Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa! 

Me tultiin kaksi päivää sitten takaisin ja New Yorkin matka tuntuu kuin unelta! Se oli kuin neljän päivän mittainen uni, jonka jokainen sekunti oli mieletöntä seikkailua. New York. En edes tiedä mistä aloittaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun joku asia josta olet haaveillut koko elämäsi toteutuu vihdoin? Ei tiedä miten päin olisi, mitä sanoisi, miten edes hengittäisi. Poskiin sattuu kun hymyilyttää niin paljon. Suusta ei pääse muuta kuin WAU. Mihin tahansa katseen kääntää: WAU. Ensimmäisen illan Otto vaan nauroi mulle, koska hän ei ollut koskaan ikinä kuullut mun sanovan niin monta kertaa wau. Se oli mulle niin valtavan iso juttu, että ylipäätään sain olla siellä, kävellä niillä kaduilla, nähdä niitä rakennuksia ja ihmisiä.

Mulla on reissusta ihan älyttömän paljon kerrottavaa, mutta nämä ekat kaksi päivää reissun jälkeen on mennyt ihan vaan siinä, että olen koittanut prosessoida sitä kaikkea mitä me nähtiin ja koettiin. New York on niin erilainen kuin Helsinki, niin erilainen kuin Lontoo tai Berliini tai mikään paikka missä olen koskaan ennen vieraillut. Se on niin v-a-l-t-a-v-a. Mihin tahansa katseen kääntää Manhattanilla, kaikki on suurta ja aivan hemmetin näyttävää.

Meidän ekana iltana suunnattiin ekaksi syömään lähimpään Shake Shackiin (kiitos suosituksista, se oli täydellinen rento ja helppo vaihtoehto lentorumban jälkeen) ja sen jälkeen käveltiin parin sadan metrin päähän Times Squarelle. Se oli lauantai-ilta, meno oli ylimmillään. Siellä oli ihmisiä, esityksiä, musiikkia, valoja, ääntä ja autoja. Superautoja, jotka soittivat musiikkia ikkunat auki ja kisailivat. Ihmisiä, jotka taputtivat ja valokuvasivat. Niin paljon erilaisia ihmisiä, enemmän erilaisia ihmisiä sillä pienellä alueella kuin Helsingissä näkee viikossa. Kysyin Otolta monta kertaa, että onko tää oikeesti totta, ollaanko me ihan oikeasti täällä? Oltiin me. En kestä!

Neljä päivää oli näin jälkikäteen ajateltuna aivan täydellinen pituus meidän reissulle. Me käveltiin New Yorkissa yhteensä 102 149 askelta noiden päivien aikana, mikä kertoo varmaan jo aika paljon siitä, kuinka paljon ehdittiin nähdä ja kokea (ja kävellä). Aivan hiton paljon. Varsinkin jos miettii, että ekana päivänä oltiin perillä vasta iltakuudelta ja vikana päivänä me lähdettiin lentokentälle kolmen jälkeen. Aikaeron kanssa meillä sujui mainiosti. Mennessä oltiin kyllä aika poikki silloin illalla, mutta aamulla heräsin pirteänä kuin peipponen jo kello 3.45. Istuin vessassa syömässä amerikkalaisia Pizza-Pringlesejä tunnin ja kävin suihkussa ja meikkasin, ennen kuin herätin Oton aamupalalle vähän ennen kuutta. Mä heräsin joka aamu siinä 4-5 maissa ja Otto 6-7 maissa, joten päästiin aina tosi aikaisin liikkeelle ja meillä oli aina hyvin koko päivä aikaa touhuta.

Ei kaikki reissulla ollut pelkkää onnea ja ilotulitusta, moni asia sai myös leuan loksahtamaan auki ja nosti kyyneleet silmiin. Olisi tehnyt mieli pysähtyä auttamaan jokaista koditonta, joita siellä oli paljon. Ne kyltit joita he olivat kirjoittaneet elämästään ja tilanteistaan särkivät mun sydämen. Ihmisten ahdinko tuli siellä niin järjettömän lähelle ja avasi silmiä. Se miksi sanon, että neljä päivää oli täydellinen pituus johtuu osin siitä, ja osin siitä, että oleskelu suurkaupungissa ensimmäistä kertaa oli ihan valtavan jännittävää ja myös uuvuttavaa. Ja tietenkin mulla oli kauhea ikävä lapsia, en olisi varmasti voinut olla kauempaa erossa, vaikka heillä kaikki olikin mennyt aivan 5/5 meidän reissun ajan täällä.

Ihmispaljous, jatkuva pieni jännityksen tunne, se kaikki oli mulle ihan uutta. Myös se kulttuuri, että joka puolella on kylttejä, joissa käsketään tarkkailemaan kanssaihmisiä ja kertomaan epäilyttävistä asioista heti poliisille (joita siellä myös oli ihan joka nurkalla) oli ajoittain aika ahdistavaa. Sellainen tunne, että kaikkia ihmisiä pitää vähän pelätä. Ainakaan itseni kohdalla rynnäkkökivääreillä varustettujen anti-terrorismi-joukkojen näkeminen ruokamarketissa tai edes perus rivipoliisien läsnäolo joka paikassa ei todellakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta, päinvastoin. Nämä olivatkin kyllä sellaisia asioita, jotka tavallaan mietityttivät jo etukäteen. Ei me onneksi nähty mitään oikeasti super pelottavaa, mutta sellainen julkinen jatkuvan epäilyksen kulttuuri oli ensikertalaiselle hurja kokemus.

Me nautittiin siitä huolimatta reissusta ihan älyttömän paljon ja mä haluan aivan varmasti takaisin New Yorkiin vielä, tutustumaan siihen vielä enemmän ja vielä paremmin. Nyt kun ollaan kävelty yli 100 000 askelta NYCissä, ollaan kierretty jo monen monta aluetta ja naapurustoa, tiedetään mikä kiinnostaa, tiedetään mitä ehdottomasti halutaan ensi kerralla nähdä ja kokea. Ollaan myös älyttömän tyytyväisiä kaikkeen mitä ensimmäisellä kerralla nähtiin, kuten Brooklyniin, Rockefeller Centeriin, Top Of The Rockiin, 911 memorialiin, 5th avenuehen, Sohoon, Central Parkiin, Little Italyyn, The Vesseliin ja kaikkeen mahdolliseen muuhun, mitä tulette vielä näkemään täällä! Me kuvattiin koko reissun ajan videopäiväkirjaa ja tulen tekemään IG TV-videon reissusta, jonka toki jaan myös blogissa, jotta kaikki hekin halukkaat sen näkevät, joilla ei instatiliä ole.

Kiitos vielä ihan mielettömän paljon kaikista vinkeistä ja ihanista sanoista, joita laitoitte. Meillä oli ihan mieletön reissu kertakaikkiaan, enkä malta odottaa, että pääsen jakamaan kaiken mitä me koettiin! New York vei mun sydämen, enkä ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä kun seisoin Brookyln Bridgellä New Yorkin skylinea katsellen ja tajusin, että mä ihan oikeasti seison siinä just nyt Oton kanssa ja mun unelma toteutui.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Paljon onnea rakas, sinä täytät tänään kolme vuotta. Tuntuu kuin vasta eilen olisimme isäsi kanssa jutelleet siitä, että haluaisimme vielä kolmannen rakkaan täydentämään meidän onnea. Nyt olet jo vanhempi kuin nuorempi isosiskosi oli silloin. Koska olet kuopus niin selkeästi, olet edelleen meidän vauva, vaikka siitä nimityksestä kovasti pyristeletkin eroon. ”Eihän kun minä olen iso tyttö!” sanot ja kurtistat kulmiasi. Niinhän sinä olet. Tosi iso ja taitava tyttö. Aika kuluu ja sinä kasvat nopeammin kuin pystymme käsittämään. Haluaisin rutistaa sinut syliini ja pitää siinä, mutta sinä juokset jo kaukana edellä.

Olen aina ihaillut rohkeuttasi, ihan pikkuruisesta vauvasta lähtien. Kun viiden kuukauden iässä lähdit konttaamaan ja puolivuotiaana seisoit, ääni sisälläni huusi ”APUA!”, mutta hiljensin sen ja katselin menoasi ihaillen. Edelleen joudun hiljentämään sen pelon sisälläni monta kertaa päivässä, mutta onneksi itsesuojeluvaistosi on kehittynyt ainakin hieman noista ajoista. Silti haukon henkeäni, kun uit pelottomasti syvässä vedessä vain vyötärökellukkeet apunasi ja syöksyt hirmuista vauhtia polskien minun luota isäsi luo. Jos hörppäät matkalla vettä, naurat ja jatkat uimista. Me ei isäsi kanssa ikinä oltaisi kasvettu näin rohkeiksi vanhemmiksi ilman sinua ja sinun loputonta uteliaisuuttasi ja oppimisen haluasi.

Olet opettanut meille valtavan paljon. Olet opettanut, että alle 3-vuotiaalla voi olla jo empatiakykyä ja hieno ymmärrys syy- ja seuraussuhteista. Muistat joka ilta pitkän rimpsun hyvänyön toivotuksia ja rakkaudentunnustuksia. Ne pitää sanoa kaikki. Sanot joka päivä niin paljon hauskoja asioita, että niistä olisi saanut jo Päätalon Iijoki-sarjan mittaisen kokoelman kirjoitettua. Kun katsoo aikaa taaksepäin, on vaikea edes muistaa millaista oli silloin, kun et puhunut. Sillä puhunut sinä olet aina. Siitä asti kun seitsemän kuukauden ikäisenä sanoit mummu ja kake, olet puhunut taukoamatta.

Sinulla on jo paljon omia juttuja ja kavereita. Et ole enää se vauva, jolle pitäisi järjestää vauvatreffejä, vaan se iso tyyppi joka lähettää äidin puhelimesta itse kaverille ääniviestin ja kysyy milloin leikitään yhdessä. Leikit kotia ja lääkäriä kavereiden kanssa ja pidät meille upeita ravintolaillallisia leikkikeittiölläsi kokkaillen. Ravintolassasi on tarjolla sashimi-sushia, makeja, wakamea ja california rollseja (sinun sanojasi).

Yllätät meidät taidoillasi aivan liian usein. Kun me kuvitellaan, että Party Aliaksen pelaaminen kanssasi olisi sitä, että kerrot meille mitä saamasi kortin kuva esittää, sinä yllätätkin meidät kaikki näyttelemällä oma-aloitteisesti kilpikonnaa hakemalla tyynyn sohvalta ja konttaamalla se selässäsi hitaasti. Seuraavalla kerralla tyyny muuttuu moottoripyöräksi jalkojen välissä ja sinä päristät ja teet käsistäsi ohjaustangon, eikä ole epäilystäkään mitä esität. Osaat ainakin 90% Spice Girlsin Wannaben sanoista, sillä niin sinnikkäästi olet sitä harjoitellut siskojesi kanssa. Minä en osaa vieläkään muuta kuin kertsin.

Sinunkaan kuullen ei salakielenä toimi enää englanti, sillä olet poiminut sen niin tehokkaasti peleistä ja leffoista. Siinä missä ruotsin kieli tuntui haastavalta vielä vuosi sitten dagiksen aloituksen kynnyksellä, nyt sekin taittuu sinulta jo aivan mahtavasti. Päivittäin käyt isäsi kanssa jo pitkiä keskusteluita ruotsin kielellä ja muistutat isiäkin puhumaan entistä säännöllisemmin ruotsia. Se on tärkeää ja hienoa. Vaikka kotona leikit enemmän suomeksi, dagiksessa leikkisi sujuvat ruotsin kielellä ystävien kanssa.

Olet kiinnostunut kirjoista ja rakastan sitä, miten haet kirjan kirjakorista ja kiipeät sen kanssa syliin. ”Äiti lue mulle tää satu!”. Luetaan avaruudesta, kehonosista, poneista ja ystävyydestä. Tiedät miten ruuansulatus toimii ja mitä pitää tehdä, jos kaverilla on paha mieli. Rakastat koiria ja puhut niistä paljon. Sinun leikkikeittössä kanssasi kokkaava ei koskaan ole apukokki, vaan apukoira. Isällesi sanot painokkaasti ”Pappa! Int får man göra såndänt”, kun isäsi pelleilee taas kerran.

Rakastat ottaa kuvia puhelimella tai kameralla itse ja rakastan sitä, miten paljon kiinnität huomiota yksityiskohtiin. Kuvailet näkemääsi ja kokemaasi harvinaisen tarkkanäköisesti ja on mieletöntä saada kuulla ja nähdä maailmaa sinun silmin.

Sinä olet aina ollut harvinaisen sisukas tyyppi. Näytät tunteesi aina täysillä, olivat ne mitä tahansa. Ihailen ja tuen sitä. Meillä saa aina näyttää tunteet ja puhua niistä, ne ovat suuri rikkaus ja vahvuus.

On vaikea käsittää miten onnekkaita olemme, kun saimme juuri sinut siskojesi seuraksi. Meillä on kolme niin käsittämättömän upeaa lasta, että ei sitä meinaa uskoa. Joka päivä haluan kertoa sinulle ja teille kaikille: Olet maailman ihanin ja rakastan sinua maailman eniten. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet. Pystyt mihin tahansa ja me tuemme sinua aina, tapahtui mitä tapahtui. Muista, että me rakastetaan sinua aina. Kiitos kun saadaan olla sinun äiti ja isi ja vielä kerran valtavan paljon onnea meidän ihanalle kolmevuotiaalle! 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Salon Pepe Åhmanin kanssa.

Päätös ottaa hiustenpidennykset pois viime marraskuussa on pitänyt. Mä itse asiassa jätin ne silloin Lauttasaaren Salon Pepe Åhmanin Raisalle freesattavaksi ja mun piti hakea ne viikon päästä, että jos haluan käyttää niitä vaikka jossain juhlissa. En kuitenkaan koskaan muistanut hakea niitä, vaan otin ne mukaani eilen, kun kävin Raisalla raidoittaimassa tukkaa. Kertaakaan kolmen kuukauden aikana en ole kaivannut pidennyksiä, olen vaan nauttinut elämästä ilman niitä, heh.

Ja mun tukka, siis se on kasvanut! Se on oikeasti kasvanut monen monta senttiä, eikä katkennut ollenkaan. Paitsi vasemmalta otsahiuksista, kun marraskuussa pieni tuppo otsahiuksia tarttui jotenkin kiinni mun vanhojen silmälasien saranaan tosi pahasti, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin leikata ne lasit irti tukasta. Siis kenelle käy näin?? Mulle nähtävästi.

Kun menin kampaajalle mun latvat olivat lähes tasaiset, vaikka edellinen käynti oli marraskuun alussa! Ihan mieletön fiilis, kun monen vuoden katkeilun jälkeen mun hiukset onnistuivat kasvamaan ja pysymään hyvässä kunnossa näin monen kuukauden ajan. Monelle on varmasti itsestäänselvää, että tukka kasvaa ja voi hyvin, kasvaa ehkä jopa liiankin nopeasti (esim. Otolla). Mutta mä olen taistellut tämän katkeiluongelman kanssa niin pitkään, että olen ihan älyttömän fiiliksissä tästä. Nyt vaan jatkan samaan malliin: raidat miedolla hapetteella max 4 kertaa vuodessa, hopeashampoota max kerran viikossa, muuten pesu hellävaraisella ja kosteuttavalla shampoolla ja hoitoaineella, ei hiuslakkaa, eikä tupeerausta. Toimii.

Laitettiin tosiaankin Raisan kanssa nyt hiuksiin ihan samalla tavalla vaaleaa raitaa kuin viimeksi ja sitä ja sitä ja sitä edellisellä kerralla. Nyt kuitenkin pyysin extra paljon ohutta raitaa myös hiusten ”alle”, koska halusin, että hiukset näyttävät vaalealta myös kiinni ollessaan. Pidän hiuksia melko usein ponnarilla tai nutturalla nyt kun pituutta riittää, mutta kaipasin freesimpää lookia kiinni oleviin hiuksiin, kun ne ovat tähän asti näyttäneet niin tummalta. Aiemmin toiveena onkin ollut nimenomaan jättää ne hiukset ”rauhaan” ja raidoittaa eniten niitä kohtia, jotka näkyvät auki ollessa. Pidennyksistä luopumisen myötä tilanne on muuttunut, kun hiuksia tulee pidettyä paljon useammin kiinni.

Alla ennen-kuva mun hiuksista kiinni:

Raisa sai heti kiinni siitä mitä tarkoitin ja nyt tykkään siitä, miltä mun tukka näyttää myös kiinni ollessaan. Tällä tukalla on hyvä lähteä reissuun, halusin nimittäin freesata mun tukan ennen meidän New Yorkin matkaa. Siellä tullaan ottamaan paljon kuvia ja on paljon kivempi katsoa niitä kuvia jälkeenpäin, kun kaikista ei paista viiden sentin juurikasvu kilometrin päähän.

Kampaamokäyntini onnistui jälleen täysin hajusteettomilla tuotteilla, mistä olen kiitollinen. Raisa tietää parhaat tuotteet hajusteettomaan hiusten käsittelyyn ja hoitoon. Vaikka et kärsisi tuoksuherkkyydestä kuten minä, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan joskus esimerkiksi No Nothing -sarjan tuotteita, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Niiden avulla mä sain mun hiukset takaisin kuntoon, vaikka olin ihan jo luopunut toivosta. Salon Pepe Åhmanin Lauttasaaren liikkeessä on nykyään kampaamotuoli myös erillisessä hoitohuoneessa, jolloin hajusteeton kampaamokäynti on entistäkin helpompi toteuttaa: sinne ei kantaudu myöskään muiden asiakkaiden hiusten hoitoon käytettyjen tuotteiden tuoksut.

ALEKOODIT OLAPLEXIIN JA KAIKKIIN KAMPAAMOPALVELUIHIN SALON PEPE ÅHMANILLE:

Koodilla helmi-iina saatte nyt kaikki Salon Pepe Åhmanin kampaamopalvelut 10% alennuksella helmikuun loppuun asti. Kirjoittakaa koodi lisätietoja-kenttään varatessanne aikaa tai mainitkaa varatessanne puhelimitse.

Koodilla IhanaOla saatte 50% alennuksen Olaplex-hoidosta käsittelyiden yhteydessä maaliskuun loppuun asti. Kirjoittakaa koodi lisätietoja-kenttään varatessanne aikaa netissä, tai mainitkaa varatessanne puhelimitse. Suosittelen lämpimästi Olaplexia kaveriksi kaikkiin värjäyksiin tai muihin kuluttavampiin käsittelyihin, sillä se suojaa hiusta ja sillä on iso vaikutus.

Tästä pääset suoraan AJAVARAUKSEEN.

Etuja ei voi yhdistää muihin alennuksiin. Koodit toimivat kaikissa Salon Pepe Åhmanin liikkeissä, eli Lauttasaaressa, Espoontorilla, Tapiontorilla, Mikonkadulla ja Tikkurilassa.  

Tässä kuvassa mä teen ruokaa ja mun seurana on pikkumarakatti, jota kuopukseksikin kutsutaan. Jos joku on keittiössä laittamassa ruokaa, siellä on myös hän. Hän on aina ollut kiinnostunut osallistumaan ruuanlaittoon, mutta nykyisin hän osallistuu siihen a i n a. Kun joku sanoo, että ”mä rupeen laittaa ruokaa”, salamana kuuluu ”mä tuun auttamaan!”. Se on pääosin ihanaa. Tykkään tehdä yhdessä ruokaa ja antaa hänen osallistua, vaikka joskus siitä vähän ekstrasotkua tai ekstrahitautta tuleekin. Hän on kyllä kasvanutkin siihen, että on mukana keittiössä.

Niin kauan kun hän on osannut istua, hän on istunut meidän keittiön tasolla silloin, kun ollaan laitettu ruokaa. Vauvana hän tuli siihen imeskelemään jotain vihanneksia tai lelua, jos ei ruuanlaiton aikaan viihtynyt itsekseen lattialla tai missään muuallakaan. 1-vuotiaana alkoi osallistumaan ruuanlaittoon sillä valkosipulinkynsien kuorimisella. Ei mene enää kauan, niin hänkin yltää hyvin jakkaralta kokkailemaan. Vaikka tykkään kyllä, kun siinä työtasolla hän on sopivasti pusuetäisyydellä.

Aina löytyy joku sopiva pikkuhomma, jonka voi melkein 3-vuotiaalle antaa. Sellaisia hommia mitä hän tekee keittiössä on esim. kuoriminen (valkosipuli ja sipulit) maustaminen, sekoittaminen, ainesten lisääminen, munien rikkominen ja eri juttujen etsiminen esim. jääkaapista. Hän myös pesee vihannekset ja kattaa pöydän mielellään ja on aina valmiina auttamaan tiskikoneen tyhjennyksessä. Ihanaa huomata, miten nopeasti taidot karttuvat kun antaa vaan harjoitella. Esim. munien rikkominen onnistuu nykyään niin hienosti, eikä yhtään tipu kuoren murusia ruokaan.

Ruuanlaitto on sellainen meidän oma juttu aina arkipäivinä, se pieni hetki kun laitetaan yhdessä ruokaa dagispäivän jälkeen. Isompien kanssa yleensä kokataan ja leivotaan enemmän viikonloppuisin, mutta kuopuksen juttu on tämä arkikokkaus. Samalla tulee vaihdettua päivän kuulumiset, vastattua kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin (joita tässä iässä on pal-jon) ja hihiteltyä yhteisille hassuille jutuille. Ei sen arkisen läsnäolon tarvitse tämän kummoisempaa olla. Eivät meidän lapset kaipaa mitään suurta ja ihmeellistä, vaan sitä, että ollaan ja tehdään yhdessä, ihan sama mitä.

Jotenkin osaan suhtautua tähän kokkailuun paljon rennommin nyt, kuin meidän isompien ollessa samassa iässä. Silloin tuntui joskus vähän hankalaltakin se, jos he halusivat (arkena) osallistua ruuanlaittoon. Nykyään ei ole niin tulenpalava kiire saada kaikkia arkiaskareita tehtyä mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ehkä on hiffannut senkin, että vaikka kaikilla olisi jo kiljuva nälkä, niin voi napata vaikka mandariinin, niin jaksaa odotella ruokaa sen ruuanlaiton ajan. Ja varmasti myös leppoisampi elämänrytmi yrittäjänä auttaa tässä suhtautumisessa. Silloin meidän elämäntilanne oli paljon kuormittavampi, kun mulla oli kaksi työtä, ei ollut autoa ja Ottokaan ei voinut tehdä etäpäiviä. Ei silloin tarvinnutkaan pystyä kaikkeen, tehtiin parhaamme siinä tilanteessa, mikä silloin meillä oli. Onneksi isot ovat kuitenkin saaneet osallistua viikonloppuisin ja jostain ovat löytäneet suuren rakkauden leipomistakin kohtaan, vaikka me vanhemmat ei siinä mitään virtuooseja ollakaan. He saavat aina halutessaan leipoa ja kokeilla uutta.

Mä rakastan niitä kliseisiä pikkutauluja, joissa lukee ”XXX keittiö on kodin sydän”. Paitsi haluaisin meille sellaisen, jossa lukisi ”Hyttisten keittiö on kodin sydän”. Koska se on meidän kaikkien keittiö ihan yhtä lailla, eikä vaan mun. Ehkä lapset voisivat maalata mulle sellaisen äitienpäivälahjaksi, vinkvink Otto, kerrankin olen vinkkeineni ajoissa!

Tykkäättekö te laittaa (pienten) lasten kanssa ruokaa? Mitä kaikkea lapset saavat tehdä keittiössä?