Sain viime viikolla pari uutta vaatetta Sheinsidelta, joita kuvailtiin kauppareissun yhteydessä. Tuntuu ehkä hieman että viimeaikoina joka kerta olen tehnyt ainakin yhden hutivalinnan, joka ei päällä ole näyttänyt ollenkaan niin nätiltä kuin kuvissa.  Tällä kertaa valitsin valkoisen bleiserin, ja valkoisen, pitsiyksityiskohdin koristellun puseron. Bleiseristä tykkään hurjasti, mutta pusero on ehkä vähän liian tätimäinen mulle. Toisaalta se antaa ehkä vähän kontrastia vaikkapa minihameelle, mutta en ole varma onko paidan malli mulle se paras mahdollinen.

Asukuvia otettaessa tuli perinteisesti räpsittyä myös niitä vähän vähemmän onnistuneita kuvia, ja tavallisesta tarkasta seulastani poiketen päätin esitellä myös muutaman sellaisen loppukevennyksenä, haha! Kuvia katsellessa ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä päässä on juuri kuvanottohetkellä oikein liikkunut, ei ainakaan edustavuus tai tyylikkyys, siitä olen varma.

Bleiseri Sheinside* /  Paita Sheinside* / Housut Dr.Denim / Kengät Dinsko / Korut Lumoava* / * = saatu blogiyhteistyön kautta

Sininen ja valkoinen toimvat mun mielestä tosi kivasti yhteen, vaikka niistä vähän suomihenkinen viba tuleekin yhdistettynä. Ne raikastavat kivasti mustia housuja ja kenkiä, musta bleiseri taas olisi ollut ihan liian tunkkainen. Näyttää muuten jotenkin tosi orvolta, kun ei ole kelloa kädessä. En tajua miten kiireessä unohdin sen vaikka nykyään pidän sitä melkein aina! Mutta ehkä se ei kaada maailmaa että kello joskus unohtuu.

Paita Sheinside* / Tekonahkaleggingsit ZARA / Kengät H&M / Kello Guess* / * = saatu blogiyhteistyön kautta

Koitin yhdistää paidan nahkahousuihin jotta siitä saisi vähän rokimman, mutta ei se kyllä niin paljoa auttanut. Paita on kaunis ja kiva, mutta malliltaan väärä mulle. Se peittää kaikki ne mun vähäisetkin muodot, ja saa mut näyttämään perunasäkiltä pitsillä koristeltuna. No-no! Millaisellekohan vartalolle tämä paita sopisi?

Know your angles pätee myös asukuviin, sillä niitä otettaessa yleensä nopeus on valttia. Asukuvia räpsitään aina silloin kun ollaan matkalla jonnekin ja mukana on usein ainakin joku jota ei kiinnosta pysähtyä keskelle tietää räpsyttelemään, kuten vauva, mies tai mummo. Vaihtoehtoisesti itsellä  saattaa olla kauhea kiire jonnekin, eikä sekään innosta järjestämään tuntien editorialeja kuvien tähden. On siis tärkeää tietää missä asennoissa saa asun, kropan ja naaman näyttämään omasta mielestään parhaalta, ettei kuvaamiseen kulu kovin kauaa aikaa.Loppupeleissähän se on tärkeintä, että itse tykkää kuvista ja tuntee olonsa itsevarmaksi niiden suhteen, ei se mitä muut ovat mieltä.

Blogin alkuaikoina Otto saattoi ottaa pari sataa (kyllä!) kuvaa per asu että olin tyytyävinen ja löysin edes kolme etäisesti siedettävää kuvaa, ja siitä huolimatta kuvanlaatu oli silloin vielä ihan uskomattoman huonoa, kun kokemusta ei ollut kummallakaan. Nykyään yleensä 20 otosta riittää siihen että saan useamman onnistuneen kuvan joista valita parhaat. Aina silti joukkoon mahtuu myös noita yllä nähtäviä helmiä, ja hyvä niin. Saapahan hihitellä itselleen!

Kumpi asu kolahti enemmän? Mikä on paidan tuomio, kirppikselle vai annetaanko sille uusi mahdollisuus? Lemppari epäonnistunut asukuvani?

Kulunut viikko on ollut tapahtumia ja lennokkaita tulevaisuudensuunnitelmia täynnä. Joka päivä ollaan ravattu paikasta toiseen, ja huominen himapäivä sunnuntai tulee kyllä enemmän kuin tarpeeseen. On ollut pressitilaisuuksia, kaveritapaamisia, ulkoilua, kynsihuoltoa ja eilen viimeisimpänä Kideblogien ihanat 1v-synttärit Långvikin kartanossa. Tämä viikko on kyllä ollut lastenleikkiä tulevaan huhtikuuhun verrattuna, sillä tulossa on enemmän menoa ja meininkiä kuin koskaan. Hirvittää jo valmiiksi, mutta onneksi mun äiti tulee meille niin saa hoidettua menoja blogigaaloista Zeldan synttäreihin ja mahdollisen pienen blogimatkankin.

Alkuviikolla iskenyt takatalvi latisti vähän fiiliksiä, mutta onneksi kevät on tullut takaisin ja nyt tekee vain mieli suunnata ulos ja nauttia auringon lämmöstä. Olin juuri kerennyt siivota eteisen kaapit ja pakata kaikki talvivaatteet,-kengät ja asusteet varastoonviemistä varten, kun kurkkasin ikkunasta ja huomasin että lunta tulee kuin viimeistä päivää. Onneksi en ollut ainoa, kuulin monelta kaverilta samaa. Kävikö jollekin teistäkin niin, että kerkesi juuri tehdä kevätvaatteille tilaa, ennenkuin huomasi että talvivaatteita tarvitaan taas?

Kuvissa päiväunilta herännyt punaposki, joka käy välillä halimassa äidin ja isin unelmanpehmeitä Marimekon tasaraitapussilakanoita, ja sanomassa ”aaaaai”.

Zelda on oppinut tällä viikolla leikkimään puhuvansa puhelimessa, hän laittaa aina puhelimen korvalle ja toistelee ”haa, haa”, ihana pieni! Tuntuu että tällä viikolla muutenkin Zelda on ottanut aivan uuden ulottuvuuden puheen ymmärryksessä ja ymmärtää monia ohjeita hienosti, esimerkiksi tulee luokse tai näyttää oikeaa lelua kysyttäessä, jos kyseessä on jokin tuttu lempilelu. Viimeisiä vauvavuodenrippeitä karistellaan nyt selkeästi pois kovaa vauhtia, ja muutaman viikon kuluttua on neidin ensimmäiset synttärit.

Viikko ei ole missään nimessä ollut huono, olen päässyt kokemaan kivoja juttuja joista kerron lisää blogissa kunhan saan kuvat käytyä läpi ja käsiteltyä. Kuitenkin tuntuu että pitkästä aikaa on tullut useampia pieniä, ärsyttäviä vastoinkäymisiä. Sellaisia joita ei olisi ollenkaan osannut odottaa, ja vaikka ne eivät olekaan olleet mitään isoja juttuja, on välillä vähän harmittanut että miksi juuri nyt käy niin. Mutta pienet vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja saa olla iloinen siitä että kaikki on pääosin hyvin, ei niissä pikkujutuissa kannata jäädä rypemään. Mieluummin suuntaan ulos ja aurinkoon ja ostan kevään ensimmäisen jäätelön, mikä voisikaan piristää paremmin?

Nyt kuitenkin iloisempiin aiheisiin, eli arvonnan voittajaan. Lumoavan Serafina -korvakorujen voittajaksi selviytyi nimimerkki Sanna! Laitatko Sanna mulle sähköpostilla yhteystietosi osoitteeseen couturecouture(ät)windowslive.com niin saadaan palkinto oikeaan osoitteeseen. Paljon onnea arvonnan voittajalle! Mulla on tulossa nyt lähiaikoina muutama muukin arvonta, ei siis hätää jos ei voitto osunut nyt omalle kohdalle.

Ihanaa ja aurinkoista lauantaipäivää kaikille, mä palailen myöhemmin!

Vauvavuoden viimeinen kuukausi pyörähti eilen käyntiin, kun Zelda täytti 11 kuukautta. Uskomatonta! Perinteiset mitenaikavoikuluanäinnopeasti -kliseet on sama jättää pois tällä kertaa, ne kun on käyty läpi tässä blogissa jo kymmeniä  kertoja, mutta aina tuo ajankulu jaksaa hämmästyttää meitä äitejä. Varmasti koko loppuelämän! Meidän kuopuksesta on tässä kevään aikana kuoriutunut ihanan eläväinen ja omatoiminen nuori neiti, joka todella ehtii joka paikkaan ja osaa jo vaikka mitä. Ajattelin toteuttaa tämän Zeldan 11 -kuukautispostauksen samalla tyylillä, kuin Tiaran vastaavanlaisen aikoinaan, jos joku muistaa. Eli idea on se että Zelda muka kertoo itse itsestään!

Moi, mä oon Zelda! Moi on mun lempisana, ja toistelen sitä usein samalla pontevasti vilkutellen. Mun mielestä on tärkeää moikata kaikkia, monta kertaa, että ne varmasti huomaa ja niille tulee hyvä mieli. Tärkeää on myös että mulle vilkutetaan takaisin, koska mähän vilkutan vaikka tunnin putkeen jos ei mulle vilkuteta! Oon aika sosiaalinen tyyppi, ja ”moi”:n lisäksi mun lempparisana onkin ”hei”. Osaan sanoa myös ”mamma” ja sillä tarkoitan äitiä.

Moikkailun lisäksi mun lempipuuhiin kuuluu kiipeily. Parasta on kiivetä syöttötuolista ruokapöydälle, mutta tykkään kiivetä myös kirjahyllyyn, vähintäänkin Kilimanjaron korkuisen tyynykasan päälle (pienempi ei kelpaa), lelulaatikkoon, sitteriin, U name it I do it. Sohvalle en vielä pääse, kun noi tampiot menivät hommaamaan korkeamman sohvan silloin kun mun isosisko oli pieni. Oon kyllä vähän katkera siitä että Tiara oppi pienempänä kiipeämään sohvalle kuin meitsi, mutta ei hätää, perässä tullaan! Seison jo pieniä hetkiä ilman tukea, ja kävelen pontevasti tukea vasten, mutta kiire mulla ei ole oppia, sillä olen maailman nopein konttajainen, niinkuin Jemmi sanoi!

Isosiskosta puheenollen, se on ihan hömppä, kun se suuttuu jos äiti koittaa auttaa sitä pukemisessa. Mun mielestä pukeminen on tosi kivaa, ja tykkään pukea sekä äidin kanssa että itse. Jos saan itse valita vaatteet niin pukeudun ehdottomasti Lidlin mainokseen, sukkaan ja kaulahuiviin, äiti yleensä valitsee jotain muuta. Kaikki vaatteet kengistä lapasiin kuuluu pukea päähän mun mielestä, tulevaisuuden trendsetterin kun pitää olla aikaansa edellä jo pienestä asti. Innovatiiviset tavat pukea vanhoja tuttuja vaatteita on se mun juttu.

Pukemisen lisäksi myös hiustenlaittaminen on kivaa. Koska mulla ei kauheasti vielä omia pääkarvoja ole, harjaan kaikkien muiden hiuksia. Tangle teezer on ihan tylsä vaihtoehto, mun mielestä paljon kivempaa on harjata siskon tukkaa esimerkiksi Barbiella tai Lego-palikalla, sievästi ja hellästi hieroen. Sisko ei aina ymmärrä miksi hinkkaan Barbia sen päähän, mutta ehkä se vielä joskus hiffaa että yritin vaan saada sen näyttämään coolilta. Tiara on maailman kivoin isosisko, ja se on alkanut leikkimään mun kanssa nyt kun mäkin oon oppinut kaikkea uutta. Parasta on silloin kun Tiara halii mua tai antaa mulle leluja.

Kuukausi sitten mun elämässä tapahtui jännittävä muutos kun muutin siskon kanssa samaan huoneeseen nukkumaan, pois äidin ja isin viekusta. Ekaksi mulla oli äitiä vähän ikävä, mutta sitten tajusin että Tiaran kanssa on ihan kiva nukkua, ja aloin nukkumaan melkein koko yön omassa sängyssä. Aamuisin kun isi lähtee töihin, on kiva mennä vielä ottamaan vähän maitohuikkaa äidin kainaloon ja ottaa pikkutirsat ennen kuin Tipa herää leikkimään mun kanssa. Maito on ihan mun lempparia, vaikka syön mä kaikkea oikeaakin ruokaa. Banaani on parasta, ja viinirypäleet. Tipa aina kuorii meille banskua ja sit me syödään se puoliksi yhdessä.

Mulla on kuusi hammasta, ylhäältä löytyy jo kulmahampaatkin, vaikka yläetuhampaita ei vielä olekaan. Kuudella hampaalla on hyvä natustella karkeampaakin ruokaa, ja kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta. Ruuan lisäksi syön mielelläni myös vessapaperia, mainoksia ja Tiaran tavaroita, mitä Tipa ja äiti eivät kauheasti arvosta. Mutta hei, kaikkea pitää kokeilla eikö vain?!

Mä rakastan palloja ja autoja, ja inhoan kaikkea karvaista, paitsi niitä hiuksia. Koirankarvat ja tunnustelukirjojen ”ihanan pehmeät” eläinten turkit on mun ehdottomia ällötysinhokkeja, joihin en koskisi edes pitkällä tikulla. Ulkona sen sijaan en ole hienohelma vaan konttailen ja tutkin menemään joka puolella, hiekkaakin olen jo ehtinyt maistamaan ja se oli pahaa. Ei siis tarvitse maistaa uudestaan, ainakaan ihan heti. Olen ihan huipputyyppi ja tiedän sen itsekin, välillä vedän äitiä ja isiä kuin pässiä narussa, koska eihän ne voi mun hymyä vastustaa. Oikeasti olen kuitenkin ihan kiltti!

Sellainen on meidän Zelda 11 kuukautta, toivottavasti tykkäsitte vähän erilaisesta postaustyylistäkin! Jännä nähdä, mitä Zelda on isona mieltä tästä kirjoituksesta, täytyy kysyä osuivatko ja upposivatko äidin kuvitelmat pikkuisen mielenliikkeistä.

Millaisia 11kk ikäisiä teiltä löytyy? Mitä he tykkäävät tehdä? Millaisia ovat luonteeltaan?

Eilen esittelin asuja, ja nyt ovat vuorossa meidän kaksi ihanaa pientä neitiämme jotka niin hienosti jaksoivat pitkän päivän studiolla. Me päätettiin Heidin kanssa yksissä tuumin, että fiksuinta on ottaa mun ja lasten yhteiskuvat heti ekana alta pois, jotta sen jälkeen lapset voivat rentoutua ja hengata ihan rauhassa, kun mun asuja kuvataan. Tämä järjestely toimi mielestäni hyvin, ja tytöt jaksoivat keskittyä yllättävän kivasti vaikka aluksi oli pieniä hankaluuksia saada ikiliikkujia pysymään paikoillaan.

Tiara etenkin taisi oikein innostua kamerasta hetken aikaa siihen totuteltuaan, kun Heidi sai niin söpöjä hymyjä tallennettua. Välillä vaadittiin vähän äidin kutituksia ja välillä elefanttimarssia taustamusiikiksi, mutta loppupeleissä kaikki sujui tosi kivasti ja mä oon supertyytyväinen kuviin. Ainoa mikä harmittaa se että kivoja kuvia on niin paljon etten tiedä mitkä niistä valitsisin kehystettäväksi meidän seinälle. Saa auttaa, jos löytyy näiden kuvien joukosta joku extrakiva kuva joka ansaitsisi paikan kehyksissä enemmän kuin muut, koska mä kärsin hurjista valinnanvaikeuksista!

Mä eilen kirjoittelin fb-sivujen puolella, että tosiaan mulla jatkuu flunssa edelleenkin. Lääkärissäkin kävin, mutta kuulemma vain seuraillaan, sillä tämän hetken flunssavirukset voivat kestää jopa kolme viikkoa, yök! Toivottavasti jossain vaiheessa tämä menisi ohi, olen nimittäin jo unohtanut miltä tuntuu aamulla herätä siihen että on hyvä fiilis kylmän hien ja kurkkukivun sijaan. Onneksi sentään tytöt ja Otto on terveenä, ja munkin olo helpottaa aina iltaa kohti kun on juonut pari kuppia lämmintä teetä.

Huomenna tulossa ihonhoitojuttuja joita lupailin, ja illalla suuntaan erääseen kivaan tapahtumaan johon liittyy sekä suklaa, että alusvaatteet, mikä kuulostaa hyvältä ainakin mun korvaan. Muuta en oikeastaan vielä tiedäkään, mutta kerron lisää heti kun tiedän! Ihanaa tiistai-iltaa ja huomista päivää kaikille♥

Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

Mikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?