Tänä syksynä blogimaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko koko bloggaaminen jo aivan väljähtynyttä touhua, ja kuinka kauan blogeilla on vielä tulevaisuutta. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, ja nyökytellyt monen tekstin kohdalla että ”joo, tältä mustakin tuntuu”. Se on ihan fakta juttu, että bloggaaminen on elänyt murroksessa jo vuosia, ja se millainen blogimaailma on tällä hetkellä, ei välttämättä ole ihan se munkaan suosikkini. Haikailen joskus itsekin sitä aikaa, kun bloggaaminen oli vähän yksinkertaisempaa – kuvattiin vaan päivän touhut, löpistiin jotain ja samantien liveksi saman päivän jutut.

Nykyään bloggaaminen on niin paljon ammattimaisempaa jo harrastelijatasolla, että kun sitä ihan oikeasti tekee työkseen, ovat odotukset itseä kohtaan välillä kohtuuttomia. Taito ja tieto lisäävät tuskaa, ja siitä ottaa enemmän paineita, että omien kirjoitusten pitäisi aina, ja joka kerta tarjota lukijoille jotain konkreettista. Joku tunne, jotain järkevää ajateltavaa, vinkkejä tai vertaistukea. Miksei hyvä mieli riittäisi?

Koulutuksissa painotetaan sitä, että blogi ei voi menestyä vain arkisella hutulla, vaan lukijan täytyy saada siitä irti jotain enemmän. ”Eihän kukaan jaksa lukea päivästä toiseen turhanpäiväistä löpinää ja kuulumisia, vaan blogin täytyy erottua joukosta.” Puhumattakaan siitä, että jokaisesta postauksesta pitäisi löytyä hakukoneoptimoitu otsikko fiksulla avainsanalla varustettuna, ainakin pari väliotsikkoa, ja selkeä punainen lanka.

Mutta hetkinen – eikös se arkinen löpinä kuulumisineen ollut juuri se, mistä kaikki alkoi? Eikö juuri se ollut se, mikä erotti blogit naistenlehdistä ja muista lifestylemedioista? Aito elämä, arki ja tunteet. Ei siloitellut kuvat, ei ammattilaisten haastattelut aiheiden yhteydessä, ei toimittajatasoisesti jäsennelty teksti, tai huippukuvaajien ottamat asukuvat. (näillä en viittaa omaan blogiini, vaan blogimaailmaan yleisesti)

Kuusi ja puoli vuotta sitten kirjoitin blogia itselleni, mutta muut toki lukivat sitä. Kysyin kyllä joskus postaustoiveita, mutta uskalsin ja halusin käsitellä niitä aina vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Uskalsin tuoda esiin rohkeitakin mielipiteitä, ja kirjoittaa välillä tiukasti. Nykyään harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin avaan suuni jostain päivän polttavasta aiheesta, ja siinä harkintavaiheessa suurin osa aiheista tippuukin jo pois. Ei vaan ole sen arvoista.

Käyn tekstin läpi kymmeniä kertoja ennen julkaisua, ja yritän miettiä jokaisen mahdollisen ihmisen näkökantaa ja ottaa kaikki mahdolliset skenaariot huomioon. Siitä huolimatta en yleensä onnistu siinä täysin. Aina joku omaa niin kertakaikkiaan erilaisen näkökulman kuin minä itse, että en ole osannut ottaa sitä edes huomioon. Vaikka yritän vääntää rautalangasta jokaisen mahdollisen asian, se ei yleensä riitä. Mun mielestä on hurjan hienoa ja avartavaa keskustella erilaisista mielipiteistä, vaihtaa ajatuksia ja saada uusia näkökulmia, mutta en aina uskalla enää herättää sitä keskustelua.

Arvatkaa miksi myös rakastan tehdä kaupallisia yhteistöitä (sen lisäksi että on kivaa testata uusia juttuja, haastaa itseään kuvien ottamisessa ja oppia uusia asioita)? Koska silloin en yleensä aseta itseäni ja elämääni alttiiksi arvostelulle, vaan tuotteen tai palvelun, tai korkeintaan sen kuinka usein teen kaupallisia yhteistöitä. Silloin saan lukea pääosin mukavia arvontakommentteja, tai keskustella talvivaatteiden ominaisuuksista. Se on turvallista, mukavaa, eikä se satuta mua. Henkilökohtaisuus ja itsensä antaminen on pelottavaa – siksi jostain muusta on niin paljon helpompi kirjoittaa.

Nämä asiat on mietityttäneet mua paljon tänä syksynä. Mitä kaikkea olen valmis ottamaan vastaan, mitä antamaan? En vieläkään tiedä täydellistä vastausta, mutta tiedän sen että kaikesta huolimatta rakastan edelleen tätä mitä saan tehdä. Rakastan jutella teidän kanssa, rakastan inspiroitua teistä ja haastaa itseäni inspiroimaan teitä. Vaikka joskus tuntuu ihan älyttömän raskaalta asettaa itsensä alttiiksi sille kaikelle, mille bloggaaja itsensä altistaa, se kaikki muu on tärkeämpää, ja vetää pidemmän korren. Teidän viestit ja kuulumiset merkitsevät mulle ihan älyttömän paljon. Se kaikki muu mielettömän upea osallistuminen ja myötäeläminen, jota 99% saamastani palautteesta onneksi edelleen on.

Olen pohtinut kaikkia mahdollisia asioita, ja päättänyt vaan, että tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tämä blogimaailmassa käyty keskustelu on auttanut mua ymmärtämään jälleen kerran, että en ole näiden ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin. Kaikki me bloggaajat ja muutkin somevaikuttajat ollaan samassa veneessä, ja punnitaan samoja asioita joka päivä. Välillä se vaan unohtuu, kun ei muista vaihtaa niitä ajatuksia kollegoiden kanssa. Helposti vaan ajautuu miettimään pessimistisesti, että on varmaan ainoa joka saa niin hirveitä kommentteja. No, en ole, en todellakaan, valitettavasti ja onneksi.

Ainoa oikea tapa blogata on mielestäni se, että tuottaa vain sellaista sisältöä mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja niin mä aion tehdä jatkossakin. Joskus se tarkoittaa jotain, ja joskus jotain muuta. Mä lupaan olla rohkea, ja tarttua pelkäämättä jatkossa niihin aiheisiin joita pidän tärkeänä. Aion edelleen rohkeasti kertoa meidän elämästä sellaisena kuin sen koen, ja näyttää niitä asioita mitä pidän sopivina näyttää. Ja aion näyttää sitä arkea, ja höpötellä välillä vailla päätä tai häntää. Tiedän, että teidän joukosta löytyy paljon niitä, jotka tykkäävät myös arkisesta rupattelusta vailla punaista lankaa. Vaikka blogimaailma kuinka ammattimaistuu, en aio kadottaa itseäni täältä.

Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täällä voi olla hyvinkin ammattimaiseen tapaan toteutettua sisältöä, ja toisinaan niitä puhelimella otettuja vähän mössöisiä räpsyjä. Ja sitä, että välillä listaan joululahjatoiveita, joskus ällösöpöilen parisuhdejuttuja ja toisinaan kerron mielipiteitäni. Juuri siihen sillisalaattityyliin, jota täällä on aina ollutkin. En ole eikä musta tule sisältöautomaattia, joka tekee aina tasalaatuista taattua tavaraa, vaan olen minä, ja blogi elää mun mukana.

Sana on vapaa, millainen viba teille tulee tällä hetkellä blogeista yleisesti? Mitä kaipaisitte lisää? Onko ammattimaisuus kiinnostavampaa, vai se arkinen höpöttely? Mitä haette, kun lähdette lukemaan blogia, mitä toivotte saavanne siitä irti?

Tervetuloa blogijoulukalenterin ensimmäiseen luukkuun! Tästä tämä ihana matka kohti joulua alkaa jo neljättä kertaa mun blogissa ja mä olen ihan superhyper innoissani. Toivottavasti tekin. Kivaa odottaa joulua yhdessä teidän kanssa ja virittäytyä tunnelmaan joka aamu. Mä julkaisen uuden joulukalenteriluukun joka aamu tasan klo 7.00 eli hyvin kerkeää vaikka työmatkalla tsekkaamaan jos haluaa. Kalenterissa on luvassa vaihtelevasti kaikkea mahdollista tarinoista vinkkeihin, diy-jutuista resepteihin ja videoista arvontoihin. Pysykää siis kuulolla! Tässä sen pidemmittä puheitta, ensimmäinen luukku eli meidän kuopuksen ihan eka oma joulutarina hänen tekemänsä kuvituksen kera.

”Olipa kerran joulupukki. Se oli tyttö jolla oli punainen mekko ja pitkä parta. Joulupukki meni sen autolla joka osasi lentää. Se meni sillä antamaan lapsille lahjoja. Ne meni ekaksi Espanjaan, sitten Suomeen, Englantiin, Ruotsiin, Kreikkaan ja Japaniaan ja vielä Helsinkiin. Ne lapset halusi lahjaksi vaatteita, ja prinsessavaatteita koirille ja kaulahuivin ja sitten vielä aikuisten pinnejä. Sitten se pukki kävi meidän kummitytön luona Zimbabwessa ja antoi sille lahjaksi housut kun sillä oli vaan hame. Sitten se kokeili niitä ja ne oli kivoja ne housut mutta vähän pitkät ja sitten se pukki vähän klippasi niitä. Sitten pukki meni sen omaan kotiin Korvatunturille. Se leikki sen tonttukavereiden ja porojen kanssa. Sen pituinen se.”

Ihanaa joulukuun ensimmäistä tyypit <3

Me kuvattiin maanantaina ennen koulutuspäivää Emilian kanssa vähän raskauskuvia musta. Mulle ei ole koskaan ennen tehty raskauskuvausta vaikka tämä jo kolmas raskauteni onkin, ja päätin jo heti alussa että haluaisin ikuistaa tämän masun sitten ihan kunnolla. Olen jo pitkään ihaillut kaikkia upeita raskauskuvia toisten blogeissa ja Pinterestissä, ja nyt vihdoin sain omatkin kuvat itselleni! Niillä oli kyllä iso merkitys, oli ihanaa laittautua nätiksi ja pukeutua ihaniin hepeniin.

Valkoinen paita Lexington (kuvauslainassa), alusvaatteet Lindex

Mulle kuvaajan piti ehdottomasti olla joku tuttu jonka kanssa olen ennenkin kuvannut edes jotain, siksi hyvä ja rakas ystävä oli paras mahdollinen valinta kuvaajaksi. Varsinkin näin raskausaikana mä oon tosi herkkä omasta ulkonäöstäni ja mun on vaikea tuntea itseäni kauniiksi, jännitän myös helposti sitä miltä näytän. Emilian kanssa pystyin rentoutumaan ihan täysin ja kun kuvauspaikkana oli vielä oma koti niin olo oli mitä parhain, yhtään ei tarvinnut jännitellä. Ja Emilian kuvia jo vuosia nähneenä tiesin että jos joku osaa mut saada näyttämään kuvissa hyvältä niin hän, siinä on lahjakas mimmi!

Neule kuvauslainassa, alusvaatteet Björn Borg*

Oltiin onnekkaita ja saatiin ihan mielettömän kaunis auringonpaiste kuvausseuraksi, ja kuvattiin ensin alakerrassa ja sitten siirryttiin valon mukana talon toiselle puolelle meidän makkariin yläkertaan. Kuvattiin useamman tunnin ajan ja kieltämättä vaikka kuvissa näyttää rennolta niin alkoi se vähän raskaanaolevassa kropassa tuntumaan kun pysytteli aina tietyssä asennossa. Mutta oli todellakin sen arvoista, näistä kuvista mulle jää kauniita muistoja tästä kolmannesta raskausajasta, ja ehkä jonkin näistä voisi kehystää meidän makuuhuoneen seinälle muiden valokuvien kanssa.

Paita ja sukat H&M Alusvaatteet Björn Borg*

Kaikki kuvat: Emilia Huttunen

Talvella raskaanaolemisessa on se huono puoli että ei pääse ulos ottamaan mitään miljöökuvia, mutta toisaalta uskon että kotona olo oli huomattavasti rentoutuneempi kuin mitä se olisi missään muualla voinut olla. Mä olen tosi super tyytyväinen näihin kuviin ja kiitollinen siitä että mulla on noin lahjakas ja kultainen ystävä joka ne halusi ottaa ja jolle oli helppo sanoa omat toiveet ihan suoraan. Mä hyvin harvoin kuvaan minkäänlaisia boudoir-kuvia (tämä oli toinen kerta, kerran olen kuvannut huomenlahjaksi Otolle ennen meidän häitä), joten ei tämä vaatetuskaan ollut ihan se kaikkein luontevin itselleni, mutta onneksi ystävän kanssa sekään ei haitannut.

Emilian blogissa on lisää kuvia kuvauksista, mutta kummallakin meillä vain murto-osa. Me kuvattiin runsaasti myös sellaisia kuvia jotka tulivat vain omaksi muistoksi kotialbumiin. Musta on ihan uskomatonta vielä näin kolmannellakin kerralla millaisen muutoksen kroppa käy läpi raskauden aikana, ja miten se kantaa ja kasvattaa sisällään uuden pienen ihmisen. Oli huikeaa saada se muutos tallennettua.

Kiitos vielä Emilialle näistä ihanista kuvista ja eilisestä huipusta päivästä <3

Oletteko te käyneet raskauskuvauksessa tai harkinneet sellaista? 

Tänä vuonna joulu oli juuri sellainen kuin olin haaveillutkin, eli ihan paras. Kukaan ei ollut kipeänä, mitä jännitin aattoaamuun asti. Kaikilla oli hyvä fiilis, ja herättiin pirteänä kinkun paistoon ja riisipuuronkeittoon puoli yhdeksän maissa. Lapsetkin nukkuivat vähän pidempään, ja heräilivät sopivasti riisipuurolle yhdeksän maissa. Aamiaisen jälkeen kokkailtiin vähän aikaa, ja lähdettiin sitten koko perhe yhdessä pulkkamäkeen purkamaan vähän joulujännitystä. Taas kävi niin että pulkkamäessä oli niin hauskaa että melkein missattiin Lumiukko telkkarista, mutta onneksi kerettiin juuri ja juuri kotiin kun vähän laitettiin tossua toisen eteen!

Lumiukon ja pulkkamäen jälkeen oli joulusaunan vuoro. Mä rakastan käydä keskellä päivää saunassa, se on jotenkin niin ihanaa ja rentoa. Zelda on myös ihan saunafani, mutta Tipa ei oikein tykkää. Laittauduttiin saunan jälkeen rauhassa, kun aamu oltiin menty verkkarilinjalla, ja sitten tehtiin viimeiset ruokavalmistelut ja kuorrutettiin kinkku, josta tuli paras kinkku tähän mennessä! Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se meni?

Jouluruoka oli herkullista, ja tänä jouluna maistui jopa Tiarallekin. Zelda ei niin ruuasta välittänyt, mutta kinkku oli hänenkin mieleensä. Mä päädyin sitten tekemään peruslaatikoiden lisäksi bataatti-vuohenjuustolaatikkoa, joka ylitti kaikki odotukset! Se oli aivan täydellistä, ja sitä aion tästä eteenpäiin tehdä joka joulu. Bataatti ja vuohenjuusto sopivat yhteen tosi hyvin, ja laatikko oli ihanan pehmeän makuista.

Ruuan jälkeen lapset alkoivat olla aivan täpinöissään, kun odottivat joulupukkia niin kovasti. Meille piti tulla tänä vuonna joulupukki, mutta hän peruuttikin sitten vain pari päivää ennen jouluaattoa, jolloin ei lähialueen pukeilta löytynyt enää vapaita aikoja. Meidän piti sitten vähän improvisoida, ja päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että pukki oli jättänyt paketit meidän ulko-oven taakse kirjeen kanssa, ja hänellä oli kiireessä unohtunut jopa tonttulakki siihen lahjasäkkien päälle.

Lapset olivat aivan haltioissaan kirjeestä, ja tietenkin lahjoista, eivätkä tuntuneet olevan pettyneitä siitä että joulupukki ei ehtinytkään sisälle asti. Tiara painoi pukin unohtaman lakin päähänsä ja toimi hienosti lahjojenjakotonttuna meille, äidin pienellä avustuksella.

Lahjoja availlessa saatiin kulumaan loppuilta, omat paketit avattiin Oton kanssa vasta juuri ennenkuin lapset menivät nukkumaan. Lapset olivat aivan onnessaan kaikista lahjoista, ja nämäkin kaksi päivää on kyllä saatu hyvin kulumaan uusien lelujen kanssa. Lelut ovat menneet iloisesti sekaisin jo, ja molemmat leikkivät yhdessä uusilla jutuilla sulassa sovussa, vaikka jännitin että tuleeko sitä perinteistä ”tämä on minun!” -taistelua.

Mä sain Otolta maailman ihanimman lahjakortin joululahjaksi, sitä lukiessa meinasi itku tulla. Sain kuin sainkin myös ne Marc by Marc Jacobsin korvikset, ja kaikkea muuta kivaa. Otto taisi olla ihan tyytyväinen myös omaan kelloonsa, GTA5-peliinsä ja Juha Vuorisen viimeiseen Juoppuhulluun, joka tosin on ollut mun luettavana tässä ihan ekaksi, kun Otto on keskittynyt pelaamaan. Pääsin itsekin jo testaamaan GTA:ta, ja mä jopa osasin vähän pelata!

Ihana jouluaatto oli kyllä, ihan täydellinen! Tälläistä joulua mä kaipasin sen viime joulun sairastelurumban jälkeen. Nyt vietellään sitten ihan rauhassa vuoden viimeisiä päiviä, ja otetaan rennosti. Blogin kanssa aion ottaa rennommin myöskin kunnon joulukalenterirutistuksen jälkeen, mutta en mä täydessä hiljaisuudessa aio olla! Vierasbloggaan myös Oton kanssa sinne Kaksplussan puolelle vielä ainakin yhden tekstin, jonka linkkaan blogin fb-sivuille.

Meillä jatkuu lasten mentyä nukkumaan tänään Oton ideoima ”Iinansivistämismaratoni”  eli toisinsanoen Star Wars -elokuvien katselu. Ennen eilistä en ollut nähnyt yhtäkään, ja tämä on Oton mielestä järkyttävä aukko sivistyksessä, hahha! Nyt olen siis nähnyt jo yhden, tänään sitten seuraava kehiin.

Rauhallista ja ihanaa Tapaninpäivän iltaa ja viikonloppua kaikille!

Miten teillä sujui joulunvietto? Kuuluuko teidän jouluperinteisiin joulusauna päivällä vai illalla? Mikä on teidän lemppari jouluruoka?

Huh, mistähän sitä aloittaisi. Nyt ei ole luvassa joulukuulumisia, vaikka niitä olisikin hauska kirjoittaa, nyt on luvassa uutisia joita olen pantannut sisälläni pienen ikuisuuden, omaten päivä päivältä kasvaneen halun huutaa ja kiljua koko maailmalle mitä on tapahtumassa. Salailu on rankkaa, etenkin jos on tälläinen hätähousu kuin minä. Mutta tänään mä saan viimein kertoa!

Joku teistä ehti jo ehkä lukea että Kideblogit lopettaa toimintansa vuoden vaihteessa. Tämä päätös oli yhteinen ja pitkään harkittu. En missään nimessä koe tehneeni virhettä, kun valitsin Kideblogit niin pitkään kaiken muun ohi. Tämä tie piti katsoa loppuun, ja nähdä mitä siitä tulee. Olen oppinut paljon, kun olen saanut olla mukana pyörittämässä meidän pientä portaalia, mutta kieltämättä olen kaivannut myös askelta uusien haasteiden suuntaan. Tänä vuonna on tuntunut, että junnaan paikallani, kun kaikki muut menevät eteenpäin.

Kideblogit oli mun blogikotina kaksi vuotta, ja sinä aikana olen oppinut blogimaailmasta ihan älyttömästi. Ensin bloggaajana, ja sitten myös itse osakkaana. Osakkuus kuitenkin otti enemmän kuin antoi, vaikka hienolta kuulostikin.  Tätä hommaa on tehty rakkaudella ja antaumuksella, mutta kun kaikilla on pulaa ajasta ja voimavaroista, ei se yksinkertaisesti enää riitä. On aika priorisoida, ja mä valitsen mun blogin.

Tammikuun 12. päivä mä siirryn takaisin ”pelkäksi” bloggaajaksi ja aloitan kirjoittamisen osoitteessa butimahumannotasandwich.indiedays.com

Mä olen helpottunut ja ihan sanoinkuvaamattoman innoissani muutosta. On mieletöntä päästä Indiedaysille, monien ystävieni ja huippubloggaajien joukkoon. Indiedays on tullut tutuksi vuosien aikana erilaisten tapahtumien ja tietysti myös ystävieni kautta, ja en voisi kyllä kuvitella parempaa tulevaa blogikotia itselleni. Indiedaysin sivuilla julkaistiin tiedote mun siirrosta jo viime viikon perjantaina, ja sen jälkeen muutama teistä on muuttoni jo huomannutkin, ja asiasta kysellyt. Mä pahoittelen, etten aiemmin voinut ottaa kantaa asiaan vaikka se jo julkista tietoa olikin.

Uskon, että Indiedaysin upeassa ja kannustavassa ympäristössä mulla on mahdollisuus viedä blogia taas isompi askel eteenpäin. Siellä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä jatkuvasti, ja takana on kokenut ja osaava porukka. Tämän vuoden olen pyörittänyt sekä blogia, että ollut mukana portaalin pyörityksessä ja silti olen rutistanut ulos enemmän postauksia kuin koskaan aiemmin. Toivon siis, että se aika jota nyt jää blogille enemmän, näkyy myös postauksissa ja blogin laadussa positiivisesti!

Uskon myös, että tämän muuton myötä mun stressitaakka pienenee aimo annoksen, ja mulle jää aikaa myös itselleni perhearjen pyörityksen ja blogihommien lisäksi, ja se jos mikä on tavoittelemisen arvoista. Blogin kannalta muutto on toivottavasti teidänkin mielestä ainoastaan positiivinen juttu. Jos meininki johonkin suuntaan muuttuu blogissa, niin toivottavasti vielä laadukkaampaan. Omasta kynästäni en ole luopumassa, päinvastoin, musta tuntuu että tämän pitkän salailun jälkeen mä voin vihdoinkin kirjoittaa taas vapaasti ja toteuttaa itseäni.

Mä haluan kiittää teitä kaikkia siitä, että olette pysyneet mukana nämä vuodet. Teidän ansiosta mä olen tässä nyt, parin viikon päässä erään pitkäaikaisen haaveeni toteutumisesta. Toivottavasti te kaikki seuraatte perässä myös uuteen osoitteeseen! Merkitkää kirjanmerkkeihin butimahumannotasandwich.indiedays.com sillä 12.1. tulee nopeammin kuin uskoisikaan!

Sinne asti kuulumiset löytyvät edelleen täältä, ja tietenkin facebook-sivuja ja instagramia seuraamalla pysytte aina kartalla, sillä muistuttelen muutosta niissä aivan varmasti. Kiitos myös jokaiselle Kidebloggaajalle näistä vuosista, vertaistuesta, myöhäisillan syvällisistä keskusteluista ja kaikesta mitä olen teiltä oppinut. Meillä oli hieno porukka loppuun asti <3

Aivan ihanaa joulupäivää kaikille, mä kirjoitan teille joulukuulumisia mahdollisimman pian, kunhan olen ensin sulatellut tätä aihetta hetken itse, ja saanut joulujutut purkkiin.