Olen työskennellyt nykyisessä työpaikassani Jevelolla pian 11 kuukautta markkinointi-assistenttina. Nämä 11 kuukautta ovat opettaneet mulle markkinoinnista, asiakaspalvelusta, tuotekehityksestä, koruista ja startupeista (ja miljoonasta muusta asiasta) enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Jokainen päivä töissä on ollut mulle uuden oppimista, ja mä olen imenyt kaiken tiedon itseeni mitä vaan irti saan.

Olen saanut varmuutta ja vastuuta, ja oppinut käyttämään englantia lähes yhtä luontevasti kuin äidinkieltäni. Mä jopa ajattelen englanniksi työpäivien ajan, joskus muutenkin. Startupissa olen saanut tehdä monia erilaisia juttuja, ei voi sanoa yhdenkään päivän olleen toisen kanssa samanlainen. Kun yritys on pieni, jokainen saa osallistua moneen asiaan. Joskus stailaan valokuvauksia,  usein tuotan kuvallista ja kirjallista sisältöä meidän eri kanaviin ja toisinaan koordinoin sisältöyhteistöitä yhdysvaltalaisten tai eurooppalaisten bloggaajien kanssa, vain muutamia tavallisia juttuja luetellakseni. Usein tätä kaikkea samana päivänä. Olen päässyt työskentelemään omien intohimojeni parissa, valokuvauksen, kirjoittamisen ja markkinoinnin.

Olen kiitollinen siitä että mua ei alun alkaenkaan palkattu miksikään kahvinkeittäjäksi vaan olen saanut tuntea itseni tasavertaiseksi työntekijäksi jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Silti, en voi sanoin kuvailla miten hyvältä tuntuu että mulle on annettu mahdollisuus edetä näin pian. Tällä viikolla musta tuli assistentin sijaan Digital Content Producer & Community Specialist. Pitkä nimike johtuu siitä, että mä olen tosiaan töissä startupissa. Mun vastuualueita on hankala tiivistää kahteen tai edes kolmeen sanaan kuvaavasti, koska niitä on useampia.

Sen lisäksi että mulla on uusi hieno titteli, mä alan tekemään yhden päivän viikossa lisää töitä, mikä tarkoittaa sitä että lapset alkavat olla päiväkodissa neljä päivää viikossa. Yhden arkipäivän viikosta mä haluan edelleen pyhittää lapsille viikonloppujen lisäksi, koska mä olen niin onnekas että mulla on siihen mahdollisuus. Blogiin tämä ei tule vaikuttamaan, aion luoda sisältöä myös tänne yhtä ahkerasti kuin aiemminkin.

Parhaita asioita mitä olen tämän 11:sta kuukauden aikana oppinut on aikatauluttaminen ja etukäteen tekeminen. Siinä mä olen nykyään haka. Siinä missä ennen kirjoitin jokaisen blogini postauksen vasta juuri ennen julkaisua, mä kirjoitan nykyään aiheen muistiin aina heti kun sen keksin, ja teen postauksia valmiiksi etukäteen säännöllisesti niin usein kun pystyn. Siksi en stressaa yhtään sitä että blogille on vähän vähemmän aikaa.

Mä koen olevani ihan järjettömän onnekas, kun saan tehdä kahta työtä joista molemmista vilpittömästi nautin ihan täydellä sydämellä. En olisi koskaan ikimaailmassa voinut kuvitella että voin 24-vuotiaana kahden lapsen äitinä sanoa näin, mutta niin siinä vain kävi. Mulla on huikea vuosi tulossa, molempien töiden parissa, ja en malta odottaa mitä kaikkea pääsen kokemaan ja tekemään tulevien kuukausien aikana! Hienoa on myös se että kahdesta työstä huolimatta tässä palapelissä on edelleen iso tila lapsille, ja vähän jotain parisuhteellekin.

Kiinnostaisiko teitä muuten kurkistaa mun työviikkoon? Että pitäisin vaikka päiväkirjaa viikon ajan siitä milloin teen mitäkin töitä ja blogijuttuja? Musta olisi hauskaa nähdä itsekin ehkä että miltä se viikko paperilla näyttää, kun yleensä kaikki on vaan sellaista iloista sekamelskaa enkä jälkeenpäin edes aina tiedä missä välissä olen ehtinyt tekemään kaiken, haha!

Me nautitaan tänään ja huomenna vielä kahdesta vapaapäivästä tyttöjen kanssa ja mennään illalla kavereille syömään koko perhe. Mahtavaa torstaita kaikille <3

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?

Meidän tytöt saivat Bebe Au Lait -blogin Iinan ihanalta Nöpsyltä haasteen vastata Nöpsyn ystäväkirjaan, ja haastattelinkin sitten meidän tyttöjä tänä aamuna aamupalan lomassa. Vastaukset olivat meidän tyttöjen näköisiä, sain pikkuisen hyvät naurut ja meinasin vetäistä ruisleivät väärään kurkkuun pari kertaa, hah! Lukekaa vaikka itse! Kiitos vielä haasteesta Iinalle ja Nöpsylle!

Nimi (oikea tai jolla esiinnyt blogissa) ja blogin nimi:

T: Tiara, mun nimi on oikeesti kruunu ja mä olen prinsessa.

Z: Zelda.

Molempien blogikoti But I’m a human not a sandwich

Ikäsi:

T: Neljä vuotta.

Z: Mäkin olen melkein neljä.

T: Sä olet kaksi!!!

Parasta just nyt:

T: Kitaran soittaminen ja Play-Doh ja äiti.

Z: Minion suihkugeeli on pawas ja isi!

Lempiruoka:

T: No se pulled pork tortilla jota syötiin eilen.

Z: Isin pannukakku.

T: Ei se ole ruoka! Mut se on munkin lempi jälkkäri.

Lempijuoma:

T: Vesi.

Z: Maito.

Suosikkileikkini:

T: Barbeilla kodin ja kaupan leikkiminen.

Z: Hirviöleikki.

Harrastukset:

T: Mulla ja Zeldalla on tanssiharrastus.

Z: Ei niin se kirjoiteta!

Idolini (Kysyin lapsilta ”Ketä ihailet?” koska eivät tunne sanaa idoli):

T: Tobiasta* (nimi muutettu, poika päiväkodista).

Z: Tiawaa minä ihailen, ainakin Tiawaa.

T: Ei kun sä ihailet Antonia* (nimi muutettu, poika päiväkodista).

Z: Joo, mä menen sen kanssa naimisiin.

T: Minä ihailen myös Zeldaa pientä pikkusiskoa.

Valitse parempi vaihtoehto potta/vaippa, auto/juna, kukkakaali/parsakaali, lämmin/viileä ja oma sänky/äidin kainalo.

Pönttö!!! huutavat tytöt kuorossa. Zelda valitsisi auton, Tiara junan. Zeldalle maistuu parsakaali, Tiaralle kukkakaali. Tiara tykkää lämpimästä, Zelda viileästä. Zelda nukkuu mieluiten alasängyssä ja Tiara kerrossängyssä.

Nöpsyn ystävänkirja -blogihaasteen säännöt:

– kerro, kuka bloggaaja haasteen sinulle antoi ja mistä blogista

– vastaa blogipostauksessa annettuihin kysymyksiin

– haasta muutama blogilapsi tai -perhe vastaamaan kysymyksiin

– ilmoita haastetuille, että heidän on haastettu

– jos tahdot, että Iina nostaa blogissaan vastauksiasi esille, linkitä hänelle vastauspostauksesi

Laitan haasteen eteenpäin Korinnalle, Sofialle ja Julialle!

Kiitos ihanista vastauksista meidän tytöille ja aurinkoa teidän kaikkien ihanien päivään vaikka tuolta räntää ja vettä sataakin! 😀 <3

Meillä on ollut ihana, rentouttava viikonloppu! Ei olla hösätty paikasta toiseen vaan ollaan otettu rennosti ja nautittu hyvästä ruuasta, lauhtuneesta ilmasta ja ystävistä. Eilen aamulla heräiltiin kaikessa rauhassa tyttöjen kanssa, keiteltiin puuroa ja pestiin pyykkiä. Aamupäivällä tehtiin kunnon ulkoilureissu kun käytiin luistelemassa ja leikkipuistossa. Luistelu sujuu kerta kerralta paremmin meidän nelivuotiaalta, ja eilen oli ihanan ”lämmin” luistelusää, kun pakkasta oli perjantaisen -27:n sijaan -3 astetta.

Ei alkanut palelemaan heti varpaitakaan ja luisteltiin kaikessa rauhassa. Yllättävän vähän oli luisteluseuraa, vain pari tyyppiä kävi hetken aikaa luistelemassa meidän lisäksi. Ehkä Helsingissä on vaan niin paljon luistelukenttiä nykyään että ei ole tunkua yksittäisille kentille? Oli kyllä niin ihanaa luistella Tiaran kanssa, ja katsella samalla miten Otto ja Zelda laskivat vieressä pulkkamäkeä ja kiljuivat innoissaan.

Luistelu-puistoilu-reissun jälkeen me tehtiin viikon ruokaostokset ja tultiin kotiin kokkaamaan superhyviä uunibataatteja jotka bongasin Evelinan Kultahippu-blogista, ja jotka tehtiin siis K-Ruoka –ohjeella. Lisäksi marinoin kaveriksi itse broilerin filee ohutleikkeitä. Marinadiin laitoin yhden kokonaisen chilin, kolme valkosipulinkynttä, kokonaisen limen mehun, muutaman rkl oliiviöljyä sekä suolaa ja pippuria. Oli siis niin hyvää ruokaa että melkein valui onnenkyyneleet syödessä! Uunibataateista vaihdettiin reseptiä sillä tavalla, että lisättiin chilin kaveriksi kirsikkatomaattia ja vaihdettiin seesaminsiemenet pinjansiemeniin. Kiitos vain ihanalle Evelinalle, enpä ollut aiemmin törmännytkään tähän herkkuun!

Illalla vaan leikittiin lasten kanssa ja katsottiin My Little Ponya. Tyttöjen mentyä nukkumaan mä tein jonkin aikaa töitä, ja sitten katsottiin Oton kanssa Netflixistä Blood Diamond – veritimantti. Sehän on jo kymmenen vuotta vanha elokuva, mutta en ollut aiemmin nähnyt. Oli jotenkin tosi vaikuttava ja pysäyttävä, niinkun Leonardo Dicaprion leffat yleensäkin. Se mies ei kyllä ole tainnut tehdä yhtään huonoa elokuvaa?

Tänään ollaan pesty lisää pyykkiä, nautittu eilisistä uunibataatin jämistä, käyty moikkaamassa tyttöjen kanssa Juliaa ja Hugoa ja syöty Oton kokkaamaa mustapapukeittoa. Tuo mies on kyllä ottanut nyt missioksi jonkun ”nyt pitää saada Iina rakastamaan keittoja”. Mä en ole yhtään keittoihminen, eikä mulla koskaan tule mieleen itse tehdä niitä, mutta Otto tekee kyllä tosi hyviä keittoja! Ja jotenkin ne sopivat talveen kivasti!

Ihan paras viikonloppu mutta oli se kyllä ihan hitsin lyhyt! Jotenkin tuntuu että ei ehtinyt edes huomata kun viikonloppu oli jo ohi? Mutta onneksi on kiva viikkokin tulossa!

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3

Muistatteko vielä, kun kirjoittelin joulukuussa lähteneeni mukaan OP:n Syke-pilottiin ja sen myötä myös hyvinvointihaasteeseen? Jos ette muista niin muistin virkistykseksi voi käydä lukaisemassa TÄÄLTÄ mistä on kyse. Olen siis mukana Indiedaysin ja OP:n Syke -yhteistyökampanjassa, jonka myötä olen valinnut itselleni Laturi -hyvinvointihaasteen jossa mitataan mun aktiivisuustasoa tämän pilotin aikana. Edellisen postauksen aikaan en ollut vielä käynyt mittauttamassa aktiivisuustasoani, mutta joulukuun aikana kävin ja tulokset olivat mielenkiintoisia!

OP Syke on vakuutuksena erilainen kuin kaikki muut: sen painopiste on vakuutetun omassa aktiivisuudessa ja hyvinvoinnissa, ja se palkitsee siitä että asiakas voi hyvin, alentamalla vakuutusmaksua. OP Sykkeen vakuutusehdot mahtuvat älypuhelimen ruudulle, ja se sisältää normaalia tapaturmavakuutusta laajemman vakuutusturvan sekä omasairaalapalvelut pilotin ajaksi, eli toukokuun loppuun asti. Vakuutuksen hinta on 15 euroa kuussa, ja tosiaan jos pilotin aikana loukkaantuu, voi yhden puhelinsoiton soitettua käydä Omasairaalassa hoidettavana, ja vakuutus maksaa kaikki kulut samantien, ilman korvauskattoa ja ilman omavastuuta.

Mutta takaisin mun valitsemaan hyvinvointihaasteeseen, eli Laturiin. Laturin energiatesti oli mielenkiintoinen kokemus tuossa juuri ennen joulua. Testissä mitattiin todella montaa eri osa-aluetta, kuten verenpainetta, nukkumista, lihaskuntoa, tasapainoa, liikkuvuutta, stressitasoa, vyötärönympärystä ja painoa. Lihaskuntoa testattiin monella eri tavalla ja testissä kesti n. 40 minuuttia. Mä en osannut olettaa omasta kunnostani muuta, kuin että varmaankin oma energiaindeksini on ainakin keskitasoa. Koen jaksavani arjessa ihan suhteellisen hyvin.

Suomalaisten keskiarvo on 8h aktiivista ja energistä aikaa vuorokaudessa. Maksimitulos taas on 16 aktiivista tuntia, jolloin nukkumiselle jää vielä 8 tuntia. Mun tulos oli yllättäen 12h14min joka oli siis tosi hyvä! Menin testiin kolmen tunnin yöunilla pitkän työpäivän jälkeen, molempien mukuloiden ollessa jäätävän kovassa kuumeessa juuri silloin. Mutta yllättävän hyvin mä siis jaksoin ja tulos oli enemmän kuin tyydyttävä itselleni.

Mulla on tulossa vielä kaksi energiatestiä, ja niitä varten kuitenkin parannettavaa löytyi vielä: sekä notkeudessa että keskivartalon lihaksistossa. Eli mähän olen siis notkea kuin näkkileipä, ja mun keskivartalo on edelleen kahden raskauden jäljiltä vähän heikompi kuin muut kropan osat. Pitäisi tehdä siis paljon vatsalihasliikkeitä ja venytellä hulluna joka ilta.

Näitä osa-alueita mä yritän nyt parantaa, omaan tahtiin ja yhtään stressaamatta, ennen seuraavaa testiä. Haluaisin saada tulokseksi 14 tuntia, joka tuntuisi sopivalta. Jotenkin tuo testitulos oli mulle kuitenkin tosi huojentava, kai mä ihan hyvässä kunnossa olen vaikka en kovin usein ehdi (jaksa) harrastamalla harrastaa liikuntaa.

Mun liikunta on koko talven koostunut suurimmaksi osaksi hyötyliikunnasta: kävelen työpäivinä aina n. 4-5km, joinakin päivinä vielä enemmän ja osan matkoista samalla pulkkaa vetäen/vaunuja työntäen. Lisäksi ulkoilen lasten kanssa pulkkamäessä, tanssin tyttöjen kanssa kotona joka viikko itseni hikeen asti ja ehkä kerran viikossa innostun treenaamaan kahvakuulalla tai käyttäen omaa kehonpainoani vastuksena. Nyt aion kuitenkin yrittää muistaa venytellä edes pari kertaa viikossa, ja kehittää keskivartaloni lihaksia silloin kun treenaan muutenkin.

Mä olen vasta haasteeni alussa, koska olen vasta kartoittanut lähtötason. Eli tekin ehditte oikein hyvin vielä pilottiin mukaan! OP:n syke pilotti kestää siis sinne toukokuun loppuun asti, ja hyvinvointihaasteita voi valita neljästä eri vaihtoehdosta. Minkä tahansa haasteen valitsetkin, onnistumisesta palkitaan kuukausimaksun alentamisella. Nämä haasteet toimivat hyvänä tsempparina elämäntapamuutoksessa, tai kunnon kohentamisessa, ja onhan se kiva että hoito on turvattu mikäli jotain treenatessa sattuisikin.

Lukijakilpailu:

Minkälaisia ajatuksia sinussa herättää OPn Sykkeen kaltainen pilotti, joka yhdistää vakuutuksen ja hyvinvoinnin?

Vastaa kysymykseen kommenttiboksissa ja voit voittaa 250€ arvoisen hyvinvointiviikonlopun Vierumäellä. Kaikkien kampanjaan osallistuneiden bloggaajien postauksiin kommentoineiden kesken arvotaan yksi lahjakortti. Osallistumisaikaa on 5.2. asti ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Kilpailun säännöt löytyvät täältä.

Onnea kisaan!