Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.

Nautin ihan suunnattoman paljon näistä syyskuun superkauniista illoista. Vaikka kesä loputtomine ilta-aurinkoineen on upea, on lasten kanssa ilta-auringon ihailu helpompaa näin vähän syksymmällä, kun aurinko laskee huomattavasti aiemmin.  Me tykätään käydä lähimetsissä retkellä ihan muuten vaan, etsimässä puolukoita ja mustikoita. Sieniä ei olla nyt bongattu mistään läheltä, mutta tämä kuuma ja kuiva kesä taisi muutenkin vähän verottaa sienisatoa.

Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, nimittäin haaveissa siintää sieniretki lasten kanssa. Mulla on niin lämpimiä muistoja omista sieniretkistä äidin kanssa lapsuudessa, että olisi hienoa tarjota yhtä upeita kokemuksia omille lapsillekin. Meillä ei ollut autoa kun olin lapsi, ja asuttiin Helsingin Ruoholahdessa, kahden minuutin kävelymatkan päässä metroasemalta. Urbaanissa ympäristössä ei paljon sieniä ollut, eikä sienestäminen ollut ihan yhtä helppoa kuin se meidän perheelle olisi nykypäivänä. Mutta silti pääsin joka vuosi äidin työporukan sieniretkelle mukaan, ja mä muistelen vieläkin niitä ihania retkiä, jolloin etsittiin sieniä, ja mulla oli oma söpö pieni kori johon niitä keräsin. Siellä sai aina herkullista sienikeittoa, ja bussimatkat isolla tilausbussilla keskelle skutsia aikuisten kanssa olivat myös hauskoja. Olin yleensä ainoa lapsi mukana, ja kaikki olivat aina mulle niin mukavia.

Meillä on nykyään käytössä hyvin aktiivisesti päivittyvä virtuaalinen kalenteri Oton kanssa, ja mitä ikinä siellä lukeekaan, on meidän päivän ohjelma. Ajattelin kirjoittaa sinne erään lauantain kohdalle isolla Sieniretki Nuuksioon, ja varata sille koko päivän. Siinä tulisi meidän perheelle kaksi eka kertaa: eka kerta yhdessä sieniretkellä ja eka kerta Nuuksiossa. Tämä on yksi niistä asioista, joista haluan luoda meille jokavuotisen perinteen, ihan niin kuin omassa lapsuudessanikin oli. Siitä tulee varmasti ihana seikkailu, tehdään kunnon eväät mukaan ja vietetään päivä ihanassa rauhallisessa metsässä kumpparit jalassa ja sienikorit käsivarrella. Ja aion ehdottomasti etsiä jostain kaikille kolmelle muksulle just samanlaiset sienikorit jollainen mulla itsellänikin oli.

Sieniretken jälkeen maistuu varmasti ihanalta itse poimituista kanttarelleista tai suppiksista tehty sienikeitto, ai että! Ollaan me jo pariin kertaan ostettu kanttarelleja, ja tehty kanttarellimuhennosta ja kastiketta, mutta eihän mikään tietty voita itse poimittuja. Jos tiedätte pk-seudun lähellä hyviä sienipaikkoja, niin kertokaa ihmeessä. Ei ole pakko olla juuri Nuuksio, eikä edes Suur-Helsingin alueella, ihan missä vaan käy tunnin ajomatkan säteellä Helsingistä, kunhan olisi sieniä.

Lapset on ihania, kun ne innostuu aina uusista kokemuksista. Lapset on mun mielestä maailman siisteimpiä tyyppejä joille esitellä uusia ideoita tai pikaisia päähänpistoja. He innostuvat aina heti, ja ovat aivan messissä. Se into on niin huikeaa ja myös tarttuvaa. Musta tuntuu, että mitä enemmän me tehdään ja nähdään ja koetaan lasten kanssa, sitä enemmän halutaan vaan tehdä sitä lisää. Samalla kun lasten kanssa puuhaa ja kaikki saavat uusia kokemuksia, lapset myös oppivat itsestään ja ympäristöstään ja vähitellen koko maailmasta. Mulle tässä maailmassa ei ole mitään palkitsevampaa ja upeampaa, kuin kaiken tämän kokeminen meidän omien mahtavien tyyppien kanssa.

Mitä enemmän tästä kirjoitan, sitä malttamattomampi musta tulee. Pahinta on se, että kello on niin paljon, että lapset on jo nukkumassa. Saan siis kertoa tästä ideasta vasta aamulla! Miten mä nyt saan unta, kun olen näin innostunut, hah! Tästä tulee kyllä niin kiva juttu, ihan niin kuin kaikki lasten kanssa yhdessä luodut perinteet ovat.

Hyvää yötä ihanat <3

Nyt on toivotun jatko-osan vuoro, eli tänään kurkistetaan meidän viisivuotiaan vaatekaappiin.

Kun esikoisella ja keskimmäisellä on ikäeroa vain 1,5 vuotta, on sanomattakin selvää, että keskimmäisen käyttöön tulee huomattavan suuri osa esikoisen vanhoista vaatteista. Vaikka tytöillä on kymmenisen senttiä pituuseroa, monet vaatteista ovat kuitenkin käytössä yhtäaikaa molemmilla. Tässäkin postauksessa esitellyistä vaatteista iso osa eksyy viikottain myös esikoisen päälle, ja esikoisen vaatekaappipostauksen kamppeista suuri osa on joko nyt tai tulevaisuudessa keskimmäisen päällä.

Mä itse innostuin lastenvaatteista enemmän ja aloin löytää ekologisia ja laadukkaita lastenvaatteita juuri keskimmäisen odotusaikana vuonna 2013. Sieltä asti on edelleen vaatteita tallessa, jotka ovat nyt päässeet meidän kuopuksen käyttöön. Keskimmäisen vaatekaappi ei koskaan luultavasti tule olemaan ihan niin selkeä kokonaisuus kuin esikoisella ja kuopuksella on. Se johtuu siitä, että se on yhdistelmä hänen itse kaupasta valitsemiaan vaatteita, sekä isosiskon vanhoja vaatteita. Siitä on ainakin mun itseni vaikeampaa rakentaa sellaista täysin yhteen soljuvaa kokonaisuutta. Vaatteita tulee niin paljon isosiskolta, mutta viisivuotiaalla on täysi oikeus myös ilmaista itse omaa tyyliään itse kaupasta valitsemillaan vaatteilla. Siksi hänellä on lapsista kaikkein eniten vaatteita, kun se on sellainen iloinen sekoitus uutta ja vanhaa.

Vaatteet ja tyyli ovat sellainen mun ja viisivuotiaan yhteinen kiinnostuksen kohde, ja se on tosi ihanaa. Ei voi kuin ihailla sitä, miten rohkeasti lapset toteuttavat itseään ja omaa tyyliään. Toivon, että mikään ei koskaan horjuta sitä itsevarmuutta, jolla he itseään vaatteilla ilmaisevat. Mutta mennäänkö sen pidemmittä puheitta siihen vaatekaapin sisältöön? Tässäpä tulee, yhdessä viisivuotiaan kanssa kuvattu ja järjestelty vaatekaapin sisältö, jonka jaan hänen luvallaan.

*Postauksen kuvissa näkyvissä myös joitakin blogin kautta vuosien varrella saatuja vaatteita.

Kuten huomaatte, hänen kaappinsa on paljon täydempi kuin sisarusten. Ylä- ja alaosat eivät mahtuneet edes samaan kuvaan. Kaappi ei ole sellainen minimalistinen kokonaisuus, jonka kaikki osat toimivat yhteen, vaan se on iloinen sekamelska. Mutta toisaalta, on siellä paljon sellaisiakin elementtejä, jotka ovat tuttuja siskojen kaapeista: paljon tummia ja yksivärisiä alaosia, joita on helppo yhdistellä räikeämpiin yläosiin, sekä niitä räikeämpiä yläosia. Mukavaa, toimivaa, laadukasta. Paljon eettistä & ekologista tuotantoa, paljon isosiskon vanhaa, paljon itse valittua.

Huppareita on kuusi kappaletta, joista neljä pidemmän mallisia ns. mekkoja. Viisivuotias tykkää tosi paljon käyttää huppareita niin kotona kuin päivähoidossakin, ja ne ovat tosi kovassa käytössä. Hupparit ovat käteviä varsinkin näillä keleillä, kun takki on vielä liikaa.

Colleget ovat ihan ympärivuotisia lemppareita, koska ne menevät hyvin myös takin alla kylmemmillä säillä. Niitä onkin kertynyt iso liuta viisivuotiaalle, koska ne kuuluvat myös isosiskon suosikkeihin. Mun ehdottomia lemppareita on ehdottomasti tuo Vimman Ilta Verannalla -kuosinen vaaleanpunainen Ylva-collegemekko, jonka ostin kesällä. Toinen suosikki on tuo ihan mahtava Mini Rodinin vihannespaita, jonka keskimmäinen itse valitsi viime keväänä, ja ostin sen hänelle.

Paitoja hänellä on paljon, ja ne nyt ovat tietenkin arkivaatekaapin perusta. Käytössä ovat nii pitkähihaiset kuin lyhythihaisetkin. Teepat menevät hyvin viileämmillä säilläkin, kun yhdistää ne paksumpaan päällyspaitaan. Mun ehdottomat lempparit on leopardikuvioinen Someday Soonin t-paita, viisivuotiaan lemppari tietysti Marcus & Martinus T-paita.

Mekot & hameet ovat viisivuotiaan suurimpia lemppareita, ja ne ovat käytössä niin kotona kuin hoidossakin yhtä lailla. Toki mekot on kätevämpiä kuin hameet (mun mielestä), ja aina jos hän pukee hoitoon hameen, pakkaan mukaan myös housut, jotta ulos lähtiessä on helpompi pukea. Mini Rodinin pupumekko vuodelta 2016 on ihan lemppari, se on niin kaunis! Ja rakastan myös kuopuksen valitsemaa tekonahkahametta, joka ostettiin meidän kahdenkeskisellä shoppailureissulla Oulussa kesällä. Myös vaaleanpunaiset Lindexin culottes-housut on ihanat, voisin ottaa itselleni samanlaiset. Hänen oma suosikkinsa on ehdottomasti yksisarvishame, joka on usein päällä.

Farkut ovat viisivuotiaan lemppareita, mutta ne ovat käytössä lähinnä kotona, tai päiväkodissa lämpimämpien kelien ”ulkohousuina”. Mun ehdottomia lempparihousuja on Gugguun trikoopantsit, eli nuo kolmet ylläolevat. Niissä on tosi hyvä istuvuus, ja ne yhdistävät housujen ja leggingssien parhaat puolet. Oranssit on ostettu jo pari vuotta sitten esikoiselle, vaaleanpunaiset vuosi sitten ja mustat viime keväänä. Kaikki on edelleen tosi hyväkuntoisia, tosin vähän ruttuisia.

Collegehousuja, verkkareita ja sporttitrikoita on hyvä olla harrastuksia, jumppatunteja ja pihaleikkejä varten. Urheilutrikoita on kolmet, mutta kahdet oli pesussa tätä kuvatessa.

Leggingssejä löytyy sekä tummia yksivärisiä, että vaaleita kuviollisia. Vaaleita kuviollisia yhdistetään yksivärisiin yläosiin, ja tummia alaosia värikkäisiin yläosiin. Näistäkin monet on olleet käytössä pian kolme vuotta putkeen, ja edelleen ovat mun mielestä siistejä, ja voi säästää vielä kuopukselle keskimmäisen käytön jälkeen.

Välikauden ulkovaatteista suurin osa on vielä kaapissa, sillä täällä Helsingissä on ihan näihin päiviin asti ollut 19 astetta lämmintä. Esimerkiksi kuorihousut on vielä kaivamatta esille. Sellaiset kuitenkin löytyy, ja sitten on kuoritakkia ja bombertakkia. Lämpimämmälle addun verkkatakki niin kuin siskoillakin.

Asusteissa sama juttu, että kaikki hanskat ja villaiset asusteet on vielä säilössä kesän jäljiltä. Mun lemppari on tuo ihana kultainen glitterlippis, joka ostettiin viime vuonna Tukholmasta. Siitä viisivee tykkää itsekin, ja käyttää ahkerasti.

Kenkiä löytyy syksyksi useammat. Minna Parikan Glitter-puput on jo parhaat päivänsä nähneet, mutta viisvee rakastaa niitä. Lisäksi on vilkkuvat Led-valokengät, Vansin tarra-Old Skoolit sekä kumpparit. Gore-texit on vielä ostettava sykyksi päivähoitoon, sitten on hyvä setti kasassa.

Viisivuotiaan vaatekaapissa on kyllä paljon sellaisiakin vaatteita, joita itse voisin käyttää. Tiedän myös, että suurin osa näistä ihanuuksista jää säästöön kuopukselle. Viisivuotiaan vaatevarastoon ei tarvitse ostaa mitään, paitsi ne Gore-texit. Ne tuppaavat meillä menemään merkistä riippumatta päivähoidossa/koulussa sellaiseen kuntoon, että eivät kierrä eteenpäin enää. Se on vähän harmillista, mutta pidän toivoa yllä, että joskus löytyy vielä useamman lapsen (ja joka sään) kestävät ulkoilukengät. Tänä vuonna ajateltiin testata kovasti kehutut Reiman Wetterit & Patterit, kun Vikingit, Superfitit ja Eccot on jo gore-texeista kokeiltu.

Millaisia vaatekaappeja teidän päiväkoti-ikäisillä on? Kierrätättekö paljon vaatteita isommilta sisaruksilta pienemmille?

Käytiin viime sunnuntaina brunssilla yhdessä Oton perheen kanssa Eiran Sandrossa, ja oli muuten super herkkua ruokaa! Puin ravintolaan päälleni tämän hetken ehdottoman lemppariasuni, enkä vähiten siksi, että se on niin mukava ja jättää tilaa herkkuövereillekin. Hame ei nimittäin purista mahalaukun kohdalta = B E S T !

Mä harvoin pukeudun ihan kokonaan mustaan, vaikka musta helpoin pukeutumisväri onkin. Tällä kertaa päälle eksyi kuitenkin ihan kertakaikkisen kokonaan musta asu, ja se toimi tosi kivasti, eikä ollut mielestäni synkkä ollenkaan. Yläosaksi valitsin Kenzon collegen – paidan, joka on ollut super kovassa käytössä siitä asti kun sen vuosi sitten sain Otolta syntymäpäivälahjaksi. Olen pessyt sitä kerran viikkoon melkein vuoden ajan, ja se on edelleen aivan kuin uusi. Ei yhtään kulumaa, ei yhtäkään nukkaantunutta kohtaa. Vain laadukas college, jonka puen joka kerta mielelläni päälle. Se on todellakin yksi mun luottovaatteista ja niistä vaatekaapin kulmakivistä.

Alaosaksi valitsin Zaran mustan A-linjaisen hameen. Hameessa on korkea vyötärö, enkä ennen ollut yhdistänyt sitä collegen kanssa, mutta kun kerran kokeilin, yhdistelmästä tuli mun suosikki. Jotenkin se on mukavan rento ja kiva, ja oikeasti tosi hyvä juuri brunssille tai muualle syömään. Mulle on tosi tärkeää, että vaatteessa on hyvä olla eikä se purista. Ja fakta on se, että brunssin jälkeen mulla ainakin alkaisi housun nappi kiristämään. Siksi ihan suosiolla mieluummin tämä rento ja mukava yhdistelmä.

Ostin muutama viikko sitten itselleni uudet syyskengät. Ne eivät olleet ihan sitä, mitä alunperin kesällä syksyn ostoksista ajattelin, mutta pohdittuani ostopäätöstä pitkän aikaa, mä päätin ostaa ne. Kengät löytyivät Zarasta, kun oltiin katsomassa Otolle vaatteita. Ne jäivät kummittelemaan mun mieleen, ja vaikka olin alunperin ajatellut ostavani täysin klassikkomalliset mustat nilkkurit, mä päädyin kuitenkin näihin. En osaa selittää miksi muuten kuin, että ihastuin niihin vaan iha liikaa. Aika näyttää oliko päätös huono vai ei, mutta ainakin toistaiseksi olen näihin aivan rakastunut. Uskon, että ne tulevat olemaan kovassa käytössä.

Aion huoltaa kenkiäni hyvin, jotta ne pysyvät hyvänä käytössä mahdollisimman pitkään. Kenkiä saa hoito-ohjeen mukaan suihkuttaa suojasuihkeella, sekä hoitaa värittömällä vahalla. Lisäksi niitä voi harjata pehmeällä kenkäharjalla, tai pyyhkiä kovalla sienellä. Vaatteiden ja asusteiden oikeanlainen huolto on ihan ehdottoman tärkeää, kun haluaa saada ne kestämään mahdollisimman pitkään. Joskus teininä ei osannut ajatellakaan oikean vaatehuollon tärkeyttä, mutta nykyään meiltä löytyy kaikki ympäristöystävälliset vahat, ihmesienet, suojasuihkeet ja muut tökötit kenkien huoltamiseen. Haluan huolehtia jokaisesta ostoksestani hyvin, jotta voin käyttää niitä mahdollisimman pitkään, ehkä ikuisesti. Yhdet mun kestävimmät kengät on yllättäen olleet Zaran tekonahkanilkkurit, jotka ostin hintaan 19,90 3,5 vuotta sitten. Ne ovat kestäneet kaikki säänvaihtelut, jalkojen turpoamiset raskaana ja niin loskan, lumen kuin kurankin. Ja edelleen puhtaaksi pyyhkäistynä näyttävät kuin uudelta. Toivotaan että nämä uudet kengät kestäisivät yhtä hyvin.

Ovathan maiharitkin tietysti klassikkomalliset kengät, vaikka näissä nyt vähän ekstra-blingiä onkin. Maiharit eivät koskaan mene pois muodista, vaan ovat aina käyttökelpoiset jalkineet. Näissä on tosi hyvät ja tukevat pohjat vahvoilla kuvioinneilla, ja uskon että nämä ovat hyvät myös talven liukkailla keleillä juuri siksi.

College Kenzo | Hame ZARA | Kengät ZARA | Laukku & Other Stories | Laukkukoru Coach 

Mitäs ootte muuten mieltä, jos tekisin sellaisen ”sama vaate x3” -postauksen, eli vaikka kolme eri asua samasta vaatteesta? Mua on jo pitkään innostanut tehdä sellainen, koska tykkään siitä, että yhdistellään samaa vaatekappaletta eri asuihin, ja näin luodaan ihan erilaisia lookeja. Jos tykkäätte ideasta, niin huikatkaa ihmeessä hep!

Yksi tärkeimpiä arvoja mulle elämässä, on auttaa apua tarvitsevia niin paljon kuin mahdollista. Mun mielestä se on kestämätön ajatus, että samaan aikaan kun itse opetan taaperoa käyttämään lusikkaa ja maistatan hänellä joka päivä uusia puhtaita, terveellisiä tuoreita makuja, monet muut lapset maailmalla itkevät pullistuneine vatsoineen nälkää. Itse Suomen huipputerveydenhuollon palveluista, kuten neuvolajärjestelmästä nauttineena ja kolme turvallista synnytystä läpikäyneenä ei voi kuin olla kiitollinen. Kaikilla ei asiat ole yhtä hyvin. Suomen synnytyssairaalat ja ilmainen ravitseva kouluruoka ovat yhtä utopistinen ajatus monelle, kuin oikea nälänhätä ja alkeelliset sairaalat ovat meille. Hätä on kuitenkin todellisuutta.

Se, että jotain ei ole kokenut itse, ei tarkoita, että siltä voisi sulkea silmänsä. Se, että piilottaa ikävät hädästä ja avuntarpeesta kertovat julkaisut FB:ssä ja lakkaa lukemasta uutisia ei tarkoita, että maailmassa olisi asiat hyvin. Sen sijaan, että pakoilee ikäviä tosiasioita, kannattaa ottaa härkää sarvista ja miettiä mitä itse voisi tehdä. Miten itse voisi auttaa toisia. Mä ainakin koen, että jokaisen kykenevän velvollisuus ja suuri etuoikeus on auttaa apua tarvitsevia, niin kotimaassa kuin maailmallakin. Auttaa voi monella tapaa, eikä se aina vaadi rahaa. Auttaa voi myös antamalla aikaa.

Syyskuu on alkanut, ja pian alkaa myös vuosittainen Nälkäpäivä-keräys. Nälkäpäivä-keräyksellä kerätään sitomattomia varoja Suomen Punaisen Ristin eli SPR:n katastrofirahastoon. Sitomattomuus tarkoittaa sitä, että rahoilla voidaan auttaa nopeasti silloin kun niitä tarvitaan. Katastrofirahaston varoilla voidaan tänä vuonna auttaa esimerkiksi Suomen Punaisen Ristin kenttäsairaalaaa Bangladeshissa, minne melkein miljoona ihmistä on paennut Myanmarin väkivaltaisuuksia. Ympäri vuorokauden auki olevassa sairaalassa hoidetaan erityisesti vaikeita synnytyksiä ja tehdään vaativia leikkauksia. Avun tarve on valtava. Katastrofirahasto auttaa myös kotimaassa, esimerkiksi tulipalossa kotinsa menettäneitä ihmisiä.

Ensimmäinen Nälkäpäivä järjestettiin vuonna 1980 Itä-Afrikan nälänhädän uhrien auttamiseksi ja siitä tuli nimi Nälkäpäivä. Ensimmäisenä Nälkäpäivänä kannustettiin halukkaita syömään kevyesti yhtenä päivänä ja lahjoittamaan säästyneet rahat keräykseen. Nykyään Nälkäpäivänä ei tarvitse syödä kevyesti, voi vaikka herkutella jos mieli tekee. Sen ideana ei ole se, että kaikilla on nälkä, vaan se, että kaikilla olisi ruokaa.