusten katkeilun vähentämisessä:

– Ei rakennepaikkaavia shampoita ja vain kerran viikossa hopeashampoota, koska ne on liian avaavia mun ohuelle tukalle.

– Varovainen hiustenpesu –> Mä en koskaan huovuta tukkaa tai hiero ”vastakarvaan”, vaan hieron shampoon päänahkaan ja sitten ylhäältä alaspäin pituuksiin ja kohti latvoja.

– Hellävarainen raidoitus koko pään vaalennuksen sijaan. Ja mieto hapete, ei mitään tujuja, vaikka sitten ei pääsekään välttämättä kerralla supervaaleaan lopputulokseen.

– Luonnonharjaksinen hiusharja.

– Pitkät välit raidoituksissa/muissa värjäyksissä. Olen käynyt nyt Raisalla vain kolme kertaa tämän vuoden aikana, jotta tukka on saanut olla rauhassa mahdollisimman paljon.

– Hiusdonitsit ohuiden pompuloiden sijaan.

– Hiuslakan käytön vähentäminen minimiin.

– Hiuksiin jätettävä hoitoaine ja hiusten selvittäminen hellävaraisesti märkänä latvoista ylöspäin.

Tästä on nyt hyvä jatkaa kasvatusta. Toivottavasti mun hiukset vielä haluavat kasvaa tästäkin pidemmäksi ja joskus mulla olisi ihan omasta takaa pitkä tukka! Sitä kohti ainakin mennään. Ja mä olen kyllä oikeastaan tosi innoissaan myös tästä polkkamitasta. Se on tosi freesi ja sen kanssa saa tehtyä kivoja kampauksia, kuten puolinutturoita tai niskaponnareita hiusdonitseilla. Pannankin kanssa se näyttää kivalta. Ja sitten voi tietty tehdä vielä sivujakauksen ja ysäriheiton! Niin paljon mahdollisuuksia. Puhumattakaan siitä, miten kivasti näyttävät korvikset tai mekkojen avonainen selkä pääsee esille, kun ei ole paksua tukkapehkoa edessä.

Olen ikuisesti kiitollinen Raisalle loistavasta palvelusta! Ja olen niin tyytyväinen tähän tukkaan just nyt.

ALEKOODI MALLINMUUTOSLEIKKAUKSEEN SALON PEPE ÅHMANILLA:

Loppuvuoden 2019 ajan kaikissa PÅ-liikkeissä mallinmuutosleikkaus 65€ (normaalisti 72€) koodilla uusiminä. Tästä pääset suoraan Salon Pepe Åhmanin ajanvaraukseen. Salon Pepe Åhman -liikkeet löytyy Lauttasaaresta, Mikonkadulta, Espoontorilta, Tapiolasta ja Tikkurilasta. Lahjakortti hemmotteluun Salon Pepe Åhmanille on muuten myös loistava aineeton lahjaidea! Kampaamopalveluiden lisäksi Salon Pepe Åhmanilta saa myös esim. Yumi lashes -kestotaivutuksia, ripsipidennyksiä, meikkejä ja erilaisia hiushoitoja.