Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Samsungin ja Indieplacen kanssa.

Mun työssä puhelin on ihan valtavan tärkeässä roolissa. Ei vain puhelinneuvotteluiden vuoksi, vaan siksi, että se on mulle työkalu hallita mun töitä missä tahansa olenkin. Se on mun tärkein työväline, jopa tietokonetta tärkeämpi. Puhelin yhdistää kirjoitusvälineen, kameran, videokameran, puhelimen, pikaviestit ja sosiaalisen median yhteisöt yhteen laitteeseen. Sillä on todella iso merkitys, kuinka tehokas mun puhelin on tai miten hyvin se sopii yhteen esimerkiksi Instagramin käyttöliittymän kanssa. Mulla ei ole moneen vuoteen ollut markkinoiden ”parasta” lippulaivapuhelinta käytössä, vaan olen aina yrittänyt tyytyä johonkin ”järkiratkaisuun” piheyksissäni. Se on välillä myös hankaloittanut mun työtä aika paljon, sillä esimerkiksi mun työn tärkeimpiä sovelluksia ei ole optimoitu toimimaan kovin hyvin kaikkien mahdollisten puhelinmallien kanssa.

Mulle on esimerkiksi aiemmin tullut rutkasti negatiivista palautetta siitä, että jos olen kuvannut IG storyyn monta storya putkeen, niissä ensimmäistä seuraavissa videoissa ääni ja kuva eivät enää mene samassa tahdissa, vaan ääni loppuu kesken puolivälissä. Ihan super ärsyttävä ongelma, jonka vuoksi jouduin pitkään kuvaamaan 15sek videoita, eli keskeyttämään omat lauseet painaakseni pausea ja ottaakseni uuden videon. Tällaiset jutut kuulostaa tosi pieniltä, mutta kun se on osa päivittäistä työtä, niin niillä on iso merkitys myös ajallisesti. On paljon nopeampaa puhua minuutti putkeen ja kuvata ja postata se, kuin kuvata neljä 15sek pätkää, joiden välissä aina pitää keskeyttää puhe ja luultavasti unohtaa mitä oli sanomassa tai mihin jäi, sekä hakea ne aina erikseen tiedostoista ja postata yksitellen.

Sain muutama viikko sitten kaupallisen yhteistyön merkeissä itselleni käyttöön Samsung Galaxy S10+ -puhelimen, joka on muuttanut mun työntekoa jo nyt ihan käsittämättömän paljon sujuvammaksi. Nopeasti on käynyt ilmi, että kaikessa ei kannata yrittää vaan säästää, vaan joskus on perusteltua panostaa siihen kaikkein parhaimpaan, jos siihen on mahdollisuus. Samsung Galaxy S10+ on esimerkiksi optimoitu markkinoiden parhaiten Instagramin kanssa yhteen sopivaksi puhelimeksi Instagramin toimitusjohtajan mukaan. Puhelimen kamerasta löytyy valmis Instagram-tila, jolla kuvat ja videot saa jaettua suoraan storyyn/feediin parempilaatuisena, kuin suoraan sovelluksen omalla kameralla kuvattuna. Nyt voin höpötellä vaikka tunnin putkeen halutessani ja ääni ja kuva menee täysin synkassa vielä viimeisessäkin pätkässä.

Samsung Galaxy S10+ -puhelimessa on kolmoiskamera takana ja kaksoiskamera edessä ja ne ovat tämän hetken puhelinmallien ehdotonta kärkeä. Olen jo muutamassa viikossa huomannut valtavan eron mun puhelinkuvien välillä. Aiemmin ei esimerkiksi olisi tullut mieleenkään tehdä blogipostausta puhelimella kuvatuista kuvista (ainakaan ilman pahoittelua laadusta). Nyt olen jo tehnyt niin ja sain positiivista palautetta ihanista kuvista, enkä todellakaan pahoitellut mitään. Myös näin marraskuun pimeydessä olen todella kiitollinen siitä, miten hyvin uuden puhelimeni kamerat toimivat myös hämärässä valaistuksessa.

Ylläolevat kuvat otettu ultralaajakulmakameralla.

Takaosan kolmoiskamerassa on ultralaajakulmakamera, jonka näkymä on jopa 123 astetta. Se näkee siis lähes yhtä paljon kerralla kuin ihmissilmä. Lisäksi siinä on laajakulmakamera, sekä telekamera. Tämä kova kolmikko takaa sen, että kaikki tilanteet ja maisemat on mahdollista tallentaa juuri sellaisina kuin haluaa, myös pimeällä. Etukameratkin ovat vakuuttaneet mut: niissä on 4K UHD -videokuvaus ja kaksoiskamera, jolla saa supertarkkoja ja valovoimaisia selfieitä (tai hienoja kuvia meidän taaperon otsasta, jollaisia hän tykkää usein ottaa). 

Nämä selfiet kuvattu Samsung Galaxy S10+ etukameroilla.

Mua vähän jännitti, että miten saan siirrettyä kaiken tärkeän vanhasta puhelimesta uuteen, mutta se on tehty ihan älyttömän helpoksi. Latasin vain Samsungin oman siirtosovelluksen ja puhelimen mukana tulevalla johdolla siirsin kaiken merkittävän luurista toiseen todella nopeasti. Käyttöönotto ei ole ikinä ollut yhtä helppoa kuin tällä kertaa.

Samsung Galaxy S10+ on tehty mahdollisimman tehokkaaksi kaikessa, mitä sillä haluaa tehdä. Sen saa muokattua juuri sellaiseksi kuin itse haluaa ja lisäksi se oppii tekoälyn avulla mun käyttötavoista koko ajan. Eli koko ajan kun käytän sitä, se kehittyy paremmin ja paremmin juuri mun tarpeita vastaavaksi. Ihan unelma!

Samalla kun sain uuden puhelimen, sain käyttööni myös Galaxy Watch Active 2- älykellon, sekä Galaxy Buds langattomat kuulokkeet. Ne sopivat saumattomasti yhteen puhelimen kanssa ja yhdistäminen oli ihan naurettavan helppoa Galaxy Wearables -sovelluksen avulla. Molemmat laitteet saa myös ladattua langattomasti mun puhelimesta, vaikka toki niillä on omatkin laturit.

Galaxy Watch Active 2 -älykello tuli mulle aivan kreivin aikaan, kun olen alkanut huolehtia paremmin mun kunnosta. Jos puhelin on täydellinen työnteon optimointiin, niin kello taas pitää huolta mun vapaa-ajasta. Se muistuttaa juomaan vettä, tsemppaa mua treeneissä, mittaa mun askeleita, stressitasoja, sykettä ja unta ja tekee itsestä huolehtimisesta jokapäiväistä. On ollut tosi kiinnostavaa seurata omia elintapoja ja olen huomannut, että mähän nukun itse asiassa todella hyvin, enkä stressaile kauheasti ja askeltavoitteetkin täyttyvät joka päivä. Älykellossa on myös e-sim mahdollisuus, jonka avulla voisin esim. lähteä lenkille ja jättää puhelimen kokonaan kotiin. Kun e-sim on käytössä, voi puhua puhelut suoraan Samsung Galaxy Watch Active 2 -älykellolla ritari Ässä -tyyliin, tai älykellolla ja Galaxy Buds -kuulokkeilla, joissa on sisäänrakennettu todella tehokas mikrofoni. Ei siis enää hölskyvää puhelinta juoksutakin taskussa.

Mä olen tällä muutaman viikon perusteella todella tyytyväinen ihan kaikkeen, en ole keksinyt mitään valittamista, vaikka kovasti yritin miettiä. Akkukesto on tosi hyvä, pikalataus toimii nopeasti, olen muokannut puhelimesta just mun näköisen ja kaikki mun tarpeet täyttyy siinä mahtavasti. Okei yksi miinus, mieletön infinity-näyttö aiheutti alkuun haasteita mun nakkisormien kanssa, kun en ollut vielä tottunut siihen, että näyttö jatkuu sivuille asti. Mutta nyt olen tottunut siihenkin, enkä enää pompi vahingossa appien välillä tai pyyhi kaikkea kirjoittamaani osumalla siihen. Kiitos Samsung, kun teitte mun työnteosta puhelimella ihan älyttömän paljon simppelimpää! En enää osaisi ollla ilman näitä. Käy tutustumassa lisää näihin laitteisiin Samsungin sivuilla!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympuksen & Indieplacen kanssa.

Millaisia hetkiä meidän elämästä olisi jäänyt tallentamatta, jos mukana ei olisi helposti kulkevaa kameraa? Varmasti aika monia. Helposti kulkevan kameran lisäksi näihin arjen hetkien tallentamiseen on toki vaikuttanut mun ammatinvalinta, joka on ohjannut ikuistamaan kaikenlaisia hetkiä jo yli kahdeksan vuoden ajan. Mä lainasin mun ensimmäisen Olympuksen kameran viisi vuotta sitten, ja oman ostin pari kuukautta vaille viisi vuotta sitten. Näinä vuosina mun muistikorteille ja sitä kautta tietokoneelle ja ulkoiselle kovalevylle on tallentunut kymmeniä tuhansia kuvia ja videoita.

Tallennettuna löytyy arkea ja juhlaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Lasten syntymät, koulun aloitus, oksennustauti, äitienpäivä, ensimmäiset askeleet, leikkipuistoreissut, karut viimeiset päivät sairaalassa, hautajaiset ja perhelomat. Ja se ihan tavallinen arki. Ihana hali aamupalapöydässä, lapset katsomassa päät yhdessä videota puhelimesta, valmiiksi asetellut vaatteet ensimmäistä dagispäivää varten, Oton rakentama legotorni. Kaikki ei näy täällä tai missään muuallakaan, koska kaikkein eniten kuvaan ihan vain omiksi muistoiksi.

Kuvaamisessa mulle tärkeintä on aina ollut helppous ja nopeus. Helppous, jotta se hetki ei jää ikuistamatta. Helppous, jotta laadukas kamera on helppo ottaa mukaan, koska jos se ei ole mukana, se ei hyödytä mitään. En halua ikuistaa vain pönötystä tai suunniteltuja valokuvia, vaan meidän aitoa elämää. Se aito elämä on se, mitä vuosien jälkeen haluan muistella ja katsella.

Helppous on tärkeää myös siksi, että en halua katsoa koko elämää kameran takaa. En halua missata yhtäkään hetkeä. En halua joutua ottamaan viittäkymmentä kuvaa samasta tilanteesta saadakseni yhden hyvän. En halua kantaa mukanani painavia varusteita, jotka rajoittavat mun tekemistä ja olemista. Haluan, että voin ottaa muutaman kuvan ja olla varma että ne on fine. Haluan, että kamera on niin pieni ja kevyt, että se ei häiritse mua, vaikka olisi koko ajan mukana. Silloin voin keskittyä olennaiseen ja saada silti muistoja tallennettua. Nopeus ja helppous on aina ollut suurin syy sille, että mun valinta kameroissa on Olympus, vuosi toisensa jälkeen.

Toki mä kuvaan myös suunniteltuja kuvia: kampanjakuvia, asukuvia, joulukorttikuvia ja milloin mitäkin kuvia. Mutta ne mitä mä vuosien jälkeen istun yömyöhällä hymy korvissa sohvalla istuskellen katsomassa, on ne tilannekuvat. Just ne hetket, jotka olisin missannut ilman älyttömän nopeaa kameraa. Olympuksen kamerat toimivat kaikissa kuvaustilanteissa. Ne ovat helposti muokattavissa eri linsseillä ja lisävarusteilla ja kaikkea voi yhdistellä keskenään. Yhdistelen edelleen viisi vuotta vanhoja varusteita nykyisiin. Olen ostanut kaksi Olympuksen kameraa itse, sekä lukuisia linssejä. Testilainassa olen saanut kokeilla ainakin viittä eri Olympuksen kameraa ja vähintään yhtä montaa linssiä. Jokaisesta olen tykännyt.

Nyt mulla on ollut testilainassa Olympus PEN E-PL9 -järjestelmäkameran runko, joka on tyylikäs, super pienikokoinen ja silti todella laadukas. Siihen yhdistyvät kätevästi kaikki jo mulla olemassaolevat Olympuksen objektiivit. Nämä postauksen kuvat on kaikki otettu tällä viikolla, kun on tuntunut, että koko päivänä ei oikeastaan edes ole yhtään valoisaa tuntia. Ulkona sataa ja sisällä on synkkää, tai keinovaloa. Tähän aikaan vuodesta mulla onkin eniten käytössä valovoimaiset 25mm f 1.8 ja 45mm f 1.8 -objektiivit, jotka multa löytyy omasta takaa.  Molemmat nostavat kuvauksen aivan uudelle tasolle, mikäli on tottunut kuvaamaan vain kameran mukana tulevalla linssillä. Näin itsellenikin kävi vuonna 2014, kun ekan kerran kokeilin Olympusta.

En ikinä unohda, miten paljon aloin saamaan kommentteja mun parantuneesta kuvanlaadusta. Se muutos oli niin käsittämättömän selkeä, vaikka käytin silloin vain automaattiasetuksia, kun en muuta vielä osannut. Olympus PEN E-PL9 on helppo kamera myös kuvaamisen opetteluun. Sen kanssa voi opetella manuaalikuvauksen perusteet, tai kuvata super hyvännäköisiä kuvia automaatti-tilassa, tai osittaisilla automaattiasetuksilla.  PEN E-PL9 kuvaa myös 4K-videota ja sen saa liitettyä wi-fi-yhteydellä puhelimeen ladattavaan Olympus Image share -appiin, jolloin puhelin toimii etälaukaisimena, tai kuvia ja videoita voi siirtää suoraan kamerasta puhelimeen helposti. Me kuvataan lähes kaikki koko perheen yhteiskuvat itse hyödyntämällä Olympus Image Sharea.

Olympuksen kameroiden koko ideologia perustuu nopeuteen ja helppouteen, siihen, että niiden kanssa on vapaa toteuttamaan itseään niin hetkessä, kuin kameran takanakin. Jo sadan vuoden ajan Olympus on pyrkinyt tarjoamaan kevyempää, nopeampaa, tehokkaampaa, laadukkampaa ja parempaa kaikille, jotka haluavat kuvata yhtä helposti kuin minä. Olympuksen ensimmäisen PEN-kameran kehitys alkoi vuonna 1954, kun nuori lahjakkuus Yoshihisa Maitani liittyi Olympuksen tiimiin. Ensimmäinen PEN-kamera syntyi kun Yoshihisa Maitani halusi muuttaa valokuvauksen. PEN maksoi vain neljänneksen siitä, mitä muut Olympus-kamerat ja silti siinä oli upea Leica-optiikka. PEN-kameroita myytiin 17 miljoonaa ja se antoi yhä useammalle mahdollisuuden nauttia valokuvauksesta ensimmäistä kertaa.

Tänäkin päivänä Olympus PENin ideologia on sama: olla hinnaltaan mahdollisimman monelle saavutettavissa ja tuottaa silti uskomattoman laadukasta kuvaa ja videota, nopeasti, tehokkaasti, helposti ja tyylikkäästi. En halua kannustaa ostamaan black fridaynakaan mitään turhaa, mutta jos olet haaveillut laadukkaasta ja hyvästä järjestelmäkamerasta, niin nyt olisi tämän viikonlopun ajan aivan älyttömän hyvä tarjous sellaisen ostamiseen.

HUIKEA OLYMPUS PEN BLACK FRIDAY TARJOUS:

OLYMPUS PEN E-PL9 KIT -järjestelmäkamera + 45mm 1:1.8 -huippuobjektiivi kaupan päälle yhteishintaan 499€ (Norm. 858,00 €) – eli huikea – 40% alennus! Voimassa vain Olympus Shopissa Black Friday – viikonloppuna PE 29.11. klo 00:00 – SU 1.12. klo 23:59.

Bongasin tämän postausidean ihanan Sarandan blogista joskus pari kuukautta sitten. Olen odottanut hyvää hetkeä toteuttaa se. ja nyt tuntui olevan juuri sellainen. Ideana postauksessa on siis se, että pikakelaan koko vuosikymmenen tapahtumat ja muistot vuosi vuodelta aina tähän päivään asti. Huh! Aikamoinen homma. Tämä vuosikymmen on ollut kokonaisuudessaan ihan käsittämättömän mullistava, kuten varmasti ensimmäinen aikuisuuden vuosikymmen monelle on. En olisi ikinä tammikuun 1. päivä vuonna 2010 voinut kuvitella missä kymmenen vuoden päästä seison. Käydään siis läpi, mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut.

2010

Olin juuri muuttanut välipäivinä ensimmäiseen omaan kotiini Oulun Meri-Toppilaan. Koti sijaitsi 100m päässä mun ja äidin vanhasta kodista, joten ei ollut pitkä matka sinne aina silloin kun teki mieli mennä. Vuosi alkoi mun tupareilla, jotka järjestin siis uudenvuoden aattona. 18-vuotiaana ensimmäiset viikot omassa kodissa menivät kyllä mulla aika lailla juhliessa. Helmi-maaliskuussa oli pakko vähän rauhoittua, kun alkoi ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin ne aineet, joita en ollut vielä edellisenä syksynä kirjoittanut: äidinkielen ja historian, sekä englannin jota halusin korottaa. Nautin vapaudesta ja siitä, kuinka välit äidin kanssa paranivat, kun saatiin se 100m etäisyyttä toisiimme. Hain keväällä Helsinkiin opiskelemaan parturi-kampaajaksi ja ramppasin muutenkin Helsingissä näkemässä kavereita.

Kesäkuussa 2010 pääsin ylioppilaaksi ja sain kuin sainkin lukion käytyä loppuun kolmessa vuodessa, vaikka en ollut siitä aina ihan varma. Sain myös kesällä kirjeen koulusta, johon olin hakenut, että mut on hyväksytty sinne opiskelijaksi! Heinäkuun lopussa muutin takaisin Helsinkiin Ullanlinnaan 4,5 Oulun vuoden jälkeen. Elokuussa aloitin parturi-kampaajaopinnot ruotsinkielisessä Prakticumissa.

Näin paljon Helsingin kavereita, juhlin ja tykkäsin myös koulusta silloin kun siellä kävin. Parturi-kampaaja ei ollut mikään mun pitkäaikainen haaveammatti, mutta se tuntui siihen hetkeen sopivalta. En käynyt koulua mitenkään erityisen tunnollisesti, olisin todellakin voinut tehdä paremmin. Mutta tehty mikä tehty.

Mua vaivasi koko syksyn tietynlainen alakuloisuus. Olin naiivina ajatellut, että Helsinkiin muuttaminen ratkaisee kaikki mun elämän ongelmat ja kaikki muuttuu kuin taikaiskusta ihan mahtavaksi, kunhan vain pääsen sinne. Kun niin ei käynyt, niin tuntui kuin kaikelta olisi viety pohja. Helsinkiin muutto ei tuntunutkaan miltään, eikä oikeastaan mikään muukaan. Juhlat alkoivat tuntua tylsiltä, kaikki oli jotenkin niin nähty. Kaipasin itsekuria, haaveita ja ihmistä, joka oikeasti välittäisi musta, kun en itse osannut. Enpä tiennyt, mitä uutena vuotena 2010 mun eteen kävelisi.

2011

Uudenvuoden aattona tapasin Oton, irokeesipäisen komistuksen, joka kohteli mua niin ihanasti, etten tiennyt miten päin olla. Vuosi alkoi perhoset vatsanpohjassa ja pian siellä oli jotain muutakin. Helmikuussa siellä oli mun ja Oton yhteinen vauva kasvamassa, jonka laskettu aika oli lokakuun loppupuolella. Hiihtolomalla Otto tuli mun kanssa Ouluun tapaamaan mun äitiä ja sukulaisia ja sen loman jälkeen mä ”muutin” Oton opiskelijasoluun neljän pojan kanssa. Alettiin etsiä yhteistä kotia ja valmistautua vauvan syntymään. Seurusteltiin, rakastettiin ja huolehdittiin toinen toisistamme. Vihdoinkin tuntui, että mun elämässä oli jotain järkeä ja jotain oikeasti hyvää. Toukokuussa saatiin oma vuokrakoti ja muutettiin sinne.

Kesäkuussa oli rakenneultra ja saatiin kuulla odottavamme tyttöä. Olin vasta perustanut blogin ja nautin bloggaamisesta hurjasti. Otto kävi töissä McDonaldsissa ja mä olin kotona. Vaikka meillä oli aivan minimaaliset tulot, me pärjättiin omillaan. Odotettiin malttamattomina vauvan syntymää ja vietettiin kuherruskuukautta. Mun syntymäpäivänä syyskuussa Otto kosi mua keskiyöllä ja mä vastasin tietenkin myöntävästi. Kaksi päivää myöhemmin Otto sai ensin aamulla puhelun, että hän sai uuden  huikean vakituisen työpaikan ja illalla klo 23.23 meidän ihana esikoinen syntyi viisi viikkoa etuajassa.

Kaikki sujui vauvan kanssa ihanasti ja rennosti ja me oltiin aivan onnemme kukkuloilla. Ei oltu osattu edes kuvitella, että vauvaperhe-elämä voisi olla niin ihanaa. Loppuvuodesta vietettiin meidän kotona esikoisen kastejuhlaa ja jouluksi lähdettiin Ouluun mun tädin luo. 2011 ylitti kaikki mun toiveet moninkertaisesti. Vuosi vaihtui rauhallisen koti-illan merkeissä Oton ja esikoisen kanssa.

2012

Otto kävi töissä ja mä olin äitiyslomalla vauvan kanssa. Samalla kirjoitin blogia säännöllisesti. Blogi oli kasvanut valtavasti ja seuraajia oli jo useita tuhansia. Päivisin käytiin vauvaharrastuksissa, kuten muskarissa ja perhekerhossa ja nähtiin muita nuoria äitejä, joihin olin tutustunut. Huhtikuussa matkustin junalla esikoisen kanssa Ouluun mun äidille muutamaksi päiväksi ja reissu oli tosi ihana.

Kesäkuussa järjestin Otolle yllätyssynttärit ja tutustuin ekan kerran kunnolla Oton kavereihin. Vietettiin kesälomaa Oulussa koko perhe ja nautittiin helteistä Helsingissä. Loppukesästä alettiin puhua pikkuhiljaa, että ehkä kohta meille saisi tulla toinenkin vauva, jos on tullakseen. Syyskuun alussa sitten teinkin jo positiivisen raskaustestin. Samalla saatiin kuulla, että oltiin saatu meidän unelmien upouusi vuokrakämppä alueelta, jonne oltiin haaveiltu muuttavamme tosi pitkään. Sinne me muutettiin lokakuussa Oton ja esikoisen kanssa ja odotettiin samalla meidän tokaa vauvaa. Mä kärsin migreeneistä ja huonosta olosta, mutta jotenkin siitä selvisin kuitenkin. Muistan juoneeni joka päivä yhden kupillisen Pauligin joulukahvia, johon olin aivan koukussa. Se auttoi monesti päänsärkyyn, kun sai pienen annoksen kofeiinia.

Loppuvuodesta sain kutsun liittyä Kideblogit -blogiportaaliin, jonka kautta oli mahdollista alkaa jopa tienaamaan blogilla ekojen ”oikeiden” yhteistöiden merkeissä. Olin aivan fiiliksissä siitä, että harrastus eteni. Joulukuussa saatiin kuulla, että meille tulee toinen tyttö ja oltiin siitä aivan haltioissamme. Vuosi vaihtui yhteisten kavereiden uudenvuoden juhlissa, jonne mentiin Oton kanssa viettämään iltaa kun 1v esikoinen jäi mummun kanssa kotiin.

2013

Alkukevät oli ehkä meidän suhteen siihen asti rankinta aikaa. Mä jouduin vuodelepoon raskausviikolla 25 ja viikot ja kuukaudet vain matelivat. Mun äiti asui meillä, koska en saanut nostaa mitään painavaa tai liikkua muualle kuin vessaan, ja kotona oli myös meidän 1v esikoinen. Onneksi raskaus jatkui ja vauva pysyi mahassa jatkuvista säännöllisistä kipeistä supistuksista huolimatta. Mun äiti asui meillä pari kuukautta auttamassa ja meillä kaikilla oli kyllä hermot välillä todella koetuksella. Mutta onneksi selvittiin siitäkin ja kaikki päättyi hyvin, kun meidän toinen lapsi syntyi muutaman tunnin verran täysiaikaisuuden puolella huhtikuussa 2013.

Otto jäi isyysvapaalle ja oltiin ihanassa vauvakuplassa. Vauva nukkui hyvin ensimmäisinä viikkoina ja nautittiin vaan olosta ja elosta. 3-4 viikon iässä vauvalla alkoivat ikävät vatsavaivat ja niitä sitten itkettiinkin pitkään. Oltiin välillä aivan loppu, mutta onneksi tuli kesä ja valoa. Oli vaan tosi kurjaa katsoa sivusta toisen pahaa oloa, kun ei voinut muuta kuin pitää sylissä ja toivoa, että kipu helpottaa.

Vatsavaivojen alkaessa pikkuhiljaa helpottaa vauva ei ollut tottunut mihinkään hyviin yöuniin tai rytmiin, koska suurin osa ajasta oli mennyt itkiessä ja katkonaisesti nukkuen. Kesti pitkään, että me saatiin vauva nukkumaan pidempiä pätkiä. Samaan aikaan mä järjestelin meidän häitä ja Otto teki paljon töitä, kun säästettiin häitä varten. Välillä oli tosi rankkaa olla yksin seuraa ja tekemistä kaipaavan 2-vuotiaan ja vauvan kanssa niin paljon, mutta jotenkin me siitäkin selvittiin.

Onneksi Otolla oli jo täydet kesälomat sekä ne isyysvapaat, niin saatiin välillä pitää yhdessä pidempään lomaakin ja käytiin yhdessä Ruotsin risteilyllä. Syyskuussa me päästiin käymään BB-talossa, jossa järjestettiin bileet kahden bloggaajan kanssa meidän seuraajille, kun voitettiin joku nettikilpailu. Silloin tapasin ekaa kertaa mun seuraajia ja se oli ihan maailmaa mullistavaa. Siellä ruutujen takana oikeasti oli ihan oikeita ihmisiä!

Olin ekaa kertaa mukana Indiedays Blog Awardseissa ja pääsin 10 parhaan joukkoon. Jouluna vauva oli korvatulehduksessa ja keuhkoputkentulehduksessa ja muistan vaan jouluaattoaamuna, kuinka en klo 05 ollut vielä nukkunut silmäystäkään. Onneksi vauva parani nopeasti ja joulu oli kuitenkin kiva lyhyistä yöunista huolimatta. Vuosi vaihtui ensin kotona lasten kanssa ja sitten myöhemmin kavereiden uuden vuoden juhlissa.

Kuva: Täydenkuun kuva

2014

Tammikuussa vietettiin sekä mun että Oton polttareita. Kuopus muutti esikoisen kanssa samaan huoneeseen nukkumaan ja alettiin pikkuhiljaa saada vähän taas omaa aikaa iltoihin. Kävin tammikuussa Kööpenhaminassa ensimmäistä kertaa ikinä ”työmatkalla” eli blogimatkalla. Tutustuin silloin ihaniin blogikollegoihin ja olin innoissani hienosta mahdollisuudesta. Helmikuun alussa koitti vihdoin kauan odotettu päivä: meidän hääpäivä! Se oli täydellinen ja ihana ja kaikkea mitä oltiin aina toivottu.

Häiden jälkeen oli hetken aikaa sellainen tyhjä olo, että mitäs nyt, kun tämäkin on koettu. Onneksi 1v ja 2,5v tarjoilivat actionia elämään. Kävin toisellakin blogimatkalla Frankfurtissa ja olin jälleen ehdolla sekä Indiedays Blog Awardseissa että Aussie Blog Awardseissa.  Toisessa tulin kolmanneksi ja toisessa tokaksi. Molemmat oli tosi isoja juttuja mulle. Lopetin huhtikuussa myös imetyksen, jolloin meidän yöunet vihdoin alkoivat olla normaalit ja jaksettiin taas paremmin.

Kesällä lomailtiin koko perhe ja nautittiin yhteisestä ajasta ja lämmöstä. Käytiin Oton kanssa häämatkalla Berliinissä ja se oli meidän eka kahdenkeskinen ulkomaan reissu. Elokuussa esikoinen aloitti kerhossa käymisen ja tykkäsi siitä kovasti. Mä hoidin meidän keskimmäistä kotona. Mun äidin rakas Mörkö-koira kuoli ja se oli iso suru meille kaikille. Mä treenasin säännöllisesti sekä lihaskuntoa kotona että lenkkeilin. Se auttoi hyvin jaksamaan arjessa surunkin keskellä.

Marraskuussa käytiin kahdella Tukholman risteilyllä, ensin kahdestaan ja sitten yhdessä koko perhe. Joulua juhlittiin perinteiseen tapaan kotona. Blogi oli kasvanut kohinalla ja tekeminen alkoi pikkuhiljaa ammattimaistua. Loppuvuonna odotin jo kovasti tammikuuta, jolloin mun blogi muuttaisi uuteen kotiin.

2015

Tammikuussa mun blogi muutti Indiedaysille ja aloin saamaan säännöllistä sivutuloa. Samaan aikaan tutustuin blogin kautta yhden startupin työntekijään, joka palkkasi mut sinne startupiin markkinointiassistentiksi. Helmikuussa vietettiin ekaa hääpäivää ja annoin Otolle lahjaksi liput Fall Out Boyn keikalle Lontooseen.  Aloitin työt startupissa maaliskuussa. Lapset menivät osa-aikaisesti päiväkotiin ja mä tein kahta työtä: startupissa markkinointiassarina sekä Indiedaysilla bloggaajana. Oli ihan mieletöntä päästä ekaa kertaa elämässä oikeasti sellaiseen työhön, joka mua kiinnosti ja meidän työporukka oli ihan huippu. Nautin hirveästi siitä, että oli paljon aikuista juttuseuraa ja kaikkea muutakin kuin äitiyteen ja lapsiin liittyviä asioita.

Kevät meni siinä työnteossa ja päiväkotiin totutellessa. Kuskasin lapset aina julkisilla hoitoon ja kotiin, mulla meni pelkkiin matkoihin yhteensä yli tunti per suunta. Olin huhtikuussa jälleen ehdolla ja tulin toiseksi Inspiration Blog Awardseissa. Kesällä mulla ei hirveästi ollut vielä kertynyt lomaa, mutta onnistuttiin viettämään kuitenkin pari viikkoa lomaa yhdessä niin, että kävin parina päivänä startupin Oulun toimistolla tekemässä töitä. Otto oli pitkään kesälomalla lasten kanssa, kun hän yhdisti kesälomapäiviä isyysvapaisiin. Ostettiin meidän perheen ensimmäinen pikkuauto, joka helpotti elämää valtavasti.

Loppukesästä alettiin pikkuhiljaa puhua, että kolmas vauva voisi tulla joskus tulevaisuudessa vielä kysymykseen. Mulla oli aika kova vauvakuume jo, mutta ei vielä mitenkään yritetty. Ei kyllä esteltykään enää. Syksyllä juhlittiin jälleen Inspiration Blog Awardseja ja voitin lukijoiden suosikki- palkinnon. Aloin tehdä enemmän töitä startupissa ja sain ylennyksen. Samalla blogikin oli kasvanut ja töitä tuli sitäkin kautta enemmän. Voimat alkoivat olla aika lopussa. Onneksi marraskuussa käytiin Oton kanssa muutama päivä kahdestaan Lontoossa ja saatiin pieni breikki ihan kaikesta. Vietettiin ihana joulu ja uusivuosi ja kiireinen vuosi sai rauhallisen lopetuksen. Se vuosi opetti meille tosi paljon ja saatiin todella maistaa ”ruuhkavuosia”.

2016

Meillä oli muutoksia töissä ja ne kuormittivat aika paljon. Toisaalta sain enemmän vastuuta ja paljon uusia haasteita, joista olin kiitollinen. Blogin kanssa meni tosi hyvin, mutta aika ei millään meinannut riittää kaikkeen. Mulla oli aina huono omatunto jostain: en tehnyt tarpeeksi jompaakumpaa työtä, en ollut tarpeeksi lasten kanssa, eikä meillä ollut tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa. Puhumattakaan sukulaisista ja ystävistä. Yritettiin aktiivisesti vauvaa, mutta vauvaa ei vain alkanut kuulumaan. Joka kuukausi petyin uudestaan ja uudestaan.

Ostettiin ensimmäinen Etelän loma koko perheelle ja toukokuussa vietettiin viikko Mallorcalla. Se oli ihana hengähdystauko, jonka aikana kaikki stressi laukesi. Ehkä se vaikutti positiivisesti vauvan yritykseen, sillä vain kuukautta myöhemmin raskaustesti näytti vihdoinkin positiivista. Me oltiin haljeta onnesta ja rakkaudesta! Vain pari viikkoa tämän jälkeen mut irtisanottiin startupista, josta irtisanottiin pikkuhiljaa kaikki muutkin. Oli pelottavaa, että se tapahtui alkuraskaudesta ja olin hetken aikaa ihan pihalla, että mitä mä nyt teen. Sitten päätin perustaa yrityksen ja laittaa kaikki paukut blogiin ja sisällöntuotantoon.

Syksyllä kerrottiin raskaudesta ja blogin kävijämäärät räjähtivät. Mun yritystoiminta lähti heti rullaamaan ihan loistavasti. Muutettiin tähän asumisoikeusasuntoon loppuvuodesta ja odoteltiin meidän vauvaa. Saatiin kuulla, että kolmaskin vauva on tyttö ja iloittiin meidän tulevasta triosta. Joulua juhlittiin kotona lasten ja mun äidin kanssa kanssa ja meillä oli niin ihana ja lämmin tunnelma. Nautin ihan älyttömästi siitä, kun puolentoista vuoden jatkuva kiire vaihtui verkkaisempaan yrittäjän arkeen ja vauvan odotukseen.

2017

Tammikuusta en oikein edes muista muuta kuin sen, miten kovasti odotettiin vauvaa syntyväksi. Helmikuun alussa hän vihdoin syntyi ja sitten päästiin hääpäivänä koko perhe kotiin. Oltiin ihan mielettömässä vauvakuplassa! Ensin olin itse pakollisen äitiysrahakauden ajan vauvan kanssa yksin (Oton 18 päivän isyysvapaata lukuunottamatta) ja sitten huhtikuussa Otto vihdoin ja viimein sai jäädä vanhempainvapaalle. Se oli ihan uskomattoman ihanaa aikaa. Lapset olivat monta viikkoa kotona lomalla jo keväällä ja he olivat myös koko kesän kotona. Vaikka tein koko ajan vauva-arjen lomassa töitä, saatiin olla hirveästi koko perhe yhdessä.

Kolmas vauva nukkui melko hyvin öisin, eikä kärsinyt sen suuremmista vatsavaivoista. Kaikki sujui paremmin kun oltiin osattu etukäteen toivoa. Kesällä me oltiin monta viikkoa Oulussa, käytiin Kolmårdenissa ja nautittiin vaan. Koko se vuosi oli pelkkää vaaleanpunaista hattaraa syksyyn asti. Elokuussa esikoinen aloitti jo eskarin ja myhäiltiin ajankulua.

Syksyllä me menetettiin Oton kanssa kuukauden välein kummatkin yksi isovanhempi ja vaaleanpunainen hattara vaihtui mustaksi pilveksi. Suru oli päällä koko ajan ja ikävä oli hirveä. Oltiin syksyllä mun mummun viimeiset viikot Oulussa ja käytiin joka päivä sairaalalla. Otto palasi marraskuussa töihin mummun hautajaisten jälkeen ja mä jäin kuopuksen kanssa jälleen kotiin, samalla yrittäjän hommia tehden iltaisin ja öisin. Onneksi lapset pitivät kiinni arjessa ja pikkuhiljaa surukin alkoi helpottaa. Järjestettiin iso perhejoulu meidän kotona ja se piristi loppuvuotta ihan mielettömän paljon.

2018

Vuodenvaihde vietettiin Oulussa mun tädin perheen luona ja siitä oli hyvä aloittaa uusi vuosi. Meidän vauva täytti helmikuussa jo vuoden ja mä viihdyin hänen kanssa kotona niin hyvin. Meidän päivät olivat ihania. Lopetin yöimetyksen ja pian saatiin jo nukkua kokonaisia yöunia. Tammikuussa aloin tehdä sisältöä oman blogin ohella myös toisille yrityksille ja hommaa oli aika paljon vauvan hoidon ohella tehtäväksi. Jotenkin sitä kuitenkin sai kaiken tehtyä aina kun jostain liikeni vapaa hetki.

Juhlittiin maaliskuussa mun papan 80v-synttäreitä ja serkun rippijuhlia Oulussa. Varattiin lomareissu koko perheelle kesäkuuksi Rodokselle ja matkan odottelu oli ihanaa. Kuopus kasvoi silmissä ja elämä oli vaihtunut vauva-arjesta vauhdikkaaksi taaperoarjeksi. Olin kaasona Emilialle ja loppukeväästä vietettiin Turussa ensin polttareita ja sitten häitä. Pian sen jälkeen vietettiin huikea lomaviikko Rodoksella ja lähdettiin sitten vielä Ouluun. Rodoksella Otto sai kuulla, että hän sai hakemansa koulupaikan ja aloittaisi syksyllä tietojenkäsittelyn tradenomin opinnot.

Otto pystyi olemaan melkein koko kesän kotona kahta heinäkuun viikkoa lukuunottamatta, kun isyysvapaita oli vielä jäljellä ne 30-jotain arkipäivää. Nautittiin siis koko perheen yhteisestä ajasta ja pitkästä hellejaksosta. Uitiin ja syötiin paljon jätskiä. Taapero oli siskojensa kanssa ekaa kertaa yökylässä isoisänsä luona. Me saatiin sillä aikaa 1,5v tauon jälkeen viettää yksi ilta ja yö ihan kahdestaan Oton kanssa. Esikoinen aloitti ensimmäisen luokan ja se oli iso merkkipaalu, kuten myös Oton ammattikorkeakoulu-opintojen aloitus. Syksyllä juhlittiin synttäreitä, vietettiin edelleen vauhdikasta taaperoarkea ja alettiin pikkuhiljaa puhua oman kodin ostamisesta.

Pääsin kokemaan tosi mielenkiintoisia työjuttuja ja mulla riitti yrittäjänä hommaa. Haettiin kuopukselle päiväkotipaikkaa kevääksi ja saatiinkin se sitten seuraavan vuoden alkupuolelle. Nautin siis viimeisistä viikoista ja kuukausista taaperon kanssa kotona ja odotettiin joulua yhdessä. Otto haki opintovapaata ja sai myöntävän päätöksen. Joululomalla me vaan fiilisteltiin sitä, että seuraavana vuonna tulisi olemaan paljon yhteistä rauhallista työaikaa härdellivuoden jälkeen.

2019

Tämä vuosi alkoi migreenillä heti uudenvuoden päivän aamuna. Ekat viikot olivat yhtä päänsärkyä, mikä loppui kun hankin vihdoin silmälasit. Tarkemman vuosikatsauksen saatte ehdottomasti taas vuoden viimeisenä päivänä, kuten joka vuosi on tapana. Tämä vuosi on kuitenkin ollut ihana. Ollaan juhlittu 5v-hääpäivää, kuopuksen 2v-synttäreitä ja keskimmäisen eskarin aloitusta. Esikoinen on jo iso ja reipas tokaluokkalainen ja kuopuskin konkari päiväkodissa. Arki on näiden kolmen kanssa on ihanaa. Ollaan reissattu Mallorcalla ja Oulussa ja käyty risteilyllä Tukholmassa. Ollaan saatu viettää Oton kanssa niin monia päiviä rauhassa töitä ja opintoja tehden: Se on ollut ihan parasta. Työ ja vapaa-aika on ollut tosi hyvässä tasapainossa. Tämä vuosi on ollut jotenkin ihanan seesteinen ja tasainen ja lisäksi yksi meidän iso haave on toteutunut, kun saatiin tehdä meidän oma podcast.

Asunnon etsiminen on stressannut jonkin verran, mutta kyllä me uskotaan, että se oma koti sieltä vielä joskus löytyy. Nyt saattaa olla taas hiljaisempaa tässä juuri ennen joulua, mutta eiköhän se asuntokauppa taas pian vilkastu. Nyt me vaan odotellaan joulua innolla koko perhe. Ja tämän vuoden käyn perinteiseen tapaan läpi vuoden viimeisenä päivänä.

Tämä vuosikymmen on ollut mun elämän paras ja ihanin ja voin vain toivoa, että seuraavat 10 vuotta ovat yhtä ihania. Tulevalle vuosikymmenelle toivon terveyttä, rakkautta ja yhdessäoloa kaikkien läheisten kanssa. Toivon, että saadaan jatkaa meidän unelmien tavoittelua yhdessä ja saadaan kokea yhdessä jännittäviä asioita. Toivon, että me löydetään oma koti, josta voidaan tehdä meille pysyvä tukikohta, jossa voidaan viettää vaikka 20 hengen tulevaisuuden sukujouluja. Ihan käsittämätöntä ajatella, että 10 vuoden kuluttua meidän esikoinen on jo 18-vuotias ja Otto lähentelee neljää kymppiä. Onkohan mulla silloin tämä blogi vielä ja teenköhän samanlaisen vuosikymmen-katsauksen?

Mitä sä toivot tulevalta vuosikymmeneltä? Mitä sulle on jäänyt mieleen kuluneesta vuosikymmenestä? 

*Postauksen kuvissa näkyvät julisteet saatu Deseniolta.

Musta tuntuu, että me ollaan pyöritelty tässä asunnossa olohuoneen huonekaluja niin monta kertaa, että ei ole varmaan enää mitään järjestystä mitä EI oltaisi kokeiltu. Viimeksi vaihdettiin isommin järjestystä (eli sohvan paikkaa) tasan vuosi sitten. Tai no okei, päivää vaille vuosi sitten, postauksen mukaan 20.11.2018. Hauskaa kun täältä voi aina tarkistaa. Mä olin itse sen järjestyksen fani, joka vuosi sitten vaihdettiin pois.  Siinä oli eniten lattiatilaa ja tilaa myös esimerkiksi kuvata.

Kameran kanssa pääsi tarpeeksi kauas sohvasta, että sai napattua vaikka kivan perhekuvan sohvalta. Olkkari tuntui niin tilavalta ja kotoisalta. Rakastin meidän vihreitä lehtiverhoja vaaleanpunaista sohvaa vasten. Otto kuitenkin ehdotti silloin toista järjestystä (sitä, mikä meillä oli ihan ekana tässä kodissa). Päädyttiin vaihtamaan siihen ja silloin perusteena taisi olla hyvä paikka joulukuuselle. Ja hyvä järjestyshän sekin oli, telkkarin katselun kannalta ehkä se kaikkein mukavin ja optimaalisin. Ja kyllähän siinä tuli hyvin hyödynnettyä koko olohuoneen tila, kun ei ollut isoa tyhjää keskilattiaa samalla tavalla.

Mutta arvatkaa mitä, tänään me vaihdettiin takaisin siihen vanhaan järjestykseen. Ja taas mulla oli syynä ”hyvä paikka joulukuuselle”. Eikä mulla ollut hajuakaan, että vaihdettiin järjestystä tasan vuosi sitten, ennen kun aloin etsimään täältä blogista tuota vanhaa postausta järjestyksen vaihdoksesta. Mä taidan olla just tällainen samoja vanhoja kaavoja toistava tyyppi, kun oikeasti tasan vuoden jälkeen mulle tuli se sama tunne, että nyt täytyy pyöräyttää järjestys ja tehdä hyvä paikka kuuselle.

Mä haaveilin myös siitä, että meillä olisi taas enemmän lattiatilaa, koska fakta on se, että meidän lapset tarvitsevat sitä paljon. He tekevät jatkuvasti kärrynpyöriä, seisovat käsillä, tanssivat ja leikkivät hippaa. Pallollakin pelataan. Siksi lattiatilaa on vaan oltava. En halua sanoa lapsille, että varokaa huonekaluja. Ei niitä kuulu varoa vaan meidän  oman olkkarin kuuluu olla sellainen, missä mahtuu temppuilemaan.

 

Lisäksi halusin mieluummin sohvan takaisin olkkarin takaseinälle, koska se vaan sopii siihen niin hyvin. Mun mielestä se näyttää siinä kodikkaalta ja siltä, että se kuuluu siihen. Joulukuuselle tulee nyt hyvä paikka ikkunan eteen ja silti olkkarissa on edelleen paljon lattiatilaa. Meidän lapset katsovat telkkaria yleensä muutenkin lattiatyynyn päältä (tai samalla käsillä seisten), joten he voivat hyvin siirrellä tyynyä tai temppuilla telkkarin edessä. Me voidaan Oton kanssa linnoittautua iltaisin divaanin nurkkaan, toinen jalat kohti divaania ja toinen kohti sohvan istuinosaa. Saadaan molemmat oikaistua itsemme ja voidaan katsoa Gossip Girliä rauhassa. Ei siis haittaa, ettei telkkari ole nyt suoraan sohvaa vastapäätä, meillä on monesti aiemminkin ollut se tällä tavalla ”vinossa”.

Onneksi Otto innostui uudelleen järjestyksen vaihtamisesta, varsinkin kun hänen tietokonenurkkauksensa ei tarvinnut muuttaa. Siinä olisikin ollut paljon hommaa, kun Otolla on noin 7466372829 johtoa, jotka olisi pitänyt kaikki irrottaa ja kiinnittää uudelleen. Tällä kertaa me pyöräytettiin vain telkkari ja sohva toisinpäin. Miten valtavan suuri ero sillä oli olohuoneen ilmeeseen, vaikka vaihdettiin vain sohvan ja telkkarin paikkoja! Ihan käsittämätöntä, miten vain kahden huonekalun paikan vaihdoksella on niin suuri vaikutus.

Ottokin myhäili tyytyväisenä järjestyksen vaihdoksen jälkeen, että kyllä tämä on hyvä järjestys. Kun lapset tulivat kotiin, he kaikki olivat vaan että ”VA?!” ja leuat loksahtivat lattiaan. Me aina tehdään näitä meidän kodinmuutosprojekteja yllärinä inspiraation iskiessä sillä aikaa kun lapset on koulussa/hoidossa: Sitten he aina yllättyvät kun tulevat kotiin ja täällä onkin ihan eri näköistä, kuin aamulla lähtiessä. Hekin olivat tyytyväisiä ja alkoivat heti testaamaan kuinka hyvin täällä mahtuu hyppimään ruutua maton ruutukuvioilla ja kuinka hyvin saa tehtyä siltakaadon ja yhden käden kärrynpyörän.

Nyt mennään taas tällä ja toivottavasti pian myös laitetaan joulukuusi tänne. Meillä ei ole vielä ruokailutilan kranssia lukuunottamatta mitään joulukoristeita esillä, mä käyn jotenkin tosi hitaalla nyt näiden kanssa. Pitää oikeasti kipittää tuonne varastolle ja hakea kaikki ihanat joulukoristeet sieltä. Tähti ikkunassakin toisi niin paljon ihanaa joulufiilistä ja lämpöä. Verhoja mä en kyllä taida jaksaa tänä jouluna vaihtaa, vaikka ne ei niin kovin jouluisat olekaan. Mä vaan tykkään noista lehtiverhoista niin paljon just tämän järjestyksen kanssa.

Tätä olen miettinyt viime aikoina sekä oman blogini, että myös muiden blogien kohdalla. Kiinnostaako hömppä vielä vai pitääkö aina ottaa kantaa? Pitääkö aina olla joku tiukka aiherajaus ja mielipide tai kokemus jaettavaksi, vai kiinnostaako sellainen perus arkihömppä vielä ihmisiä? Nykyisin arjen kuulumiset tuntuvat olevan enemmänkin harvinaisuus ja useimmiten blogipostauksilla on jokin syvempi sanoma tai ajatus joka halutaan jakaa. Alkuaikoina oli aivan toisin päin: suurin osa oli sitä perus arkea ja sitten välillä  (ehkä kerran kuussa?) otettiin kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan tai haasteeseen.

Tää on musta tosi mielenkiintoinen ilmiö, koska varsinkin aiemmin kaikkein toivotuimpia olivat aina nimenomaan ne arkipostaukset, niitä toivottiin tosi usein. Nykyisin ne kyllä keräävät lukukertoja ja muutaman kommentin, mutta kyllä sen täytyy olla yleensä jotain merkityksellisempää, jos haluaa tavoittaa enemmän ihmisiä. Olenkin miettinyt, että alkaako se arki yleisesti olla niin nähtyä jo, vai haluavatko ihmiset nähdä vielä sitä muiden perus arkea? Sellaisia perus ”aamulla herättiin, sitten keitettiin kahvit ja laitettiin pyykkikone pyörimään” -tyyppisiä postauksia?

Päätin kysyä tätä asiaa mun Instagram-storyssa samalla, kun jaoin blogissa ihan tavallisia kuulumisia ja tajunnanvirtaa kuluneelta viikolta. Yllätyin vastauksista, sillä jopa 93% n. 1200 vastaajasta oli sitä mieltä, että kaipaavat niitä aikoja kun blogeissa oli enemmän kevyitä kuulumisia ja höpöttelyä! Olin aivan ällistynyt tästä tuloksesta, ajattelin, että se olisi tosi fifty-fifty. Mutta ei sitten ollutkaan vaan ihan päinvastoin. Siitä tuli oikeastaan tosi hyvä fiilis, mutta toisaalta aivan hölmistynyt olo.

Ne paineet ammattimaiseen, syvälliseen super mietittyyn sisältöön tulevat siis pääosin alan sisältä ja meiltä bloggaajilta itseltämme. Minä itse vaadin itseäni kirjoittamaan aina jotain mietittyä ja pohdiskelevaa, vaikka selkeästi tilausta olisi myös sille kevyemmälle sisällölle. Tämä ajatus ja vaatimus on itselleni syntynyt pääosin siitä, että ”muutkin tekevät niin”. Olen kokenut paineita tehdä harkitumpaa sisältöä, koska se on alalla nykyisin standardi.

Kävin tästä paljon instassa keskustelua seuraajien kanssa ja moni sanoi just sitä, että on ikävä sitä kevyttä hömppää ja arkea, josta tulee hyvä mieli ja joka on ihanan tavallista. Jopa peilin kautta otettuja asukuvia ja niitä aivan tavallisia arjen kuulumisia on monella ikävä. Toisaalta, paljon tuli myös kommenttia, että niistä mietityistä ja syvällisemmistä sisällöistä tykätään tosi paljon, mutta paras olisi se, että olisi kaikkea sopivassa suhteessa. Moni tykkää katsoa kuulumisia Instagram Storiesin puolelta, mutta suurin osa kaipasi niitä enemmän myös blogin puolelle.

Ja tästä mä sain inspiraation kirjoitella useammin niitä ihan perus arkihömppäkuulumisia. Pitkään musta on tuntunut, että ne eivät riitä vaan mun täytyy tehdä jotain enemmän, jotain harkitumpaa. Mutta jos niitä on kerran kaivattu, niin riemusta kiljuen mä tuon kuulumiset takaisin säännöllisemmäksi osaksi blogia. Siihen en ehkä enää lähde, mikä mun tyyli oli vuonna 2011 (ehkä ette ihan sitä haluaisikaan), mutta miksi en kertoisi kuulumisia vaikka kerran viikkoon tai kerran pariin viikkoon.

Meille bloggaajille ainoat keinot mitata sitä, tykätäänkö jostain sisällöstä, on kommentit, tykkäykset ja kävijämäärät. Niiden perusteella varmasti myös osittain se arkisisältö on vähentynyt, koska se ei vaan ole viime aikoina kerännyt niin paljoa reagointia, kuin muut sisällöt. Mutta varmasti se perus-arki on myös sitä just, mikä tulee helposti ohitettua FB:ssä tai Instassa ilman, että tykkää tai kommentoi, vaikka siitä sisällöstä tykkäisi ja nauttisikin. Se ei vaan herätä niin isoja tunteita välttämättä, että tulisi painettua peukkua tai kommentoitua. Silti siitä usein tulee hyvä mieli ja tykkää lukea/katsoa/kuunnella. Näin ainakin itselläni on. Sitten taas ne merkittävämmät jutut ja keskustelua nostattavat aiheet on niitä, jotka saavat ihmiset kommentoimaan ja reagoimaan herkästi. Tällöin ehkä ainakin mulle syntyy se kuva, että niistä enemmän reagointia keränneistä sisällöistä pidetään enemmän. Sitten loogisesti tulee jätettyä sitä arkea vähemmälle ja otettua enemmän kantaa.

Siksi mä haastankin nyt jokaisen teistä tykkäämään, kommentoimaan, reagoimaan somessa just siihen sisältöön, mistä pidätte, vaikka se ei aina olisikaan mitään maailmaa mullistavaa (enkä tarkoita tällä nyt itseäni vaan ihan kaikkea). Se auttaa sisällöntuottajia tietämään mikä on oikeasti teidän mieleen ja mitä te haluatte lukea enemmän. Sillä peukun painamisella on oikeasti valtava merkitys! Ja tietenkin kommenttikenttä on vapaa: olisi mahtavaa lukea lisää teidän ajatuksia siitä, mitä blogimaailmassa tällä hetkellä kaivataan, mistä tykätään eniten?