Mä olen niin ylpeä Otosta, että halkean varmaan. Kun Otto viime elokuussa aloitti opinnot ammattikorkeassa, se oli uutta meille kaikille. Oton syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja koulunkäyntiä ja mun syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja taaperon kotihoitoa oli eittämättä yksi työntäyteisimmistä ajanjaksoista meidän elämässä. Se oli kuitenkin todella sen arvoista. Tämä kevät taas on ollut mahtavaa työ-, opiskelu- ja vapaa-ajan harmoniaa. Kaikki on tuntunut olevan tasapainossa. On voinut höllätä, on voinut päästää irti siitä kiireen tunteesta ja pysähtyä nauttimaan kaikesta.

Otto ei oikein tiennyt mitä odottaa, kun palasi korkeakoulun penkille seitsemän vuoden tauon jälkeen. Nyt vuoden opiskeltuaan hän voi huokaista helpotuksesta: opiskelu aikuisena perheenisänä on hänelle aivan erilaista kuin se oli silloin seitsemän vuotta sitten. Kyky ottaa vastuuta, keskittymiskyky ja ajanhallinta ovat aivan eri tasolla kuin ne olivat silloin. Toisin sanoen opiskelu on hänelle paljon helpompaa nyt. Ei helppoa, mutta huomattavasti helpompaa.

Ensimmäisenä vuonna Otto on suorittanut jo lähes puolet koko 3,5v tutkinnon opintopisteistä. On siis syytäkin olla hänestä ylpeä. Ja millaisella innostuksella, draivilla ja ammattitaidolla hän on opintojaan suorittanut! Mä olen voinut katsoa vain ihaillen vierestä sitä kunnianhimoa, joka hänestä on löytynyt. Musta on ollut tosi hienoa huomata, miten tämä koulu on avannut Otosta ihan uusia puolia. Hän on innostunut monesta sellaisesta jutusta, jotka mietityttivät häntä opinnoissa etukäteen ja hän on löytänyt vahvuuksia juuri niissä asioissa, jotka häntä kiinnostivat. Tiedän, että opiskelu on ollut hänelle todella palkitsevaa.

Oton menestys opinnoissa on inspiroinut myös mua tosi paljon ja sytyttänyt sen palon, että mäkin haluan kouluun. Toisaalta, se on myös entisestään vahvistanut sitä tunnetta, että haluan ajoittaa sen oikein. Haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin pystyn rauhassa keskittymään opintoihin, yhtä rauhassa kuin Otto on nyt pystynyt. Ja haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin taloudellinen paine ei lepää mun harteilla, vaan pystyn heittäytymään 100% siihen kouluun ja miettimään työjuttuja vasta sitten, jos aikaa ja energiaa niiden jälkeen vielä on.

Mua naurattaa tämä: täällä me vaan mietitään perusteellisesti oikeaa ajoitusta opiskelulle (tai toiselle opiskelulle), mutta vanhemmiksi ryhdyttiin silloin kun niin vaan kävi siinä iässä, missä muut yleensä lähtevät opiskelemaan. Meillä taitaa olla nyt mun opiskeluhaaveiden kanssa vähän samat pohdinnat, kun ”niillä muilla” taas on nyt tai alkaa kohta olla lapsihaaveiden kanssa. (huom. en tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä, mulle on enemmän kuin ok jos ei halua lapsia ikinä eikä se kuulu mulle) Milloin olisi hyvä hetki, mitä se merkitsee taloudellisesti, jääkö meille ollenkaan yhteistä aikaa? Onko musta siihen, olenko riittävän hyvä? Hyvä puoli on se, että opiskelun ajoittaminen on sentään vähän paremmin omassa hallinnassa kuin lasten saannin ajoittaminen, vaikka ei sekään tietty ole kiveen hakattua, että kouluun pääsee silloin kun sinne hakee.

No, tämä ei ole juuri nyt niin ajankohtaista vielä ja meillä on mahdollisuus katsella, että mihin suuntaan se elämä vie tämän ja ensi vuoden aikana tai vaikka seuraavan 10v aikana. Opiskelemaan kun voi lähteä missä iässä tahansa, eikä tarvitse olla huolissaan siitä, että opiskeluhedelmällisyys laskee. Naurattaa vaan tämä meidän täysin käänteinen järjestys tehdä asiat. Vaikka ollaan tehty kaikki väärässä järjestyksessä, niin kaikki on onneksi järjestynyt ihan mukavasti. Ollaan siitä älyttömän kiitollisia.

Otolla opinnot jatkuvat kesälläkin, mutta paljon kevyemmin mitä tämän ekan lukuvuoden aikana. Päästään siis nauttimaan kunnolla kesästä ja lapset saavat pitkän kesäloman tänäkin vuonna. Mä ajattelin tänäkin kesänä jossain vaiheessa pitää viikon loman, mutta en ole vielä päättänyt sen ajankohtaa. Katsellaan sitten, että mitä kesällä tapahtuu. Halusin vaan jakaa, miten ylpeä olen Otosta, koska oikeasti todella olen. Mun mielestä on mahtavaa, miten luontevasti koulu on tullut osaksi Oton elämää niin pitkän tauon jälkeen ja miten hienosti hän on kaiken hoitanut. Nyt otetaan kesä rennommin ja syksyllä sitten taas täysillä opintojen kimppuun.

Me ollaan vietetty tämä ilta terassilla grillaillen meidän perheen ja esikoisen kummisedän voimin ja tämä mieletön auringonpaiste ja lämpö on kyllä aika perfect tapa aloittaa tämä viikonloppu ja pikkuhiljaa K E S Ä. Kesä on oikeesti täällä, IIK!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Somemaailmassa puhutaan paljon aitoudesta. On ihmisiä, jotka julistavat olevansa aitoja. On ihmisiä, jotka kaipaavat kiiltokuvan keskeltä aitoutta. On ihmisiä, jotka määrittelevät kuka ja millainen ihminen voi olla aito. Kun joku kertoo parisuhdeongelmista tai siitä, kuinka joskus vihaa omaa lastaan, kiitellään aitoudesta. Kun kerrotaan rakkaudesta tai jaetaan harkittuja ja editoituja kuvia, syytellään sen puutteesta. Aitouden määrittelemiseen liittyy hyvin vahvasti nykyisin vastakkainasettelu. Usein keskustelussa korostuu vain tietynlainen tyyli olla aito ja kaikki muu koetaan epäaitona.

Mutta kuka oikeastaan on aito?

Mun mielestä on hieman kummallinen ilmiö, että tuntemattomat ihmiset voivat määritellä kuka on aito ja kuka ei. Ja ylipäätään se tarve määritellä jonkun ihmisen aitous tuntuu mun mielestä hämmentävältä. Mä itse ajattelin aina ennen aitoudesta sillä tavalla, että jos joku on oikeasti aito oma itsensä, se näkyy kyllä. Että ei tarvitse erikseen julistaa tai alleviivata olevansa aito, vaan ihmiset kyllä huomaavat silloin kun puhuu tai kirjoittaa vilpittömästi suoraan sydämestä, oli kyseessä mikä tahansa aihe tai asia. Mutta eivät kaikki sitä huomaa. Ilmeisesti se ei vaan näy joillekin, jotka ovat muodostaneet jo oman mielipiteensä.

Siksi olen jo kauan sitten lakannut miettimästä olenko jonkun mielestä aito vai en. Tärkeintä mulle on se, että minä itse ja ne ihmiset ketkä mut tuntevat, tietävät kuka ja millainen olen. Olen jo aikoja sitten huomannut, että tein somessa sitten niin tai näin, se on aina jollekin väärin. Siksi teen juuri niin, kuin musta itsestä tuntuu oikealta. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, eikä tarvitsekaan. Mulle aitous on sitä, että olen rehellinen itselleni. En tee mitään, minkä takana en voisi seisoa, enkä sano mitään mikä ei ole totta. Se, mitä joku muu on siitä sitten mieltä, ei enää ole mun käsissä. Se on hänen totuutensa minusta, ei se, kuka minä oikeasti olen. Tämän ymmärtäminen on ollut tosi helpottavaa ja vapauttavaa. Se on tehnyt mut paljon rohkeammaksi sen kanssa mitä uskallan sanoa tai tehdä.

Mun tyyli on alusta asti ollut täällä blogissa ja muissa kanavissa ihan samanlainen, koska sellainen mä olen. Olen aina nostanut esiin pääosin niitä hyviä ja ihania asioita arjessa ja elämässä, vaikka olen kertonut myös isättömyydestä, masentuneen vanhemman lapsena kasvamisesta, läheisen kuolemasta ja migreenin kanssa elämisestä. Olen jakanut täällä ilon ja onnen lisäksi aika monta isoa ja surullista asiaa mun historiasta ja nykyhetkestä. Kerron ikävistä asioista silloin, kun ne vaikuttavat  tai ovat vaikuttaneet merkittävästi mun elämään ja fiiliksiin, koska haluan. Se, että en olisi kertonut ollenkaan näistä asioista, ei kuitenkaan tekisi musta epäaitoa. Se tarkoittaisi vain, että olen halunnut rajata sen osan itsestäni pois somesta. Ja minulla olisi siihen ihan täysi oikeus.

Mainitsen arjen hankalista sattumuksista silloin kun sellaisia tapahtuu siinä määrin, että ne jäävät mieleen. Oksennustauti tai haava sarveiskalvolla ovat sellaisia, jotka saattavat jo tehdä päivästä tai viikosta kokonaisuudessaan niin epämukavan, että saatan asiasta mainita. Kiukuttelu yhtenä aamuna vaatteita pukiessa taas ei – sellaiset unohtuvat multa heti. Sellainen mä vaan olen ihmisenä, en kiinnitä sen suurempaa huomiota arjen pieniin ikävämpiin hetkiin. En silti koskaan väitä etteikö niitäkin joskus olisi.

Mun mielestä siinä ei ole mitään pahaa tai epäaitoa, jos arjessa mieleen nousevat ne ikävät asiat tai haluaa puhua niistä enemmän kuin positiivisista asioista. Joidenkin elämässä myös tapahtuu oikeasti paljon enemmän ikäviä asioita kuin toisten, mikä on tosi harmillista. Luonnollisesti niillä asioilla voi silloin olla suurempi rooli elämässä ja niistä voi haluta puhua enemmän. Ikävistä kokemuksista puhuminen voi olla todella voimaannuttavaa ja arvokasta sekä itselle että muille. Siksi on tärkeää puhua ikävistä asioista, silloin kun itse niin haluaa. Me kaikki koetaan tapahtumia omalla tavallamme ja meillä jokaisella on oma tapa tarkastella elämää. Jokaisella on vapaus kertoa omasta elämästään mitä ja miten itse haluaa.

Aitouden ja negatiivisista asioista kertomisen vastapuolella ei kuitenkaan ole positiivisten asioiden feikkaaminen tai negatiivisista asioista systemaattisesti kertomatta jättäminen ja epäaitous. Niin väittäminen on mun mielestä ikävää ja väärin. Ihan yhtä aitoa ja totta voi olla iloisista ja hyvistä asioista ja hetkistä kertominen. Eikä niistä kirjoittaminen välttämättä tarkoita, että on jättänyt vaan pois ne ikävät asiat.

Ihmisillä tuntuu joskus olevan sisäsyntyinen tarve mustavalkoiseen ajatteluun ja vastakkainasetteluun. Harvoin asiat kuitenkaan ovat mustavalkoisia tai selkeästi niin tai näin. Somessa ei myöskään koskaan ole kenenkään ihmisen koko elämä. Siksi mun mielestä on turhaa määritellä jonkun toisen ihmisen aitoutta varsinkaan sosiaalisen median perusteella. Ennemmin kannattaa keskittyä siihen, onko itse itselleen aito. Oman elämän kannalta sillä on paljon enemmän merkitystä.

Joskus nuorempana mietin kerran, että olisi mahtavaa, kun ihmiset voisivat tulla vaikka viikoksi kärpäseksi meidän kattoon katsomaan, millaista se meidän arki ja elämä on. Halusin todistaa, että se oikeasti on sellaista kuin kerron. Silloin mua häiritsi tosi paljon se, jos joku ei uskonut mua. Nykyään mulla ei ole tarvetta todistella kenellekään mitään, jos joku ei usko niin sitten hän ei usko. Ja siinä se.

Mitä te ajattelette aitoudesta? Miksi uskotte, että aitous on yleisesti noussut niin suureksi keskustelunaiheeksi viime vuosina?

Otto yllätti mut äitienpäivänä uusilla super siisteillä lenkkareilla, joita en osannut yhtään odottaa. Olen viilettänyt Vansin Old Skooleilla jo reilun vuoden tyytyväisenä ja edelleen ne ovat kyllä hyvässä kunnossa ja aivan käyttökelpoiset. En silti sano, etteikö välillä olisi kaivannut sellaisia kenkiä, joilla pitkiä matkoja on pehmeämpi askeltaa ja jotka tuntuvat hyvältä jalassa vaikka seisoisi 10 tuntia putkeen. Old Skoolit ovat edelleen ihan mun superlempparit, mutta kengillekin tekee hyvää levätä välillä. Nyt voin siis hyvin vaihdella näiden uusien lemppareiden ja niiden välillä.

Mun uudet kengät on Puman RS-X Tracks -mallia ja ne ovat kauniin mintunvihreät oransseilla ja harmailla yksityiskohdilla. Ihan super mukavat jalassa ja ihanan keväisen väriset. Nämä sopivat loistavasti niin hameiden kuin mekkojenkin kanssa. En nyt tiedä menevätkö nämä ihan siihen Ugly Sneakers -trendiin vaikka paksupohjaiset ovatkin, mutta se ei tainnut Otolla olla myöskään mielessä näitä valitessa. Nämä on vaan törkeän siistit kengät! Mä olen aivan rakastunut näiden kaikkiin yksityiskohtiin ja etenkin tuohon kauniisen mintunvihreään väriin. Näillä on hyvä kävellä, juosta ja seisoa. Nämä ovat täydelliset kesällä kaikkiin niihin päiviin, kun pitää kävellä paljon.

Tää on mun lemppari kevätasu muutenkin tällä hetkellä. Tummaa kulutettua farkkua, biker-rotsi, hempeän värinen yläosa ja arskat. Nää farkut oli mulle vielä viime syksynä vähän tiukat, mutta nyt ne ovat super mukavat jalassa. En tiedä onko vyötärö kaventunut vai housut vaan löystynyt käytössä, eikä sillä ole mitään väliäkään. Mutta ihanaa, kun on mukavat ja rennot farkut, joissa on hyvä olla. Sellaisten löytäminen ei ole ollut mulle helppoa äidiksi tulon jälkeen, kun niin monet housut kiristää tai istuu huonosti ja pahimmillaan aiheuttaa jopa särkyä alaselkään tai alavatsaan.

Nämä farkut on parhaat siksi, koska kun ne on jalassa niin tuntuu melkein kuin ei olisi housuja ollenkaan, hah. Olen huomannut, että mun vartalolle parhaat mom jeansit löytyvät Gina Tricotista. Yleensä kun saan kysymyksiä siitä, mistä mun hyvännäköiset farkut on, ne on siis juuri sieltä. Vartaloitahan on tosi erilaisia, mutta jos on tällainen suhteellisen pötkömallinen keskivartalosta ja pitkäjalkainen, niin kannattaa suunnata Ginaan. Siellä on housuja, jotka korostaa pötkönkin vyötäröä ja on tarpeeksi pitkät myös kilometrikoiville. joissain muissa paikoissa 7/8 lahkeiset farkut on mulle caprihousuja, hah.

Mä olen vihdoin kuluneen vuoden aikana siirtynyt tähän ysärifarkkutrendiin kunnolla. Kauan siinä kestikin, että pillit vaihtuivat kunnolla mom jeanseihin. Alkuun musta tuntui, että ne korostivat kaikkia mun vartalon niitä puolia, joita itse en halunnut korostaa. Nyt taas tykkään siitä, miltä vaikka mun pylly näyttää mom jeanseissa. Se on ehkä eniten ollut kiinni oikean mallin löytämisestä ja siitä, että en ole halunnut enää peitellä mitään mun kropassa, vaan ainoastaan pukea päälle just niitä vaatteita, joista tykkään.

| Takki Lindex | Paita Gina Tricot | Farkut Gina Tricot | Vyö Gucci | Laukku Gucci | Korvakorut H&M | Kengät Puma | Aurinkolasit Ray Ban |

Ehkä pieni yksityiskohta asussa, mutta mulle iso juttu: olen ihastunut tällaisiin suht siroihin korvarenkaisiin, jotka ostin jo varmaan pari vuotta sitten H&M:ltä. Nämä tulivat siis mukana sellaisessa setissä, jossa taisi olla kolmet tai neljät erikokoiset korvarenkaat. Ostin setin niiden isojen renkaiden takia ja nämä olivat pitkään käyttämättä. Nyt olen kuitenkin jotenkin tykästynyt näihin, vaikka yleensä tykkään isoista korviksista. Nää on ihanan sirot ja se miellyttää mun silmää just nyt tosi paljon. Hassu muutos!

Tää asu on tällä hetkellä jotenkin tosi minä. En ole muutenkaan tainnut pitkään aikaan jakaa täällä ”farkut ja neule” -asua, niinkuin silloin vuosi sitten lupasin. Mutta tässä ei ole sitä neuletta, niin ehkä ne farkut on ok? Musta tuntuu, että olen päässyt niistä turva-asuista melko pitkälle ja uskallan tällä hetkellä pukeutua vähintään yhtä rohkeasti kuin ennen mun viimeistä raskautta. Se on mulle iso saavutus, koska hukkasin tyylini niin pitkäksi aikaa.

Mitä mieltä pastellilenkkareista? Hot or not?

Huominen äitienpäivä laittoi mut pohtimaan omaa äitiyttäni jälleen kerran. Perinteisen syväluotaavan analyysin sijaan ajattelin kuitenkin tarkastella omaa äitiyttäni tällä kertaa vähän toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, missä asioissa olen toiminut äitinä toisin, kuin etukäteen ajattelin. Meillä kaikilla äideillä varmasti on joku periaate, joku olettamus, joku juttu jonka aikoo äitinä tehdä tietyllä tavalla etukäteen. Mulla oli montakin, monen monta ajatusta ja periaatetta, joista olin ennen varsinaista äitiyttä tosi varma.

Mä haaveilin äitiydestä ihan pikkutytöstä asti. Mietin omaa äitiyttäni melko usein jo lapsena, millainen äiti tulisin olemaan ja millaisia mun lapset olisivat. Haaveilin neljästä lapsesta, seurasin julkkisäitejä lehdistä ja muodostin kuvaa äitiydestä lähipiirini äitien perusteella. Niiden pohjalta ehkä loin sellaiset omat ihanneäitiyden periaatteet, joiden mukaan mulla oli vankka aikomus toimia. Nyt mä kerron teille mitä kaikkia ajatuksia  ja periaatteita mulla etukäteen oli, jotka kuitenkin kumosin oikeasti äidiksi tultuani. Antakaa vähän armoa, olin tosi nuori kun musta tuli äiti. Olin siis aika periaatteellinen ennen äitiyttä, nuorena ainakin mulle asiat olivat paljon enemmän joko niin tai näin, kun taas nykyään näen mieluusti ne kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä.

1. Laitan lapset päiväkotiin viimeistään 1,5-vuotiaana.

Olin ihan varma tästä etukäteen, sillä ajattelin haluavani aikuisena ”palata töihin” melko nopeasti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen, kuten niin moni äiti mun lähipiirissäkin teki. Meidän tarina meni vähän toisella tavalla kuten tiedätte, ja kuopuksen ja esikoisen pienen ikäeron vuoksi meidän esikoinen oli kotona jopa 3,5-vuotiaaksi ennen kuin aloitti päivähoidon. Eikä mulla ollut työpaikkaa mihin palata, vaan lasten päiväkotiura alkoi kun sain ihan uusia töitä startupissa vuonna 2015. Sitä ennen esikoinen kävi kyllä pari kertaa viikossa metsäkerhossa 2,5-vuotiaasta asti. Keskimmäinen ja kuopus ovat molemmat menneet päiväkotiin siinä n. 2-vuotiaana, toinen kuukautta vaille ja toinen kuukautta yli 2-vuotiaana. En koe edelleenkään, että siinä olisi mitään huonoa, että päiväkodin aloittaa vaikka 1-vuotiaana, mutta meillä vaan asiat menivät eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

2. Lapset nukkuvat alusta asti omassa sängyssä.

Esikoisen kanssa pidin tästä vankasti kiinni ja hän nukkuikin ihan alusta asti omassa sängyssä tosi hyvin. Keskimmäinen ja kuopus sen sijaan nukkuivat lähes koko vauvavuotensa meidän välissä ja sekin oli maailman parasta. Tähän vaikutti eniten se, että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut ja nuorempien kanssa taas onnistui. Perhepeti oli yksinkertaisesti se vaihtoehto, jonka ansiosta meidän koko perhe sai imetysaikana eniten nukuttua ja siksi koettiin se hyväksi. Esikoinen nukkui jo reilusti alle puolivuotiaana yli 8h pätkiä unta, joten hänen kanssa oli helppoa pitää kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, kun ei tarvinnut paljoa yöllä heräillä ja nousta. Tämä oli mulle todella sellainen juttu, josta aioin pitää kiinni ja ajattelin, etten koskaan voisi nukkua vauvan vieressä. Toisin kuitenkin kävi.

3. Opetan lapseni syömään tuttia, ettei mun tarvitse olla tuttina.

En koskaan ollut kuullutkaan, että tutti ei olisi kelvannut jollekin lapselle, ennen kuin meidän keskimmäinen ei huolinut tuttia. Ajattelin, että se on vanhempien valinta, että vauva ei syö tuttia vain jos vanhemmat eivät halua antaa tuttia. Sitten mulle selvisi, että monikaan vauva ei huoli tuttia, eikä oltu todellakaan mitenkään spesiaaleja. Vaikka kuinka yritin periaatteeni mukaisesti opettaa, hän ei tuttia huolinut. Eikä huolinut meidän kuopuskaan, häntä tosin en parin tarjoamisen jälkeen myöskään jaksanut yrittää opettaa. Molemmat olivat aika paljon rinnalla vauvavuoden aikana ja mä päädyin olemaan juuri se tutti, joka olin vakaasti päättänyt olla olematta.

Ekalla kerralla se tuntui tosi sitovalta alkuun, mutta pikkuhiljaa siihen tottui ja opin nauttimaan niistä ihanista hetkistä, kun vauva oli lähellä. Kuopuksen kanssa jopa odotin sitä tosi paljon etukäteen. Etukäteen oli niin helppo ajatella mustavalkoisesti, että voi niitä äitiraukkoja, jotka eivät pääse mihinkään kun vauva on vaan kiinni tississä. Ajattelin, että se on oikeasti vaan sitä tuttina olemista. Mutta sitten kun itse koin sen ihanan maagisen yhteyden ja läheisyyden imettäessä, en todellakaan ajatellut enää niin. Se oli niin paljon muutakin kuin vain sitä. Ajattelin, että se oli maailman paras ja ihanin juttu, että sain pitää vauvaa mun lähellä. Se aika on niin älyttömän lyhyt ohikiitävä hetki vain.

4. Annan vauvan yökylään jo pienenä.

Ja sitten en antanutkaan. Olin ihan varma siitä, että mä haluan aina antaa omat lapseni yökylään jo pienestä asti, koska on hyvä, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia kuin vain vanhemmat. Ja onhan se, ihan super hyvä olla muitakin turvallisia aikuisia elämässä. Mutta sitten kun lapset syntyivät, en raaskinutkaan antaa heitä yökylään. Keskimmäisen ja kuopuksen kanssa se ei edes ollut mahdollistakaan imetyksen vuoksi, koska kumpikaan ei tutin lisäksi syönyt myöskään tuttipulloa. Mutta eihän se mitään haittaa. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat myös opettaneet, että sillä ettei yökyläile pikkuvauvana ei ole mitään (ainakaan negatiivista) vaikutusta siihen, onko lapsen elämässä muita turvallisia aikuisia vanhempien lisäksi.

5. Lähetän lapset yksin kauppaan ja asioille samassa iässä kun sain itse mennä lapsena.

Mä kävin jo 5-vuotiaana hyvinkin Ruoholahden metroaseman marketissa ostoksilla. Äiti pyysi tuomaan maitoa tai leipää tai mitä milloinkin. Reippaasti menin kauppaan ja jos en johonkin yltänyt, pyysin apua myyjältä tai muilta asiakkailta. Kaikki sujui aina hyvin, eikä siinä ollut mitään kummallista. Meidän lapsista kukaan ei ole vielä käynyt yksin kaupassa, vaikka esikoinen on pian 8v. Ollaan kyllä harjoiteltu esim. ostosten tekemistä niin, että olen itse ollut mukana kaupassa, mutta lapset ovat saaneet asioida kassalla. Mutta vielä ei olla lähetetty yksin kauppaan. En tiedä edes miksi meillä on mennyt näin, se ei oikeastaan ole ollut edes mikään tietoinen päätös. Niin on vain käynyt. En koe, että tässä olisi vielä mitään kiirettä, mutta kyllä varmaan päästäisin jo lapsen kauppaan jos hän itse pyytäisi. Varmasti siellä kaupassa oppii käymään kyllä, vaikka menisikin vähän myöhemmin.

Mua vähän naurattaa lukea näitä mun omia periaatteita näin jälkeenpäin. Ei siksi, että niissä olisi mitään pahaa, vaan siksi, koska mulla oli niin selkeä tiukka kuva päässä siitä, millainen äiti musta tulee. Monessa asiassa olenkin juuri sellainen kuin ajattelin, mutta moni melko isokin asia on mennyt ihan toisella tavalla. Olen iloinen siitä, että en kynsin hampain pitänyt kiinni periaatteista, vaan otin vastaan sen mitä eteen tuli ja toimin sen pohjalta mikä tuntui milloinkin parhaalta. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat opettaneet myös sen, että ei tarvitse kiirehtiä. Ei ensimmäisiä kokemuksia, ei uusien asioiden opettamista, ei mitään. Aika menee jo itsessään niin pirun nopeasti lasten kanssa, että en todella halua kiirehtiä yhtään enempää.

Missä asioissa te olette toimineet vanhempana toisin, kuin etukäteen ajattelitte? Ja teille, jotka ette ole vanhempia, onko teillä jotain periaatteita, joiden mukaan haluaisitte mahdollisesti vanhempana toimia?

Heräsin: klo 7.30 ja menin suihkuun. Mun rytmi on hieman myöhäistynyt siitä aiemmasta aamuseiskasta ja herätään yleensä koko perhe nykyisin tasan kasilta. Tämä muutos tuli kellojen siirron yhteydessä tänä keväänä. Heräsin siis ihan yksin kellon soittoon klo 7.30 ja kävin rauhassa suihkussa.

Söin aamiaiseksi: kaksi leipää kurkulla, tomaatilla ja juustolla ja join ison lasin vettä ja kupillisen kahvia kauramaidolla.

Ajoin metrolla: keskustaan tapaamaan ystävääni Riikkaa. Oltiin sovittu klo 9.30 treffit PR-toimiston eteen, kun meidän piti mennä käymään pressipäivässä. Me pölhöt oltiin kuitenkin katsottu aika väärin ja se alkoikin vasta klo 11.00. Onneksi meillä oli myös toinen pressitilaisuus jonne piti mennä, joten käveltiin sitten Punavuoreen toiseen tilaisuuteen.

Ihastuin: Kaunis Veera -second hand -liikkeeseen, jonka ikkunoiden ohi käveltiin matkalla Balmuirille Riikan kanssa. Meidän piti mennä piipahtamaan siellä tilaisuuden jälkeen, mutta ei ehdittykään kun meillä meni niin paljon aikaa. Ihan pakko palata sinne joku päivä, mä ihastuin suunnilleen kaikkeen, mitä näyteikkunoista bongasin.

Söin lounasta: toisen PR-toimiston tilaisuudessa Riikan kanssa. Tarjolla oli salaatteja, makkaraa ja tapasjuttuja.

Kiiruhdin: kotiin, koska Otolla oli klo 13 alkaen koululla tilaisuus, johon hänen piti osallistua, ja tänään on meidän taaperon vapaapäivä. Tehtiin siis puoliltapäivin läpsystä vaihto ja Otto lähti koululle samalla kun mä tulin kotiin.

Ihmettelin: taaperon megapitkiä päiväunia. Olin varautunut siihen, että en saisi tehtyä juuri mitään työhommia sillä aikaa, kun Otto on koululla ja minä taaperon kanssa. Hän kun nukkuu yleensä n. 1,5h päikkärit vain. Tänään hän nukkui kuitenkin jopa kolme tuntia päiväunia ja mä kerkesin naputella oikein kunnolla.

Silitin: 6-vuotiaalle valkoiset culottes-farkut, jotka hän ehdottomasti halusi jalkaan. Ne on kyllä tosi coolit, voisin käyttää itsekin samanlaisia. Ne olivat aivan megaruttuiset pesun jäljiltä ja silitin niitä hyvän tovin.

Söin illalliseksi: ruokakaupan sushibuffasta ostettua sushia. Oltiin oikeasti ostamassa kaupasta vaan leipää nopeasti ohikulkumatkalla, mutta paikalla oli sushimaistattaja ja lapset halusivat sitten maistaa. Ja kun he olivat maistaneet lohi-tuorejuustomakeja, niitä oli ehdottomasti saatava ruuaksi tänään. Kaikki kolme herkuttelivat hyvällä halulla eri susheilla, kuten myös minä. Ihan mieletöntä edistystä kun nykyään monista monista eri kaupoista saa hyvää sushia. Muistan miten maailmaa mullistavia pakastesushipakkaukset olivat vuonna 2011 kun niitä ekan kerran löysin kaupasta. Aika pitkän tien on ruokakaupat kulkeneet siitä monessakin asiassa.

Ulkoiltiin: omalla pihalla ihanassa ilta-auringossa. Otto laittoi bObles-keinun paikoilleen vanhan vauvakeinun tilalle ja lapset olivat siitä innoissaan..

Pelasin: lasten kanssa jalkapalloa. Meidän taapero on todella kiinnostunut jalkapallosta ja ”pelataan” sitä melkein joka ilta. Pitäisi varmaan ostaa hänelle ihan oikea harjoitusjalkapallo pehmoisen vauvojen muumipallon sijaan. Toisaalta, pehmopallo on ihanan turvallinen ja sillä voi pelata omassa olkkarissakin.

Mua odotti kotiovella: ihana kukkalähetys blogisynttäreiden kunniaksi. Tuli kyllä niin hyvä mieli yllätyksestä!

Hain postista: uudet henkkarit itselleni. Henkilökortti vanheni tänä keväänä, kun meidän häistä (ja sukunimen vaihdosta) tuli kuluneeksi se viisi vuotta. Vitsi miten eri näköiseltä mä näytän nyt verrattuna viiden vuoden takaiseen kuvaan. Ainakin silmämeikin määrä on vähentynyt n. 90%.

Ilahduin: kun luin kaupunkikirjasto Oodin eteen rakennettavasta leikkipuistosta. Se kuulostaa ihan mielettömän ihanalta paikalta, jonne todellakin haluan lasten kanssa mennä. Puisto valmistuu uutisten mukaan kesäkuun aikana, joten sinne pääsee leikkimään jo pian.

Kävelin: askelmittarin mukaan 12 500 askelta, eikä se (mun puhelin) ollut edes mun taskussa tai missään lähettyvillä silloin kun pelasin jalkapalloa sisällä puoli tuntia tai silloin kun seisoin mun tietokoneen ääressä taaperon päiväuniaikaan.

Aion vielä: katsoa Oton kanssa  vähän sarjoja ja tehdä iltapalaa. Rakastan meidän rauhallisia sohvaperunailtoja.

Mikä teitä on ilahduttanut tänään? Mikä on yllättänyt? Mitä olette tehneet?