Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? Täältä tulee vuosikoostetta vuodesta 2024, hieman viiveellä, mutta kuitenkin. Viime vuosi meni ihan uskomattoman nopeasti. Tuntuu että räpäytin silmiä tammikuussa ja yhtäkkiä oli seuraava tammikuu. Miten niin nopeaan vuoteen voi mahtua niin paljon kaikkea? Ehkä juuri siksi se tuntui vilistävän pikavauhtia, kun sen aikana tapahtui niin paljon. Kokosin tähän postaukseen perinteisesti vuoden tärkeimmät käänteet ja hetket.

Tammikuu

Vuosi vaihtui yhdessä naapureiden kanssa meidän kotona, ja tammikuu lähti käyntiin tohinalla, kun järjesteltiin äidin muuttoa Oulusta Helsinkiin. Kävin kampaajalla ja vaalensin mun hiukset sekä sävytin ne persikkaisiksi. Mikä siinä onkin, kun usein vuoden alussa kaipaa jotain sutinaa, jotain muutosta ulkonäköön? Persikkatukka osoittautui myöhemmin vain hetken haihatteluksi, enkä jaksanut ylläpitää persikkaista sävyä kuin parin viikon ajan. Hiukset kuitenkin ehtivät ottaa osumaa vaalennuksesta ja alkoivat nopeasti katkeilemaan.

Aloitin tammikuussa ryhtiprojektin. Tein 10 minuutin ajan päivittäin YouTubesta ryhtitreeniä, koska olin kyllästynyt siihen, että niska oli jatkuvasti jumissa ja asentoni huono. Treeni tuntui tuottavan tuloksia yllättävän nopeasti ja inspiroiduin siitä kovasti. Olin imettänyt meidän kuopusta vielä n. 1-2 kertaa päivässä, mutta tammikuussa hän lopetti sen itse. Se oli haikeaa mutta samalla helpottavaa, sillä lopetus oli jo jonkin aikaa ollut mielessä. Siitä alkoi edellisestä imetyksen lopetuksesta tuttu intensiivisempi migreenijakso, joka kesti parin kuukauden ajan.

Kuun lopussa ajoimme pienten kanssa Ouluun pakkaamaan äidin tavarat muuttoa varten. Migreeni iski myös kesken pakkaamisen, mutta lääkkeen voimalla pystyin jatkamaan hommia. Käytettiin äitiä äänestämässä presidentinvaaleissa ja saatiin kaikki pakattua loppuun. Sitten ajettiin edeltä Helsinkiin noutamaan uuden kodin avaimet ja siivoamaan asunto, sekä ottamaan muuttokuorma vastaan ja laittamaan tavarat paikoilleen, että äidillä oli hyvä tulla kotiin Armaksen kanssa.

Helmikuu

Äidin muutettua Helsinkiin meillä oli paljon uutta arjessa. Käytin päivittäin Armasta ulkona neljä kertaa, koska äiti ei pyörätuolilla päässyt oman talonsa alaovesta takaisin sisälle. Alkuun hoidettiin myös aivan kaikki äidin kauppa- ja apteekkiasiat, sekä kaikki muut arjen juoksevat asiat. Arki oli intensiivistä, vaikka kuntouttava arviointitiimi (kotihoito) hoiti myös äitiä ja kävi kerran päivässä. Oli kuitenkin todella helpottavaa, kun äiti viimein oli meidän luona ja pystyttiin olemaan avuksi. Lapsista oli ihanaa, kun mummulle saattoi mennä käymään koska vain, eikä tarvinnut enää ikävöidä.

Vietetiin kuun alussa myös meidän eskarilaisen 7-vuotissynttäreitä Minecraft-teemalla, sekä mun ja Oton kymmenettä hääpäivää. Tuntui hienolta ja tosi hurjalta, että naimisiinmenosta tuli tosiaan kuluneeksi jo kymmenen vuotta. Juhlimme sitä viettämällä yhdessä ihanan miniloman hotellissa ja lisäksi Otto kosi mua uudelleen ja sain uuden kihlasormuksen vanhan kahdenkympin hopearinkulan tilalle. Lapsilla oli hiihtoloma, kävimme laskettelemassa Peuramaalla ja ulkoilimme. Jatkoin edelleen ryhtiprojektia onnistuneesti, tuntui hienolta, että kaikesta arjen säädöstä huolimatta onnistuin ylläpitämään päivittäistä liikuntarutiinia.

Maaliskuu

Vietettiin blini-iltaa yhdessä mun äidin kanssa meillä kotona ja se oli niin kivaa. Juuri sellaisista hetkistä olimme haaveilleet, kun äiti asui vielä kaukana. Palmusunnuntaina kävimme lasten kanssa virpomassa äidin luona ja se oli toinen niistä haaveiden hetkistä, joka toteutui ensimmäistä kertaa. Äidin muutto Helsinkiin oli meille kaikille niin tärkeä juttu, joka avasi aivan uusia mahdollisuuksia isovanhemmuuden osalta. Olemme kyllä niin onnekkaita, kun saimme äidin tänne lähelle ja osaksi meidän arkea. Vaikka omaishoitajuudessa oli myös paljon hommaa, kun käyntejä äidin luona oli päivittäin useita, oli palkitsevaa nähdä miten äiti piristyi silmissä ja alkoi saada taas kiinni elämän syrjästä. Loppukuusta äiti käveli ensimmäistä kertaa rollaattorilla ulos kotitalonsa alaovesta ja se oli tärkeä merkkipaalu.

Huhtikuu

Aloitimme huhtikuussa kevätvalmistelut  ja pihan siivouksen, ja maalasimme lasiterassin takaseinän vaaleanpunaiseksi. Siitä tuli niiin ihana! Halusimme rakentaa siitä iloisen vaaleanpunaisen keitaan, jossa olisi kiva viettää aikaa ilmojen lämmetessä. Laitoimme porealtaan pihalle ja odotimme innolla, että kevät lähtee kunnolla käyntiin.

Kuun alkupuolella kävimme esikoisen, hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa Tukholman risteilyllä. Meillä oli niin kiva reissu 12-vuotiaiden kanssa ja jotenkin niin ihanan rentoa ja helppoa. Tytöt olivat itse keksineet idean ja olen tosi iloinen siitä, että lähdettiin porukalla reissuun. Se oli hieno kokemus. Ryhtiprojekti jatkui edelleen päivittäin, mutta huomasin, että into alkoi hiipua kun olin saavuttanut haluamani tulokset. Näin mulle on käynyt ennenkin, että tulosten myötä ote alkaa lipsua, kun huomaan, että ne pysyvät yllä hieman vähemmänkin intensiivisellä suorittamisella. Ja sitten alan löysäillä liikaa.

Huhtikuussa juhlittiin tietysti myös meidän kakkosen 11-vuotissynttäreitä Tokio Hotel -teemalla ja metsästin netistä hänelle upean vintage- Tokio Hotel bändipaidan. Otto myös innostui ompelemaan mekon meidän taaperolle ja nauhoitimme Oton kanssa myös äänikirjani True Love: Tilastopoikkeama. Se oli niin jännittävää ja hienoa! Äänikirjan julkaisupäivä lähestyi koko ajan ja jännitys kasvoi. Loppukuusta lähdin Europarlamentin kutsumana vaikuttajamatkalle tutustumaan Europarlamenttiin Strasbourgiin. Matka oli huikea kokemus ja pääsin tutustumaan Suomen Meppeihin sekä tutustuin matkalla myös moneen ihanaan tyyppiin, jotka olivat mukana. Reissun jälkeen juhlittiin vappua ja alkoi tuntua keväältä.

Toukokuu

Heti huhtikuun alussa matkustettiin Maria Kangaskortetin kanssa Turkuun ja Tubeconiin, jossa olimme molemmat ehdolla Vuoden Perhevaikuttakaksi 2024, sekä minä lisäksi Vuoden Blogivaikuttajaksi 2024. Kaikeksi yllätyksekseni pokkasin vuoden blogivaikuttajan palkinnon ja olen siitä tosi kiitollinen ja ylpeä. Se oli hieno tunnustus toukokuussa 13-vuotissynttäreitään juhlineelle blogille. Meillä oli niin kiva reissu yhdessä!

Toukokuussa kevään alkoi todella tuntea ja vietettiin paljon aikaa ulkona. Juhlittiin ensimmäistä kertaa äitienpäivää niin, että äiti asui Helsingissä. Äidin vointi alkoi hieman kohentua ja hän pystyi jo itse ulkoiluttamaan Armasta rollaattorilla. Käytiin äidin luona enää pari kertaa päivässä verrattuna ensimmäisiin kuukausiin, jolloin käyntejä oli 4-5 päivittäin. Äiti alkoi tekemään kauppatilauksia netistä ja muutenkin arki helpottui hieman. Oli ihana nähdä, että äiti voi paremmin ja oli pirteä ja iloinen. Meitä haastateltiin YLE:lle äidin tilanteesta ja omaishoitajuudesta, ja se oli tärkeä juttu, josta saatiin paljon hyvää palautetta.

Kuun lopussa mun äänikirja True Love: Tilastopoikkeama ilmestyi ja sai superhyvän vastaanoton! Olin jännittänyt tuota hetkeä niin pitkään ja tuntui tosi hyvältä, kun kirjan julkaisu meni niin hienosti. Yksi mun suurimmista haaveista toteutui. Oli ihan kreisiä nähdä kuinka äänikirjapalveluissa luki: Kirjailija Iina Hyttinen.

Kesäkuu

Koulut loppuivat jo kuun ensimmäisenä päivänä ja lapset jäivät kaikki yhtäaikaa kesälomalle päiväkodista, eskarista ja koulusta. Otto ompeli jo toisen mekon taaperolle ja siitä tuli niin hieno! Ihan uskomaton kehityskaari ensimmäisen ja toisen mekon välillä. Oli ihana nähdä kuinka sekä Otto että 2v nauttivat mekkoprojekteista yhdessä.

Kävin (pr-matka) työmatkalla Ruotsissa ja tapasin siellä ystävääni, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen. Oli ihana reissu kesäisessä Tukhomassa! Juhlittiin Oton 34-vuotissynttäreitä viettämällä Otto päättää -päivää ja käytiin silloin mm. Arcade -pelihallissa ja grillasimme yhdessä pihalla. Kävimme Oton siskon ja hänen miehensä sekä lasten kanssa Korkeasaaressa ja samalla porukalla vietettiin myös juhannusaattoa meidän luona. Oli ihanaa kun he jäivät yöksi ja pelattiin porukalla mölkkyä ja nautittiin Suomen kesästä. Kerrankin oli upea juhannussää. Juhannuspäivänä äiti tuli meille syömään ja sai kukkakranssin päähänsä. Äidin vointi kohentui entisestään ja hän pystyi hoitamaan kaikki Armaksen ulkoilutukset itse rollaattorin avulla. Ulkoilu teki hyvää.

Tein töitä läpi kesäkuun ja oli monta kivaa projektia. Loppukuusta matkustettiin  Ouluun työmatkalle muutamaksi päiväksi koko perhe ja nähtiin samalla sukulaisia. Se oli mahtava päätös ensimmäiselle kesäkuukaudelle.

Heinäkuu

Olin suunnitellut pitäväni heinäkuun kokonaan lomaa, mutta pari viikkoa ennen kuun alkua heinäkuu rysähtikin täyteen mielenkiintoisia töitä, joista en halunnut kieltäytyä. Ensimmäinen viikko kuluikin kuvatessa kamppiksia varastoon, sillä lähdimme 11.7. melkein kolmen viikon roadtripille sähköautolla Eurooppaan, ja kaikki piti tehdä julkaisuvalmiiksi ennen sitä. Päivät olivat siis hyvin työntäyteisiä ja intensiivisiä, mutta toisaalta sitten oli mahdollista keskittyä reissun ajan vain sisällöntuotantoon, yhteen työprojektiin (ja valmiiksi tehtyjen kamppisten julkaisuun).

Roadtrip alkoi Virosta ja ajoimme heti ensimmäisenä päivänä Latviaan Riikaan asti yöksi. Riiasta matka jatkui Liettuan Kaunasiin, jossa vietimme myös vain yhden yön. Ehdimme kuitenkin käydä matkalla Pärnussa moikkaamassa kavereita, tutustua Riikaan yhden päivän ja yön verran ja Kaunasissa yövyimme aivan ihanan perheen kauniissa kodissa, jonka he olivat itse luovuttamassa meille yöksi. Sitten alkoivat hieman pidemmät pätkät joita olimme odottaneet. Puolassa tutustuimme Varsovaan pari päivää, vierailimme Auschwitzissa, yövyimme Katovicessa ja Wroclawissa pari yötä ja sieltä jatkoimme Saksan puolelle Berliiniin. Berliinistä matka jatkui Hampuriin ja sieltä Tanskaan Legolandiin sekä Köpikseen. Sieltä ajoimme Ruotsin läpi vielä Kolmårdeniin sekä Tukholmaan pariksi päiväksi, mistä tulimme laivalla yli Turkuun ja sieltä kotiin. Roadtrip oli aivan uskomaton kokemus ja meille jäi siitä niin hyvät muistot. Lähempänä kesää kirjoitan kattavasti vinkkejä heille, jotka suunnittelevat reissua autolla Pohjois-Euroopassa.

Elokuu

Heti kuun alkajaisiksi juhlistettiin meidän kuopuksen 3-vuotissynttäreitä Pipsa Possu -teemalla. Hän suunnitteli yhdessä isin kanssa synttäreille Pipsa Possu -mekon ja isi ompeli sen hänen toiveidensa mukaan. Heti synttäreiden jälkeen alkoivatkin jo koulu ja päiväkoti, sekä harrastukset. Meidän kolmonen meni ekaluokalle ja se oli iso merkkipaalu, miten meillä voikin olla jo kolme koululaista perheessä! Perheeseen tuli uusi harrastus eli jalkapallo, jonka huomasimme olevan aika kiva juttu ihan koko perheelle, vaikka vain yksi lapsista harrasti sitä. Vietimme monta lämmintä kesäiltaa ja päivää kentän laidalla seuraamassa treenejä ja pelejä. Jalkapallo vei ihan mukanaan.

Ulkoiltiin paljon, käytiin rannalla ja puistossa ja nautittiin lämpimistä kesäilloista, vaikka arki olikin jo alkanut. Pidettiin tyttöjen kanssa sip & paint -ilta, jolloin jokainen sai maalata akryyliväreillä oman taulun ja tehtiin yhdessä herkullisia mocktaileja. Äiti käveli ensimmäistä kertaa sitten lokakuun 2023 ihan itse kauppaan rollaattorilla. 400 metrin reissu kesti 1,5 tuntia, mutta onnistui. Se oli äidiltä iso ja hieno ponnistus.

Syyskuu

Kävin mun päiväkotikavereiden kanssa ”oikeassa” sip & paint -illassa kahvila Mutterissa Lauttasaaressa ja meillä oli ihan superkivaa! Istuttiin ulkona ilta-auringossa maalaamassa ja juteltiin ja heitettiin läppää. Arki oli alkanut kunnolla ja töitä oli paljon. Illat kuluivat harrastuksissa ja ulkoillessa. Vietettiin mun 33-vuotissynttäreitä ja pidin synttärijuhlat myös ystäville. Heti mun synttäreiden jälkeen olikin esikoisen synttäreiden vuoro ja hän täytti jo 13 vuotta. Juhlistimme sitä niin sukulaissynttäreillä kuin lapsi päättää -päivällä. Esikoinen leipoi itse kakut synttäreilleen ja ne saivat paljon kehuja.

Loppukuusta juhlistimme myös mun äidin synttäreitä ja kävimme kaikki kolme syyskuista synttärisankaria yhdessä illallisella ravintola Elmissä. Otto yllätti mut ostamalla uuden maton meidän olkkariin ja se oli maailman ihanin ylläri, rakastan mattoa edelleen! Ja syyskuussa tietty isoin työjuttu oli se, kun mun ja Salla Salmelan Naapurissa -podcast alkoi! Sallan kanssa on superkiva tehdä podcastia ja syyskuun alun jälkeen sitä on ilmestynyt jo kaksi kautta kaikille ilmaisille podialustoille.

Lokakuu

Syksy oli kulunut uskomattoman nopealla vauhdilla ja pian olikin jo lokakuu.  Päästiin Oton kanssa treffeille ja saatiin olla ekaa kertaa kahdestaan yötä kotona kuopuksen syntymän jälkeen, kun lapset menivät Oton siskolle yökylään. Pian alkoi lasten syysloma, joka oli ihanasti viikon mittainen verrattuna aiempiin kahteen päivään. Kävimme sienestämässä Nuuksiossa Oton ja lasten sekä Oton siskon ja hänen siskon miehen perheen kanssa. Saatiin huikea sienisaalis ja se oli kiva aloitus lasten syyslomalle. Syyslomalla kävin myös äidin kanssa The Show – Tribute to ABBA -konsertissa, joka oli ihan mieletön! Istuttiin äidin kanssa melkein eturivissä ja laulettiin ABBAn biisejä. Pidettiin syyslomalla myös raclette-ilta Oton veljen ja hänen kihlattunsa kanssa ja lapset kävivät kavereiden luona Turussa.

Pidettiin kurpitsanmaalausilta naapureiden kanssa Halloweenin kunniaksi ja meillä oli niin mukavaa yhdessä.

Marraskuu

Heti kuun alussa laitettiin tietysti joulukuusi olohuoneeseen ja alettiin muutenkin virittäytymään pikkuhiljaa joulutunnelmaan. Askarreltiin joulujuttuja, leivottiin piparkakkutalo ja katseltiin iltaisin jouluelokuvia. Marraskuu on joka vuosi mukavampi, jos silloin omistautuu jo täysillä joulun odotukselle. Joulu saa vuoden synkimmän kuukauden tuntumaan sata kertaa valoisammalta. Yllätettin mun äiti koristelemalla hänelle joulu kotiin ja käytiin lasten kanssa myös pulkkamäessä. Rakkaat Salla, Hanne ja Maria veivät mut synttärilahjaksi syömään Boon Namiin ja Maria teki mulle numerologisen tulkinnan ja se oli niin hauskaa ja mielenkiintoista!

Oton kanssa käytiin kuun lopuksi työmatkalla  ja saatiin valmiiksi meidän ensimmäinen oma digituote eli Rakkausjoulukalenteri, josta tuli ihan hitti! Kalenterin myynti ylitti meidän kaikki tavoitteet kirkkaasti ja saatiin siitä ihanaa palautetta.

Joulukuu

Vihdoin lasten pitkä odotus päättyi ja sai avata joulukalentereiden ekat luukut. Tehtiin myös Oton kanssa elf on the shelfiä lapsille. Sen sijaan blogijoulukalenteri pysyi tänä vuonna pois, sillä tiesin jo pari kuukautta etukäteen, että mulla ei kertakaikkiaan joulukuussa riitä resurssit sen toteuttamiseen. Itsenäisyyspäivän jälkeen lähdin nimittäin viikoksi  työ- ja kuvausmatkalle Zimbabween ja se oli yksi elämäni hienoimmista kokemuksista, johon halusin keskittyä täysillä ilman stressiä joulukalenterista. Olin jännittänyt matkaa kovasti etukäteen, mutta ihan turhaan, sillä kaikki sujui tosi hyvin. Jännitti vain olla ekaa kertaa niin kaukana perheestä ja niin kauan pois Oton ja lasten luota. Heilläkin kaikki sujui kuitenkin hyvin. Pian reissun jälkeen alkoikin jo joululoma ja vietettiin ihan mielettömän ihana jouluaatto yhdessä mun äidin ja Oton isän, sisarusten ja heidän puolisoiden sekä mun tädin kanssa meidän luona. Mun täti oli meillä muutaman päivän ja se oli niin ihanaa, koska meillä oli ollut kauhea ikävä häntä! Joululomalla pidin ihan täysin lomaa ensimmäistä kertaa koko vuonna ja se teki niin hyvää kropalle ja mielelle.

Vuosi 2024 oli monien unelmien täyttymisen vuosi, mutta samalla yksi rankimmista vuosista. Mutta se ei ollut yhtään surullinen vuosi, toisin kuin edellinen vuosi. Vuosi 2024 jää ikuisesti mieleen vuotena, jolloin sain äidin takaisin lähelle, julkaisin ensimmäisen äänikirjan, matkustin yksin toiselle puolelle maailmaa, koin paljon uusia ja hienoja asioita yhdessä Oton ja lasten kanssa ja ennen kaikkea sain ekaaa kertaa keskittyä koko vuoden tekemään töitä yhdessä Oton kanssa meidän yhteisessä yrityksessä. Se on jotain, mistä me haaveiltiin vuosikymmen ja vihdoin se on totta joka ikinen päivä.

Vuodelta 2025 toivon parempaa balanssia työn, vapaa-ajan ja hoivatyön välillä. Toivon paljon pieniä onnen hetkiä, paljon ulkoilua ja naurua. Toivon myös, että jaksan pitää hyvinvointitavoitteistani kiinni ja saan treenaamalla vahvemman kehon, joka jaksaa ja voi hyvin joka päivä.

Perjantaina 13. päivä sain kuulla ne kaikkein surullisimmat uutiset: rakas pappa oli kuollut. Osasin valmistautua uutiseen, sillä edellisen päivän vietin papan luona aamusta iltaan sairaalassa Oulussa ja selvää oli, että kun sieltä illalla lähdin halattuani pappaa viimeisen kerran, en enää koskaan tulisi häntä näkemään. En olisi millään halunnut lähteä ja viimeinen halaus tuntui siltä kuin sydäntä olisi revitty rinnasta. Kuiskasin papalle, että rakastan maailman eniten ja päästin irti. Pappa ei sitä enää kuullut, mutta onneksi päivällä olin saanut sanottua kaiken mitä halusin niin, että hän oli vielä hereillä ja tiesi kuka hänelle puhuu. Onneksi pappa ei jäänyt yksin mun lähtiessä, meitä oli kaikki läheiset siellä papan luona yhdessä. Silti lähteminen tuntui ihan hirveältä.

Nyt olen ehtinyt elää tiedon kanssa jo muutaman päivän. Kun äiti soitti ja kertoi uutisen, tuli ensimmäinen itku ja tärinä. Tärisin kuin horkassa, vaikka olin kotona lämpimät vaatteet päällä. Onneksi Otto lohdutti ja halasi mua. Lapset olivat jo nukkumassa, ja sain käsitellä asiaa ensin rauhassa. Viime päivinä suru on ollut läsnä. Ei kokoajan, ei niin etten olisi toimintakykyinen. Mutta niin, että aina tilaisuuden tullen se yllättää varkain ja pyyhkäisee yli kuin valtava tsunami.

Kuten lauantaina, kun etsin kaupassa marenkeja ja näin Pullavat hyllyssä. Pullavaa vein aina papalle kun käytiin kylässä. Unohdin ostaa marengit ja kaurakeksit kakkua varten, kun oli vaan pakko lähteä pois. Tai kun istuin autossa odottamassa Ottoa, joka oli hakemassa lasta laulutunnilta, ja kuuntelin Benjaminin uutta bängeri UMK-biisiä. En huomannut ajoissa, että biisi loppui ja uusi biisi ehti alkaa, kun kuulin tekstarin kilahduksen puhelimesta. Pian huomasin lukevani kutsua papan hautajaisiin näiden sanojen tahtiin:

Meidän kehot vanhenee
Niin se vaan menee
Mut loppuun asti mieli viel juoksee
Juokse mun kaa, juokse mun kaa
Kunnes sammutaan
Ei aika ainakaan lisää tuntejaan
Joten kunnes kaikki laitteet suljetaan
Nauti mun kaa, nauti mun kaa
Kunnes sammutaan

Itkin silmät päästäni. Otto tuli takaisin autoon, lohdutti ja sanoi, että juuri tästä syystä hän ei ole soittanut ollenkaan musiikkia autossa viime päivinä, kun tietää, että musiikki on mulle kaikkein pahin itkettäjä, kun oikea biisi osuu kohdalle.

Ei nämä päivät ole olleet itkua täynnä. Neljän lapsen arjessa on niin paljon organisoitavaa, että ihan jo tavalliset arjen askareet vievät ajatukset tehokkaasti muualle. Olen keskittynyt tekemään kivoja asioita ja ollut kiitollinen siitä, että rinnallani on juuri Otto, joka käsittelee mua normaalistikin kuin kukkaa kämmenellä, mutta nyt vielä silkkihansikkain. Otto naurattaa mua oikeissa kohdissa, huomioi mua ekstra ihanasti, kurvaa autolla Lindt-Outletiin pyytämättä hakemaan mango-Lindoreita ja antaa mun surra tai olla surematta juuri omalla tavalla. Rauhassa yksin tai kainalossa, leipomalla tai askartelemalla. Siivoaa mun sotkut pyytämättä, auttaa mua kaikessa ja ottaa koppia siitä, että arki pysyy kasassa. En tiedä mitä tekisin ilman, enkä haluakaan tietää.

Ja onneksi on lapset. Lapset, jotka suhtautuvat niin mutkattomasti kaikkeen ja joiden elämä rullaa eteenpäin, vaikka mulla tunteet myllertääkin. Heidän kanssa kaikki murheet unohtuu tehokkaasti.

Vuosi ei alkanut lainkaan niinkuin etukäteen oletin. Ei tasaisen mukavasti ja inspiroivasti, ei uutta luoden ja töistä voimaantuen. Nyt se alkoi näin. Mun täytyy antaa itselleni aikaa, mutta myös palata pikkuhiljaa töiden pariin. Tunnen edelleen inspiraatiota ja iloa mun töistä ja uskon, että arkeen paluu tekee hyvää. Sain ottaa muutaman päivän hiljentymiseen perheen kanssa ja nyt olen valmis jatkamaan. En ilman pysähdyksiä, en ilman surun hyökyaaltoja aina välillä. Mutta kuitenkin eteenpäin. Viiden vuoden takaisen mummun kuoleman jälkeen olen oppinut, että ikävä ja suru ei koskaan lopu, mutta hellittää kyllä otettaan, väistää takavasemmalle.

Päivä kerrallaan eteenpäin.

Tavoittelin viime vuonna esimerkiksi riittävää lepoa ja lomaa ja onnistuinkin niissä mielestäni hyvin. Niihin vuosi 2020 tarjosi poikkeuksellisen (omg) hyvät puitteet. Samalla viime vuosi kuitenkin nosti pintaan sellaisia tunteita ja estoja, joiden olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Loma ja lepo on tärkeää, tottakai. Mutta nyt kun olen löytänyt ne ja oppinut huomioimaan niiden merkitystä arjessa paremmin, on aika tarttua taas härkää sarvista. Viime vuosi oli joku ihmeellinen läsnäolon, pysähtymisen ja heräämisen vuosi, joka pakotti punnitsemaan kaikkia elämän valintoja. No nyt on punnittu ja opeteltu – 2021, please anna mun jatkaa eteenpäin!

Tämä vuosi on se vuosi kun täytän 30 vuotta ja höpsöä tai ei, se merkitsee kyllä jotain. Vaikka 30 on vain  numero, enkä ajattele kenenkään muun ihmisen kohdalla siitä numerosta yhtään mitään, omassa elämässäni se merkitsee jonkinlaista käännekohtaa. Olen jo aiemmin listannut tavoitteita ennen kuin täytän 30 vuotta ja myös päivittänyt, miten olen niiden saavuttamisessa edistynyt. Tänä vuonna toivon voivani saavuttaa kenties ne loputkin tavoitteet, joita en vielä ole saavuttanut. Vielä on kahdeksan ja puoli kuukautta aikaa. Olen ihmisenä sellainen, että tarvitsen deadlineja, jotta saan asioita aikaiseksi.

Tavoitteet, joilla ei ole minkäänlaista määräaikaa, ovat tavoitteita, joiden edistämiseen en jaksa keskittyä riittävästi saavuttaakseni ne oikeasti. Jos taas minulla on tiedossa deadline, työskentelen määrätietoisesti saavuttaakseni tavoitteen. Kummallista, miten numerot muuttavat muka kaiken, mutta niin se vain omalla kohdallani on. Voin siis hyvin käyttää sitä vahvuutena ja asettaa itselleni niitä deadlineja jatkossakin.

Sain lukupiiriltämme joululahjaksi Sanna Sporrongin Unelmien kalenterin, jossa yksi tärkeimmistä tehtävistä oli määrittää yksi sana tälle vuodelle. Ensin hihittelin yksikseni, kun mietin erilaisia sanoja, jotka voisin kirjan ohjeen mukaisesti kiinnittää esimerkiksi peiliin tai jääkaapin oveen. Kaikki sanat, joita mieleeni putkahti, tuntuivat jotenkin turhalta tai teennäiseltä. Sitten se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta mun päähän: ELÄ!

Viime vuosi oli harmaata välitilaa – kaikki tuntui olevan jossain määrin pysähdyksissä koronan takia. Tänä vuonna aion ELÄÄ. Niin yksinkertainen sana, mutta rehellisyyden nimissä, viime vuonna maaliskuun jälkeen se eläminen tapahtui puoliteholla, koska pelkääminen ja epävarmuus söi niin paljon tilaa mielestä. Pelko halvaannuttaa. Enää en aio antaa sille valtaa. En aio antaa pelon tahria ajatuksiani ja lannistaa enää. En aio elää puoliteholla, koska jokainen päivä meidän elämässä voi olla se viimeinen. Kuinka paljon harmittaisi, jos se viimeinen päivä tulisi keskellä puolitehoista harmautta? Olin niin onnekas, että niin ei käynyt. Ja nyt en aio enää antaa mahdollisuutta käydäkään niin.

Mitä tekisin jos en pelkäisi? Tiedän, että vuoden vaihtuminen ei maagisesti parantanut koronatilannetta ja paljon tulee olemaan epävarmuutta ilmassa vielä tänäkin vuonna. Mutta helpotus häämöttää jo tulevaisuudessa, tällekin on olemassa deadline. Se tekee elämisestä helpompaa. Suurin osa maailmasta, itseni mukaan lukien, tuntui vain odottavan, että vuosi 2020 on ohitse. Silloin on vaikea elää. Nyt en odota, vaan elän ja hengitän täysillä tätä vuotta. Ja vaikka muutama tavoite vuodelle onkin, en aio tavoitella niitä hampaat irvessä, vaan ilon kautta, niinkuin tähänkin asti. Eikä unelmien tavoittelu estä elämästä, päin vastoin.

En edelleenkään usko mihinkään new year new me -meininkiin. Itse asiassa uskon sen vastakohtaan. Stop-nappula pois pohjasta ja vanha, rohkea minä takaisin! Tämä on se vuosi kun me ihmiset voitetaan korona ja tämä on se vuosi kun täytän 30 vuotta. Minulla on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan fiilikseeni, ohjata ajatukseni oikeaan suuntaan ja luoda itselleni sellaiset olosuhteet, joissa minulla on hyvä olla ja hyvä luoda uutta.

Elä. Se kuulostaa ihanalta vuoden tärkeimmältä tavoitteelta. Se ei painosta, se ei sido mihinkään. Se kannustaa tarttumaan hetkeen, löytämään mahdollisuuksia ja seikkailemaan – ja nauttimaan matkan varrella. Se kuulostaa niin ihanalta viime vuoden tahmeuden jälkeen, että olen aivan täpinöissäni.

Löysin ihanasta Iidan matkassa -blogista tämän ”Milloin viimeksi?” -kyselyn ja ajattelin, että tämä olisi aika mielenkiintoista tehdä juuri nyt. Oli hauska pohtia milloin on viimeksi tullut tehtyä sellaisia ihan tavallisen kuuloisia juttuja, kuten lakattua kynsiä, syötyä hampurilaista tai käytyä leffassa. Sen pidemmittä puheitta: tässä tulee mun vastaukset!

Milloin olen viimeksi..

Käynyt juoksulenkillä? Se oli viime viikolla. Kirjoitinkin vähän aikaa sitten mun fiiliksiä juoksemisesta tällä hetkellä. Juoksu on kyllä yksi ihanimpia harrastuksia mitä on ja jos mulla ei olisi mitään ”rajoitteita”, juoksisin varmaan joka päivä. Uskon, että joskus vielä tulee se päivä, kun näin pystyn tekemään.

Värjännyt hiukset? Värjännyt olen viimeksi vuonna 2018 violetiksi. Raidoilla olen vaalentanut hiuksia viimeksi syyskuussa. Välillä kyllä houkutteisi taas testata jotain ihan uutta, kun olen niin pitkään ollut nyt näillä vaaleilla puolipitkillä hiuksilla. Täytyy katsoa mitä keksin ensi kerralla kun käyn kampaajalla.

Käynyt kasvohoidossa? Tämä oli viime vuonna. Rakastaisin käydä kasvohoidossa, mutta täysin hajusteettomia kasvohoitoja/hoitoloita on ainakin oman kokemukseni mukaan melko vähäisesti tarjolla. Ongelmana on myös se, että hajusteeton ei välttämättä ole tuoksuton ja näistä ei aina osata kertoa kaikkea sitä informaatiota, mitä hajusteherkkä tarvitsee. Esimerkiksi hajusteeton luonnonkosmetiikkahoito voi aiheuttaa minulle hirveän migreenin – mikäli hoidossa käytetyt ainesosat ovat luonnostaan tuoksuvia. Migreeniin liittyvän hajusteherkkyyden yhteydessä ei ole mitään väliä onko tuoksu synteettinen vai luonnontuoksu, sillä voimakkaat hajut voivat aiheuttaa migreeniä alkuperästä riippumatta. Ja vaikka minulle tehtävä hoito olisikin hajusteeton ja tuoksuton, saattaa olla, että a)hoitoa tekevällä kosmetologilla on voimakkaasti hajustettuja tuotteita itsellä käytössä, b) tilassa on muita asiakkaita, joille tehdään tuoksuva hoito, c) tilassa on käytetty esimerkiksi huonetuoksua, diffuuseria tms. joka aiheuttaa migreenin. Se on yksi niistä syistä, miksi harvoin uskallan kokeilla uutta.

Tehnyt itse puristettua mehua? Ihan itse kotona puristettiin kannullinen mehua joskus pari vuotta sitten, mutta aina välillä tulee kauppareissun yhteydessä tehtyä niillä kaupan mehupuristimilla mehua.

Käynyt teatterissa? Syksyllä 2018 kävin äidin kanssa ja se oli ihanaa. Naurettiin vedet silmissä!

Käynyt kuntosalilla? Viime keväänä ennen koronaa. Korona-aikana olen käynyt vain Helsingin kaupungin ulkoliikuntapaikoilla, mutta en sisätiloissa kuntosalilla.

Matkustanut junalla? Tämä oli paha! Mutta tulin siihen lopputulokseen, että se oli 2018 syyskuussa. Mulla on tosi harvoin tarvetta matkustaa junalla, koska liikun yleensä muualla kuin junaradan varrella.

Luistellut? Viime keväänä käytiin viimeksi silloin kun oli ulkojäät vielä. Luisteleminen on ihanaa ja odotan jo innolla, että päästään taas lasten kanssa luistelemaan!

Ollut yksin yön omassa kodissa? Aivan häkellyin tästä kysymyksestä, koska en ihan oikeasti ole varma. Ehkä joskus silloin vuonna 2011 ennen kun muutettiin Oton kanssa yhteen? Olen kyllä ollut monesti yksin lasten kanssa yötä kotona ja pari kertaa Oton kanssa ilman lapsia yötä kotona, mutta ypöyksin en ole ollut yötä pian kymmeneen vuoteen. Enkä kyllä haluaisikaan olla.

Yöpynyt hotellissa? Mun synttäreillä syyskuussa yövyttiin Clarion Hotelissa Jätkäsaaressa, oli kyllä ihanaa.

Lentänyt? Helmikuussa lennettiin New Yorkiin ja takaisin. Koko reissu tuntuu edelleen niin utopialta, yksi elämäni hienoimpia kokemuksia, josta olen ihan valtavan kiitollinen.

Pukeutunut uimapukuun/bikineihin? Elokuussa silloin kun oli viimeiset lämpimät ilmat.

Kätellyt? Maaliskuun alussa yhdessä työpalaverissa pari viikkoa ennen kuin korona iski kunnolla Suomeen ja kättely kiellettiin.

Nukahtanut jonkun viereen? Eilen illalla. Maailman parasta kun saa nukahtaa Oton viereen.

Suudellut? Tänään aamulla! Aamupusu on tärkeä!

Käynyt leffassa? Käytiin lokakuussa lukupiirin kanssa katsomassa Tove-elokuva. 300 katsojan salissa oli ehkä yhteensä 20 ihmistä. Oli ihanaa käydä leffassa.

Käynyt ryhmäliikuntatunnilla? Viime vuonna kävin kerran joogassa työn vuoksi. Se oli kyllä kivaa, mutta en vaan löydä itsestäni säännöllistä ryhmäliikkujaa. On niin paljon helpompaa liikkua yksin kotona.

Käyttänyt kynsilakkaa? Mun synttäreillä syyskuussa. Tosi harvoin jaksan lakata kynsiä, kun se haju on niin voimakas, että joudun aina pitämään sellaista raksamaskia päässä kun lakkaan kynnet.

Käynyt viihteellä? Kesällä käytiin Oton, mun tädin ja tädin miehen kanssa Oulussa patiolla yhtenä kauniina iltana. Se oli hauskaa. Mutta tosi harvoin tulee nykyisin käytyä ”viihteellä”. Yleensä jos jonnekin lähtee aikuisten kesken, niin syömään pitkän kaavan mukaan.

Puhaltanut synttärikakun kynttilät? Syyskuussa puhalsin kun Otto ja lapset leipoivat mulle ihanan kakun!

Syönyt hampurilaisen? Viime viikolla, kun yhtenä iltana haettiin Mäkkäristä iltaruuat. Hamppari on aina välillä erittäin pätevä ruoka.

Woltannut? Olisikohan se ollut lokakuussa, kun viimeksi tilasin ruokaa Woltin tai Foodoran kautta. Me monesti napataan ruokaa kauppareissun yhteydessä jostain ostoskeskusten ravintolasta mukaan, joten keskustassa asuviin verrattuna tulee varmaan woltattua melko harvoin.

Tätä oli kyllä hauska tehdä. Tykkäsin täytellä kyselyitä jo muinaisessa IRC-galleriassa sinne ”galtsupäiväkirjaan”, eikä kyllä ole mieltymykset yhtään muuttuneet. Edelleen nautin näistä vähän liiankin paljon, heh!

Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3