Tuntuu ihan kreisiltä, että pian on kesä ja kesän lopussa meillä on vauva. Ei sitä voi käsittää. Jokainen viikko tuntuu vaan vilistävän eteenpäin hurjaa vauhtia. Vasta jännättiin omaa viikon 17 ultraa. Nyt jännään jo muutaman viikon perässä tulevan ystävän ultraa. Ja vastahan me molemmat kerrottiin toisillemme vauvasuunnitelmista!  Tällä viikolla meillä on vihdoin oma kauan odotettu rakenneultra, joka tietysti jännittää myös. Toivotaan kovasti, että kaikki on siellä hyvin ja vauva kasvaa edelleen mallikkaasti, kuten tähänkin asti. Ainakin tuntuu siltä, että hän on ottanut taas kunnon kasvuspurttia, sillä varsinkin isoimmat käännökset ovat alkaneet tuntua jopa kivuliaalta välillä.

Vauva viihtyy edelleen vasemmalla puolella pääosin ja etenkin jos hän isosti kääntää itseään aivan eri päin, niin kyljessä ja vasemmalla vatsassa ja selässä tuntuu todella kova paine. Hassua, miten hän on ottanut vasemman puolen omakseen ja oikea puoli saa yleensä hengailla tyhjillään. Eilen juuri kun olin menossa nukkumaan, vauva päätti kääntyä ihan täysin ympäri ja poikittain mun mahassa. Hän potki tosi kovaa vasemmalle alas ja sitten nyrkkeili oikealle alas. Hän oli siis poikittain tosi alhaalla mahassa ja se oli kyllä aika epämukavan tuntuista, yhdistettynä paineeseen kääntymisestä. Onneksi hän sitten pikkuhiljaa rauhoittui, en tiedä onko hän edelleen poikittain, mutta ainakin nyt mun maha on taas tavallisen muotoinen.

Muutama päivä sitten Otto pöristi mun mahaa ja vauva potkaisi Ottoa suoraan naamaan. Meitä nauratti niin paljon. Mutta mitäs isi häiritsi toisen rauhallista chillailua pöristelyillään. Ihanaa kun Ottokin vihdoin kunnolla tuntee liikkeet, eikä vaan satunnaisesti. Ja yllättävän kärsivällisesti hän aina jaksaa tulla kun käsken tulla kokeilemaan miten vauva potkii. Toki en nyt ihan joka kerta huutele Ottoa kokeilemaan, kun vauva kuitenkin liikkuu läpi päivän jopa joka tunti useamman kerran. Mutta varsinkin iltaisin on ihanaa tunnustella yhdessä vauvan liikkeitä.

Olen jaksanut olla yllättävänkin aktiivinen ja aion kyllä jatkaa samaan malliin niin kauan kun supistukset antavat myöten. Ulkoilu ja kävelyllä käyminen tekee tosi hyvää niin mielelle kuin kropallekin ja pitää yllä toimintakykyä. Olen myös yrittänyt joogata 1-3 kertaa viikossa, jotta etenkin niska ja hartiat pysyy vetreänä. Viikonloppuna ekaa kertaa meidän suhteen aikana Otto ehdotti, ttä hän voi liittyä mun seuraan joogan ajaksi. Ja niin me tehtiin yhdessä YouTubesta raskausjooga-harjoitus, vitsit olin kuin puulla päähän lyöty. Enpä olisi tätä(kään) asiaa 10 vuotta sitten voinut aavistaa, että joskus me joogataan yhdessä vapaaehtoisesti lauantaiaamuna. Se oli ihanaa! Ja Otto oli sen jälkeen sitä mieltä, että tämän voisi ottaa ihan tavaksi. En pistä ollenkaan pahitteeksi, eikä varmaan Oton hartiatkaan.

Tällä viikolla olen himoinnut todella paljon vappumunkkeja! Vielä en ole saanut aikaiseksi niitä leipoa, mutta kovasti on tehnyt mieli. Muuten ei ole hirveästi tehnyt mitään herkkuja mieli, mutta jostain syystä vappumunkin kuvat kiiluu mun silmissä ja tekisi mieli rynnätä kaupan leivonnaisosastolle. Mutta en aio sitä tehdä, herkuttelen munkeilla sitten kun aika on. Niistä on paljon enemmän iloa vappuna, kun en syö niitä etukäteen. Tällä kerralla olen pystynyt melko hyvin vastustamaan (epäterveellisiä) raskaushimoja ja olen siitä tyytyväinen. Yritän pitää kiinni siitä, että en ahmi arjessa sokeria, en piilosokeria enkä rehellistäkään sokeria liikaa. Ja mitä vähemmän sokeria syö, sitä vähemmän sitä tekee mieli. Se helpottaa välttelyä, kun ei ole sokerikoukussa. Vaikka nytkin on tehnyt mieli vappumunkkia, on ollut helppo päättää, että syön niitä vasta sitten vappuna.

Fiilis on oikein hyvä ja energinen, eikä juurikaan mitään raskausoireita ole. Ihanaa nauttia tästä keskiraskaudesta. Vielä on muutama viikko siihen, että viimeinen kolmannes alkaa. Ja enää tasan viikko siihen, että raskaus on kestänyt tasan 22 viikkoa <3 Ainoa viime aikoina vaivannut ”oire” on mun siitepölyallergia, joka viikonlopun lämpiminä päivinä alkoi nostaa päätään. Onneksi HUSin sivuilla oli hyvin listattu raskausaikana sallitut nenäsumutteet ja silmätipat ja niistä on ollut apua. Toivottavasti pääsisin mahdollisimman helpolla allergian suhteen tänä keväänä, eikä tarvitse pitkään käyttää allergialääkkeitä. Yleensä mulla on mennyt pahimmat oireet ohi 1-2 viikossa, koska olen allerginen lähinnä näille kevään lepälle ja koivulle, enkä niinkään myöhemmin kukkiville pujolle ja heinälle. Sormet ristissä!

Ihanalla ja positiivisella mielellä kohti raskausviikkoa 22! 

Checklist raskausviikko 21:

Vauvan koko hedelmänä: Verkkomeloni.

Cravings: Vappumunkit! Voin maistaa sen ihanan sokerin ja kardemumman kun laitan silmät kiinni. 

Oireet: Ei juuri mitään oireita, paitsi edelleen satunnaiset supistukset ja hyvin satunnaiset liitoskivut. 

Nyt kun ollaan jo ylitetty puoliväli, musta tuntuu, että keho on muuttunut jo kovastikin. On tullut paljon lisää pehmeyttä ihan joka puolelle ja vatsa alkaa olla iso. Pari viikkoa sitten neuvolassa puntari näytti 3kg enemmän kuin lähtöpaino, mikä on maltillinen nousu tässä puolivälissä, mutta koen, että keho on silti käynyt läpi jo suuren muutoksen. Ja tiedän, että se tulee muuttumaan vielä tulevina viikkoina paljon enemmän. Käsivarret, reidet, kasvot, pehmeys lisääntyy joka puolella. Se on mulle tyypillistä raskausaikana.

Mulle on tullut jokaisen raskauden myötä muutama raskausarpi lisää vatsaan, kolmannessa niitä tuli viimeisten parin viikon aikana enemmän kuin kahdessa aiemmassa yhteensä. Uskon, että jos tämäkin raskaus kestää yhtä pitkään tai jopa pidempään kuin kolmas, arpia tulee jälleen lisää. Varsinkin nuorempana jouduin käymään itseni kanssa paljon keskustelua, että pystyin  hyväksymään arvet.

Mua on auttanut kovasti se, miten somesta olen saanut nähdä paljon erilaisia kehoja ja erilaisia jälkiä raskaudesta. Silloin kun odotin esikoista, suurin osa kuvastosta oli vielä sitä, että joko ollaan palauduttu täydellisesti ja nopeasti, tai sitten sitä omaa raskauden jälkeistä kehoa ei näytetä lainkaan.

Silloin mulla oli kovat paineet itselleni ja halusin palautua nopeasti.  Ehkä halusin näyttää, että vaikka tulinkin nuorena äidiksi, olin edelleen se ihan sama minä ja kuten muutkin ikäiseni nuoret. Ensimmäisen kahden raskauden jälkeen palauduin tosi nopeasti ja mulla oli yhteensä ehkä kolme raskausarpea, joten tavallaan sain helposti ahdettua itseni siihen äärimmäisen tiukkaan muottiin, jonka itselleni asetin. Silti mietin kelpaanko sellaisena kuin olen. Kelpaanko äidiksi, kelpaanko naiseksi, olenko oikeanlainen?

Sitten tuli erilaiset somehaasteet ja erilaiset kehot. Se kuvasto muuttui, jota itselleni päivittäin syötin. Aloin seuraamaan erilaisia ihmisiä, erilaisia kehoja ja kokemuksia. Samalla kun ne antoivat mulle voimaa, aloin kuitenkin törmätä mediassa ajatukseen, jonka mukaan oikeat äidit näyttivät tietynlaiselta. Oltiin menty ääripäästä toiseen lehtiotsikoissa. ”TÄLTÄ NÄYTTÄVÄT OIKEAT NAISET, KATSO KUVAT”. Sain myös osakseni jatkuvaa negatiivista kommentointia somessa mun hoikkuudesta. Tuntui, että en sopinut mihinkään kategoriaan. En ollut tarpeeksi virheetön ollakseni jotain, eikä mussa ollut tarpeeksi jälkiä ollakseni jotain muuta.

Kuka edes näyttää äidiltä? Kehosta ei mitenkään voi päällepäin sanoa kuka on äiti ja kuka ei, ei ole olemassa mitään standardi-äitivartaloa. Äiti voi näyttää ihan miltä tahansa. Litteä ja lihaksikas vatsa arvettomalla silkinsileällä iholla voi ihan hyvin kuulua äidille. Ja joku, jolla on vatsa täynnä venymäarpia, ei välttämättä koskaan ole ollut raskaana. Ja joku, joka ei koskaan ole ollut raskaana, voi silti olla äiti. Toisen kehosta ei voi eikä tarvitse (eikä mielestäni myöskään saa) päätellä tämän kohdun tilannetta tai perhestatusta. Munkin on luultu olevan raskaana silloin kun en ole ollut.

Kolmannen raskauden aikoihin musta oli huhuttu jo vuosia, että mulla on anoreksia (jota mulla ei koskaan ole ollut), kutsuttu oksettavan laihaksi, luuviuluksi, pakkasen raiskaamaksi pulkannaruksi. Se oli järjettömän inhottavaa ja loukkaavaa.

Raskausaikana mun kroppa muuttui ja alle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sain vahingoniloisen kommentin. ”No, läskihän susta jäi.” Anoreksiahuhujen ja läskiksi kutsumisen välissä ei ollut kymmentäkään kiloa. Se kommentti satutti, vaikka tiesin, että se oli täysin turhaa ja perusteetonta ilkeilyä. Jos jotain, niin se oli vaan hieno esimerkki siitä, että aina tulee olemaan joku, joka arvostelee ja jolle ei kelpaa sellaisena kuin on, ihan sama millainen on.

Yritin silloin olla itselleni armollinen ja suhtautua lempeästi siihen, että kolmannella kerralla mun kroppa ei palautunut enää niin salamannopeasti kuin kahdella ensimmäisellä. Se oli kuitenkin vaikeaa, eivätkä ulkopuoliset paineet tehneet siitä ainakaan yhtään helpompaa. Olen kuitenkin saanut nähdä, että kyllä se mun kroppa palautui kolmannellakin kerralla, vaikka tahti oli hitaampi. Sain kuin sainkin toimivan kehon, joka mahdollisti juoksulenkit ja joka tuntui lopulta voivan paremmin kuin koskaan ennen. Se tieto auttaa tällä kertaa, jos palautuminen sujuu jälleen rauhallisemmassa tahdissa. Ei ole mitään kiirettä, vaan mun täytyy antaa keholle rauhassa aikaa ja mahdollisuus toipua.

Olen kiitollinen siitä, että osaan olla lempeämpi itselleni tänään. Miten paljon helpompaa mulle on nyt ottaa vastaan näitä muutoksia ja miten paljon vähemmän odotuksia ja paineita asetan omalle raskauden jälkeiselle itselleni. Osaan ajatella, että se raskauden jälkeinen pehmeä vatsa on voimakas ja tehnyt ihan valtavan suuren työn. Se on kasvattanut sisällään uuden elämän, eikä se muutu yhtään vähemmän voimakkaaksi, kun se elämä jatkaa kasvuaan vatsan ulkopuolella. Päin vastoin.

Vaikka olen ollut joka kerta himpun verran armollisempi raskauden jälkeiselle keholleni, en ole vielä ikinä ottanut itsestäni selfietä verkkopikkareissa synnytyksen jälkeisen suuren vatsan kanssa sairaalassa. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että se vatsa häviää pikkuhiljaa ja jäljellä olisi vain pieni pömppis. Mutta miksi se isokin pömppis ei olisi mielestäni ikuistamisen arvoinen? Tietenkin se on! Tällä kertaa oikein odotan, että voin tallentaa sen hetken muistoksi. Miten ainutlaatuinen on se hetki, kun oma keho pikkuhiljaa alkaa supistua vauvan kodista takaisin vain mun omaksi kehoksi. Ja tästäkin ajatuksesta kiittäminen on kaikkia niitä rohkeita äitejä, jotka ovat näyttäneet oman synnytyksen jälkeisen verkkopikkaripömppiksensä.

Mulla on edelleen joskus haastavampia kehopäiviä, jolloin omaan kehoon ja sen muutoksiin on vaikea suhtautua. Olen silti tullut kauas niistä armottomista ajatuksista, joita mulla joskus oli. En todellakaan osaa olla täydellisen itsevarma, enkä varmasti koskaan tule osaamaankaan. Mutta se ei haittaa. Yritän suhtautua kehooni neutraalisti. Mun ei tarvitse rakastaa sen jokaista kohtaa, mutta ei myöskään vihata. Mun ei tarvitse aina ajatella sen olevan kaunis, mutta ei rumakaan. Ruma on sana, jota mielestäni ei tarvita lainkaan sanavarastoon kun puhutaan ulkonäöstä. Käytös voi olla rumaa, ihminen ei. Jokainen keho on arvokas ja hyvä sellaisena kuin se on.

Tällä viikolla me laitettiin vihdoinkin trampoliini pihalle, kun meidän pihalta oli sulanut viimeisetkin lumikasat. Kauan siinä kesti, kun parissa kohdassa lunta oli niin valtavan paljon, mutta nyt on sulaa. Ihanaa, sieltä jo pilkistää uutta elämää, pieniä kukkia ja katsoin että lavakauluksessa viime vuoden ruohosipulit olivat lähteneet nousemaan sieltä, aika hauskaa! Pian on aika suorakylvää ensimmäiset vihannekset lavakauluksiin ja muutenkin alkaa laittaa pihaa kesäkuntoon. Ajateltiin myös nyt viikonlopun aikana käynnistää grillikausi, kun mittarin pitäisi olla niin mukavasti 10 asteen yläpuolella ja auringonkin paistaa.

Ollaan menossa Oton kanssa yhden yön mini-staycationille hotelliin myös nyt viikonloppuna ja lapset menevät yhdeksi yöksi yökylään, mitä he odottavat kovasti. Ajateltiin nauttia illallista hotellihuoneessa ja syödä aamupalaa parvekkeella aamuauringossa. Ihanaa päästä kahden kesken minilomalle, ajateltiin ottaa näitä tällaisia pikkulomia ennen vauvan syntymää vielä ainakin kerran tai kaksi, koska sitten niistä ei taas ihan heti pääse nauttimaan. Tankataan läheisyyttä ja rakkautta ja rentoudutaan. Treffit ja kahdenkeskinen aika tekee meille hyvää ja tässä korona-arjessa pelkkä yökyläkin on jo lapsille suuri seikkailu ja jotain tavallisesta poikkeavaa.

Tämä kulunut viikko on ollut melko työntäyteinen. Koronavuosi on muuttanut työntekoa paljon ja tuntuu, että yhä suurempi osa omasta työstä tulee tehtyä ”behind the scenes”. Nykyisin iso osa omasta työstä on myyntiä, neuvottelua, konseptointia ja raportointia, sekä yksityisviesteihin vastaamista, kun ennen keskityin enemmän sisällöntuotantoon ja kommunikointiin, ja muu osa työstä oli pääosin ulkoistettu. Toki edelleenkin suurin osa työstä on sisällöntuotantoa, mutta sen rinnalla on tosi paljon muuta. Nautin tästä muutoksesta, se on jotenkin virkistävää ja se on haastanut mua oppimaan paljon uutta. Silti välillä olisi ihanaa pitää viikko ilman yhtäkään s-postia, puhelua, teams-palaveria tai muuta, ja tuottaa vaan hetkessä sisältöä, jota voisi julkaista sen kummemmin miettimättä. Ihan kuin sillon ennen vanhaan sata vuotta sitten. Sinne ei taida olla paluuta, hah. Mutta ihan hyvä niin.

Ja toisaalta, olen oppinut priorisoimaan tosi paljon ja myös olemaan itselleni lempeä. En vaadi enää itseltäni niin paljon kuin ennen, ja olen saanut selkeytettyä itselleni työn ja vapaa-ajan eroa. Teen harvoin enää iltaisin töitä lasten mentyä nukkumaan. Tämä toki varmasti muuttuu sitten vauvan kanssa, silloin täytyy tehdä töitä nimenomaan sitten kun vauva nukkuu. Mutta nyt tällä hetkellä nautin vapaista illoista rauhassa. Kirjoitan vielä vauvan ja yrittäjyyden yhdistämisestä lisää sitten, kun ollaan päätetty perhevapaista lopullisesti ja kenties haettukin niitä. Enää pari viikkoa ja saan jo hakea raskaustodistuksen, jonka jälkeen niitä voi sitten alkaa hakemaan!

Tehtiin viikko sitten eteisessä pienimuotoista remonttia ja nyt haaveilen kenties laventelin värisestä seinästä eteiseen. Pitäisi esitellä rempan lopputulos, siitä tuli nimittäin meidän mielestä aika kiva ja käytännöllinen. Saatiin siitä suuri kipinä parantaa muitakin säilytysratkaisuja, sillä muutos on ollut niin hyvä jo nyt! Esittelen sen heti teille, kunhan ollaan saatu lasten naulakkokoukut vielä paikoilleen, jolloin on oikeasti valmista sitten.

Mulla on niin hyvä fiilis siitä, että ilmat lämpenee ja kevään tuoksua on ilmassa. Ihan mieletöntä, että parin viikon päästä saa jo herkutella vappumunkeilla ja Mehukatti-simalla ja kenties tippaleivälläkin. Pitäisi vielä keksiä joku hauska vappuasu tämän masupallon kanssa. Miten olisi avokado tai Nalle Puh?

Juhlittiin tällä viikolla myös meidän rakkaan ekaluokkalaisen 8-vuotissynttäreitä, ihan vaan oman perheen kesken kotona. Pidettiin synttärisankari päättää -päivä ja meillä oli niin ihana päivä. Olen niin ylpeä meidän mainiosta 8-vuotiaasta <3 Mutta hullua miten aika vaan kuluu ja hän on jo kahdeksan! Vastahan hän oli samanlainen pieni 4v kuin meidän nuorimmainen nyt. Aina sitä saa vanhempana kauhistella ajan kulua! Samalla vaan maailman siisteintä seurata miten lapset kasvavat ja oppivat uutta ja millaisia mahtavia tyyppejä heistä kasvaa omine ominaisuuksineen ja mielipiteineen.

Meillä on ollut tosi kiva viikko ja luulen, että edessä on myös ihan huippu viikonloppu! Ajateltiin tänään illalla katsoa Netflixistä Serpent loppuun, ollaan katsottu sitä tällä viikolla sen jälkeen kun saatiin huippuhyvä Snabba Cash katsottua valmiiksi. Sitten pitäisi keksiä taas joku uusi sarja katseltavaksi.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3 

Uskomatonta, mutta nyt raskausappi näyttää, että raskaudesta on takana tasan 50% ja puoliväli on saavutettu. Niin hassua, että tästä eteenpäin päiviä on koko ajan jäljellä vähemmän, kuin mitä niitä on jo takana. Tuntuu ihan valtavan helpottavalta olla nyt tässä ja puhua puolivälistä, kun ne ekat 10 viikkoa tuntuivat siltä, että eivät lopu ikinä ja päästäänkö edes sinne kymppiin asti. No päästiin me. Hurjaa. Nyt meidän mahatyypillä on kokoa jo monta sataa grammaa ja enää kaksi viikkoa siihen 22 viikon merkkipaaluun, jonka jälkeen käynnistyvää synnytystä ei enää automaattisesti kutsuta keskenmenoksi, vaan vauvalla on jo (vaikkakin pieni) mahdollisuus selviytyä. Ja siitä eteenpäin mahdollisuudet parantuvat nopeasti.

”Jos raskaus on ehtinyt kestää 23 viikkoa ennen lapsen syntymää, tällä on noin 50-prosenttinen mahdollisuus selvitä. Viikkoa myöhemmin syntyneistä vauvoista jo kaksi kolmesta jää henkiin. Jos 27 raskausviikkoa ehtii täyttyä ennen lapsen syntymää, ennenaikaisuus ei enää johda kuolemaan, vaan käytännössä kaikki sen jälkeen syntyvät keskoset selviävät, ellei muita sairauksia ole.” (lähde: vau.fi) 

Kun on alkuun pelännyt jatkuvasti keskenmenoa verenvuodon vuoksi, tuntuu se 50/50 mahdollisuuskin jo ihan uskomattomalta elämänlangalta, jota olen odottanut todella kovasti. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla tässä ja tuntea tämän ihanan pienen tyypin mun sisällä niin elinvoimaisena ja liikkuvaisena. Synnytykseen on (toivottavasti) vielä pitkä matka kuljettavana, mutta voiton puolella ollaan.

Kuluneen viikon aikana on käynyt selväksi, että vauva aivan selkeästi kuulee ääniä mahaan. Olen sitä pari viikkoa jo epäillyt ja eri lähteissä on tästä tosi ristiriitaista tietoa (osassa lukee, että viikolta 17 eteenpäin ja joissakin, että viikolla 22 vauva alkaa kuulla vatsaan), mutta meidän vauva taitaa ainakin kuulla nyt näin viikolla 20. Hän nimittäin aloittaa hurjat bileet aina kun autossa tai kuunnellaan kotona musiikkia. Ja huom, vain jos se on Oton musiikkia, eli raskasta rockia, anime-musiikkia tai ruotsalaista hiphopia. Ja jos yritän laittaa jotain omaa, kuten vaikka Harry Stylesia tai The Weekndiä, niin beibi jatkaa unia, eikä korvaansa lotkauta. Hänestä on tulossa siis selkeästi Oton hengenheimolainen ainakin musamaultaan.

Liikkeet ovat lisääntyneet runsaasti ja nyt niitä tuntuu tosi usein päivän aikana ja lähes aina pötkötellessä ja nukkumaan mennessä. Edelleen niitä pienempiä potkuja ja töytäisyjä on vaikea nähdä ulospäin, mutta mahan muoto kyllä vaihtelee ja vauvan selän ja pepun tuntee tosi selvästi mahan läpi.

Löysin viikonloppuna varastoa siivotessa meidän taaperokärryn, vastasyntyneen kylpytuen, potan ja vaikka mitä muuta. Ihanaa, kun olivat siellä tallessa! Samoin löysin vihdoinkin kadonneen parin mun mummun neulomille villasukille ja lapasille. Nyt meidän nuorimmainenkin pääsee käyttämään mun rakkaan mummun neulomia asusteita, vaikka ei mummua koskaan ehtinyt tavata.

Sellaisen huomion olen myös tehnyt tässä, että mulla ei enää tule normaalia useammin nälkä! Mikä on aivan ihanaa. Inhosin sitä, kun alkuun oli jatkuvasti nälkä ja koko ajan sai miettiä mitä söisi seuraavaksi, ja sitten ei kuitenkaan pystynyt syömään paljoa kerralla. Nyt olen päässyt takaisin normaaliin ateriarytmiini, eli siihen, että syön 4-5 kertaa päivässä. Tällä hetkellä syön aika samalla tavalla kuin ennen raskautta, mutta toki raskausajan ruokarajoitukset huomioiden. Vielä ei närästä (kopkop!) eli pystyn hyvin syömään vielä raakaa sipulia ja muita ihania närästäviä juttuja. Teen muuten postausta raskausajan ruokavalioon liittyen, se on tulossa ihan tässä lähiaikoina myös!

Hyvä fiilis edelleen. Supistuksia on, mutta eivät haittaa normaaleja arjen askareita. Välillä jos huomaamattani innostun kävelemään liian nopeasti ja liian pitkään (siis ulkona kävelyllä), niin sitten saattaa supistella enemmän, mutta levossa menee aina nopeasti ohi, eivätkä ole kivuliaita supistuksia. Olen siis tosi rauhallisin mielin ja nautin tästä ihan täysillä, koska aina en ole ollut näin onnekas. Toivotaan, että kipeät supistukset loistavat poissaolollaan sinne asti, että synnyttäminen on jo turvallista ja jopa toivottua.

Liitoskipuja tulee välillä tosi randomisti esim. kylkeä kääntäessä tai aivastaessa. Ja välillä taas menee monta päivää, ettei tule ollenkaan missään tilanteessa. Muistaakseni mulla on ollut ennenkin näin, että niitä tulee ja menee, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Checklist raskausviikko 20:

Vauvan koko hedelmänä: Mango.

Cravings: Ei mitään ruokahimoja? Tosi outoa! 

Oireet: Ei juuri mitään oireitakaan, paitsi satunnaiset supistukset ja hyvin satunnaiset liitoskivut. 

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.