Olen niin iloinen siitä, että ostettiin 3,5 vuotta sitten juuri Söderhamn-sohva, koska siinä on vaihdettavat päälliset. Muuten ei oltaisi ikinä varmasti uskallettu valitakaan vaaleanpunaista sohvaa. Vaaleanpunainen sohva on ollut the juttu meidän olkkarissa ja voi hitsi me rakastettiin sitä väriä alusta asti. Se oli niin ME, ja se oli niin persoonallinen ja hauska ja söpö ja kutsuva. Mutta voi hitsi  me ei tykätty siitä, mitä meidän elämä teki meidän sohvalle. Alusta asti me kuitenkin päätettiin, että sohva (edes haalean vaaleanpunainen) ei ole meidän kodissa mikään näyttelyesine vaan just se paikka, missä jokainen saa olla just niinkuin on.

Sohva on käynyt läpi lukuisia rankkoja kokemuksia, kuten kaatuneet coca-colat ja kahvit, sulaneet suklaakarkit tyynyjen välissä, täytekakun mansikat synttäreillä, lasten vatsataudit vuosien varrella ja hoitokoiran kuratassut. Ollaan pesty päälliset aika monta kertaa niin koneessa kuin tekstiilipesurillakin. 3,5 vuotta alkoi kuitenkin olla se aika, että edes perusteellinen pesu ei enää saanut irti kaikkea sitä harmautta, jota meidän elämä päällisiin aiheutti. Tahrat lähtivät aina, mutta mites divaaniin ja istumapaikoille ikiajoiksi kuluneet harmaat pyllyn kuvat? Meidän vakkaripaikat oli oikeasti nähtävissä sohvasta heti. Ei olla niitä ihmisiä, jotka ensin ostavat vaaleanpunaisen sohvan ja sitten peittävät istuinosat peittojen alle, etteivät ne tummu. Me ollaan ihan vaan annettu sohvalle parastamme ja pahintamme, se on ollut meidän kodin käytetyin huonekalu.

Viime viikolla kun me tultiin reissusta kotiin, äidin koira Armas oli oksentanut meidän olkkarin matolle useaan kohtaan, eikä äiti ollut onnistunut saamaan tahroja kokonaan irti, vaan edessä oli maton pesu (sekä synttärijuhlat viikonloppuna, eikä matto olisi ehtinyt enää ajoissa juhliin kun soittelin paniikissa viiteen eri pesulaan). Seuraavana päivänä reissulta paluusta meidän 3-vuotias löysi jostain kauan kadoksissa olleen violetin limalöllerön, jonka hän onnistui vahingossa rikkomaan sohvalle. Violetit slimet levisivät joka suuntaan sohvalla, eivätkä tahrat lähteneet millään. Sohva näytti oikeasti todella ällöttävältä. Katsottiin toisiamme Oton kanssa ja päätettiin, että tämä oli nyt tässä. Meidän olkkarin oli aika käydä läpi vähän isompi muutos, jota oltiin jo pidempään mietitty.

Ne vaihdettavat päälliset, onneksi, voi onneksi meidän sohvassa on mahdollisuus vaihtaa ne päälliset. Käytiin ostamassa Ikeasta uudet harmaat päälliset meidän sohvaan ja sen ilme muuttui kokonaan kuin uudeksi. Me rakastetaan meidän sohvaa ja se on kestänyt todella aktiivista käyttöä upeasti 3,5 vuotta. Se on pitänyt muotonsa ja on edelleen ihan yhtä mukava kuin ostettaessa. Päälliset vaihtamalla se oikeasti muuttui aivan uudeksi edullisesti ja helposti. Ei tarvinnut vaihtaa koko sohvaa, vaan ilme muuttui täysin pelkät päälliset vaihtamalla. Ja uudetkin päälliset ovat pestävät ja vaihdettavat. Eiköhän näillä mennä taas monen monta vuotta eteenpäin.

Lisäksi ostettiin vaaleanpunainen matto, koska ei kertakaikkiaan haluttu olla juhlissa ilman mattoa. Vanha matto on nyt pesulassa ja kun se tulee takaisin, niin katsotaan, että vaihdetaanko se takaisin olkkariin ja tuo uusi ihana vaaleanpunainen matto sitten meidän makuuhuoneeseen, missä ei ole vielä ollenkaan mattoa. Meillä on ylipäätään siis aivan todella vähän mattoja, koska ollaan niin kranttuja ja ollaan mieluummin ilman kuin ostetaan joku ”ihan kiva”. Tuo vaaleanpunainen oli siis kuitenkin sellainen, jota oltiin jo pidempään vilkuiltu ja mietitty sinne makkariin. Nyt se kuitenkin näyttää musta myös aika kivalta tuossa olohuoneessa, että saapa nähdä mitä me vielä keksitään. Vaaleanpunainen matto löytyi Askosta.

Vaihdettiin olkkarissa myös verhot ja pari tyynynpäällistä, sillä vihreät lehtiverhot olivat olleet paikoillaan nekin jo melkein kolme vuotta ja kaivattiin vaihtelua. Nyt olkkari näyttää meistä tosi kivalta ja lämpöiseltä ja on ihana saada erilaista ilmettä pitkästä aikaa. Rakastan silti edelleen meidän lehtiverhoja ihan hitsisti ja pidän ne todellakin tallessa, ei sitä tiedä jos vaihdan ne taas pian takaisin ikkunaan, tai laitan ne vaikka sinne makuuhuoneeseen.

ENNEN: 

JÄLKEEN:

Toivotaan, että harmaa sohva kestää meidän harmaita ja mustia housuja paremmin kuin vaaleanpunainen sohva, haha!

Mitä mieltä uudesta olohuoneen ilmeestä? Onko harmaa sohva parempi kuin vaaleanpunainen? Vaihdetaanko vaalea matto takaisin olkkariin, vai pidetäänkö vaaleanpunainen matto siellä?

Juhlittiin meidän 3-vuotiasta eilen My Little Pony -teemalla. Hän oli vielä syksyllä sitä mieltä, että pidetään jo toisen kerran putkeen Ryhmä Hau -synttärit, mutta talven aikana mieli muuttui ja teemaksi vaihtuivatkin ponit, erityisesti suosikki Rainbow Dash. Meillä lapset saavat aina päättää synttäriteeman ja yleensä he päättävät ne jo pitkälle etukäteen ja pitävät niistä kiinni. Nytkin mulla on jo tiedossa keskimmäisen huhtikuisten juhlien teema ja esikoisen syyskuun juhlien teema. Kakkua ja koristeita suunnitellaan jo kuukausia etukäteen tutkimalla Pinterestiä ja piirtämällä oma toivekakku. Isot ovat teipanneet piirtämänsä kuvat toivekakuistaan meidän ruokailutilan seinälle, että varmasti muistan millaiset he haluavat. Vaikka meidän koristeet ja teemat on nykyisin melko minimalistisia, lapsille on tärkeää saada osallistua. Heille on iso juttu saada osallistua ja suunnitella.

Jälleen kerran ostin kakun Cake O’ Clock -leipomosta Espoosta, josta ollaan tilattu kakut kaikkiin perhejuhliin jo vuoden ajan. 3v nyt ei osannut vielä hirveän tarkasti kertoa tai piirtää millaista kakkua hän toivoo, mutta selväksi tuli, että siinä piti olla sateenkaari ja Rainbow Dash. Hän oli oikein tyytyväinen saamaansa kakkuun ja sateenkaari-voikreemikuorrutus oli erittäin mieluisa. Otettiin kakku jälleen porkkanakakkupohjalla ja vaniljatuorejuustokreemi-täytteellä, koska ne on vaan best. Porkkanakakku maistuu aina kaikille, nytkin valtaosa isosta kakusta meni jo juhlissa n. 30 hengen kesken.

Meillä oli reissun ja jet lagin jälkeen juhlienjärjestelymehut vähän lopussa ja päätettiin mennä todella sieltä, missä aita on matalin. Tarjoiltiin siis upean valmiin kakun kanssa suolaisena erilaisia juustoja, hilloja, hummuksia ja tapaksia (sen kun vaan nostaa esille), siemennäkkäreitä ja -lastuja sekä keksejä. Makeita vaihtoehtoja oli hedelmä-”sateenkaari” joka oli enemmänkin hedelmäympyrä, sekä kaupan pakastealtaasta ostetut donitsit (jotka on yllättävän herkullisia) ja karkit. Maistui kaikille mainiosti. Tämä juusto-hummus-hillo-tapas-setti oli kovin suosittu, pitää ensi kerralla tehdä siis vieläkin isompi juustotarjotin. Nyt valikoitiin siihen tuhkajuustoa, St. Aguria ja brie-juustoa. Mun piti tehdä oikein hieno asetelma ja laittaa kauniisti viikunoita, viinirypäleitä, mansikoita ja oliiveja siihen, mutta aika loppui kesken ja ihan yhtä hyvältä ne maistuivat noinkin onneksi. Aina ei pysty eikä jaksa ja se on ihan ok.

Meidän 3-vuotias sai aivan ihania lahjoja  ja oli kaikista saamistaan jutuista aivan innoissaan. Pelit, muovailuvahat, leikkikeittiön varusteet, lääkärin asu ja tietty MLP-jutut olivat kaikki hittejä. Me ei olla hirveästi vielä ostettu sellaisia ”isojen” leluja hänelle, koska meillä on just ponijuttuja ja barbeja ja muita niin paljon jo isojen lasten jäljiltä. Mutta varmasti oli mukavaa saada ihan ikiomiakin poneja, hän kampasi niitä niin onnellisena illalla.

Kiitos ihan hurjasti kaikille vieraille sekä teille kaikille ihanille synttärionnitteluista! Tuntuu ihan hullulta, että juhlittiin jo kolmannenkin tyypin 3v-synttärit. Vastahan meillä oli keskimmäisen 3v-synttärit muka. Ihanaa kun juhlat on nyt juhlittu ja saadaan viettää viikko ihan normiarkea ennen ensi viikon hiihtolomaa. Meidän NYCin reissua edeltävän viikon tein töitä aivan hulluna ja viime viikolla oli itse reissu, jet lag ja juhlahommat, niin ihana saada tehdä muutama aivan tavallinen työpäivä tähän väliin. Tekee hyvää niin kalenterin kuin aivokapasiteetinkin puolesta saada hommat hoidettua.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille!

JA PS: Muistakaa kuunnella meidän uusi podijakso, jossa puhutaan asunnon löytämisen vaikeudesta. Millaista oli hakea pankeista lainaa, miksi ei löydetä unelmien kotia, mistä haaveista ollaan jo luovuttu ja mistä ei suostuta luopumaan? Mm. näihin kysymyksiin vastaukset uudessa 2. tuotantokauden ekassa jaksossa! Kuuntele jakso:

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcasteissa TÄSTÄ.

Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa! 

Me tultiin kaksi päivää sitten takaisin ja New Yorkin matka tuntuu kuin unelta! Se oli kuin neljän päivän mittainen uni, jonka jokainen sekunti oli mieletöntä seikkailua. New York. En edes tiedä mistä aloittaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun joku asia josta olet haaveillut koko elämäsi toteutuu vihdoin? Ei tiedä miten päin olisi, mitä sanoisi, miten edes hengittäisi. Poskiin sattuu kun hymyilyttää niin paljon. Suusta ei pääse muuta kuin WAU. Mihin tahansa katseen kääntää: WAU. Ensimmäisen illan Otto vaan nauroi mulle, koska hän ei ollut koskaan ikinä kuullut mun sanovan niin monta kertaa wau. Se oli mulle niin valtavan iso juttu, että ylipäätään sain olla siellä, kävellä niillä kaduilla, nähdä niitä rakennuksia ja ihmisiä.

Mulla on reissusta ihan älyttömän paljon kerrottavaa, mutta nämä ekat kaksi päivää reissun jälkeen on mennyt ihan vaan siinä, että olen koittanut prosessoida sitä kaikkea mitä me nähtiin ja koettiin. New York on niin erilainen kuin Helsinki, niin erilainen kuin Lontoo tai Berliini tai mikään paikka missä olen koskaan ennen vieraillut. Se on niin v-a-l-t-a-v-a. Mihin tahansa katseen kääntää Manhattanilla, kaikki on suurta ja aivan hemmetin näyttävää.

Meidän ekana iltana suunnattiin ekaksi syömään lähimpään Shake Shackiin (kiitos suosituksista, se oli täydellinen rento ja helppo vaihtoehto lentorumban jälkeen) ja sen jälkeen käveltiin parin sadan metrin päähän Times Squarelle. Se oli lauantai-ilta, meno oli ylimmillään. Siellä oli ihmisiä, esityksiä, musiikkia, valoja, ääntä ja autoja. Superautoja, jotka soittivat musiikkia ikkunat auki ja kisailivat. Ihmisiä, jotka taputtivat ja valokuvasivat. Niin paljon erilaisia ihmisiä, enemmän erilaisia ihmisiä sillä pienellä alueella kuin Helsingissä näkee viikossa. Kysyin Otolta monta kertaa, että onko tää oikeesti totta, ollaanko me ihan oikeasti täällä? Oltiin me. En kestä!

Neljä päivää oli näin jälkikäteen ajateltuna aivan täydellinen pituus meidän reissulle. Me käveltiin New Yorkissa yhteensä 102 149 askelta noiden päivien aikana, mikä kertoo varmaan jo aika paljon siitä, kuinka paljon ehdittiin nähdä ja kokea (ja kävellä). Aivan hiton paljon. Varsinkin jos miettii, että ekana päivänä oltiin perillä vasta iltakuudelta ja vikana päivänä me lähdettiin lentokentälle kolmen jälkeen. Aikaeron kanssa meillä sujui mainiosti. Mennessä oltiin kyllä aika poikki silloin illalla, mutta aamulla heräsin pirteänä kuin peipponen jo kello 3.45. Istuin vessassa syömässä amerikkalaisia Pizza-Pringlesejä tunnin ja kävin suihkussa ja meikkasin, ennen kuin herätin Oton aamupalalle vähän ennen kuutta. Mä heräsin joka aamu siinä 4-5 maissa ja Otto 6-7 maissa, joten päästiin aina tosi aikaisin liikkeelle ja meillä oli aina hyvin koko päivä aikaa touhuta.

Ei kaikki reissulla ollut pelkkää onnea ja ilotulitusta, moni asia sai myös leuan loksahtamaan auki ja nosti kyyneleet silmiin. Olisi tehnyt mieli pysähtyä auttamaan jokaista koditonta, joita siellä oli paljon. Ne kyltit joita he olivat kirjoittaneet elämästään ja tilanteistaan särkivät mun sydämen. Ihmisten ahdinko tuli siellä niin järjettömän lähelle ja avasi silmiä. Se miksi sanon, että neljä päivää oli täydellinen pituus johtuu osin siitä, ja osin siitä, että oleskelu suurkaupungissa ensimmäistä kertaa oli ihan valtavan jännittävää ja myös uuvuttavaa. Ja tietenkin mulla oli kauhea ikävä lapsia, en olisi varmasti voinut olla kauempaa erossa, vaikka heillä kaikki olikin mennyt aivan 5/5 meidän reissun ajan täällä.

Ihmispaljous, jatkuva pieni jännityksen tunne, se kaikki oli mulle ihan uutta. Myös se kulttuuri, että joka puolella on kylttejä, joissa käsketään tarkkailemaan kanssaihmisiä ja kertomaan epäilyttävistä asioista heti poliisille (joita siellä myös oli ihan joka nurkalla) oli ajoittain aika ahdistavaa. Sellainen tunne, että kaikkia ihmisiä pitää vähän pelätä. Ainakaan itseni kohdalla rynnäkkökivääreillä varustettujen anti-terrorismi-joukkojen näkeminen ruokamarketissa tai edes perus rivipoliisien läsnäolo joka paikassa ei todellakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta, päinvastoin. Nämä olivatkin kyllä sellaisia asioita, jotka tavallaan mietityttivät jo etukäteen. Ei me onneksi nähty mitään oikeasti super pelottavaa, mutta sellainen julkinen jatkuvan epäilyksen kulttuuri oli ensikertalaiselle hurja kokemus.

Me nautittiin siitä huolimatta reissusta ihan älyttömän paljon ja mä haluan aivan varmasti takaisin New Yorkiin vielä, tutustumaan siihen vielä enemmän ja vielä paremmin. Nyt kun ollaan kävelty yli 100 000 askelta NYCissä, ollaan kierretty jo monen monta aluetta ja naapurustoa, tiedetään mikä kiinnostaa, tiedetään mitä ehdottomasti halutaan ensi kerralla nähdä ja kokea. Ollaan myös älyttömän tyytyväisiä kaikkeen mitä ensimmäisellä kerralla nähtiin, kuten Brooklyniin, Rockefeller Centeriin, Top Of The Rockiin, 911 memorialiin, 5th avenuehen, Sohoon, Central Parkiin, Little Italyyn, The Vesseliin ja kaikkeen mahdolliseen muuhun, mitä tulette vielä näkemään täällä! Me kuvattiin koko reissun ajan videopäiväkirjaa ja tulen tekemään IG TV-videon reissusta, jonka toki jaan myös blogissa, jotta kaikki hekin halukkaat sen näkevät, joilla ei instatiliä ole.

Kiitos vielä ihan mielettömän paljon kaikista vinkeistä ja ihanista sanoista, joita laitoitte. Meillä oli ihan mieletön reissu kertakaikkiaan, enkä malta odottaa, että pääsen jakamaan kaiken mitä me koettiin! New York vei mun sydämen, enkä ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä kun seisoin Brookyln Bridgellä New Yorkin skylinea katsellen ja tajusin, että mä ihan oikeasti seison siinä just nyt Oton kanssa ja mun unelma toteutui.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Paljon onnea rakas, sinä täytät tänään kolme vuotta. Tuntuu kuin vasta eilen olisimme isäsi kanssa jutelleet siitä, että haluaisimme vielä kolmannen rakkaan täydentämään meidän onnea. Nyt olet jo vanhempi kuin nuorempi isosiskosi oli silloin. Koska olet kuopus niin selkeästi, olet edelleen meidän vauva, vaikka siitä nimityksestä kovasti pyristeletkin eroon. ”Eihän kun minä olen iso tyttö!” sanot ja kurtistat kulmiasi. Niinhän sinä olet. Tosi iso ja taitava tyttö. Aika kuluu ja sinä kasvat nopeammin kuin pystymme käsittämään. Haluaisin rutistaa sinut syliini ja pitää siinä, mutta sinä juokset jo kaukana edellä.

Olen aina ihaillut rohkeuttasi, ihan pikkuruisesta vauvasta lähtien. Kun viiden kuukauden iässä lähdit konttaamaan ja puolivuotiaana seisoit, ääni sisälläni huusi ”APUA!”, mutta hiljensin sen ja katselin menoasi ihaillen. Edelleen joudun hiljentämään sen pelon sisälläni monta kertaa päivässä, mutta onneksi itsesuojeluvaistosi on kehittynyt ainakin hieman noista ajoista. Silti haukon henkeäni, kun uit pelottomasti syvässä vedessä vain vyötärökellukkeet apunasi ja syöksyt hirmuista vauhtia polskien minun luota isäsi luo. Jos hörppäät matkalla vettä, naurat ja jatkat uimista. Me ei isäsi kanssa ikinä oltaisi kasvettu näin rohkeiksi vanhemmiksi ilman sinua ja sinun loputonta uteliaisuuttasi ja oppimisen haluasi.

Olet opettanut meille valtavan paljon. Olet opettanut, että alle 3-vuotiaalla voi olla jo empatiakykyä ja hieno ymmärrys syy- ja seuraussuhteista. Muistat joka ilta pitkän rimpsun hyvänyön toivotuksia ja rakkaudentunnustuksia. Ne pitää sanoa kaikki. Sanot joka päivä niin paljon hauskoja asioita, että niistä olisi saanut jo Päätalon Iijoki-sarjan mittaisen kokoelman kirjoitettua. Kun katsoo aikaa taaksepäin, on vaikea edes muistaa millaista oli silloin, kun et puhunut. Sillä puhunut sinä olet aina. Siitä asti kun seitsemän kuukauden ikäisenä sanoit mummu ja kake, olet puhunut taukoamatta.

Sinulla on jo paljon omia juttuja ja kavereita. Et ole enää se vauva, jolle pitäisi järjestää vauvatreffejä, vaan se iso tyyppi joka lähettää äidin puhelimesta itse kaverille ääniviestin ja kysyy milloin leikitään yhdessä. Leikit kotia ja lääkäriä kavereiden kanssa ja pidät meille upeita ravintolaillallisia leikkikeittiölläsi kokkaillen. Ravintolassasi on tarjolla sashimi-sushia, makeja, wakamea ja california rollseja (sinun sanojasi).

Yllätät meidät taidoillasi aivan liian usein. Kun me kuvitellaan, että Party Aliaksen pelaaminen kanssasi olisi sitä, että kerrot meille mitä saamasi kortin kuva esittää, sinä yllätätkin meidät kaikki näyttelemällä oma-aloitteisesti kilpikonnaa hakemalla tyynyn sohvalta ja konttaamalla se selässäsi hitaasti. Seuraavalla kerralla tyyny muuttuu moottoripyöräksi jalkojen välissä ja sinä päristät ja teet käsistäsi ohjaustangon, eikä ole epäilystäkään mitä esität. Osaat ainakin 90% Spice Girlsin Wannaben sanoista, sillä niin sinnikkäästi olet sitä harjoitellut siskojesi kanssa. Minä en osaa vieläkään muuta kuin kertsin.

Sinunkaan kuullen ei salakielenä toimi enää englanti, sillä olet poiminut sen niin tehokkaasti peleistä ja leffoista. Siinä missä ruotsin kieli tuntui haastavalta vielä vuosi sitten dagiksen aloituksen kynnyksellä, nyt sekin taittuu sinulta jo aivan mahtavasti. Päivittäin käyt isäsi kanssa jo pitkiä keskusteluita ruotsin kielellä ja muistutat isiäkin puhumaan entistä säännöllisemmin ruotsia. Se on tärkeää ja hienoa. Vaikka kotona leikit enemmän suomeksi, dagiksessa leikkisi sujuvat ruotsin kielellä ystävien kanssa.

Olet kiinnostunut kirjoista ja rakastan sitä, miten haet kirjan kirjakorista ja kiipeät sen kanssa syliin. ”Äiti lue mulle tää satu!”. Luetaan avaruudesta, kehonosista, poneista ja ystävyydestä. Tiedät miten ruuansulatus toimii ja mitä pitää tehdä, jos kaverilla on paha mieli. Rakastat koiria ja puhut niistä paljon. Sinun leikkikeittössä kanssasi kokkaava ei koskaan ole apukokki, vaan apukoira. Isällesi sanot painokkaasti ”Pappa! Int får man göra såndänt”, kun isäsi pelleilee taas kerran.

Rakastat ottaa kuvia puhelimella tai kameralla itse ja rakastan sitä, miten paljon kiinnität huomiota yksityiskohtiin. Kuvailet näkemääsi ja kokemaasi harvinaisen tarkkanäköisesti ja on mieletöntä saada kuulla ja nähdä maailmaa sinun silmin.

Sinä olet aina ollut harvinaisen sisukas tyyppi. Näytät tunteesi aina täysillä, olivat ne mitä tahansa. Ihailen ja tuen sitä. Meillä saa aina näyttää tunteet ja puhua niistä, ne ovat suuri rikkaus ja vahvuus.

On vaikea käsittää miten onnekkaita olemme, kun saimme juuri sinut siskojesi seuraksi. Meillä on kolme niin käsittämättömän upeaa lasta, että ei sitä meinaa uskoa. Joka päivä haluan kertoa sinulle ja teille kaikille: Olet maailman ihanin ja rakastan sinua maailman eniten. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet. Pystyt mihin tahansa ja me tuemme sinua aina, tapahtui mitä tapahtui. Muista, että me rakastetaan sinua aina. Kiitos kun saadaan olla sinun äiti ja isi ja vielä kerran valtavan paljon onnea meidän ihanalle kolmevuotiaalle!