Ihan ekaksi haluan kiittää ihan mielettömän paljon kaikista onnitteluista, joita ollaan saatu viikonlopun aikana! Ihan uskomattoman ihana vastaanotto ja niin hienoa saada jakaa meidän perheen uutiset niin monen ihanan tyypin kanssa, jotka iloitsevat meidän kanssa yhdessä. Kiitos <3 Tällä hetkellä olen ihan valtavan täynnä onnea ja kun viikonloppuna julkaisin videon siitä, kun tehtiin raskaustesti, kyyneleet valui mun poskilla ja tunteet menivät kyllä hurjaa vuoristorataa. Niin monta kertaa nimittäin ehdin katsoa ne videot tässä alkuvuoden aikana ja miettiä, että tuleeko niistä kahdesta viivasta meille koskaan mitään muuta kuin ihan valtava suru.

Raskauden ensimmäiset viikot sujuivat hyvin tavanomaisesti ja teen alkuraskauden oireista ja kulusta vielä ihan oman postauksensa, tässä keskityn siihen yhteen asiaan, joka on tehnyt tästä raskaudesta kovasti erilaisen kuin aiemmista.

Raskausviikolla 8+2 kävin ihan normaalisti vessassa ja pyyhin. En tiedä onko muilla raskaana olevilla samanlaista tapaa, mutta itse olen aina raskaana ollessa pelännyt (varsinkin alussa) keskenmenoa niin paljon, että vaistomaisesti pyyhkiessä on tullut aina katsottua, ettei paperissa vain näy punaista. Koska veri ja raskaus – ne eivät missään mun mielikuvissa ole kuuluneet yhteen.

Pyyhin ja huomasin paperissa häivähdyksen vaaleanpunaista. Se oli niin pieni häivähdys, että ajattelin vain olleeni vainoharhainen ja hautasin koko asian jonnekin taka-alalle. Seuraavalla kerralla vessassa käydessäni siinä ei ollut enää mitään epäselvää, paperi oli ihan selkeästi vaaleanpunainen.

Tässä kohtaa sydän alkoi hakkaamaan. Vaikka tiesin, että silloin kun kuukautisten pitäisi normaalisti tulla, voi joillakin olla pientä veristä vuotoa myös raskauden aikana, kyllä se veri säikäytti. Nopea googlailu, vaikka tiesin ettei kannattaisi kuitenkaan. Vastaukset: voi olla ihan normaalia, voi olla alkava keskenmeno, voi olla verenpurkauma eli hematooma kohdussa, voi olla keskeytynyt keskenmeno, voi olla kohdunulkoinen raskaus.

Me oltiin onneksi käyty tasan viikkoa aiemmin varhaisultrassa yksityisellä, joten tiesin, että meidän alkio on kohdun sisällä ja hänellä oli vahva sydämensyke jo silloin. Eli ainakaan kohdunulkoisesta raskaudesta ei ollut kyse, onneksi. Mutta muuten se saattoi olla mitä tahansa noista. Päätin vielä odottaa miten tilanne etenee, koska tiesin, että ei mua mihinkään tutkittavaksi otettaisi kuitenkaan pienestä vaaleanpunaisesta vuodosta. Juttelin myös lääkäri-ystäväni kanssa ja hänkin lohdutti, että niin kauan kuin ei tule paljon kirkasta verta, ei pitäisi olla mitään hätää.

Vaaleanpunainen vuoto jatkui on-off muutaman päivän. Soitin kerran Naistenklinikan päivitysnumeroon, mutta sieltä sanottiin, että voin seurailla rauhassa kotona, jos vuotoa ei tule paljon eikä se muutu kirkkaan veriseksi. Pelkäsin koko ajan, että se kiihtyy siitä ja odotin, että tulee maanantai ja voin soittaa Perhe-Artelle, jossa oltiin käyty varhaisultrassakin. Halusin mennä sinne katsomaan, että vauvalla on kaikki hyvin. Maanantaina aamulla varasin ajan Perhe-Artelle toiseen varhaisultraan, jonka sain onneksi heti tiistai-aamulle.

Joskus aamupäivällä maanantaina menin normaalisti vessaan, jossain määrin jo tottuneena siihen vaaleanpunaiseen, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää pelkkää vaaleanpunaista. Vessanpönttö oli täynnä kirkkaanpunaista verta ja paperiin tuli lisää. Mua sattui mahaan ja selkään samalla, ei mitenkään sietämättömän kovaa, mutta sattui kuitenkin.

Siinä hetkessä iski paniikki ja olin varma, että nyt se oli siinä. Soitin uudelleen Naistenklinikan päivystysnumeroon, johon saa soittaa ennen 22. raskausviikkoa ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Toivoin, että pääsisin sinne tarkastamaan onko mulla alkanut keskenmeno. Olin niin peloissani ja mua itketti kun kerroin. Vastaukseksi sain seuraavaa:

– Voit seurata ensimmäiseen ultraan asti jos verenvuoto ei lisäänny tästä tai kivut muutu sietämättömiksi (3,5 viikon päähän)

– Meillä ei ole täällä resursseja tarkistaa jokaista veristä vuotoa kun se on niin yleistä

– Ultraaminen ei hyödytä mitään tässä vaiheessa eikä meillä ole mitään kristallipalloa jolla voisimme ennustaa miten käy

– Jokainen ylimääräinen tutkimus lisää tulehdusriskiä

– Mitään ei ole tehtävissä muuta kuin seurata.

Se mitä en saanut oli empatia tai minkäänlainen tuki pelottavassa tilanteessa. Ei yhtään rohkaisevaa sanaa. Ymmärrän, että varmasti päivystyksessä tällaisia puheluita tulee paljon ja ne ovat ihan arkipäivää ja tavallinen juttu. Mutta siinä hetkessä minulle (vaikkakin jo neljättä kertaa raskaana olevalle) tilanne oli uusi ja pelottava ja olisin kaivannut edes jonkinlaista ymmärrystä, lohdutusta ja arvokasta kohtaamista. En sellaista oloa, että olen ärsyttävä maanvaiva joka häiritsee ja ihan turhaan soittelee ja häiritsee asialla, jolle ei voida mitään.

Onneksi Perhe-Artelta laitettiin yllättäen melkein heti tuon puhelun jälkeen viestiä, että heille oli vapautunut peruutusaika samalle illalle ja minä olin tullut mieleen, kun olin kuulostanut niin huolestuneelta aikaisemmin aamulla soittaessani ja aikaa varatessani. Ihan mieletöntä palvelua!

Otin tietenkin heti ajan vastaan ja samana iltana me mentiin sinne ultrattavaksi. Pelkäsin niin paljon, että ruudulla ei näkyisi enää sykettä. Mutta syke tuli samantien näkyviin ja pikkukaveri oli kasvanut ja vastasi viikkojaan ihan täysin. Aktiivisen pikkuisen lisäksi ruudulla näkyi, että mun kohdussa oli selkeä kuunsirpin muotoinen hematooma eli verenpurkauma, joka paljastui verenvuodon aiheuttajaksi.

Kätilö neuvoi, että nyt kannattaa levätä ja ottaa mahdollisimman rauhassa niin kauan kuin vuotoa on, ja lisäksi ei saa harrastaa seksiä tai uida tai kylpeä. Vaikka tilanne oli hermoja raastava, sain tukea  ja neuvoja, konkreettisia asioita, joilla voin itse ainakin hieman helpottaa tilannetta. Keskenmenoriski on tosi alhainen jo noillakin viikoilla, ja kätilö kertoi, että hematooma ei lisää riskiä erityisesti, vaikka pelottavalta tuntuukin. Että nyt kun syke näkyi niin vaikka ei tietty kenelläkään sitä kuuluisaa kristallipalloa ole, niin ei mulla myöskään pitäisi olla sen suurempaa riskiä keskenmenoon kuin kenelläkään muullakaan. Se helpotti niin paljon.

Me oltiin siellä ehkä 20 minuuttia ja se antoi mulle niin paljon mielenrauhaa. Mut kohdattiin arvokkaasti ja lempeästi ja annettiin toivoa, eikä vaan levitelty käsiä kyllästyneellä äänensävyllä. Sain kysyä kaiken mikä mieltä askarrutti ja mua lohdutettiin.

Mutta en voi olla ajattelematta, miten eriarvoistavaa on, että lempeää kohtaamista näin pelottavassa ja vaikeassa tilanteessa ei saanut ilmaiseksi, vaan se täytyi ostaa. Onneksi meillä oli siihen mahdollisuus. Jos tämä olisi tapahtunut vaikka ensimmäisessä raskaudessani, olisin pelännyt ja ollut hermorauniona viikkokausia ilman minkäänlaista mielenrauhaa, koska meillä ei olisi mitenkään ollut varaa maksaa ultraa yksityisellä. En tiedä mitä mun mielenterveydestä olisi ollut jäljellä np-ultrassa, jos olisin joutunut monta viikkoa arvailemaan kannanko sisälläni elävää sikiötä.

Tämän ultrakäynnin jälkeen verenvuoto jatkui vielä useamman viikon. Muutaman kerran kävi uudelleen niin, että pönttö tuli aivan täyteen kirkkaanpunaista verta, mutta nyt kun tiesin mistä se johtuu, uskalsin rauhassa odottaa, että rauhoittuuko vuoto. Ja aina se siitä sitten rauhoittui kun makoili. Mulla oli jonkin verran kuukautiskipumaisia jomotuksia, jotka aina pelottivat varsinkin silloin, kun niiden yhteydessä tuli runsaammin vuotoa, mutta aina kivut myös menivät ohi.

Meidän kuopuksen synttäripäivänä verenvuoto yhtäkkiä loppui kuin seinään. Ehkä verenpurkauma oli vihdoin kuivunut pois tai vuotanut kokonaan pois.

Sen jälkeen pelkäsin vielä, että se alkaa uudelleen, mutta ei onneksi alkanut. Ultrassa näkyi perjantaina, että hematoomaa ei enää ole kohdussa. Sain luvan olla ja elää ihan normaalisti, käydä kävelyillä ja tehdä muutenkin kaikkea ihan oman jaksamisen mukaan. Enää ei tarvinnut levätä ja nyt saan mennä vaikka uimaan (vaikka koronan takia uimaan ei oikein nyt pääsekään).

Bulevardilla HUSin sikiöseulontayksikössä mulla oli maailman ihanin ja lempein kätilö, joka teki np-ultran ja oli niin mukava ja nimenomaan juuri sellainen, jollaista voi toivoa kun kyse on näin herkästä ja isosta asiasta.<3

Toivoisin, että hoitohenkilökunta muistaisi aina sen, että vaikka heille tällaiset tilanteet ovat peruskauraa ja arkipäivää, niin raskaana oleville välttämättä ei. Ja vaikka mun kohtu oli vain yksi verta vuotava muiden joukossa, niin meille siellä kohdussa on kokonainen elämä, jota rakastetaan jo nyt ihan hirveän paljon.

Toivoisin myös tosi paljon, että netistä löytyisi selkeämmin tietoa luotettavista lähteistä, miten toimia jos kohdusta löytyy hematooma tai jos epäilee sellaista. Mulle olisi ainakin ollut ihan sietämätöntä vaan odotella monta viikkoa pelottavan vuodon kanssa ilman mitään neuvoja. Esimerkiksi täällä HUSin tietosivuilla ei sanota hematoomasta sanaakaan, ja siellä myös nimenomaan kerrotaan, että jos on runsasta veristä vuotoa, on mahdollista päästä tutkimuksiin ja ultrattavaksi, vaikka mä en ainakaan päässyt. Kun netistä hakee ”hematooma raskaus” niin ensimmäisten kolmen hakutuloksen joukossa tulee jo palstakeskusteluita, eli ei kovin luotettavaa tietoa.

Huh, sellaista! Nyt kun olen kertonut siitä, mikä mieltä on painanut monta viikkoa, voi siirtyä iloisempiin ja ainakin vähän tavallisempiin asioihin! Tällä viikolla tulossa ainakin postaus ensimmäisistä raskausviikoista oireineen ja kenties myös siitä, miten lopulta päädyimme yrittämään neljättä vauvaa. Kiitos vielä ihan hurjasti kaikille, teidän viestit ovat olleet niin täynnä iloa ja rakkautta ja myötäelämistä, että olen vaan häkeltynyt kiitollisuudesta <3

Arvatkaa mitä! Meillä on ollut pieni salaisuus, jonka nyt uskallan viimeinkin paljastaa. Alkusyksystä meille tulee kovasti toivottu vauva, jos kaikki menee hyvin <3 Kerron teille myöhemmin kaiken tästä, nyt olen vain niin helpottunut, että saan kertoa hyviä uutisia ja vihdoinkin iloita tästä kaikesta. Alkuraskaus on ollut vaiherikas ja pelottavin kaikista näistä neljästä, jotka tähän mennessä olen kokenut, mutta onneksi kaikki on hyvin ja nyt uskallan vihdoin alkaa nauttimaan.

Kävimme tänään moikkaamassa super aktiivista ja hienosti kasvanutta minityyppiä, joka vilkutti meille monta kertaa ja näytti, että äiti älä murehdi, kaikki on hyvin. Nyt uskallan ehkä ensimmäistä kertaa ajatella, että meille todella on tulossa vauva ja olen maailman kiitollisin siitä, että saadaan kokea tämä onni vielä yhden kerran. Mitään ei koskaan saa ottaa itsestäänselvyytenä ja tässä on vielä pitkä taival kohti alkusyksyä, mutta tiedän jo nyt, että aika tulee menemään ihan hirveää vauhtia ja yritän parhaani mukaan nauttia nyt kaikista niistä päivistä, joiden ajan saan kantaa ja kasvattaa tätä pientä ihmistä.

Ollaan koko perhe aivan mielettömän onnellisia ja kaikki lapset olivat uutisista todella innoissaan. Meidän 4-vuotiaastakin tulee isosisko ja hänkin on aivan ihanasti mukana pikkusisaruksen odotuksessa. En melkein meinaa oikeasti uskoa, että saan kirjoittaa tätä tekstiä teille ja tunnen vaan oloni niin onnekkaaksi ja kiitolliseksi juuri nyt. Kaikki tunteet seilaavat mun sisällä ja kyynel valuu poskella. Kiitos elämä, kun annat meille näin paljon <3

Meidän lapsilla alkaa huomenna hiihtoloma, mitä ollaan kovasti odotettu. Mitään kovin suuria suunnitelmia meillä ei ole, Otollakin on töitä koko viikko, mutta jotain kivaa pientä kuitenkin. Ulkoilua yhdessä, leffamaratoneja, leipomista ja lautapelejä. Yleensä ollaan vietetty hiihtolomat Oulussa sukulaisten luona, mutta toisin on tänä vuonna. Tänä vuonna ollaan kotona koko loma, paitsi yhdeksi yöksi lapset menevät tädilleen yökylään, kun saivat häneltä joululahjaksi leffailta-lahjakortin. He ovat suunnitelleet tätä leffailtaa jo sieltä joulusta asti, että mitä herkkuja he ostavat ja mitä leffoja katsovat. Siitä tulee varmasti hauskaa heille.

Ensi viikolla aion nauttia siitä, että aamuisin ei ole pakko nousta heti, vaan voi jäädä vaan sänkyyn loikoilemaan. Aion rutistaa meidän pienintä murua aamuisin kainalossa rauhassa, kun ei ole niin kiire aamupalalle ja pukemaan. Isompiakin rutistan, mutta heitä ei yleensä kiinnostele köllötellä äidin kainalossa minuuttia kauempaa, joten pikahaleilla mennään. Töitä aion tehdä kyllä, mutta rennolla meiningillä ja lasten ehdoilla, eli vähän lyhyempiä päiviä. Ihanaa!

Halusin listata teille myös muutamia viimeaikojen suosikkijuttuja, joten tässä tulee! Viimeksi listasin lemppareita tammikuun alussa, nyt vuorossa siis helmikuun parhaat jutut. Valitsen nämä lemppari-kategoriat aina ihan mielivaltaisesti tähän mukaan sen perusteella, mitä mieleen juolahtaa. Tässä kuussa teki mieli listata ainakin paljon ruokajuttuja ja sarjoja, vaikkakin myös vähän räntätä parista suomalaisesta sarjasta. No, lukekaa eteenpäin niin näette lisää!

Paras aamupala: Ruisleipää, gouda-juustoa, tomaattia ja basilikaa, sekä ripaus suolaa ja pippuria. Nin yksinkertaista ja hyvää! Tätä on tullut syötyä viime aikoina melkein joka aamu.

Paras sarja: Ollaan katsottu Netflixistä iltaisin SuperStorea. Se on ihan älyttömän viihdyttävä ja rento sarja, jota löytyy jopa viisi kautta. Jokainen hahmo on nerokkaasti kirjoitettu ja vaikka sarjassa on paljon tosi tyhmää läppää, siinä käsitellään myös huumorin keinoilla tärkeitäkin teemoja. Tästä tulee niin hyvä mieli ja olen niin iloinen, että löydettiin se. Itsekseni katsoin Yle Areenasta hehkutetun Kullannuput-sarjan, joka on ihan tuore. Olen samaa mieltä siitä, että puvustus ja lavastus on sarjassa ihan huikea, sekä teinit olivat aivan ihania ja symppiksiä ja musatkin tosi hyvät.

Siis sain niin paljon tyyli-inspiraatiota kevääseen ja kotiin! Mutta sen sijaan sarjan aikuiset hahmot olivat jotenkin niin 2000-luvun alkuun jämähtänyttä, että oikein ärsytti. Mutta silti olen iloinen, että katsoin. Ja sarjan tunnaribiisi, F:n Ihana, on aivan I-H-A-N-A! Niin söpö biisi! Ja loppuun täysin asiaan liittymättömästi täytyy vielä sanoa, että itse en myöskään ymmärrä Aikuiset-sarjan hypeä. Siis mun mielestä päähenkilö on ehkä rasittavin ikinä, eikä sarjassa ollut mitään samaistuttavaa.

Paras puuha lasten kanssa: Höpöttely kainalokkain. Ollaan halittu ja juteltu viime aikoina jotenkin ihan ekstrapaljon. Nuorimmalla on meneillään kunnon kyselyvaihe ja hyviä kysymyksiä tulee ihan jatkuvasti. Ja isompien kanssa nyt on muuten vaan niin ihana jutella kaikesta maan ja taivaan välillä.

Paras ruoka: Oton tekemä peurapata viime viikonloppuna. Se oli niin käsittämättömän herkullista ja täynnä makua, että aloin harkitsemaan josko me tilattaisi peuraa vähän itsekin pakkaseen. Tämä peuran filee saatiin appiukolta, joka oli tilannut peuraa.

Paras hetki: Hitsi, tää on paha! Mutta kyllä se varmaan oli kuopuksen minipienet synttärijuhlat, joihin kutsuttiin vaan Oton isä ja sisarukset. Oli niin ihana nähdä heitä ja viettää rento synttärilauantai yhdessä. Ja miten iloiseksi meidän mini tuli kun hän sai kuitenkin omat juhlat, vaikka vieraita olikin niin vähän. Isompien juhlien aika on sitten joskus myöhemmin, kun se onnistuu turvallisesti.

Paras herkku: Testasin instassa ystävänpäiväviikolla vilissyttä Magnumin uutuusjäätelöä nimeltä Double Caramel Billionaire ja olihan se kyllä aivan älyttömän hyvää. Hitsi, en malta odottaa, että kaikki kevään jätskiuutuudet tulee kauppoihin!

Paras ostos: Oton mulle kauppareissulla ostama laventelin sävyinen kynsilakka. Siis niin ihana pieni kevätostos, joka ilahdutti ja ilahduttaa edelleen joka päivä kynsissä. Pitkään metsästin hyvää sävyä, onneksi Otto löysi!

Paras työjuttu: Se, että ON työjuttuja, kivoja työjuttuja! Joululoman ja hiljaisen alkuvuoden jälkeen olen helpottunut ja onnellinen, että kevääksi on töitä tulossa. Ei me vieläkään olla palattu koronaa edeltävälle tasolle, mutta ainakin tiedän, että selviän taas hetken eteenpäin ja on ihania projekteja tulossa.

Paras vaate: Kaikki neuleet. Helmikuu on ollut ainakin tähän asti sen verran kylmä, että olen vaan kääriytynyt erilaisiin neuleisiin. Neuleet lämmittävät ja niissä on ihanan kotoisa olo.

Paras juttu, joka on vielä tulossa: Ainakin kaksi super kivaa juttua on tulossa: se, että perjantaina lapsilla alkaa jo mainittu hiihtoloma ja se, että ensi viikolla me suunnataan Oton kanssa yhdeksi yöksi hotelliin rakkauslomalle kahdestaan. Ollaan oltu viimeksi yötä kahdestaan silloin New Yorkissa reilu vuosi sitten ja treffeilläkin on tullut käytyä kuluneen vuoden aikana ehkä kolmesti, niin tämä tulee kyllä ihan todella tarpeeseen. Mutta joo, tämän viikon perjantaita odotan kyllä niin paljon! Siitä tulee ihana päivä lasten kanssa.

Sellaisia helmikuun lemppareita. Tämä on ollut kyllä aika kiva kuukausi, vaikkakin myös jossain määrin rankka. Helmikuussa on kuitenkin jo lupaus keväästä ja se jos mikä kantaa eteenpäin. Kevät, aurinko, taimien ja siementen kylvö istutuslaatikoihin, trampoliini, pyykkien ripustaminen pihalla linnunlaulua kuunnellen, kaikki se siintää jo jossain, ei enää niin saavuttamattomissa. Ihanaa!

Ikä: 29 vuotta ja neljä kuukautta. Hyvä ikä, syksyllä täytän 30. 

Kuinka pitkä olet: 167cm. Moni luulee pidemmäksi kuvien perusteella ja hämmästyy kun tavataan livenä. Mulla on naurettavan pitkät jalat, jotka ehkä saavat mut näyttämään muutenkin pitkältä, vaikka en ole.

Silmien väri: Minulla on siniset tai siniharmaat silmät. Meillä on koko perheellä samanväriset, se on hassua. 

Koulupolku: Kävin peruskoulun jälkeen lukion, minkä jälkeen hain parturi-kampaajaksi ruotsinkieliseen ammattikouluun. Opiskelin siellä 9kk, mutta sitten opinnot jäivät kesken kun tulin raskaaksi.

Keskiarvo: En muista enää tarkkaan, mutta kaikissa aineissa se taisi olla yläkoulun päättötodistuksessa 9,3 ja lukuaineissa 9,6.

Viihdyitkö koulussa: Tykkäsin kyllä tosi paljon olla koulussa, varsinkin peruskoulussa. Lukiossa en oikein viihtynyt. 

Kotieläimiä: Minulla on ollut oma koira Mörkö, jonka sain lukion ekalla. Mörkö jäi kuitenkin mun äidin terapiakoiraksi silloin kun muutin yksin asumaan. Sen jälkeen mulla ei ole ollut lemmikkejä.

Lempiväri: Mun ehdoton lempiväri on vaaleanpunainen ja sitä löytyykin meiltä kotoa paljon. Tällä hetkellä viehättää kovasti myös beige, greige, laventeli ja vaaleankeltaisesta tykkään aina. 

Onko sinulla sisaruksia: Ei ole, paitsi koirapikkuveli Armas. 

Pidätkö sukulaisistasi: Pidän ja rakastan heitä. Mulla on monia sukulaisia, joiden kanssa olen superläheinen ja sitten on paljon myös sellaisia sukulaisia, joita nähdään ainakin kerran yleensä aina kun käydään Oulussa. Musta on ihanaa, että olen pitänyt esim. serkkuihin yhteyttä ja tiedän ainakin suunnilleen mitä heille kuuluu yms. Ja Oton puolen suku on myös mulle ihan yhtä tärkeä ja rakas ja heihin pidetään myös yhteyttä ja nähdään! 

Lempi vuodenaika: Kyllä se on kesä, koska joulu ei ole vuodenaika ja koko talvi ei ole mun lemppari, vaan ainoastaan se joulun aika. 

Paras lukemasi kirja: Tämä on kyllä paha, koska olen lukenut niin paljon hyviä kirjoja. Tosi vaikea valita vain yhtä. Muutama lemppari: Michelle Obama Minun tarinani, Anne Frankin päiväkirja, Maria Veitola: Veitola, Beth O’leary: Kimppakämppä.

Paras näkemäsi elokuva: Kyllä tähän on pakko sanoa Titanic. Ikuinen lemppari, maailman ihanin leffa.

Lempiyhtyeesi: Hitsi, tää on kyllä kans paha. Ei oikein tule mieleen yhtyeitä, vaan artisteja. Mutta ylivoimainen suosikkiartistini on Ed Sheeran. 

Mikä biisi soi nyt: Viimeksi taidettiin autossa kuunnella Oton kanssa Fall Out Boyta. No hitsi, siinä on ehkä yksi sellainen lempiyhtye! 

Mitä rakastat: No tietenkin mun perhettä! Mutta myös: kahvia kaurajuomalla, tuoreita kukkia, lämpimiä kesäiltoja, linnunlaulua omalla pihalla, meidän kotia, mun työtä. Ja niin montaa muuta asiaa, suurempaa ja pienempää. 

Mitä inhoat: Tahallista ilkeyttä. Sitä, että sanoo tai tekee jotain ainoana tarkoituksena satuttaa toisia.

Mitä odotat tällä hetkellä: Ensi viikon perjantaita, koska silloin lapsilla alkaa hiihtoloma. Mulla on usein ikävä lapsia, kun he ovat koulussa ja dagiksessa päivät. Illat on arkisin niin lyhyitä. Hiihtolomalla saadaan olla monta päivää yhdessä!

Harrastatko liikuntaa: Kyllä, lenkkeilyä säännöllisesti, venyttelyä, kehonpainotreeniä ja joogaa satunnaisesti. 

Soitatko mitään soitinta: En soita, enkä ole koskaan soittanutkaan.

Mitä harrastuksia sinulla on: Lenkkeily ja lukeminen, sekä maalaaminen. 

Mikä kamera sinulla on: Olympus O-MD E-M1 Mark III, ihan paras kamera. Olympuksen O-MD-sarjalla menty vuodesta 2014 ja pois en vaihtaisi.

Syötkö suklaata: Joskus, mutta en tykkää sellaisesta ”pelkästä” suklaasta, vaan pitää olla suklaata + jotain makua.

Suklaa vai salmiakki: Kyllä sanoisin, että salmiakki on mulle pahempi himo. Turkinpippuria tekee mieli nytkin! 

Lempijäätelö: Kyllä se on Daim-tuutti. Klassikko, joka oli lemppari jo lapsuudessa. 

Sauna: Rakastan saunoa ja meidän omassa kotisaunassa tulee kyllä parhaat löylyt. 

Paras paikka missä olet käynyt: New York, josta voisin jauhaa loputtomiin.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Yhdysvallat, Japani ja Malediivit. Jenkeissä haluaisin New Yorkin lisäksi matkustaa länsirannikolla, missä mulla on myös kaukaisia sukulaisia. Japanissa haluaisin nähdä Tokion ja kaiken sen ympäriltä. Malediiveille haluaisin matkustaa kuukaudeksi rentoutumaan.

Meikkaatko kouluun: Vitsi miten ihana kysymys, klassista ystäväkirja-materiaalia! Aloin meikkaamaan kouluun joskus vitos-kutosella ja meikkasin kyllä ihan loppuun saakka joka päivä sitten, kun olin sen aloittanut. Nykyään kun teen ison osan töistä etänä, tulee oltua paljon ilman meikkiä. Kotona en jaksa meikkailla.

Kadutko jotain: En kadu, koska kaikki mitä olen tehnyt elämässä on johdattanut mua kohti tätä hetkeä. Ainakaan mitään suurta ja tärkeää en kadu. Ehkä kadun ihan vähän sitä, että myin joskus meidän Mini Rodinin Jaguar Pico-haalarin pois, kun se oli niin herkku ja kuopus olisi voinut käyttää sitä, jos en olisi myynyt vuotta ennen kuin hän syntyi. 

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Jos voisin, niin poistaisin migreenin multa kokonaan. Elämä ilman sitä olisi niin paljon mukavampaa. 

Lempi juhlasi: Kyllä se on joulu, kaikki tietää, että olen maailman jouluihmisin jouluihminen. 

Välitätkö muiden mielipiteistä: Välitän mun perheen ja läheisten mielipiteistä. Pyrin olemaan välittämättä tuntemattomien ihmisten mielipiteistä, vaikka joskus se on vaikeaa.

Mistä ostat vaatteesi: Mulla ei ole mitään yksittäistä merkkiä tai liikettä, josta ostaisin. Kaapissa on sulassa sovussa niin kotimaista, pikamuotia, second handia kuin luksusbrändejäkin. Nykyisin pyrin ostamaan mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman vähän yhtään mitään. 

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Pyrin aina olemaan muodostamatta mielipidettä kenestäkään ennen kuin olen oikeasti tutustunut, mutta toki se on ihan inhimillistä, että syntyy ennakkoon joitakin mielikuvia esim. somen tai muiden ihmisten puheiden perusteella. Mutta en koskaan ole antanut minkään etukäteismielikuvan estää tutustumasta johonkuhun. 

Mistä haaveilet: Pitkästä hyvästä elämästä mun perheen kanssa, johon kuuluisi sopivasti työtä merkityksellisten asioiden parissa, yhteistä aikaa ja seikkailuja. 

Mitä teet tänään: Teen töitä ja lisäksi aion käydä lasten vaatekaapit läpi pienten vaatteiden osalta. Olen laittamassa lasten vaatteita pian myyntiin ja pitää käydä kaapit läpi sitä varten, sinne on taas kertynyt kaikenlaista pieneksi jäänyttä.

Tämä oli kyllä niin hauska kysely, paljon sellaisia kysymyksiä, joihin en ole välttämättä koskaan ennen vastannut. Oli kiva miettiä näitä! Kysymykset bongasin ihanasta Iidan matkassa -blogista! Tästä on hyvä lähteä kohti ystävänpäivä-viikonloppua. Meillä ei ole mitään sen suurempia suunnitelmia, mutta ehkä voisi leipoa ystävänpäiväkakkua! Ihanaa viikonloppua ja tulevaa ystävänpäivää kaikille <3

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3