Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin kanssa.

Nyt tapahtuu jotain jännittävää, nimittäin tässä tulee mun seitsemänvuotisen blogihistoriani ensimmäinen kokkailuvideo! Me kuvattiin videolle, kun kokkailtiin yhdessä koko perhe savulohi-mansikkasalaattia, ja juteltiin vähän arkiruokailuista. Me vertailtiin Oton kanssa meidän perheen arkiruokatottumuksia oman lapsuutemme arkiruokiin, ja juteltiin lasten kanssa siitä, millaisesta ruuasta he pitävät. Lapset olivat innolla kokkailuissa mukana, kuten yleensäkin, ja uskon että se mukaan ottaminen on yksi valttikortti siinä, miten innostetaan lapsia maistamaan uusia makuja.

Inspiraation reseptiin löysin Pinterestistä, kuten niin monet muutkin inspiroivat reseptit. Toinen super ruokainspiraation lähde, on K-Supermarketin uusi Ruokareviiri -sivusto. Videolla kerron vähän tarkemminkin meidän ruokaostoksista ja ruokainspiraation hakemisesta, mutta K-Supermarket on yksi meidän suosikkikaupoista, koska siellä on niin mukava henkillökunta, ja ihana K-Ruoka -lehti, josta olen löytänyt monet hyvät reseptit vuosien varrella.  Kaupan henkilökunta muistaa meidät, vaikka muutettiin pari vuotta sitten vähän kauemmaksi, eikä käydä siellä enää aivan joka päivä. Sinne on kuitenkin aina mukava mennä ostoksille, ja tutkimaan uusia ihania tuotteita. Mulle on tärkeää että kauppa on tuttu, siisti, helppo kierrellä ja selkeä niin, että tuotteet löytyvät helposti.

K-Supermarket haluaa haastaa suomalaiset laajentamaan ruokareviiriään, ja siksi he ovat avanneet tämän uuden Ruokareviiri-sivuston, sekä siellä ilmestyvän huikean Ruokareviirin laajentajat -realitysarjan. Sarjassa erilaiset vieraat kokkailevat vähän erikoisempia ruokia, ja siitä voi saada mahtavaa inspiraatiota niin kesäkeittiöön kun arkipöperöihinkin! Mä tykkään tosi paljon ruokaohjelmista, ja nautin kyllä myös tämän kokkailuvideon tekemisestä. Ehkä joskus vuonna 2050 löydän itsestäni oman elämäni Gordon Ramsayn ja mullekin tulee oma ruokaohjelma? Se vasta olisi siistiä! Lisätään haavelistalle.

LUKIJAKILPAILU: Voita 50€ lahjakortti K-ryhmän kauppoihin!

Mitä itsellesi uutta arkiruokaa olet kokannut viimeksi, tai mitä haluaisit kokata? Käykää ihmeessä kurkkimassa inspiraatiota Ruokareviiri-sivustolta! Vastaa kommenttiboksiin, ja olet mukana 50€ K-Ryhmän lahjakortin arvonnassa! Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Osallistumisaikaa on 25.5. klo 22.00 asti. Kilpailun tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Savulohi-mansikkasalaatin ohje löytyy videolta, sekä videon kuvauksesta YouTubesta. Jos tykkäsit videosta, niin käy ihmeessä tilaamassa mun Iinalaura -kanava, ja peukuta videota. Mä teen tosi mielelläni videoita, mutta toki haluan myös tuottaa sellaista sisältöä, joka ilahduttaa teitä.

Onnea kisaan, ja toivottavasti maistuu jos uskalsitte testata reseptiä!

En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä McVitie’sin kanssa.

Tänään sain juhlia jo seitsemättä äitienpäivääni (paitsi jos lasketaan ensimmäisen raskausajan äitienpäivä, sitten tämä oli kahdeksas). Aamu alkoi jo perinteeksi muodostuneella äitienpäivän brunssilla, jonka Otto ja tytöt valmistivat sillä aikaa kun mä sain rauhassa nukkua pitkään (tai siis pötkötellä sängyssä siihen asti että kuulin että on valmista). Mä olen vähän huono nukkumaan pitkään, kun yleensä herään ihan viimeistään kahdeksalta, mutta oli kyllä silti ihanaa pötkötellä sängyssä ja herätä uuteen päivään ihan kaikessa rauhassa, ja juuri silloin kun itsestä siltä tuntui.

Meidän perheessä äitienpäivää juhlistetaan melko samalla kaavalla joka vuosi. Äitienpäivä on mulle ilon täyteinen päivä, ja myös tärkeä päivä. Ennen kaikkea se on kuitenkin tärkeä päivä lapsille, sillä lapset rakastavat pieniä yllätyksiä, ja sitä kuinka saavat yllättää äidin äitienpäivänä itsetehdyillä korteilla tai lahjoilla, kukilla ja leipomuksilla. He olivat kihertäneet koko alkuviikon jo, ja juksuttivat muka mua etukäteen kuinka ei ole kuulemma päiväkodissa tai eskarissa askarreltu mitään tällä viikolla. On ihanaa katsoa sitä lasten iloa ja riemua, kun saavat antaa itse tekemänsä jutut äidille. Ja on myös ihana lukea heidän ajatuksia äidistä, ne ovat yleensä aika osuvia ja hauskoja.

Mä en kaipaa äitienpäivänä mitään erityiskohtelua, mutta se yhteinen brunssi tai aamiainen on ihana juttu, joka monesti muutenkin kuuluu meidän sunnuntaiaamuihin. On ihanaa istua rauhassa yhdessä pöydän ääreen, ja herkutella oikein pitkän kaavan mukaan. Otto yllätti mut tänä vuonna Maria Veitolan uudella kirjalla, ja mä olin niin otettu! Se on sellainen kirja jonka oon halunnut lukea, ja en osannut odottaa mitään lahjaa niin se oli kyllä täydellinen yllätys ihan puskista. Otto ja lapset kokkasivat runsaan aamiaisen, ja herkkujälkkäriksi vielä valmistivat valkosuklaa- rocky roadia.

Mä olen mukana tässä McVitiesin Digestivekeksi-kamppiksessa, ja mä tiesin heti mitä kekseistä teen (jos ei vaihtoehtona ollut vaan syödä niitä kilokaupalla valkohomejuuston & viikunahillon kanssa, ja ei ollut, höh). Mä halusin tehdä rocky roadia, jossa on mukana Digestive-keksejä. Tai siis toivoin, että Otto ja lapset tekevät.  Rocky road on sopivan helppo ja nopea resepti lasten kanssa yhdessä tehtäväksi, ja ennen kaikkea se on järjettömän herkullisen makuista. Rocky Road on siitä kiva, että sen voi periaatteessa tehdä mistä tahansa. Yleensä mä kuitenkin kaipaan siihen jotain rouskuvaa, ja jotain raikasta, kuten marjaa tai hedelmää sekaan. Tässä tulee meidän äitienpäivä-rocky roadin resepti:

Resepti: Valkosuklaa -Rocky Road Digestive-kekseillä & kuivatuilla mansikoilla

400g valkosuklaata

8kpl McVitie’s Digestive-keksejä

1,5dl suolapähkinöitä

1dl minivaahtokarkkeja

100g pakastekuivattua mansikkaa

Sulata suklaa mikrossa tai vesihauteessa. Murskaa keksit sopivan kokoisiksi paloiksi käsin. Sekoita valkosuklaasulan joukkoon (jätä kaikkia ainesosia pikkuisen koristelua varten) Digestive-keksimuru, pähkinät, minivaahtokarkit ja pakastekuivatut mansikat. Laita neliskanttiseen vuokaan leivinpaperi alle, ja kaada rocky road -massa sinne n. 1-1,5cm paksuiseksi levyksi. Ripottele päälle vielä loput Digestive-keksimurusta, pähkinöistä, minivaahtokarkeista ja pakastekuivatuista mansikoista. Anna jähmettyä n. 1h pakastimessa, tai pari tuntia jääkaapissa. Leikkaa neliön muotoisiksi paloiksi & tarjoile sun lempparityypeille.

McVitie’s Digestivekeksit ovat niitä aitoja ja alkuperäisiä Digestive-keksejä ja ne keksi vuonna 1892 McVitie’s & Price yrityksen työntekijä nimeltä Alezander Grant. Yli satavuotiaan keksin nimi on alun perin tullut leivinjauheesta, jonka piti muka aktivoida ruuansulatusta. Vaikka asia ei lopulta ollutkaan ihan niin, Digestive-nimi jäi pysyvästi käyttöön, samoin kuin alkuperäinen resepti, jonka mukaan keksit vielä tänäkin päivänä valmistetaan. McVitie’sin sivuilta löytyy runsaasti herkullisia ja monipuolisia reseptejä, myös niitä juustokakkuohjeita, joiden pohjiin Digestive-keksejä myös usein käytetään.

Ihanan aamiaisbrunssin jälkeen mun äitienpäivä jatkui itse asiassa samalla kaavalla kuin viime vuonnakin: suunnattiin appiukon luokse syömään mielettömän hyvää ruokaa. Sitten lähdettiin vielä Kirsikkapuistoon kuvaamaan nyt kun kirsikankukat ovat kauneimmillaan. Kuvamateriaalia saatte nähdä ensi viikolla, toivottavasti niistä tuli ihania, kun en ehtinyt vielä katsomaan. Äidilleni olen tietenkin myös soittanut onnittelut videopuhelulla tyttöjen kanssa, ja lahjan lähettänyt. Käytiin myös Oton äidin haudalla, kuten aina juhlapäivinä.. Ihana, rakkauden täyteinen äitienpäivä, enkä parempaa olisi voinut edes toivoa. Kiitos Otolle ja meidän tytöille ihanasta juhlapäivästä, ja kiitos mun rakkaalle äidille siitä, että saan näitä ihania äitienpäiviä itsekin täällä viettää. Toivottavasti teillä on ollut ihana äitienpäivä myös!

Rakas kotikaupunkini on upea aina, mutta kesällä se näyttää kyllä ehdottomasti ne parhaimmat puolensa. Muistan jo lapsena, kuinka kesäinen Helsinki oli vaan niin upea paikka. Vaikka aina mielelläni lähdin kesälomalla Ouluun, oli kotikaupungin kesässä jotain ihan spesiaalia kaikkine aktiviteetteineen. Mulla liittyy niin lämpimiä muistoja lapsuuden Helsingissä vietettyihin kesäpäiviin, että muistan vieläkin elävästi monia tilanteita ja juttuja mitä tehtiin. Me asuttiin mun lapsuudessa ihan keskustan tuntumassa, Ruoholahdessa, ja sellainen keskustan kesä-Helsinki on mulle se kaikkein rakkain ja mieluisin, ja myös tutuin.

Aikuisiällä on toki tullut luotua niitä muistoja ja rakkaita paikkoja muuallakin täällä, kuin vain keskustassa, mutta keskustassa tuntuu että mihin tahansa kävelee, tulee joku hauska tai tunteita herättävä muisto mieleen. Siksi me haluttiin mennä naimisiinkin nimenomaan keskustassa, Vanhassa kirkossa, koska sen ympärillä me vietettiin Oton kanssa aika monta kesää. Vaikka meidän tiet ei Vanhan kirkon puistossa koskaan kohdanneetkaan, ollaan oltu siellä todennäköisesti monta kertaa yhtäaikaa ja hengattu osittain vieläpä samojen ihmisten kanssa! Niin hassua. Mutta uskon, että sille oli tarkoituksensa, että kohdattiin nimenomaan silloin kun kohdattiin. Ehkä niinä teinikesinä ei oltu kumpikaan valmiita vielä toisillemme, eikä onneksi tavattu.

Muistan elävästi myös kesän 2009, jolloin tulin Oulusta kahdeksi kuukaudeksi tänne Helsinkiin kesätöihin. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni asua kaksi kuukautta ihan omillani 17-vuotiaana, sain kesätyöstäni palkkaa, joka siinä iässä tuntui ihan järkyttävän suurelta. Se vapauden huuma oli uskomaton, ja silloin kaikki tuntui olevan mahdollista. Sinä kesänä sinetöin päätöksen siitä, että halusin muuttaa Oulusta takaisin Helsinkiin heti lukion jälkeen, ja seuraavana kesänä sitten muutinkin.

Vaikka tein sinä kesänä töitä joka arkipäivä kasista neljään kahden kuukauden ajan, Helsingissä riitti koettavaa ja nähtävää vaikka joka illalle. Vaikka tein töitä, tunsin olevani silti lomalla, enkä tainnut viettää yhtäkään iltaa töiden jälkeen yksin kotona, vaan aina oli tekemistä ja kavereita. Päivät työskentelin vakuutusyhtiön arkistossa pölyisten mappien kanssa, ja illat viiletin pitkin Helsingin katuja ja rantoja kavereiden kanssa. Se oli se tunne mitä kaipasin, että ei tarvinnut ikinä möllöttää kotona, vaan aina oli jotain uutta ja siistiä. Siksi mä halusin niin palavasti takaisin Helsinkiin.

Vaikka näin iän myötä olen rauhoittunut aika tavalla ja nykyään rakastan myös möllöttää kotona, niin kyllä mua se sama vapaus ja spontaanius viehättää Helsingissä edelleen. On ihanaa mennä ja nähdä ja kokea. Täällä on AINA jotain siistiä, aina. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä edes, eilenkin me vaan käytiin jätskillä keskustassa. Mutta se fiilis, kun syöt kesän ekaa jäätelökioskijätskiä, takana huristaa sporat ja edessä katusoittajat soittavat jotain letkeää biisiä, se on vaan  niin jees. Ja jos haluaisi tehdä jotain ihmeellistä, olisi täällä aina taidenäyttelyitä, leffoja, uusia ravintoloita, uusia ihmisiä, tapahtumia, konsertteja, klubikeikkoja, teatteriesityksiä. Aina on jotain. Helsingissä on niin paljon kaikkea, että kaikkea ei ole koskaan mahdollista nähdä ja kokea elämän aikana. Ja se on just parasta. Helsinki love <3

Musta on niin siistiä kasvattaa meidän lapset juuri täällä, ja olen niin iloinen siitä, että me asutaan Helsingissä. Vaikka joskus on pyöritelty muitakin kaupunkeja mielessä, on tämä aina se meidän koti, johon ollaan meidän yhteinen elämä rakennettu. Toivottavasti lapset ovat siitä iloisia ja onnellisia, ja oppivat näkemään kaiken sen hyvän, mitä tällä kaupungilla on annettavaa, vaikka joskus haluaisivatkin muuttaa muualle.

Ihanaa iltaa kaikille <3