Tämän vuoden aikana esittelen täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan yhdeksäs perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Mikaela, 29, Jari, 50,  Lara, 13, & Meri, 2,

Mikaela tuli äidiksi ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. Hän opiskeli silloin lukion ensimmäistä vuotta ja ihmetteli outoa väsymystä. Hän oli niin käsittämättömän väsynyt, että ei jaksanut edes käydä koulua. Mikaela lopetti jopa lukion kesken väsymyksen vuoksi, mutta se ei vaan hellittänyt. Lopulta hän meni lääkäriin selvittämään väsymyksen syytä.

– Lääkärissä todettiin, että olin raskaana viikolla 16. Raskaus oli niin pitkällä, että abortti ei ollut enää edes mahdollinen ilman erityisen painavaa syytä, eikä se ollut mulle edes vaihtoehto.

Mikaela oli tehnyt raskaustestin, joka oli ollut negatiivinen. Myös kuukautiset olivat tulleet aivan normaalisti koko raskauden ajan. 

– Se oli shokki, mutta olin ajatellut ja pelännyt sitä jo etukäteen. Mun äiti oli silloin mukana lääkärissä ja odotti ulkopuolella. Lääkäri pyysi mutsin sisään ja kertoi uutiset, johon mutsi sanoi vaan et kyl me täst selvitään. Faijan kommentti kotona oli “WAU”.

Perhe oli Mikaelan tukena alusta asti, eikä hänen tarvinnut pelätä, että kukaan omasta lähipiiristä suuttuisi hänelle tai arvostelisi. Muut ihmiset kuitenkin epäilivät Mikaelan kykyä selviytyä äitiydestä niin nuorena. 

Esikoinen syntyy

Lara syntyi kiireellisellä sektiolla sydänäänten tasaisuuden vuoksi, mutta kaikki oli onneksi kunnossa. Vauva-arki lähti alusta asti hyvin käyntiin, eikä Mikaelalla ollut nuorena yksinhuoltajana mitään ongelmia suoriutua siitä. 

– Mä tykkäsin olla Laran kans kotona ja luin tosi paljon kirjoja hänelle. Meidän arki oli mukavaa ja tasaista. Tosi monissa nuorten kirjoissa yksinhuoltajaäiti aina raahasi miehen kotiin. Mä en halunnut Laralle sellaista, että hän joutuisi katsomaan kun äidillä vaihtuu poikaystävät ja sitä rataa. 

Mikaela muutti Laran kanssa Matinkylään uuteen kotiin. Siellä Lara tutustui naapurin muutaman vuoden vanhempaan lapseen, jonka kanssa alkoi leikkiä yhä useammin. 

– En ees aluksi tykännyt, kun 3v vanhempi lapsi kiusasi meidän Laraa ja pompotteli. Silti Lara halusi olla sen kanssa ja se oli kuulemma hauska tyyppi. Myöhemmin sitten kävi ilmi kun pidempään asuttiin siinä, ettei lapsen kotona ollut kaikki hyvin. Vuosien mittaan lapsi vietti enemmän ja enemmän aikaa meidän kanssa.

Naapurin lapsi alkoi viettää aikaa Mikaelan ja Laran luona. Aluksi hän oli heillä päivisin, mutta pian hän alkoi viettää öitäkin heidän luonaan.

– Mä päällystin hänen koulukirjat ja annoin aamupalaa. Meininki lapsen kotona meni niin pahaksi, että hän vietti meillä arkisinkin öitä, vaikka alkuun oli ollut vain viikonloppuisin. Lopulta lapsi otettiin huostaan ja se oli se pääsyy miksi me muutettiin myöhemmin Kotkaan. 

Mikaelaa ei hyväksytty sosiaalitoimessa lapsen sijaisvanhemmaksi, vaan lapsi muutti kauemmas sukulaisen luokse. Lapsi ei saanut enää käydä Mikaelan ja Laran luona, koska hänen vanhempansa asui samassa talossa, jolloin lapsi olisi saattanut nähdä häntä heidän luona käydessään.

Ei skumppalaseja vaan pölyä ja rujoa kauneutta

Vuonna 2015 Mikaela päätti, että hän ja Lara muuttavat Kotkaan, kauas Helsingin hälinästä ja lähemmäs huostaanotettua naapurin lasta, jota he halusivat edelleen tavata. Naapurin lapsesta oli tullut vuosien saatossa heilel älyttömän rakas, kuin oma lapsi Mikaelalle ja kuin sisko Laralle. Kotkassa he voisivat taas tavata säännöllisesti. 

– Olin just laittanut Laralle koulupaikkahakemuksen Kotkaan ja valmistelin muuttoa, kun Jari alkoi jutella mulle Instagramissa. 

Jari ja Mikaela olivat molemmat Hernesaaren telakoilla töissä ja päätyivät sitä kautta tykkäilemään ja kommentoimaan toistensa kuvia. Mikaelaa viehätti Jarin rehellinen meininki, joka oli samanlaista kuin hänellä itselläänkin. 

– Hernesaaren ranta oli just rakennettu ja se oli tosi suosittu ja hieno. Mulle Hernesaari on aina ollut sellanen rujo ja pölyinen ja paskainen duunaripaikka, niin musta oli kiva kattoa Jarin kuvia. Silläkin oli sellaisia ei mitään skumppalaseja, vaan kuvia laivatelakalta ja Hernesaaren rujoudesta.

Mikaela ei silloin tiennyt, että Jarilla oli ollut pienimuotoinen ihastus häneen jo pidemmän aikaa. 

– Olin paloesimiehenä töissä ja työkaverit aina ajeli välillä Hernesaaressa. Kerran ne kysyi multa, että kun siellä on se yks venetelakka nii siellä on semmonen tosi hyvännäkönen tatuoitu muija, ooksä käyny koskaan kattoo? Sanoin, että en oo käynyt kattomassa, niin ne ajelutti mua sinne paloautolla katsomaan. Me käytiin aina välillä vähän kurkkimassa salaa kun oli aikaa, ja jossain vaiheessa yhdistin, että tuo on se sama kenen kanssa juttelin instan kautta, Jari kertoo.

Mikaela tykkäsi siitä, että Jari ei ollut niinkuin muut miehet. Hän ei kommentoinut Mikaela ulkonäköä tai ehdotellut sopimattomia.

– Jari kommentoi mun kuviin, että “aa otsalamppu on parasta”, se ei ollut sellaista mitä olin tottunut kuulemaan miehiltä. 

Jari ei ollutkaan naimisissa

Alkuun Mikaela ei tiennyt edes, että Jari oli sinkku, vaan luuli hänen olevan naimisissa ja harmitteli sitä, koska Jarin kanssa juttu luisti niin hyvin.

– Jarin äiti sairasti silloin syöpää ja Jari puhui siihen liittyen siitä, että hänellä ei ole sisaruksia eikä perhettä, eli kävi ilmi ettei Jari ollutkaan naimisisssa. Siitä meni viikko, niin pyysin Jarin puhelinnumeroa ja Jari antoi numeron ja sähköpostin.

Mikaela ja Jari sopivat treffit kirjamessuviikonlopulle. Mikaelan piti tavata Jari pikaisesti ennen messuja, mutta suunnitelmat muuttuivat lennosta.

– Ajattelin, että näen nopeasti Jaria ennen kuin menen messuille, mutta sitten me hengattiinkin koko ilta yhdessä, enkä ikinä päässyt sinne messuille asti. Rakastan kirjoja yli kaiken, että se oli tosi iso juttu etten mennyt sinne. Siihen asti olin aina käynyt joka vuosi. 

Pariskunta alkoi tapailemaan, vaikka Mikaelalla olikin edessä muutto Kotkaan Laran kanssa. Suhde eteni nopeasti ja pian Kotkaan oli muuttamassa myös Jari. 

– Kysyin, että minkä takia Jari päätti, että hänkin muuttaa Kotkaan, niin hän vaan sanoi, että se tuntui oikealta. Jari päätti muuttaa mun kanssa vaikka oltiin tapailtu vasta muutama kuukausi. Jari asui silloin äitinsä luona, kun äiti sairasti syöpää, eikä pärjännyt yksin. Jarilla ei ollut omaa taloa, mitä olisi pitänyt myydä ennen muuttoa.

Vaikka Jarilla ja Mikaelalla on iso ikäero, ennakkoluuloja he eivät kohdanneet ainakaan lähipiiristä. 

– Olin aina ajatellut, että vanhempi mies olisi mulle hyvä, koska tykkään siitä, että on elämänkokemusta ja elämänviisautta. Jarilla oli etukäteen meidän ikäerosta ennakkoluuloja, hän mietti, että onko hänellä näin nuoren kanssa mitään yhteistä. Onneksi oli, Mikaela naurahtaa.

Muutto yhteen & kohdunulkoinen raskaus

Jari, Mikaela ja Lara muuttivat Kotkaan uutena vuotena 2016. Kotkan hidastempoisempi elämän tahti viehätti.

– Me molemmat oltiin aika kyllästytty pääkaupunkiseudun ruuhkiin ja kiireeseen. Siellä ei ollut luontoa ympärillä oikein. Vaikka asuin Matinkylässä ja siellä oli luontoa ja metsää, niin ei se ollut sama asia kuin täällä. 

Perhe oli asunut Kotkassa muutaman kuukauden, kun Mikaela alkoi ihmetellä miksi hänen kuukautisensa eivät millään loppuneet ja vuoto oli todella runsasta. 

– Tein raskaustestin ja päättelin että kyseessä on varmaan kohdunulkoinen raskaus, kun oli paljon vuotoa ja kesti niin kauan. Kerroin Jarille siitä ja mentiin lääkäriin. Ne otti mut samantien leikattavaksi ja poisti mun toisen munatorven ja samalla totesi, että mulla on endometrioosi. 

Leikkauksen aikana paljastui myös, että Mikaelalle tehdyn sektion yhteydessä toisen puolen munatorvi oli vioittunut ja arpeutunut, kun tikit oli ilmeisesti ommeltu liian kireälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että raskautuminen tulee olemaan hankalaa, ku toista puolta ei ole ja toisen puolen kulkuväylä on arpeutunut lähes umpeen. 

Kohdunulkoisen raskauden jälkeen Mikaela ja Jari keskustelivat lapsista ja kävi ilmi, että Jari toivoisi tulevansa isäksi. Mikaela taas ajatteli, ettei välttämättä haluaisi enää enempää lapsia, kun Larakin oli jo niin iso ja omatoiminen. 

Uudelleen raskaana 

Puolen vuoden kuluttua kuitenkin Mikaelan kuukautiset olivat päivän myöhässä ja Jari sanoi heti, että “Sä olet raskaana.”

Mikaela muisti, että hänen läheisellä ystävällään joka oli joskus asunut heillä, oli jäänyt ylimääräinen raskaustesti heille. 

–  Muistin että mulla on se (testi) ku oltiin Jarin kanssa saunassa ja Jari sanoi, että tee se.  Pissasin tikkuun ja sitten menin takaisin sinne saunaan. Me kinasteltiin siitä, että kumpi katsoo sitä tikkua ja Jari sitten katsoi ja sanoi, että “joo moi”. Olin raskaana. 

Raskausaika meni hyvin ja toukokuussa 2017 Mikaelan synnytys käynnistyi perheen ollessa saaressa mökkeilemässä. 

– Mulla meni lapsivedet kun olin yksin korjaamassa laituria ja huusin Jarille, että tuu katsomaan, Mikaela muistelee.

– Olin Mikaelan siskon kanssa mökissä kahvilla ja kun Mikaela huusi, niin aattelin, että ei sillä ole mitään sen kummempaa. Jatkoin kahvin juontia kaikessa rauhassa. Varmaan 10 minuutin päästä kävelin veneelle katsomaan ja sillä olikin lapsivedet mennyt. Kaikki tavarat jä siihen ja sieltä toista tuntia ajettiin veneellä sinne missä auto on, Jari kertoo nauraen.

Pariskunta ehti kuitenkin hyvin sairaalaan veneellä ja autolla ja Meri syntyi seuraavana aamuna. Jarille oman lapsen syntymä oli hieno kokemus.

– Olihan se makeeta ja mahtavaa kun syntyi vauva, ihan oikeasti, Jari kertoo.

Sairaalassa Mikaelan oletettiin tietävän jo kaikki, kun hänellä kuitenkin oli entuudestaan jo yksi lapsi.

– Meille ei kerrottu mitään siellä osastolla. Sanoinkin kun lähdettiin osastolta, että kun siitä oli kuitenkin jo 10-11 vuotta kun edellisen lapsen sain, niin ei mulla ollut mitään tietoa mistään ihokontakteista tai mistään. Meille ei tuotu missään vaiheessa esimerkiksi vaatteita vauvalle. Olisin kaivannut enemmän tukea, enkä sitä että oletetaan, että tiedän kaiken jo etukäteen. 

Raskas alku vauvaperhe-elämälle

Vauva-arki lähti hyvin nukkuvan Merin kanssa heti sujumaan, vaikka Jari kulkikin edelleen Helsingissä töissä Kotkasta arkipäivisin. Merin ollessa kahden kuukauden ikäinen, Jarin äidin syöpähoidot lopetettiin ja hän siirtyi saattohoitoon. 

– Oltiin sillon aika paljon Kontulassa Jarin äidin kämpällä. Me aika usein tehtiin silleen et lähdettiin aamupäivällä Merin kanssa bussilla Helsinkiin ja tultiin sitten Jarin kyydillä takaisin. 

Jarin työpäivät venyivät matkoineen ja äidin luona käymisineen  jopa 12-13 tunnin mittaisiksi. 

– Silloin ku Jari teki pitkää päivää Helsingissä ja Jarin äiti oli saattohoidossa, niin ei se arki ollut niin helppoa. Jarille tietysti kaikista raskainta. Molemmat otettiin se niin, että tilanne nyt on tämä, että on turha raivota tai itkeä kun ei se siitä miksikään muuttunut sillä. Niinkuin Jari sanoi, niin meillä oli kuitenkin toisemme ja se helpotti tosi paljon.

Tukea toisesta vanhemmasta

Vaikka työmatkat ja Jarin äidin sairaus kuormittivat vauva-aikana, vanhemmuuden jakaminen toisen aikuisen kanssa oli yksinhuoltajaäitinä vuosia Laraa kasvattaneelle Mikaelalle helpottavaa ja ihanaa.

– Oli ihan uutta, kun rinnalla oli toinen, jota oikeasti kiinnosti ihan tasan yhtä paljon ne kaikki pikkujutut. Vaikka oltiin silloin tosi paljon tekemisissä vanhempien ja ystävien kanssa kun Lara oli vauva, niin en usko, että ketään heistä oikeasti kiinnosti ihan täydestä sydämestä tismalleen yhtä paljon, kun toista vanhempaa kiinnostaa oman vauvan uudet taidot. 

Vaikka Mikaela sai yksinhuoltajanakin aina apua jos tarvitsi hoitajaa, hänelle henkinen vanhemmuuden jakaminen yhdessä Jarin kanssa on iso asia.

– Pikkulapsen vanhempana oleminen on sellaista ultimate hippeilyä: kaikki elämän pienet ilot tulee eri tavalla esille. Lapsen kanssa voi ihmetellä, miten hienon värinen on kananmuna. En usko että kaikki he, jotka eivät kauheasti tykkää lapsista tajuavat,  että omat lapset on tavallaan kopioita vanhemmista ja huumorintaju on aika samanlaista ja arki on sellaista mitä ne vanhemmat siitä arjesta tekee. Esimerkiksi meillä Meri tykkää sekoilla ihan niinkuin me vanhemmatkin. 

Kiireetöntä arkea maaseudulla

Kun Jarin äiti kuoli, Jari myi äidiltään perityn kaksion Kontulasta ja pari osti siitä saaduilla rahoilla ison talon Kotkan maaseudulta. Rahaa jäi vielä ylikin. Kotkan Helsinkiä huomattavasti edullisemmat asunnot mahdollistavat sen, että pari tulee hyvin toimeen ja voi asua omassa velattomassa talossa luonnon ympäröiminä. 

Jari lopetti työt Helsingissä jokin aika sitten, ja tällä hetkellä Mikaela ja Jari tulevat toimeen yrittäjinä. Jari valokuvaa häitä sekä luontokuvia, joita he myyvät sisustustauluina. 

– Kun meillä on niin pienet menot niin pärjätään hyvin. Mieluummin mä valitsen sen, että on vähän vähemmän rahaa ja enemmän yhteistä aikaa.

Jari toimii sopimuspalokunnan varapäällikkönä ja nuoriso-osaston kouluttajana ja lisäksi perheellä on liuta eläimiä, kuten kanoja, koira ja kissa. Palokunta ja veneily ovat koko perheen yhteisiä harrastuksia. 

– Meidän arki on ihanan kiireetöntä, eikä erityisen kuormittavaa kun saadaan elää oman näköistä elämää. Saadaan voimavaroja toisistamme ja luonnosta, Jari kertoo.

– Me otetaan asiat sellaisena kun ne tulee, eikä murehdita etukäteen kumpikaan mitään. Sen mukaan mennään mitä on ja mitä tulee. Yksi syy miksi ihastuin Jariin oli se, että hän on niin positiivinen. Mustakin on aina sanottu, että olen tosi positiivinen ja optimistinen, mutta välillä musta tuntuu, että Jarin rinnalla mäkin olen tylsä mörökölli. Jari ei tosiaan murehdi turhista, Mikaela lisää.

Perheenlisäystä

Pian Mikaela ja Jari saavat perheeseen yhden jäsenen lisää, sillä Mikaelan laskettu aika on marraskuun viimeisenä päivänä.

– Olin just päättänyt, että aloitan ehkäisyn seuraavien kuukautisten jälkeen, että en jaksa enää odottaa ja toivoa. Halusin Merille kaverin, ku Lara on kasvanut yksin. Se on jotenkin harmi, miten yksin hän välillä oli. Mulla itsellä on viisi sisarusta ja on ihan erilaista, kun on aina joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Meillä on mökki Haminan ulkosaaristossa, niin piti saada Merille sinne saareen seuraa.

 Tulevaisuudelta pari toivoo samanlaista kiireetöntä elämää ja aikaa kaikelle tärkeälle kuin nytkin.

– Jari sanoi joskus ihan alkuaikoina, että lapset on vaan lainassa, että me kaksi on se mitä jää jäljelle lopulta. Sen mukaan se arki ja elämä pitää rakentaa ja huomioida toista ja pitää ottaa kans sitä parisuhdeaikaa. Tottakai lapset on tärkein asia, mutta ne ei ole siinä ikuisesti. 

13-vuotiaan esikoisen kanssa Mikaela on jo saanut huomata, että koko ajan kavereista tulee tärkeämpiä, eikä vanhemman kanssa enää ehdi viettää niin paljon aikaa. Heillä on kuitenkin läheiset ja lämpimät välit.

– Kun Lara on jo 13v, niin mä voisin melkein sanoa, et hän on mun paras kaveri. 13-vuotiaan kanssa pystyy oikeasti heittää läppää ja voi keskustella ihan mistä vaan. 2-vuotiaan Merin kanssa taas on tilannekomiikkaa. 

Mikaelan ja Jarin terveiset muille lapsiperheille:

Pitäisi osata ottaa ihan rauhassa, eikä stressata kaikesta. Ja nauttia hetkestä, eikä miettiä mitään turhia murheita, tai ottaa paineita ulkopuolelta tai miettiä mitä muut sanoo. Me ei kumpikaan olla sellaisia, että mietittäis että mitäköhän noikin sanoo. Somesta ei kannata myöskään ottaa paineita vaan elää rauhassa oman näköistä elämää.

Mikaela ja Jari inspiroivat mua ihan älyttömän paljon! Heidän mutkaton elämänasenne ja rento elämän tyyli landella oli jotain niin ihailtavaa. Se kiireettömyys, yhteinen aika ja keskittyminen olennaiseen oli jotain sellaista, mitä ihailen todella paljon. Inspiroivaa on myös se, miten kiitollisia molemmat olivat siitä mitä heillä on, huolimatta siitä millaisia mutkia matkaan on mahtunut. Kiitos ihan mielettömän paljon teidän ihanalle perheelle, että sain kertoa teidän tarinan ja tavata teidät. Olette aivan ihania! <3

Tutustu muihin Ihanat erilaiset perheet -sarjan perheisiin:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

4. perhe: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

7. perhe: Linda, Luca & Sisu

8. perhe: Tiia, Patrik, Noa ja Mio

Hassua, että nyt on meneillään jo marraskuun toisiksi viimeinen viikko ja sekin lähestyy loppuaan. Se mitä alkukuusta kirjoitinkin, että marraskuu on mulle vain joulun jatke, on osoittautunut erittäin tehokkaaksi taktiikaksi torjua kaamosväsymystä. Se ja ulkoilu ja Gossip Girl.

Siis en tiedä miten, mutta mulla ei ole ollut yhtään lisääntyvää väsymystä havaittavissa pimeyden vuoksi, oikeastaan päin vastoin. Siis yleensähän mä olen se, joka aina illalla nukahtaa sarjan ääreen viimeistään klo 23. Mutta nyt kun ollaan Oton kanssa alettu katsomaan Gossip Girliä alusta, mä en vaan nukahda. En tiedä johtuuko se just Gossip Girlistä, johtuuko se lenkkeilyn myötä lisääntyneestä energiasta vai onko mulla vaan joku muu pirteyshäiriö, mutta mä en enää nukahtele iltaisin. Ja se on vähän ongelma, koska sitten me mennään liian myöhään nukkumaan. Mä voisin katsoa vaan jakson jakson perään ja vaikka välillä mennään koukuttavien jaksojen takia nukkumaan vasta 00.30 (joo, ihan liian myöhään) niin mulla ei ole mitään ongelmia nousta aamulla 7.30.

Enkä nukahda seuraavanakaan iltana kesken jakson. Ihan todella outoa ja vielä kaikista kuukausista juuri marraskuussa. No, en valita. Tämä lisäenergia on tähän aikaan vuodesta oikein tervetullutta. Ja toki sitten kun alkaa väsyttää liikaa valvominen, niin nukahdan varmasti taas sarjan äärelle ja päästään aiemmin nukkumaan. Ja kyllä mä saan nytkin hyvin unta aina kun mennään nukkumaan, että ei ole nukahtamisvaikeuksiakaan onneksi.

Käytiin viime viikonloppuna Turussa katsomassa Emilian ja Topiaksen vauvelia ja tietty moikkaamassa koko perhettä. Vietettiin rennon letkeä päivä, ulkoiltiin ja puhuttiin ja herkuteltiin omena-kaurapaistoksella. Ihanan rentoa hengailua yhdessä, kuten meillä aina. Otto ja Emmanuel kävivät lattialla pitkiä keskusteluita ja mä katselin pönttö hymy kasvoillani. Otto yhdessä vauvan kanssa on todella huono yhdistelmä mun kroonisen vauvakuumeen kannalta.

Alkuviikosta kävin haastattelemassa seuraavaa ihanaa erilaista perhettä ja heidän tarinansa ilmestyy tämän viikon sunnuntaina klo 21.00. Ihan mielettömän ihana perhe jälleen kerran, joka antoi niin paljon ajattelemisen aihetta ja positiivista energiaa. En malta odottaa, että saan kertoa heidän tarinansa.

Tiistai meillä meni aika lailla kotona tietokoneita naputellen, mutta keskiviikkona päästiin Oton kanssa nauhoittamaan Marja Kihlströmin Puhu Muru -podcastia. Marja pyysi meitä vieraaksi omaan podiinsa syksyllä meidän podissa vieraillessaan. En vielä tiedä tarkalleen milloin jakso ilmestyy, mutta lupaan kertoa heti sitten. Tuli kyllä ihan älytön ikävä podien nauhoittamista, se on niiiiiiiiin kivaa! Onneksi päästään kohta taas sorvin ääreen. Ja Marja on sitten kyllä ihana tyyppi. Niin lämmin ja inspiroiva ja ihana, sellainen ihminen jonka kanssa jokaisen pitäisi saada jutella edes kerran elämässään. Siitä saa niin paljon irti! Me lähdettiin podistudiolta niin hyvällä fiiliksellä, ihan mahtava aamupäivä.

Keskiviikkona me käytiin ostamassa meille uusi joulukuusi ja pystytettiin se jo olohuoneeseen. Kerron myöhemmin joulukuusi-postauksessa, että miksi me päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Lapset olivat aivan innoissaan tullessaan kotiin, kun olohuoneessa odotti ihana valoilla koristeltu joulukuusi. Muita koristeita ei olla vielä laitettu, mutta viikonloppuna on varmasti sekin edessä.

Torstaina tein aamusta asti töitä reippaalla tahdilla ja sainkin paljon aikaiseksi. Mulla on blogijoulukalenterin valmistelu täysillä käynnissä ja sen lisäksi on paljon muutakin hommaa. Mutta hyvin alkaa kaikki valmistua, olen innoissani joulukalenterin tekemisestä. Ihanaa jouluista puuhaa.

Tänään ollaan vietetty eskarilaisen kanssa ota lapsi mukaan töihin -päivää ja aloitettiinkin aamu askartelemalla yhdessä yksi DIY-juttu mun tulevaan joulukalenteriin. Siitä tuli tosi kiva ja meillä oli niin hauskaa yhdessä. Iltapäivällä mulla oli pari palaveria, joihin en kyllä nyt lasta ottanut mukaan vaan hän jäi kotiin leikkimään Oton ja sisarustensa kanssa. Iltapäivällä käytiin lasten kanssa ostamassa heidän vuosittaiset joulukoristeet (joka vuosi saavat valita yhden uuden ja saavat sitten kokoelman mukaan kun muuttavat isona pois kotoa). Käytiin myös syömässä ja nyt illalla katsottiin Lemmikkien salainen elämä 2, joka oli tullut vuokraamoon.

Huomenna mä olen menossa yhden kuntosalin avajaisiin ja lounaalle mun ystävän kanssa ja muuten suunnitelmissa on ottaa viikonloppuna rennosti ja hengailla yhdessä lasten kanssa. Jatkan viikonloppunakin joulukalenterin valmistelua varmasti ainakin DIY-juttujen tekemisellä, mutta se ei todellakaan tunnu työltä vaan on ihanaa puuhastelua lasten kanssa. Mulla on niin ihana joulufiilis!

Aivan ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille ja kiitos ihanista kommenteista ja viesteistä, joita olette tällä viikolla laittaneet <3

Mallorcan reissulla kokeilin oikein kunnon juoksulenkkiä pitkästä aikaa Oton siskon kanssa ja yllätyin, kun ei se tuntunutkaan niin pahalta. Luulin, että olisin paljon huonommassa kunnossa. Kun tultiin reissusta kotiin, lähdin lenkille yksin ja juoksin. Olen toki lenkkeillyt reippaasti kävellen tässä pitkin vuotta ja välillä hölkännytkin, mutta suoraan sanottuna aika harvoin. Ei ole ollut säännölliseen juoksuun motivaatiota samalla tavalla kuin oli silloin ennen, kun juoksin aina. Olen juossut viime vuosina joskus ja jouluna, niinkuin sanotaan. Siellä Mallorcalla mun päässä jotain kuitenkin naksahti ja sen reissun jälkeen olen juossut joka viikko ihan vähintään kaksi lenkkiä, mutta useimpina viikkoina 3-4.

Näin siellä Mallorcalla joka päivä, miten Oton sisko lähti aina aamulla lenkille ja sitten hänellä oli koko päivä vielä edessä. Ei se lenkki ollut mitään sen kummempaa, ei mikään valtava suoritus joka haukkaa ison osan päivästä. Samanlainen rutiini kuin vaikka hammaspesu tai aamupala. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle tästä mallista. Vaikka se kuulostaa tosi yksinkertaiselta jutulta, niin mulle se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Mulle liikunta on lähes aina ollut sellainen pakollinen paha, eikä luonnollinen osa jokapäiväistä arkea.

En ole uskaltanut kirjoittaa tästä mitään ennen tätä, koska mulle on oikeasti käynyt tosi monta kertaa huono tuuri. Siis huono tuuri sillä tavalla, että kirjoitan blogiin, että jee nyt olen lenkkeillyt/treenannut/muuten kuntoillut tosi hyvin ja säännöllisesti ja wohoo ja sitten menee kaksi päivää ja sairastunkin johonkin keuhkotauti-rokko-tulehdus-kuumeeseen ja hyvä putki katkeaa siinä. Voin kertoa, että jännittää nyt, että jinxaan tämänkin kertomalla tästä. Mutta otan sen riskin. Ja tässä lupaan julkisesti nyt, että vaikka tulisinkin kipeäksi, niin sitten etsin sen motivaation uudelleen parantumisen jälkeen ja lähden. Niin hyvä olo lenkkeilystä on viime aikoina tullut.

Olen juossut sellaisia 4-6km lenkkejä ja ne sopivat loistavasti mun arkeen, koska ne eivät vie liikaa aikaa. Usein lähden lenkille heti aamulla kun lapset ovat lähteneet hoitoon ja kouluun. Puolen tunnin lenkki saa hyvin aivot liikkeelle ja sitten on ihana tehdä töitä energisellä fiiliksellä. Aamulenkkeily tuntuu sopivan mulle paljon paremmin kuin sellainen ”katson sitten illalla lasten mentyä nukkumaan päivän jälkeen, että jaksanko lähteä” -lenkkeily, jota ennen hyvin satunnaisesti harrastin. Aamulla ei ole mitään tekosyitä, tiedän jo valmiiksi, että mulla sujuu työtkin paljon paremmin kun käyn juoksemassa puoli tuntia. Välillä tosin, jos on oikein kiire päivä, on kiva tehdä super tehokkaasti töitä iltapäivään asti ja sitten lopuksi palkita itsensä lenkillä ja suihkulla. Siinä saa sitten ajatukset nollattua hyvin päivän jälkeen. Just niin mä tein tänään.

Olen juossut monet lenkit vesisateessa ja olen juossut pakkasellakin ja hyvältä on tuntunut joka ikinen kerta. Parasta on mun mielestä juosta sateessa, koska se virkistää samalla kun mulle tulee loppulenkistä hiki. Kuuntelen aina samalla podcasteja ja hihittelen niiden jutuille. Aiemmin mulla oli vaikea löytää aikaa kuunnella podeja, mutta nyt ehdin kuunnella useamman jakson viikossa kun käyn samalla juoksemassa. Ihan parasta rentouttavaa omaa aikaa. Ja siinä saa paljon uusia näkökulmiakin, kun kuuntelee fiksujen ja inspiroivien ihmisten ajatuksia. Välillä on kiva kuunnella ihan hömppääkin ja päästellä naurunpyrskähdyksiä samalla kun juoksee täyden bussipysäkin ohi.

En ole käynyt vaa’alla lokakuisen verenluovutuksen jälkeen, joten ei ole mitään tietoa onko tämä vaikuttanut mun painoon vai ei. Silloin ei ainakaan ollut, vaan paino oli ihan sama kuin kesälläkin. Olo sen sijaan on ihan älyttömän paljon energisempi ja housujen vyötärö ei enää kiristä. Kolmannen raskauden jälkeen mun vartalo on jojoillut varmaan viisi kertaa. Samat housut, jotka puoli vuotta synnytyksen jälkeen olivat jo ihan hyvät, on välillä olleet aivan liian pienet. Nyt ne taas mahtuu ja jää vielä tilaakin.

Muuten en ole harrastanut liikuntaa, muuta kuin hyötyliikuntaa. Lasten kanssa tanssia ja puistossa riehumista. Joogakin on jäänyt, enkä ole tehnyt lihaskuntoakaan vaikka pitäisi. Mutta olen lenkkeillyt ja olen siitä ylpeä. Olen menossa viikonloppuna yhden kuntosalin avajaisiin ja tapaan personal trainerin siellä, joten katsotaan saisinko siitä motivaatiota ja inspiraatiota senkin puolen kehittämiseen. Tuntuu hyvältä pitää itsestä huolta, mutta liikaa en halua ahnehtia itselleni liikuntaakaan. Pikkuhiljaa tulee hyvä, niinkuin kaikessa muussakin.

Mitä podcasteja te tykkäätte kuunnella lenkillä? Mihin aikaan päivästä tykkäätte käydä lenkillä?

Tänään kun mä olin viettänyt aamun Oton kanssa vieraana Puhu Muru -podcastin nauhoituksissa ja syötiin kahdestaan lounasta sen jälkeen, mä huokaisin onnesta. Arki. Se on niin parasta. Meidän arki ei ole mitenkään erityisen rauhallista tai välttämättä tasaistakaan, mutta se on ihan parasta. Se on niin me. Aina välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten onnekkaita ollaan, kun saadaan viettää meidän arkea yhdessä.

Otto on ollut nyt opintovapaalla kymmenen kuukautta ja ne kuukaudet on olleet ihan mahtavia. Me ollaan saatu kokeilla täysillä sitä, millaista me toivotaan, että se meidän arki on nyt ja aina. Paljon yhteistä aikaa ja vapautta tehdä kaikki omassa tahdissa. Yhteisiä lounaita, yhteisiä projekteja. Kummatkin auttavat toisiaan aina tarvittaessa, kummatkin joustavat ja mahdollistavat toiselle asioita. Välillä tehdään töitä (Otto opiskelee) hiljaa koneitamme naputellen kahdeksan tuntia sanomatta melkein sanaakaan, mutta mun ohi keittiöön lounasta hakemaan kävellessään Otto antaa mulle halin. Ja välillä saadaan viettää koko päivä yhteisten juttujen parissa työn puolesta. Meidän arki on ihanan vaihtelevaa ja sekavaa ja meidän näköistä. Lapsilla on ne omat tietyt rutiinit, mutta meillä on meidän joka päivä erilaiset päivät.

Olen niin onnellinen siitä, että ollaan uskallettu tehdä poikkeavia ratkaisuja ja hypätä pois oravanpyörästä. Arjen kiireettömyys (silloinkin kun on vuoden työntäyteisin aika ja päivät on täynnä ohjelmaa) on parasta. Se kiireettömyyden tunne syntyy siitä, kun asiat saa tehdä silloinkin omassa tahdissa. Vaikka olisi paljon tehtävää, ei tunnu siltä että nääntyy kiireen alle, koska kukaan ei hengitä niskaan. Vaikka kolmen lapsen vanhempina meidänkin arki on täynnä aikatauluja eskarin alkamisajoista harrastuksiin ja Oton lähiopetuspäivistä mun tapaamisiin, meidän kiire ei ole jokapäiväistä. Paljon tekemistä ei tunnu kiireeltä, kun ne tekemiset koostuu pääosin kivoista asioista.

Meillä on mahdollisuus ottaa aikaa itsellemme ja höllätä silloin kun tuntuu siltä. Välillä voi viettää rokulipäivän keskellä viikkoa jos siltä tuntuu ja paikata sitten viikonloppuna. Tai yöllä, milloin nyt inspiraatio sattuukaan iskemään.

On helppoa tehdä parhaansa kun saa itse päättää milloin tekee, mitä tekee. Voi tehdä töitä juuri siihen aikaan kun on itse kaikkein tehokkaimmillaan. Mulle ne on yleensä aamun tunteja, kun olen kaikkein skarpeimmillani. Voin kirjoittaa silloin ja hoitaa vähemmän keskittymistä vaativia työtehtäviä iltapäivällä. Otto taas aamuisin heräilee rauhassa ja tekee ne tärkeimmät hommat iltapäivällä. Kummatkin annetaan toisillemme täysi työrauha, mutta nautitaan molemmat yhtälailla niistä päivistä, kun on yhteisiä projekteja ja saadaan työn varjolla varastaa toisillemme yhteistä aikaa koko päiväksi. Se on ihan mieletöntä luksusta.

Mä rakastan sitä, että voidaan lasten kanssa tehdä välillä keskellä viikkoakin jotain tavallisesta poikkeavaa ja hauskaa. Rakastan sitä, että meidän kuopuksella on perjantait vapaat ja saadaan viettää silloin ihanaa taaperoaikaa ja heittäytyä täysillä Ryhmä Hau-leikkeihin. Rakastan sitä, että voin minä tahansa päivänä hakea lapsen heti koulun/eskarin jälkeen ja viettää yhteistä aikaa.

Kun kenenkään toisen kello ei määrittele meidän vuorokausirytmiä, me voidaan itse hyödyntää meidän voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla. Sen takia me jaksetaan arjessa hyvin ja on helppoa keksiä kaikkea hauskaa lastenkin kanssa. Ollaan koettu myös ihan toisenlainen arki. Sellainen, jossa molemmat ovat töissä vähintään 8h päivässä (usein 12h), lapsia ehtii nähdä illalla vain hetken ennen kun he menevät nukkumaan ja viikonloppuihin kohdistuu hirveästi odotuksia, koska se on sitä yhteistä ”laatuaikaa”. Se oli paljon kuormittavampaa kuin tämä nykyinen arki. Se oli meille sitä arkea, jossa me yritettiin räpiköiden tankata läheisyyttä ja ihania kokemuksia niinä viikonlopun päivinä. Välillä petyttiin, kun toinen ei olisikaan jaksanut tehdä mitään maailmaa mullistavaa niinä viikon ainoina oikeasti vapaina hetkinä.

Nykyisessä arjessa mihinkään päivään ei tarvitse ladata mitään valtavia odotuksia laatuajasta. Arki on meidän laatuaikaa kokonaisuudessaan ja ollaan siitä valtavan kiitollisia. On suuri rikkaus, että ollaan voitu elää meidän oman näköistä arkea täysin omilla ehdoilla. Oton tuettua opintovapaata on tässä vaiheessa jäljellä vielä viisi kuukautta ja me aiotaan ottaa siitä kaikki irti. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan kevään aikana ja millaisena meidän arki jatkuu sen jälkeen. Vapaata Otolla on halutessaan vielä yli vuosi, mutta toukokuun jälkeen aikuiskoulutustuki lakkaa, koska sitä saa nykyisin vain 15 kuukauden ajan. Yksi vaihtoehto on sekin, että Otto työllistyy opintojen ohessa meidän yhteisillä jutuilla, kuten podcastilla tai muilla projekteilla sen aikaa, että saa koulun käytyä loppuun ja katsoo sitten sen jälkeen, palaako takaisin vanhaan työhön vai mitä tapahtuu. Vain aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siihen asti me fiilistellään ihan täysillä meidän yhteistä arkea just sellaisena kuin se on.

Postauksen kuvat on muuten ottanut meidän 8v <3

*Postauksen kuvissa näkyvät julisteet saatu Deseniolta.

Musta tuntuu, että me ollaan pyöritelty tässä asunnossa olohuoneen huonekaluja niin monta kertaa, että ei ole varmaan enää mitään järjestystä mitä EI oltaisi kokeiltu. Viimeksi vaihdettiin isommin järjestystä (eli sohvan paikkaa) tasan vuosi sitten. Tai no okei, päivää vaille vuosi sitten, postauksen mukaan 20.11.2018. Hauskaa kun täältä voi aina tarkistaa. Mä olin itse sen järjestyksen fani, joka vuosi sitten vaihdettiin pois.  Siinä oli eniten lattiatilaa ja tilaa myös esimerkiksi kuvata.

Kameran kanssa pääsi tarpeeksi kauas sohvasta, että sai napattua vaikka kivan perhekuvan sohvalta. Olkkari tuntui niin tilavalta ja kotoisalta. Rakastin meidän vihreitä lehtiverhoja vaaleanpunaista sohvaa vasten. Otto kuitenkin ehdotti silloin toista järjestystä (sitä, mikä meillä oli ihan ekana tässä kodissa). Päädyttiin vaihtamaan siihen ja silloin perusteena taisi olla hyvä paikka joulukuuselle. Ja hyvä järjestyshän sekin oli, telkkarin katselun kannalta ehkä se kaikkein mukavin ja optimaalisin. Ja kyllähän siinä tuli hyvin hyödynnettyä koko olohuoneen tila, kun ei ollut isoa tyhjää keskilattiaa samalla tavalla.

Mutta arvatkaa mitä, tänään me vaihdettiin takaisin siihen vanhaan järjestykseen. Ja taas mulla oli syynä ”hyvä paikka joulukuuselle”. Eikä mulla ollut hajuakaan, että vaihdettiin järjestystä tasan vuosi sitten, ennen kun aloin etsimään täältä blogista tuota vanhaa postausta järjestyksen vaihdoksesta. Mä taidan olla just tällainen samoja vanhoja kaavoja toistava tyyppi, kun oikeasti tasan vuoden jälkeen mulle tuli se sama tunne, että nyt täytyy pyöräyttää järjestys ja tehdä hyvä paikka kuuselle.

Mä haaveilin myös siitä, että meillä olisi taas enemmän lattiatilaa, koska fakta on se, että meidän lapset tarvitsevat sitä paljon. He tekevät jatkuvasti kärrynpyöriä, seisovat käsillä, tanssivat ja leikkivät hippaa. Pallollakin pelataan. Siksi lattiatilaa on vaan oltava. En halua sanoa lapsille, että varokaa huonekaluja. Ei niitä kuulu varoa vaan meidän  oman olkkarin kuuluu olla sellainen, missä mahtuu temppuilemaan.

 

Lisäksi halusin mieluummin sohvan takaisin olkkarin takaseinälle, koska se vaan sopii siihen niin hyvin. Mun mielestä se näyttää siinä kodikkaalta ja siltä, että se kuuluu siihen. Joulukuuselle tulee nyt hyvä paikka ikkunan eteen ja silti olkkarissa on edelleen paljon lattiatilaa. Meidän lapset katsovat telkkaria yleensä muutenkin lattiatyynyn päältä (tai samalla käsillä seisten), joten he voivat hyvin siirrellä tyynyä tai temppuilla telkkarin edessä. Me voidaan Oton kanssa linnoittautua iltaisin divaanin nurkkaan, toinen jalat kohti divaania ja toinen kohti sohvan istuinosaa. Saadaan molemmat oikaistua itsemme ja voidaan katsoa Gossip Girliä rauhassa. Ei siis haittaa, ettei telkkari ole nyt suoraan sohvaa vastapäätä, meillä on monesti aiemminkin ollut se tällä tavalla ”vinossa”.

Onneksi Otto innostui uudelleen järjestyksen vaihtamisesta, varsinkin kun hänen tietokonenurkkauksensa ei tarvinnut muuttaa. Siinä olisikin ollut paljon hommaa, kun Otolla on noin 7466372829 johtoa, jotka olisi pitänyt kaikki irrottaa ja kiinnittää uudelleen. Tällä kertaa me pyöräytettiin vain telkkari ja sohva toisinpäin. Miten valtavan suuri ero sillä oli olohuoneen ilmeeseen, vaikka vaihdettiin vain sohvan ja telkkarin paikkoja! Ihan käsittämätöntä, miten vain kahden huonekalun paikan vaihdoksella on niin suuri vaikutus.

Ottokin myhäili tyytyväisenä järjestyksen vaihdoksen jälkeen, että kyllä tämä on hyvä järjestys. Kun lapset tulivat kotiin, he kaikki olivat vaan että ”VA?!” ja leuat loksahtivat lattiaan. Me aina tehdään näitä meidän kodinmuutosprojekteja yllärinä inspiraation iskiessä sillä aikaa kun lapset on koulussa/hoidossa: Sitten he aina yllättyvät kun tulevat kotiin ja täällä onkin ihan eri näköistä, kuin aamulla lähtiessä. Hekin olivat tyytyväisiä ja alkoivat heti testaamaan kuinka hyvin täällä mahtuu hyppimään ruutua maton ruutukuvioilla ja kuinka hyvin saa tehtyä siltakaadon ja yhden käden kärrynpyörän.

Nyt mennään taas tällä ja toivottavasti pian myös laitetaan joulukuusi tänne. Meillä ei ole vielä ruokailutilan kranssia lukuunottamatta mitään joulukoristeita esillä, mä käyn jotenkin tosi hitaalla nyt näiden kanssa. Pitää oikeasti kipittää tuonne varastolle ja hakea kaikki ihanat joulukoristeet sieltä. Tähti ikkunassakin toisi niin paljon ihanaa joulufiilistä ja lämpöä. Verhoja mä en kyllä taida jaksaa tänä jouluna vaihtaa, vaikka ne ei niin kovin jouluisat olekaan. Mä vaan tykkään noista lehtiverhoista niin paljon just tämän järjestyksen kanssa.