Pikkuvauva-arkea on nyt takana puolitoista ihanaa viikkoa. Päivät on menneet uskomatonta vauhtia. Ihan niinkuin raskausaikana ajattelinkin, nyt se pitkä odotus tuntuu menneen niin nopeasti ohi vaikka silloin ne päivät olivat maailman pisimpiä.

Vauva on sujahtanut ihanasti osaksi meidän perhettä ja meidän arkea. Hän tuntuu niin omalta, ja isosiskotkin ovat ottaneet hänet ihanasti vastaan. Raskausaikana jo huomasin miten meidän nykyinen keskimmäinen odotti vauvaa kovasti ja oli ylpeä tulevasta isosiskon pestistään. Välillä kuitenkin mieleen hiipi epäilys että miten perheen ”vauva” ottaa muutoksen ja sen ettei olekaan enää se kaikkein pienin. Jännitin ihan turhaan, sillä hän on ottanut uuden roolinsa vastaan niin hienosti ettei tosikaan.

Päiviin ja öihin on löytynyt jo oma rytminsä mikä tuntuu hyvältä ja helpottaa arkea. Heräillään aina 9-10 välillä ja kun olen syöttänyt vauvan, hän jatkaa vielä unia Oton kainalossa jonkin aikaa. Iltaisin mennään nukkumaan vähän ennen puolta yötä Oton kanssa, ja vauva nukkuu yleensä siitä puolesta yöstä tuonne aamuun asti yhdellä syötöllä joka on n. 5-6 aikaan aamulla. Hän aloittaa yöunensa sylissä jo muutamaa tuntia ennen puoltayötä ja syö sitten samalla kun mennään nukkumaan.

Pikkuisen jännittää se kun Otto puolentoista viikon kuluttua palaa töihin siihen asti että hänen vanhempainvapaakautensa alkaa, mutta eiköhän sekin suju ihan mallikkaasti. Ja vaikka ei aina sujuisikaan ihan maailman parhaiten niin uskon että me kuitenkin selvitään niistä ei-niin-mahtavistakin päivistä kunnialla. Turhaa silti vielä miettiä sinne asti kun nyt on aikaa kuitenkin nauttia tästä yhteisestä ajasta, joka on maailman parasta.

*Vauvan peitto* ja pehmoeläin* saatu Cubukselta, ne ovat Cubuksen uusinta C-Mini vauvojen sisustustuotemallistoa, joka on ihan vasta tullut myyntiin. Sarjaan kuuluu myös pussilakanoita* ja pyyhe* ja olen aivan hullaantunut!

Olen yrittäyt aina vauvan päiväuniaikaan huomioida tyttöjä niin paljon kuin mahdollista. Ollaan leikitty barbeilla, luettu kirjoja, pelattu korttia ja leivottu yhdessä. Toiset pidemmät päiväunet taas olen käyttänyt työntekoon, ja tämä on sujunut ihan mukavasti toistaiseksi kun olen himmaillut blogin kanssa. Sitten kun palaan normitahtiin niin tytötkin ovat ehkä jo palanneet päiväkotiin mikä taas jättää lisäaikaa työnteolle keskellä päivää ja vapauttaa vastaavasti taas viikonloppuja ja iltoja. Kaikki tietysti riippuu myös siitä kuinka hyvin vauva nukkuu tulevaisuudessa, mutta pidetään sormet ristissä että hän jatkaa samalla tiellä kuin tähänkin asti.

Tänään meillä on ensimmäinen pidempi päivä tyttöjen ja vauvan kanssa nelistään, kun Otto menee ottamaan tatuointia ja siinä menee melkeinpä koko päivä. Saadaan kyllä tänne kaverit kylään ja uskon että päivästä tulee kiva. On ollut ihanaa nähdä paljon läheisiä kun he ovat tulleet moikkaamaan meidän uusinta tulokasta.

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Heippa! Nyt sain viimein käsiteltyä nämä kuvat, jotka itseasiassa nappasin vain pari tuntia ennen synnytyksen käynnistymistä viime viikon maanantaina. En tiedä mitä synnytystä enteilevää pesänrakennusintoilua se oli, mutta synnytystä edeltävänä päivänä me ajeltiin vielä keskustaan ja käytiin Stockmannin sisustusmaailmassa ostamassa uusi verho, istahdettiin smoothielle Joe & The Juiceen ja sen jälkeen hurautettiin vielä Ikeaan hakemaan verhonipsuja, valkoiset verhot ja kylppäriin uusi matto. Synnytyspäivänä höyrytin vielä Oton ikkunoihin ripustamia verhoja, juuri ennen kuin nappasin nämä kuvat, hahah!

Meidän ruokailutila on ollut sellainen keskeneräinen murheenkryyni ja sitä se tulee olemaan vielä hetken koska se on meidän laminaattien säilytyspaikka siihen asti että ne saadaan asennettua yläkertaankin. Mutta se että yksi nurkka on täynnä laminaattipaketteja ei tarkoita etteikö tilasta muuten voisi tehdä kodikasta ja kivaa. Aiemmin ruokailutila on ollut tosi kolkko, sillä siellä on ollut niin valkoista ja vaaleaa eikä siellä ollut verhoa tai mattoa. Vaikka rakastankin ruokailutilan isoa katosta lattiaan -ikkunaa, musta on ihanaa että se sai nyt kaverikseen verhot.

Ruokailutilan verhoiksi mä halusin jotain joka päästää kauniisti valoa läpi, mutta joka myös vangitsee katseen tilaan astuessa. Siksi päädyttiin ostamaan kaksi valkoista valoverhoa ja yksi ”statement”-verho, eli tuo kukkaverho. Se on Vallilan tämän kevään uutuuksia, ja kuosi on nimeltään Alma. Vallilan Alma verhoa saa myös harmaapohjaisena violetein ja sinisin kukin, mutta me ihastuttiin tuohon valkoiseen ja erityisesti noiden kukkien värimaailmaan. Vaaleanpunainen kukka tuo kauniisti olkkarin värimaailmaa myös ruokailutilaan.

Kukkaverho – Vallila Alma

Valkoiset verhot – Ikea

Ruokapöytä – Hobby Hall

Tuolit – Tori.fi

Syöttötuoli – Stokke (saatu)

Juniortuoli – Ikea

Matto – Anno Latu

Kaapit – Ikea Bestå

Lamppu – Ikea

Juliste – Desenio (saatu)

Kehykset – Desenio

Lightbox – Lilla Company (saatu)

Vaikka valkoiset ja vähäeleiset verhot ovatkin kauniita ja jättävät kivasti muulle sisustukselle kivaa, niin musta on kiva että ruokailutilaan löytyi tuollainen ihana katseenvangitsija kun tila on muuten niin valkoinen ja yksinkertainen sisustukseltaan. Verho tekee heti sisustuksesta mielenkiintoisemman, ja sopii kauniisti myös mun äidin ystävän maalaamaan tauluun jonka aikoinaan pihistin itselleni silloin kun mulla oli pinkkikultainen huone teininä. Se on kulkenut mun mukana siitä asti.

Ruokailutilan matto on meidän vanha olohuoneen matto, eli Annon Latu. Se sopi tosi kivasti tuohon ja on juuri sopivan kokoinen pöydän ja tuolien alle.

Nyt tykkään meidän ruokailutilasta tosi paljon, ja sitä laminaattien täyttämää portaidenalusta lukuunottamatta se on oikein valmiin tuntuinen ja näköinenkin. Mä rakastan tuota verhoa ja aina kun mä katson sitä se tuo mulle hymyn huulille. Ja jotenkin siitä tulee heti mieleen päivä ennen synnytystä, se oli mun viimeinen kokonainen päivä raskaana ja se oli meille kiva päivä yhdessä perheen kanssa.

Ihanaa torstai-iltaa tyypit <3

Tänään tuli viikko siitä kun tultiin vauvan kanssa kotiin. Vauvan ensimmäinen viikko kotona on ollut jotenkin niin ihana, itkettää että se on jo ohi. Toisaalta ihanaa kun kokoajan arki ja elämä normalisoituu tästä, vaikka edelleen vauvakuplassa ollaankin. Lapset ovat olleet edelleen kotona päiväkodista, ja ovat ainakin ensi viikon vielä. He itse kaipailisivat jo kavereiden seuraa mutta päiväkodissa on ollut vatsatautia niin me ollaan pidetty heidät kotona ettei vaan tule ikäviä pöpöjä kotiin. Onneksi täälläkin on ollut tekemistä kun on käynyt vieraita ja on ollut niin kaunis ilma että he ovat viihtyneet paljon ulkona leikkimässä omalla pihalla.

Eilen vietettiin ystävänpäivää askarteluiden ja herkuttelun merkeissä ja tänään ollaan vaan oltu ja öllötelty. Mä kerkesin tehdä kotona vähän lisämuutoksia juuri synnytyspäivänä ja pitäisi keittiön uudesta ilmeestäkin päästä postaamaan kun siellä vilahtaneista uusista verhoista on tullut kyselyä! Lisäksi tulossa on myös toivottua postausta mun palautumisesta näin kolmannella kerralla. Olen kuitenkin iloinen siitä että olen osannut ottaa rennosti bloginkin suhteen, nämä ensimmäiset päivät ja viikot vauvan kanssa ovat niin arvokkaita että en halua missata sekuntiakaan.

Vauvalla oli maanantaina ensimmäinen neuvola, joka oli neuvolan kotikäynti. Neiti oli ylittänyt syntymäpainonsa kuudessa ja puolessa päivässä jo komeasti 60 grammalla. Hän kasvaa siis oikein hyvin mun rintamaidolla, täytyy olla tyytyväinen ja helpottunut. Ei kyllä ole kertaakaan tuntunutkaan vielä siltä että maito ei riittäisi, vauva on syönyt säännöllisesti ja vaikuttanut oikein tyytyväiseltä. Ihanaa kun imetys on sujunut niin luonnollisesti ja hyvin eikä ole tarvinnut miettiä sitä sen enempää.

Ollaan saatu nukuttua hyvin ja en ole herätellyt vauvaa öisin syömään vaan hän on itse herännyt aina kerran tai kaksi yössä syömään ja nukahtanut sitten heti uudelleen. Viime yönä vauvan pisin unipätkä oli klo 1.00-7.45 eli aika huikean hulppeat yöunet saatiin nauttia! Päivisin hän syö aika säntillisesti kahden tai kolmen tunnin välein, ja viettää aina suunnilleen tunteroisen syönnin jälkeen hereillä ainakin aamulla ja illalla, päivällä vähän lyhyempiä hetkiä. Täytyy toivoa että unenlahjat säilyvät yhtä hyvinä jatkossakin, mutta vaikka eivät säilyisikään niin ainakin voidaan olla onnellisia jokaisesta näistä yöstä jotka ollaan saatu nukkua hyvin. Olo on levännyt ja virkeä ja mahdolliset tulevat huonot yötkin jaksaa paremmin kun on saanut toipua synnytyksestä ja loppuraskauden unettomuudesta kunnolla.

Otolla on vielä tämä ja ensi viikko isyyslomaa jäljellä ja me otetaan niistä kaikki irti. Vietetään aikaa yhdessä perheenä, ja ensi viikolla viimein päästään sitten kaikki yhdessä ulkoilemaankin ellei tule jotain megapakkasia. En malta odottaa!

Ihanaa päivää kaikille <3

Meillä on kunnia toimia uuden tulokkaan kanssa Liberon Ambassadoreina hänen vauvavuotensa ajan, ja tämä postaus on siis tehty kaupallisessa yhteistyössä Liberon & Lifien kanssa.  Libero on jo tullut vauvalle tutuksi, sillä heti hänen ensihetkistään asti käytössä on ollut Liberon Touch-vaipat, joita sairaalassakin oli tarjolla. Myös kotona meitä odottivat samanlaiset vaipat, sain nimittäin Baby Showereillani Emilialta Liberon Touch-vaipoista kootun muhkean vaippakakun lahjaksi. Me purettiin vaippakakku lasten kanssa ja esikoinen vielä järjesti söpöt minivaipat kokojen ja värien mukaan koriin odottamaan. Kakku oli niin muhkea että puolet vaipoista eivät edes mahtuneet vielä koriin mutta ne odottavat pussissa että kori tarvitsee täydennystä.

Me käytettiin Liberoa myös Zeldan vauva-aikana, ja se tuntui luontevalta valinnalta tälläkin kertaa. Touch-vaippoja ei tosin silloin vielä ollutkaan kun hän oli vauva, mutta kaiken lukemani ja oman tuntuman perusteella ne vaikuttavat oikein hyvältä. Ollenkaan ei haittaa myöskään se että Liberon Touch-vaipoilla on joutsenmerkki ja ne näyttävät äärettömän söpöltä!

Kotoamme löytyy vaipanvaihtopisteet nyt sekä ala- että yläkerrasta, alhaalla on varsinainen hoitopöytä ja ylhäällä on sitten pesukoneen päällä hoitoalusta. Haluttiin tehdä vauvanhoidosta mahdollisimman helppoa joten siksi tällainen ratkaisu, onneksi molempiin kerroksiin oli mahdollista laittaa jonkinlainen hoitopiste. Tämä on osoittautunut tosi käteväksi ratkaisuksi, päivisin vaippaa vaihdetaan pääosin alhaalla ja sitten jos yöllä on vaipanvaihdolle tarvetta niin se hoituu helposti yläkerrassa. Vauva on osoittautunut lunkiksi vaipan vaihtajaksi eikä ole juuri itkeskellyt näiden hetkien aikan.

Libero Ambassadorina toimimisen myötä blogissani tulee olemaan säännöllisesti Libero-yhteistyöpostauksia tämän vuoden ajan, ja olen itse ainakin innoissani tulevasta! Odotettavissa on paljon mielenkiintoisia aiheita joista odotan pääseväni kirjoittamaan, ja myös Otto tulee pääsemään näppiksen ääreen kertomaan omia fiiliksiään.

Liberolla käynnistyi nyt helmikuun alusta 100 päivää! 100 voittoa! -kampanja, jossa Liberokerhon jäsenet voivat kerätä vaippakoodeja ja osallistua arvontaan, jossa joka päivä joku onnekas voittaa erilaisen palkinnon. Arvonnan lopuksi arvotaan kaikkien osallistujien kesken vielä 1000 euron arvoinen pääpalkinto!

Kampanja on voimassa 11.5.2017 asti. Arvonnassa on vaikka mitä huikeita palkintoja kuten Polarn O. Pyretin vaatteita, lahjakortteja, Fischer Pricen leluja ja Pentikin tuotepaketteja, palkinnot siis vaihtuvat päivittäin. Tarkemmat säännöt ja tiedot palkinnoista löydät kilpailusivulta. Käykää ihmeessä liittymässä Liberokerhoon jos vaippa-asiat ovat ajankohtaisia, ja osallistukaa arvontaan, sillä voittomahdollisuudet on aika todella hyvät kun uusia voittajia arvotaan ihan joka päivä!

Odotan innolla mitä tämä vuosi Libero Ambassadorina tuo tullessaan! Ihana päivää kaikille <3 

Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.

Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.

Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.

Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.

Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.

Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.

Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.

Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.

Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.

Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.

Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.

Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.

Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.

Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.

Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.

Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3