Olen mukana Indiedaysin ja Boschin kampanjassa jossa me saatiin uusi EasyComfort Sensixx’x Di90 -silitysrauta testattavaksi. Kuka meillä silittää? Tähän asti ei kukaan. Meillä ei ollut edes silityslautaa, meillä oli vain mun äidin ikivanha silitysrauta jostain 90-luvulta. Joskus jos oli ihan pakko laittaa kauluspaita päälle, mä silitin sen pyyhkeen päällä lattialla. Tai oikaisin pahimmat rypyt siis. Arvaatte varmaan että suosin yleensä rypistymättömiä materiaaleja ja tai ryppyjen täydellistä ignooraamista vaikka tiedän että ne eivät näytä hyvältä.

Me ollaan oltu viisi vuotta yhdessä, mutta aina sitä vaan oppii toisesta uutta. Kuten sen että hän osaa silittää. Uuden silitysraudan saatuamme, ja silityslaudan ostettuamme Otto ilmoitti olevansa taitava silittäjä. Enhän mä olekaan kuin viisi vuotta silittänyt herran kauluspaitoja aina kiireessä ennen juhliin lähtöä, pyyhkeen päällä lattialla. Ehkä ratkaisuni oli liian kotikutoinen ja hankala? Tiedä häntä. Mutta kuulemma nyt kun meillä on uusi hifistelysilitysrauta, hänkin voi silittää. Ehkäpä näemme siis jatkossa useammin kauluspaitoja Oton päällä?

Kuinka monta kertaa olisin voinut levittää meikkivoiteen paremmin, ehtinyt kihartaa hiukset tai tehdä näyttävämmän silmämeikin juhliin, jos vain olisin käyttänyt sen silityshetken niihin silittämisen sijaan. Mutta ei, olen käyttänyt sen silittämiseen. Onneksi tähän on nyt tullut muutos! Nyt kun meillä on uusi hieno Boschin Sensixx Di90 EasyComfort silitysrauta, Ottokin haluaa tarttua siihen ihan itse, ainakin silloin kun on pakko.

Kuvattiin Oton kanssa teille lyhyt videonpätkä siitä miten rauta toimii, (videolla mm. videomateriaalia siitä kun mieheni silittää tyytyväisenä). Kannattaa kurkata!

Kun vertaa meidän ysärirautaa tähän uuteen monitoimihöyrysilitysrautaan, ovat ne kuin yö ja päivä. Siinä missä vanha silitysrauta valutti vettä vaatteelle, meni liian kuumaksi helposti eikä edes höyryttänyt enää, tämä uusi suoristaa pahimmatkin rypyt MaxSteam-höyrytoiminnolla, löytää aina automaattisesti sopivan lämpötilan vaatteen materiaalista riippumatta ja höyryttää jopa verhot sileiksi, samalla kun ne roikkuvat jo ikkunassa. Ihanaa kun silitys on turvallista ja helppoa tällä uudella raudalla, se säästää aikaa ja hermoja.

LUKIJAKILPAILU: Jaa video facebookissa, ja kommentoi tähän postaukseen jakaneesi sen, niin olet mukana BOSCH-tuotepaketin arvonnassa. Arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Onnea kisaan kaikille!

Meinasinpa taas aloittaa tämän postauksen niin terävällä huomiolla että jälkikäteen hävettää. Meinasin todeta että herranjumala, blogini on jo vanhempi kuin meidän esikoinen. Eihän se suinkaan ole ollut sitä kokoajan, eihän. No mutta, tarkoitukseni oli vain nostaa esiin se, että nämä kaksi, blogini ja esikoiseni ikä, kulkevat aika käsi kädessä. Sieltä esikoisen odotusajaltahan tämä kaikki on saanut alkunsa. Vuosi vuodelta molemmat ovat kehittyneet aimoharppauksin eteenpäin. Silloin kun esikoiseni ei vielä käyttänyt kenkiä, oli blogikin vielä kaukana jopa niistä kuuluisista lapsenkengistä.

Nyt esikoinen opettelee kovaa vauhtia pyöräilemään, lukee kirjoja jo täyttä häkää ja tanssii muutaman viikon päästä innokkaana ja taitavana tanssikoulun kevätnäytöksessä. Hän on monista mahtavista taidoistaan huolimatta vielä lapsen kengissä, niinkuin kuuluukin, mutta blogini ei ehkä enää ole. Viiden vuoden jälkeen musta tuntuu että kehtaan vihdoinkin sanoa että tiedän jotain bloggaamisesta. Alan ehkä pikkuhiljaa tuntea itseni jo ihan oikeaksi bloggaajaksi, jos tiedätte mitä tarkoitan. En enää koe olevani pelkkä keltanokka kaikkien niiden ammattilaisten joukossa, olenhan itsekin tehnyt tätä työkseni jo useamman vuoden.

Se tuntuu hyvältä, tunnen oloni varmemmaksi kuin ennen. En koe tarvetta sulautua joukkoon, niinkuin joskus ennen koin. Tiedän että mun blogia ei lueta siksi että ”se on niinkuin ne kaikki suositut bloggaajat”, vaan mun blogia luetaan sen itsensä takia. Siksi että se on sellainen kuin se on. Ei sen tarvitsekaan olla niinkuin muut. Tiedän myös että ei ole mitään ”niitä muita”, ei ole mitään kaavaa siihen miten luodaan hieno ja menestyksekäs blogi. On vain joukko ihmisiä, persoonia, jotka jostain syystä onnistuvat koskettamaan muita ihmisiä, joko tunteillaan, kuvillaan, sanoillaan, tyylillään tai samaistuttavuudellaan. Tai niillä kaikilla.

Kulunut vuosi on ollut bloggaajana mulle yksi kaikkein vaiherikkaimpia. Voitin teidän ansiostanne kaksi palkintoa, viime syksynä vuoden suosituin lifestyleblogi -palkinnon, ja tänä keväänä tulin toiseksi Vuoden viihdyttävin blogi -kategoriassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut rennommin kuin parina aiempana vuotena. En ole juossut pää kolmantena jalkana joka tilaisuudessa, en ole ottanut stressiä kaksi kertaa päivässä postaamisesta. Ja olen huomannut että se on ihan hyvä juttu. Olen huomannut, että yhtäkkiä en olekaan kohdannut hirveää vierailijakatoa siksi että olen ottanut rennommin. Päin vastoin, teitä on tullut lisää, paljon lisää.

Sain myös hetken aikaa kokea millaista oli olla bloggaavan miehen vaimo, sain Oton mukaani blogitapahtumiin ja sain katsoa ulkopuolisena läheltä, miltä se bloggaaminen näyttää. Uskon että sain aika paljonkin perspektiiviä omaan bloggaamiseeni siitä, mitä ja miten Otto teki. Se oli mulle arvokasta, ja uskon että myös Otolle oli tosi hyvä juttu nähdä mitä bloggaaminen vaatii. Myös se mitä olen nähnyt Oton saavan tilalle hänen lopetettuaan bloggaamisen, on ollut opettavaista. Olen pitänyt itsekin hanakammin kiinni omista rentoutumisen ja levon hetkistä, sillä mä en halua että jossain vaiheessa tulee se totaalistoppi. Mä haluan jatkaa tätä, ja viiden vuodenkin jälkeen voin sanoa rakastavani bloggaamista.

Vuosi sitten mä sanoin synttäripostauksessa näin ”Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi.” ja näin olen myös pyrkinyt parhaani mukaan tekemään. Olen kirjoittanut hyväntekeväisyydestä, rasismista, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja niin aion tehdä jatkossakin niin usein kuin mahdollista. Juuri nytkin on yksi aihe mielessä, jonka aion ehdottomasti nostaa täällä esiin vielä tämän kuun aikana, nimittäin Äitiyslaki.

Joka ikinen vuosi mä haluan kiittää teitä siitä että saan tehdä tätä, ja niin kiitän nytkin. Te olette parasta mitä bloggaaminen tuo mukanaan. Kiitos että saan kutsua blogiani viisivuotiaaksi, ja kiitos siitä että näiden kuluneiden vuosien aikana olette tarjonneet minulle korvaamattoman arvokkaita juttuja. Vertaistukea vaikeissa tilanteissa, neuvoja silloin kun joku on askarruttanut, lohdutusta silloin kun on surettanut, rohkaisua silloin kun on jännittänyt, palautuksen oikealle tielle silloin kun olen epäröinyt ja paljon muuta.

Muistan elävästi sen kun harkitsin pari vuotta sitten vaihtavani blogin nimen vain omaksi etu- ja sukunimekseni. Onneksi en tehnyt niin, kiitos teidän. Vaikka vielä tänäkin päivänä mua ärsyttää sanoa nimeä ääneen, laittaahan se kielen solmuun ja aina vähän hermostuneesti hihityttää kun sen sanoo jollekin joka ei sitä ole ennen kuullut, niin olen siitä silti ylpeä. Se huvittava, mieleenpainuvan hankala nimihirviö on osasyy siihen että mun blogi on täällä tänään. Ja onneksi nykyään on käyntikortit, jos oikein jännittää.

Ihanaa ja mahtavaa blogivuoden nro. 6 alkua meille kaikille! Tulkoon siitä vähintään yhtä huikea kuin näistä viidestä edellisestä. Ja kiitos, ihan oikeasti. <3

Viime vuodesta tuttuun tapaan kysynkin nyt teiltä, että milloin aloitte lukemaan blogiani? Viime vuonna sain 123 vastausta kysymykseen, ehkä muutama viime vuotinenkin on vielä paikalla, ainakin niin kovasti toivon!

Meillä oli kivoja suunnitelmia äitienpäiväksi, yhteistä aamupalaa ja lasten kanssa ulkoilemista ja Oton kokkaamaa herkkupäivällistä, mutta eilen illalla mullekin iski sitten raju vatsatauti ja edes vesi alkoi pysymään sisällä vasta aamuyöstä. Olo on hurjan voimaton vielä ja ei oikein tule äitienpäivätohinoista mitään, mutta sitten taas toisaalta olen saanut ihan maailman parhaita äitienpäivälahjoja ja kortteja lapsilta ja ainoa asia mikä mua harmittaa on se että en voi hukuttaa noita molempia mukuloita pusuihin ja haleihin ettei nuorempi nappaisi multa tätä tautia jota hänellä ei vielä ole ollut.

Äitiys on hienointa mitä mä olen koskaan saanut kokea. Äitinä mä tunnen olevani omassa roolissani. Kun juoksen lasten kanssa pihalla puhaltamassa saippuakuplia tai luen tytöille satukirjaa tai leivon heidän kanssaan pullaa tai silitän tukkaa tai lasken heidän kanssaan liukumäestä, mä olen minä. Lapset kainalossa omassa kodissa Oton kanssa mä tunnen oloni hyväksi, turvalliseksi ja kotoisaksi. 

Lapset on armollisia, heitäkin harmittaa että nyt ei voinut antaa haleja tai märkiä pusuja, mutta he ymmärtävät. ”Äiti huomenna kun sinä olet terve niin halitaan ja pussaillaan koko päivä!” Voin kertoa että en ole hetkeen odottanut mitään niin paljon kuin sitä. Olen kyllä lähettänyt molemmille haleja ja pusuja Oton kautta.

Esikoinen oli kirjoittanut tekemäänsä korttiin että ”Äiti on rakas ja sen kans voi leikkiä ja se on minun kaveri. Rakas äiti. Tiaralta.” Se sai kyyneleet silmäkulmaan, sillä tiesin että hän kirjoitti sen suoraan sydämestä, näin hän tuntee minusta. Kuopus sanoi että ”Sitten kun äiti on terve niin leivotaan äidille kakku. Suklaakakku. Koska minä ja äiti tykätään suklaasta, ja koska minä rakastan äitiä. Ja äitienpäivänä pitää olla äitien kakkua”. Aika ihania äidin pieniä<3

Meidän arjessa rakkaus on läsnä jokaisessa hetkessä, ja koen sen olevan suurin onnistumiseni äitinä ja toki myös Oton onnistuminen isänä. Eväät rakastamiseen mä sain omalta maailman rakkaimmalta äidiltäni, joka on vieläkin apuna ja tukena aina vaikka mitä tapahtuisi. Ihailen omaa äitiäni eniten maailmassa, sillä hän on kaikista kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta säilyttänyt oman positiivisen asenteensa. Ja vaikka hän on käynyt läpi mitä, hän on aina jakanut rakkautta ympärilleen ja huolehtinut muista parhaansa mukaan. Hän ei koskaan ole unohtanut sanoa mulle että rakastaa mua.

Mä olen kiitollinen siitä kaikesta mitä äitiys on tuonut mun elämään, ja mitä se tuo siihen joka päivä. Vaikka tämä äitienpäivä meni vähän plörinäksi näin paremman ilmaisun puuttuessa, olen hurjan onnellinen jokaisesta päivästä jona saan kunnian kutsua itseäni noiden kahden maailman mahtavimman tytön äidiksi. He rakastavat mua, olin sitten laittautuneena ottamassa asukuvia tai oksennustaudin jälkeen tukka likaisena yöpaidassa.

Tänään ympyrä sulkeutuu, viisi vuotta sitten äitienpäivänä 8.5.2011 mä aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Siinä missä tänään jäävät pois perinteiset äitienpäivävideot, en myöskään pysty tänään mihinkään kunnon synttärikatsaukseen. Mutta 5v ei ole mikään ihan pieni juttu, ja ensi viikolla on luvassa synttärihöpötyksiä ja katsausta menneisiin viiteen vuoteen. Äitienpäivävideon puuttumisen lupaan korvata Mallorcavideolla!

Vielä kerran aivan ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja kiitoksia teille kaikille jotka mun höpötyksiä täällä luette päivästä ja vuodesta toiseen <3

Olen mukana Indiedaysin ja Fennia Henkivakuutuksen kampanjassa, jossa pääsin kaivamaan luurangot kaapistani ja paljastamaan sen asian mitä mä aina lykkään seuraavaan päivään. Mä olen muuten aikalailla sellainen tyyppi että teen mieluummin kaiken aina heti enkä myöhemmin, ettei tarvitse stressata, mutta yksi sellainen juttu on jota lykkään aina vaan: vaatekaappien siivous, ja etenkin lasten vaatekaapin siivous. Laskut maksan aina heti kun ne tulevat, astianpesukoneen tyhjennän heti kun se on valmis ja työt teen mieluummin aina etukäteen kuin juuri ennen deadlinea.

Lasten vaatekaappi kuitenkin saa tursua ja pursua joka suuntaan, vähän liian pitkään, ennenkuin teen inventaarion ja luovun niistä vaatteista jotka eivät enää mahdu lapsille. Mä näen tässä lasten vaatekaapin tyhjennyksessä ja sen siirtämisessä jotain vähän samaa, kuin henkivakuutuksen ottamisessa (tai sen ottamisen lykkäämisessä). Mä en halua luopua niistä ihanista lemppareista, jotka joskus puin pienen kaksivuotiaan makkaran jalkaan tai siitä hellehatusta joka esikoisella oli päällä kivalla kesälomareissulla. Mutta kyllähän niistä pitää jossain vaiheessa luopua. Se on vaan niin haikeaa ja surkeaa, että sitä tulee lykättyä, vaikka aina kun sen saa tehtyä on helpottunut olo ja tilaa kaikelle uudelle ja kivalle.

Henkivakuutusta ottaessa ei tarvitse luopua mistään muusta kuin pienestä kuukausittaisesta summasta rahaa, mutta sen ajatteleminen tekee kipeää, että henkivakuutukselle voisi olla tarvetta. Eihän kukaan halua ajatella että entä jos kuolen, tai entä jos joudun työkyvyttömäksi loppuelämäksi. Mä olen oppinut omakohtaisesti että ikinä ei voi tietää mitä voi tulla eteen. Mun äiti joutui työkyvyttömyyseläkkeelle aivoinfarktin, molemminpuolisen keuhkoveritulpan sekä molempien lonkkien kuolioitumisen seurauksena 48-vuotiaana. Hän joutui lopettamaan työnteon miltei 20 vuotta liian aikaisin.

Mun äidillä ei ollut henkivakuutusta, ja siksi mulla on. Mä otin henkivakuutuksen jo vuosia sitten, ja sen pienen summan maksaminen kuukausittain takaa mulle sen että jos ikinä mitään pahaa tapahtuisi, mun, Oton ja lasten elämä on turvattu. Meidän perheessä kaikilla perheenjäsenillä on henkivakuutus ja turva vakavan sairauden varalta, ja ihan syystä. Henkivakuutuksella taataan sekä perheenjäsenten turva kuolemantapauksen sattuessa, että oma elintaso mikäli eteen tulisi vakava sairaus joka aiheuttaisi pysyvän työkyvyttömyyden. Lakisääteinen turva voi olla yllättävänkin alhainen, riippuen toki siitä kauanko on ollut töissä ja kuinka paljon on tienannut.

Fennian henkivakuutuksesta maksetaan kertakorvaus edunsaajalle perheenjäsenen kuoltua, ja henkivakuutus on voimassa 90-vuotiaaksi asti. Vakuutuksen voi ottaa 15-75 -vuotiaana. Pysyvän työkyvyttömyyden turvasta maksetaan myös kiinteä kertakorvaus, todistetusti pysyvän työkyvyttömyyden sattuessa. Tällä korvauksella voi kattaa esimerkiksi asuntolainan, autolainan ja muut kiinteät kulut.

Henkivakuutuksen hinnan voi laskea kätevästi nettilaskurilla omien tarpeiden mukaan, ja vakuutuksen ottaminen onnistuu helposti kotisohvalta käsin ilman käyntiä vakuutusyhtiön konttorissa tai soittelua. Vakuutusmaksun suuruus määräytyy ikäsi ja valitsemasi korvaussumman mukaan.

LUKIJAKILPAILU:

Onko sinulla jo henkivakuutus? Jos ei, niin miksi? Mä ainakin suosittelen hank

kimaan henkivakuutuksen heti eikä myöhemmin! Vastanneiden kesken arvotaan 50€ lahjakortti Stockmannille. Osallistumisaikaa on 5.5. klo 22.00 asti, voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti joten muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Onnea arvontaan! Arvonnan tarkemmat säännöt löytyvät TÄÄLTÄ.

Tämä postaus on pyörinyt mulla luonnoksissa kuukausikaupalla, sillä olen halunnut kerätä rauhassa niitä vanhemmuuden tähtihetkiä, jolloin todella tiedät ja tunnet olevasi vanhempi. Vanhemmuus on äärettömien tunteiden summa, ja jokaiseen päivään mahtuu ainakin jonkinlainen tunteiden vuoristorata. Välillä se on lasten vuoristorata, välillä aikuisten, varmaa on vain se että yksikään päivä ei ole samanlainen.

1. Meillä ei ole ollut enää kahteen vuoteen vauvaa, mutta silti edelleenkin joka ikinen kerta kun menen suihkuun, kuulen vauvan itkua taustalla. Vaikka missään ei olisikaan itkevää vauvaa. Kai se suihku on aina kuulostanut ihan vauvan itkulta mutta vasta äitiyden myötä sen äänen on erottanut sieltä virtaavan veden liplatuksesta.

2. Vain toinen vanhempi ymmärtää, kun puhun sukkapiiloista. Eli niistä jo kerran tarhassa jalassa olleista sukista, jotka ovat täynnä epämääräistä pikkutavaraa paperisilpusta kindermunaleluihin ja barbien kenkiin, ja joita löytyy sängyn alta, kirjahyllyn takaa, sukkalaatikosta ja nukenvaunuista. Niitä sukkapiiloja, joita löytyy aina vielä se yksi siinä vaiheessa kun olet jo huokaissut helpotuksesta että koko huone on siivottu ja kaikki tavarat paikoillaan. ”Mut kun ne on niin kivoja säilytyspusseja” T. 3-vuotias

3. Vasta vanhemmuus saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä ettei ole muovaillut tarpeeksi muovailuvahalla, leikkinyt tarpeeksi barbeilla, rakentanut tarpeeksi isoa legotaloa tai lukenut tarpeeksi montaa kertaa sitä yhtä ja samaa Pikku Eetu -kirjaa.

4. Vasta vanhemmaksi tultuani olen oikeasti oppinut mitä huono omatunto tarkoittaa. Kyllä sitä joskus aiemminkin vähän kalvoi rintalastassa jos ei jaksanut nähdä kaveria tai jos oli pitämässä hauskaa vaikka olisi pitänyt tehdä läksyjä. Vanhempana huono omatunto saa kuitenkin aivan uuden merkityksen: se on asia joka kuuluu vähän jokaiseen päivään. Aina on huono omatunto jostain lapsiin liittyvästä, ja se huono omatunto on jotain syvempää ja raastavampaa.

5. Tiimalasinkääntäjä. Tiesittekö että se on maailman tärkein luottamustehtävä? En mäkään ennen. Vanhempana olen oppinut että Alias-peliä tai muuta tiimalasin sisältävää peliä pelatessa se kuka saa kääntää tiimalasia on verrattavissa lottovoittajaan. Ja se kuka ei saa kääntää tiimalasia, ilmaisee tyytymättömyytensä oikein kuuluvasti. Yhtä cooleja luottamustehtäviä ovat mm. hissin nappulan painaja (se on parempi joka saa tilata hissin kuin se joka ”vain” valkkaa kerroksen) sekä telkkarin avaaja.

6. Munavideot, luojalle kiitos niistä. Jos et tiedä mitä ovat munavideot, et ole luultavasti vanhempi tai sitten lapsesi on vielä alle 2-vuotias. Videot joissa avataan yllätysmunia ovat jokaisen lapsen suosikkeja, niissä on jotain sellaista mitä mä en ainakaan tajua mutta mitä lapset ympäri maailman rakastavat. Kaikki eivät tykkää samoista piirretyistä tai elokuvista, mutta munavideoista tykkää jokainen mukula.

7. Numero seitsemän on maaginen. Ensin siitä tulee kellonaika, johon et enää koskaan usko pääseväsi nukkuen heräämättä kertaakaan yön aikana. Sitten siitä tulee kellonaika, jonka nähdessäsi kiljut riemusta: ”ME NUKUTTIIN KOKO YÖ!”. Muutaman vuoden kuluttua huomaat että kello seitsemän on ja pysyy vaikka lapset ovat oppineet nukkumaan pidempään. Mikä pitkään nukkuminen? Missä? Ei meillä. Menitpä nukkumaan kymmeneltä illalla tai kolmelta yöllä, silmät aukeavat viimeistään seitsemältä.

8. Vaikka luulet että muistat lasten huvittavimmat kommellukset ikuisesti, olet väärässä. Kirjoita ne ylös, heti. Kun luet vauvakirjaa puolen vuoden jälkeen, saatat yllättyä. ”Ai sanoiko se oikeasti Puuha-Peteä Kuuka Kekeksi?”.

9. Meidät vanhemmat on suunniteltu niin että ne  kaikkein traumaattisimmat kokemukset unohtuvat ihan huolella. Ajan kuluessa niistä kuitenkin irtoaa yleensä suurin hupi. Älä siis lannistu kun lapsesi kakkaa niskakakat Citymarketin kassalla kurkku suorana huutaen, vaan poistu paikalta tyylikkäästi, kirjoita tapahtuma ylös vauvakirjaan ja naura kolmen vuoden kuluttua niin että kyyneleet valuvat ja poskiin sattuu. Lapsesi ei ehkä usko sinua kun kerrot, mutta viimeistään 30:n vuoden kuluttua voit sanoa ”mitä mä sanoin” kun lapsellasi on lapsia. Tai ainakin voit lohduttautua ajattelemalla näin.

10. Lapsille Sylkevä Kameli -pelin säännöt ja vanhemman työpuhelu ovat samanarvoisia. Kun ne säännöt tulevat mieleen ”JA sitten minä painan sitä nappia ja jos se on väärä niin sitten se kameli sylkee mun päälle mut jos se on oikee niin saan ottaa pullon!” niin ne on vaan saatava sanoa ääneen, ja vielä varmistettava että vanhempi on varmasti ymmärtänyt ne.

11. Valikoiva kuulo on ihan perusjuttuja. Kun juttelet kaverin kanssa puhelimessa henkilökohtaisia juttuja ja luulet lapsen värittävän keskittyneenä värityskirjaa, hän kysyy puhelun jälkeen erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä joihin vastaaminen saa hien nousemaan otsalle.  Mutta kun muistutat muistuttaneesi jo kahteen kertaan oman huoneen siivouksesta tai iPadiajan loppumisesta, ovat korvat yllättäen olleet ihan hukassa.

12. Lapsen brutaali rehellisyys on toisaalta virkistävää, toisaalta masentavaa. ”Mummu, sä et kyllä yhtään osaa ajaa autoa.” aamuruuhkassa ei kirvoittanut kovin suurta hymyä äitini kasvoilta. Itse yritän vielä pysyä positiivisena kun kuopus toteaa mahani olevan ”ihan iso” ja ruoan olevan ”ei ihan minun makuuni”. ”Isi älä viitsi laulaa kun mun korvia alkaa särkeä” on jo aika paha. Toisaalta, kun lapsi sanoo rakastavansa, tykkäävänsä jostain ruuasta tai että vanhempi on maailman paras, siitä tietää että hän todella todella tarkoittaa sitä eikä käy mielessäkään kyseenalaistaa sitä.

13. Kiusalliset kysymykset ruuhkabussissa ovat tulleet tutuksi. Miten se ihmisen biologia alkaakin aina askarruttaa juuri julkisilla matkustettaessa? Ehkä se on se kun paikalla on erilaisia ihmisiä ja asiat alkavat mietityttämään mukulaa. Ei siinä muuta vikaa kuin hitsin kovat suorituspaineet omaa vastausta miettiessä kahdenkymmenen silmäparin tuijottaessa. Vanhemman paineensietokyky on varmasti ihan omaa luokkaansa muutaman vuoden vastailun jälkeen.

14. Kun lapsi opettelee elämäntaitoja, on rankkaa olla vaan hiljaa ja puuttumatta. Eihän se lapsi koskaan opi ottamaan itselleen juotavaa jos hänen ei anna yrittää. Siispä ole vaan kieli keskellä suuta ja hymyile kauniisti, kun lapsi ensin ottaa haarukan yltääkseen avaamaan hanan haarukalla, sitten toteaa ettei se onnistu, hakee tuolin ja raahaa sitä pitkin lattiaa, kiipeää tuolille, ottaa kaapista mukin ja pudottaa toisen samalla, ottaa mukin piripintaan täyteen vettä ja kaataa ne päälleen hörpätessään. Lopuksi hän vie paita märkänä hanaan koskeneen ja mahdollisesti lattiallekin tippuneen haarukan takaisin laatikkoon, ja katsoo kysyvänä ”Enkö osannutkin hienosti ottaa vettä?!”.

15. Varpaat naamalla onkin ihan kiva juttu. En olisi kuvitellut ennen vanhemmaksi tuloa että joskus haluaisin nuuskuttaa jonkun varpaita. Mutta totta se on. Aamulla kun herään siihen että kolmevuotiaan varpaat ovat mun naamalla ja hän tuhisee vieressäni minionia puristaen, ei eka ajatus todellakaan ole että hyi hitto vie ne varpaat pois. Vaan sitä vaan hymyilee tyytyväisen onnellisena kun on sellainen tuhiseva pikkukaveri siinä niin ja sillä on vielä niin söpöt varpaat, ihan kuin isällään mutta minikokoiset ja vähemmän karvaiset.

Näin meillä, miten teillä? Kuulostaako tutulta?