Tänään on Oton vanhempainvapaan ensimmäinen päivä. Sen kunniaksi Otto kirjoitti eilen ilallla ajatuksiaan tulevasta vanhempainvapaasta. <3

Isä vanhempainvapaalla

Suljin tuossa hetki sitten työkannettavani kannen viimeistä kertaa puoleen vuoteen. Toki joudun sen varmaan vielä avaamaan koska onnistuin kuitenkin omaan tuttuun tapaani aivan varmasti unohtamaan jotain todella fiksua, kuten sähköpostini automaattivastauksen, mutta you know, ajatus on tärkein.

Sinänsä varsin antikliimaksinen hetki ottaen huomioon kuinka valtava asia tämä on meidän perheellemme. Ei mitään fanfaareja, ei tyydyttäviä naksahduksia tai mitään muutakaan indikaattoria siitä että tämä oli nyt tässä. Ainoastaan hetkellinen vaimea hurina koneen vielä miettiessä että mitä ne tuulettimet tekivätkään laitteen sammuessa. Sitten syvä hiljaisuus, ja hupsistakeikkaa, isillä onkin yhtäkkiä ylimääräiset kahdeksan tuntia (plus työmatkat) aikaa käyttää ihan muihin asioihin kuin töihin. En päässyt edes poistumaan teatraalisesti toimistolta tuuletusten saattelemana, sillä olemme parhaillaan Oulussa vaimoni tädin luona, ja tein viimeisen päivänä etätyönä. Sähköposti kollegoille sai riittää siitä että Hyttinen kiittää ja kuittaa vähäksi aikaa.

Olen ollut ja viihtynyt nykyisessä työssäni nyt reilut viisi vuotta. Edennyt, ollut, mennyt ja tehnyt duunia niin paljon ettei minua voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää. Pahimmillaan olen jopa painanut seitsenpäiväistä työviikkoa siinä häidemme tietämillä, mikä asetti Iinan inhottavaan asemaan kahden pienen lapsen kanssa, puhumattakaan siitä miten vähille isin ja lasten välinen aika siinä rytäkässä jäi.

Vaikka olin aina kotona ollessani 100% läsnä, ei se aina tuntunut riittävältä. Tuskin olikaan, mutta mitä sitä nyt enää tässä vaiheessa ihmettelemään kun maito on jo imeytynyt laminaattiin. Voitte kuitenkin varmaan uskoa miten lämmin tuulahdus tämä oli meille, kun tajusimme että Iinan työn takia minulla on mahdollisuus kerrankin olla täyspäiväinen faija muutenkin kuin kesäloman yli. Kesäloman, joka lapsilla kestää tämän ansiosta sen reippaat yhdeksän viikkoa. Osittain sen takia että mitä niitä sinne turhaan viemään kun me muut ollaan kotona, osittain sen takia etten todellakaan ala hetkeen heräämään sianpieremän aikaan ellei ole pakko. Puhelimessani vakituisesti 6:30 piipittävä herätys joutaa helvettiin vähäksi aikaa.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa talteen hieman ajatuksiani siitä miltä minusta nyt tuntuu nimenomaan minun miehenä jäädessä vanhempainvapaalle, mutta jos totta puhutaan en oikein osaa itsekään vielä sanoa. Kun perheemme rytmi on aina määräytynyt sen perusteella miten olen töissä, tuntuu minusta jokseenkin absurdilta etten palaakaan töihin huomenna, ylihuomenna enkä ensi viikolla, vaan joskus marraskuun lopussa, sitten kun tekninen asiantuntijuuteni on lähinnä teknistä aavistusta. Lapsemme onneksi tietävät mitä mieltä he asiasta ovat. He odottavat malttamattomina kaikkia vaunu- ja pyörälenkkejä, puistoreissuja, mahdollisia ulkomaanmatkoja ja isin kanssa pelaamista. Kaikkea mitä me ikinä keksimme tehdä ja saamme päiviimme mahdutettua.

Pääsyy miksi jään vanhempainvapaalle on kuitenkin totta kai tuo meidän perheen pienin ja uusin lisäys. Pienet vauvat tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa, ja kun ainoa asia mitä en pysty miehenä tekemään on ruokkia täysimetettävää vauvaa, ei ole mitään syytä minulle olla jäämättä kotiin Iinan kuitenkin tehdessä tosiaan kotoa käsin töitä. Me olemme kuitenkin vanhempina tasavertaisia, eikä isän rooli ole meidän perheessä mikään ”lastenhoitaja”, vaan toinen huoltajista.

Sitä ilmiselvää tissiasiaa lukuun ottamatta on minun ja vauvan side aivan yhtä vahva kuin äidin ja vauvan, ellei vahvempi. Olen kuitenkin tässä pääsiäislomalla ehtinyt ottamaan varaslähdön vapaan viettoon, ja viettänyt isot osat päivästä sohvalla vauvan kanssa, vanhempien lasten touhuja ihmetellen. Odotan innolla sitä kuinka kerrankin saan olla oikeasti mukana ihmettelemässä vauvan kasvamista ja oppimista. Liian monta kertaa jouduin kokemaan kahden aikaisemman mukulamme saavutukset kännykän kautta, kun Iina lähetti viestejä ja kuvia siitä mitä tytöt tekivät ensimmäistä kertaa minun ollessa töissä.

Viime vuoden muutenkin mentyä hirveällä tohinalla, kuten myös tämän alkuvuoden, on mahtavaa saada rauhoittua hetki. Ottaa pienen sapattivapaan ja nukkua, rempata kämppää, laittaa piha kuntoon ja korvata vanha sähkögrilli ihan oikealla vehkeellä. Piirtää lasten kanssa ja lakata stressaamasta työasioita.

Voi olla että palaan aiheeseen tarkemmin kun koko homma lähtee käyntiin, kun osaan hieman sanoa miltä nyt oikeasti tuntuu olla kotifaija. Koneella istuminen ei enää tällä hetkellä oikein sattuneesta syystä houkuttele, kun enää ei ole mikään pakko. Ajattelin että voisin viettää hieman aikaa tässä tuon meidän mahtavan jälkikasvumme kanssa, ja kun lapset lopulta joskus sammuvat, ehkä laittaa sen pleikan päälle. Pitkästä aikaa.

-Otto

Sellaisia ajatuksia Otolla <3 Ihanaa päivää kaikille!

Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Kirjoitin viimeksi Libero Ambassador -postaussarjassa Libero Baby Buzz -rannekkeesta ja siitä miten itse uskon puolison kokevan raskausajan, mutta tänään on aika päästää ihan oikeasti Otto ääneen. Otto sai kirjoittaa ylös omia ajatuksiaan koskien sitä miten hän on kokenut nämä meidän kolme yhteistä vauvanodotusaikaamme.

Otto: ”Näin miehenä on minun tunnustettava että vaimoni raskaudet ovat olleet minulle kovin hämmentäviä aikoja. Olen aina ollut täysin perillä siitä että vaimoni sisällä tapahtuu muutoksia ja että jos kaikki menee hyvin kasvaa perheemme väkiluku taas yhdellä. Mutta siihenhän se jäi, tietoisuuteen. Varsinkin raskauden alkuvaiheilla kun vaimoni aivan varmasti tuntemat potkut saattoivat minun näkökulmastani olla myös voimakkaita suolistoliikkeitä, oli konkreettisin indikaattori lähestyvästä lapsesta alati lisääntyvät, minun alusvaatteitanikin pienemmät bodyt. Siinä on paljon mihin sopeutua. Eikä sopeutumista auttanut se että siinä missä synnyttäneet ja odottavat äidit usein päätyivät puhumaan tuntemuksistaan, oli meidän miesten keskeinen jutustelu tasolla ”höhö kakkavaippoja”.

Siitäkin huolimatta koen että niin aikoinaan tulevana kuin nykyisenäkin isänä on roolini aina ollut selkeä. Puolisoni, eli äidin tukeminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oli kyse sitten vesilasin hakemisesta liikkumista hankaloittavan vatsan takia tai koko arjen pyörittämisestä lääkärin määräämän vuodelevon takia, on miehen tehtävä mitä miehen on tehtävä. Siinäkin vaiheessa kun vatsamme kasvoivat kilpaa, toisella lähestyvän uuden elämän synnyttämisen johdosta, toisella lähinnä epäterveellisen mutustamisen takia, en minä kertaakaan kokenut että olisin hukannut tieni tai edes välttämättä tehnyt tarpeeksi. Vaikka vähän välillä väsyttikin, oli minulla tehtäväni.

Tunnustan kuitenkin olevani jossain määrin puolueellinen. Esikoisemme kun aloittaa tänä keväänä jo eskarin, on täysin mahdollista että katselen ensimmäistä odotusaikaa vaaleanpunaisin lasein. Ensimmäisen raskauden yhteydessä ei minulla edes käynyt mielessä että minä olisin ehkä voinut jäädä vanhempainvapaalle, toisin kuin nyt kolmannen kohdalla. Vaikka koen että roolini isänä on aina ollut selkeä, on myös erittäin todennäköistä että siihen sopeutuminen oli ensimmäisellä kerralla hieman rankempaa kuin nyt näin vanhana konkarina.

Yksi asia on kuitenkin varma, ja koskee niin minua kuin muitakin tuntemiani synnytyksessä mukana olleita isejä. Oma jälkikasvu konkretisoituu hyvin nopeasti kun sen pienen rakkauden täyteisen nyytin saa ensimmäistä kertaa syliinsä. Kun oikeasti tuntee ne liikkeet ensimmäistä kertaa.”

Sellaisia ajatuksia Otolla raskausajoista, eli aika hyvin taisin itsekin olla perillä siitä mitä mieheni on tuntenut. Puolison on kovin vaikea olla raskaudessa yhtä mukana kuin äiti on, koska kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa. Joku toinen puoliso saattaa tietysti tuntea aivan eri tavalla, mutta näin meillä. Ja mä ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.

Libero haluaa auttaa puolisoita olemaan mukana raskaudessa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz -rannekkeen, jolla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, pienen värinän eli ”buzzin” aina kun vauva liikkuu. Tästä aiheesta nousi viimeksi todella hyvää keskustelua kun kirjoitin Libero Baby Buzz -rannekkeesta ensimmäistä kertaa. Toiset äidit kokivat sen aivan höpöhöpönä, toiset taas olivat sitä mieltä että se on aivan loistava väline joka tuo ajatukset vauvasta puolison arkipäiviin helposti ja hauskasti mukaan.

Rannekkeen ei ole millään tavalla tarkoitus simuloida sitä miltä vauvan liike tuntuu, vaan ainoastaan tuoda ajatus vauvasta puolison mieleen ja muistuttaa siitä että tuleva pikkutyyppi siellä elämöi ja voi hyvin. Tämä auttaa luomaan mielikuvia tulevasta vauvasta ja helpottaa mahdollisesti valmistautumista tulevaan vanhemman pestiin. Jos olet hieman skeptinen mutta idea kuulostaa hauskalta: kokeile ihmeessä, sillä rannekkeen käyttöön ottaminen ei maksa sinulle tai puolisollesi senttiäkään.

Libero Baby Buzzin voi lainata Liberolta ilmaiseksi (kyllä, luit ihan oikein) sinulle ja puolisollesi. Rannekkeen voi tilata aina raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika. Libero Baby Buzz toimii Applen puhelimissa, joissa on käyttöjärjestelmäiOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa ranneke ilmaiseksi lainaan!

Miten teidän puolisot ovat kokeneet vauvan odotuksen? Onko siinä ollut helppoa olla mukana?

En malttanut heti ottaa kastekoristeita alas vaan keksin että niiden kanssahan on mainiota ottaa muutama kuva meidän pienestä Novasta ja hänen isosiskoistaan. Nova nukkui tosiaan melkein koko sunnuntaipäivän ja sainkin hänestä ihania unikuvia räpsittyä, avasi hän onneksi hetkeksi silmätkin.

Kyllä sitä vaan siinä omaa ihanaa tyttökolmikkoa katsellessa valtasi jälleen kerran sellainen massiivinen onnentunne mut. Miten voikin olla ihminen niin onnekas että on saanut kolme tuollaista tyyppiä? Jokainen heistä on omalla tavallaan täydentänyt meidän perhettä juuri sellaiseksi kuin se on. Jokainen heistä tuo oman lisänsä, ja on ihan mahtava persoona, enkä osaa tai haluakaan kuvitella millaista elämä olisi ilman heitä. En koskaan ajatellut että meidän perhe on ikuisesti valmis kahden lapsen kanssa, mutta en osannut edes kuvitella miten paljon se kolmas pieni täydentäisi meitä. Nyt tuntuu hyvältä ja siltä että meidän perhe on juuri sellainen kuin toivottiinkin.

Käytiin toisen neidin vuosittaisessa päiväkotikeskustelussa, ja saatiin siellä kuulla kehuja siitä kuinka sydämellinen ja empaattinen tyttäremme on. Kuinka hän aina muistaa kehua toisia ja kannustaa, ja kuinka hän oli ryhmästään ensimmäinen joka oppi viittaamaan ja odottamaan omaa puheenvuoroa kun sitä harjoiteltiin. Hänestä kuulemma huomaa että hänelle puhutaan kauniisti kotona, koska hän osaa puhua kauniisti toisille ja huomaa kaikki hyvät asiat ympärillään. Siitä tuli ihan uskomattoman hyvä fiilis, kun sai kuulla tuollaista. Jotenkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa olen kuitenkin kokenut paljon suurempia paineita koska tulin äidiksi niin nuorena, ja yhä edelleen musta tuntuu että nuorena vanhempana on ollut enemmän suurennuslasin alla. Siksi positiivinen palaute omasta vanhemmuudesta tuntuu erityisen hyvältä ja lämmittää mieltä.

Kun mä katson miten meidän isommat tytöt huomioivat pikkusiskoa, osoittavat hänelle hellyyttä ja auttavat hänen hoidossaan, tunnen suurta ylpeyttä. He ovat aivan ihania isosiskoja Novalle, ja ymmärtävät paljon enemmän kuin osasin odottaakaan. He viihdyttävät vauvaa kovin mielellään, ja ovat jo oppineet miten hänet saa nauramaan tai miten lohdutetaan jos vauvalle tulee harmi. Autossa mä istun etupenkillä, ja jos Novalle tulee harmi, on hänen vieressä istuva isosisko heti valmiina lohduttamaan, höpöttämään tai tarjoamaan tuttia (joka ei kyllä vieläkään kovin usein kelpaa). Aamuisin saan keittää kahvia rauhassa, kun vauvalla on leikkikaveri, ja hän on ehkä osittain siskojensa ansiosta niin kova höpöttämään. Vauvan jokeltelu ei nimittäin koskaan jää huomiotta isosiskoilta, he vastaavat vauvan jokaiseen äännähdykseen innostuneena ja oikein yllyttävät Novaa höpöttelemään.

Vaikka isosiskot ymmärtävät paljon ja ottavat vauvan huomioon todella hyvin, olen myös itse pitänyt tiukasti kiinni siitä että huomioin heitä kumpaakin täysillä joka ikinen päivä. Vietän pienen hetken kahdestaan joka päivä kummankin isomman tytön kanssa, jotta he muistavat ja tietävät olevansa arvokkaita ja rakkaita myös. Vaikka meille on nyt syntynyt vauva joka tarvitsee paljon aikuisten huomiota, ei isompien lasten tarve äidin ja isin rakkaudelle ja huomiolle ole kadonnut mihinkään. On tärkeää että me vanhemmat kuunnellaan heitä ja vietetään heidän kanssa aikaa, osallistutaan leikkeihin ja tiedetään mikä on heille tärkeää ja mitä heidän mielessään liikkuu.

Vaikka välillä päivät ovat hektisiä, on musta silti äärimmäisen tärkeää huomioida jokaista perheenjäsentä, joka päivä. Siitä tulen pitämään kiinni aina, vaikka joskus tulevaisuudessa kolmen lapsen arki päiväkoteineen, kouluineen, harrastuksineen, kavereineen ja muine aktiviteetteineen voikin olla todella tapahtumarikasta.

Me ollaan saatu kolme ihanaa rakasta tyttöä joista olen maailman onnellisin ja kiitollisin. Heidän kasvuaan on ihana seurata<3

Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Mun raskausajasta on pian kaksi kuukautta, tämä aika sen jälkeen on lentänyt kuin siivillä. Raskausaika sen sijaan tuntui välillä aivan tuskastuttavan pitkältä. Siinä missä nämä kaksi kuukautta raskauden jälkeen tuntuvat yhdeltä silmänräpäykseltä, oli yhdeksän kuukauden raskausaika ainakin seitsemän vuotta pitkä. Vaikka vauvanodotus on aivan ihanaa aikaa, on se omalta osaltaan myös hermoja raastavaa pelkoa siitä että onko vauvalla kaikki hyvin, sekä ainakin mulla erilaisia oireita oireiden perään.

Parasta raskaudessa ovat vauvan liikkeet, jotka kertovat siitä että vauva on elossa ja voi hyvin, sekä luovat kuvaa siitä millainen tyyppi tuleva pikkuinen on. Monesti vauvat ovat jo mahassa sellaisia kun tulevat sitten olemaan synnyttyäänkin, eloisia tai rauhallisempia. Mulle mielikuvien muodostaminen tulevasta vauvasta helpottui ainakin huomattavasti sen myötä kun hän alkoi liikkumaan, se teki raskaudesta paljon todentuntuisempaa. Ja näin jälkeenpäin voin sanoa että ainakin toistaiseksi hän vaikuttaa juuri sellaiselta kuin oli mahassakin, tosi aktiivinen ja kova liikkumaan, mutta nukkuessaan ihan rauhallinen.

Äiti on tietenkin kokoajan perillä omasta raskaudestaan ja vauvan menoista mahassa, mutta entäs sitten puoliso? Hän vain kulkee vierellä ja yrittää omalta osaltaan osallistua odotukseen. Otto on tukenut mua jokaisessa raskaudessa alusta loppuun asti ihan täysillä ja ollut niin mukana kun on voinut. Hän on kokeillut mahaa kerta toisensa jälkeen kun olen huutanut että ”tuu äkkiä kokeilemaan vauva riehuu!”, ja hän on hieronut selkää ja paijannut masua.

Hän on myös rehellisesti kertonut jokaisen raskauden jälkeen, miten paljon todellisempaa siitä tuli vasta sitten kun vauva syntyi. Ainakin mä olen saanut sellaisen fiiliksen että minun miehelleni raskaus ja vauva on aikamoisen absurdi asia siihen asti että lapsen voi oikeasti nähdä mahan ulkopuolella. Puolisolle raskaus on tietysti iloinen asia, mutta koska hän ei voi itse tuntea kaikkea sitä mitä äiti tuntee, raskausaika saattaa olla myös kovan stressin ja huolen aikaa, huolen siitä onko kaikki hyvin.

Kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa, ja ne valmistavat häntä kokoajan vauvan tuloon, mutta puoliso ei saa samanlaista luonnon apua muutokseen. Libero on ottanut tehtäväkseen tuoda raskausaikaa lähemmäs myös toista tulevaa vanhempaa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz-rannekkeen, jolla hänkin pysyy mukana vauvan liikkeissä. Ranneketta kevyesti painamalla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, ”buzzin”, kun vauva liikkuu, ja näin hänkin tuntee liikkeen vaikka ei olisikaan mahasta kosketusetäisyydellä. Baby Buzz-rannekkeen saa Liberolta ilmaiseksi lainaan raskauden ajaksi, ihan uskoamattoman hienoa eikö?

Uskon että ainakin meille tämä olisi ollut mahtava lisä varsinkin ensimmäisessä raskaudessa, kun kumpikaan meistä ei tiennyt vielä vanhemmuudesta mitään. Toki tämä olisi ollut hauska tokalla ja kolmannellakin kerralla, mutta uskon että etenkin esikoisen odottajille ranneke voisi olla todella hieno lisä odotusaikaan.

Jos olet raskaana ja haluaisit ottaa puolisosi rannekkeen avulla odotukseen mukaan, mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa rannekkeet ilmaiseksi lainaan sinulle ja puolisollesi. Mun mielestä on uskomattoman hienoa että Libero tarjoaa tämän mahdollisuuden maksuttomasti! Baby Buzz-ranneke ja sovellus toimivat Applen puhelimilla joissa on käytössä iOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Rannekkeen voi tilata lainaan raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika.

Yhteistyössä Libero.

Kokeilkaa te ihmeessä miten tämä toimii, mua ainakin harmittaa että en kerennyt itse kokeilemaan kun raskaus päättyi vain pari kuukautta liian aikaisin tämän kannalta, hah!

Tänään on aika päästää Otto ääneen, sillä vuorossa on Oton synnytyskertomus <3 

Muistatteko mikä on refleksitesti? Puhun siis siitä pelistä jossa piti niitä neljää eriväristä nappulaa mäiskiä sitä tahtia kun niissä syntyi valo, en siitä kun kaveri huutaa että ”aivot mukaan” jonka jälkeen yritetään paniikissa ottaa kiinni suunnasta X lentävää esinettä Y. Se peli kuvastaa aika hyvin miltä tuntuu olla synnytyksessä mukana näin miehenä, paitsi että nappeja on vähintään viisikymmentä eikä hutipainalluksesta saa aloittaa alusta. Siltä minusta ainakin tuntui kun yritin parhaani mukaan auttaa vaimoani, kun tämä suoritti kolmatta kertaa elämässään pientä ihmettä.

Tottakai minulla oli tässä tapauksessa pieni etu, olihan kyseessä jo kolmas lapsemme. En ehkä neuvonut puudutuslääkäriä kuten ensimmäisellä kertaa, tai you know, ottanut tirsoja kuten toisella kerralla. Kohelsin kuitenkin oman osuuteni. Tälläkin kertaa.

Moro taas, pitkästä aikaa t. harvinaisen osuvasti itse kruunattu Akkavalta-Otto. Iina viettää vapaailtaa kun meillä on anoppi kylässä, ja ajattelin että nyt jos joskus olisi hyvä hetki tulla vähän avautumaan synnytyksestä. Vaimoni ehkä hieman toivoi että kertoisin oman synnytystarinani, ja osittain sen teenkin. Keissi nyt valitettavasti on vähän niin että kaiken sähläämiseni ohella en todellakaan pysty muistamaan koko päivästä niin paljoa kuin Iina.

Ellen olisi aloittanut koko tapahtumaa telomalla varvastani ja palauttamalla itseäni maan pinnalle, en varmaan muistaisi tätäkään pientä. Sattuipa meinaan niin että heti kun Iinalla meni lapsivedet, aloin minä paniikissa juoksemaan ylös ja alas portaita katsomassa että meillä on kaikki kasassa. Siinä samalla onnistuin lipeämään ja irroittaman oikean jalkapöytäni ja pottuvarpaani välistä noin 90% siellä olleesta ihosta.

Meillä oli kuitenkin vauva tulossa, niin ei muuta kuin desinfiointiainetta, talouspaperia, teippiä ja sukka jalkaan. Päivän tähti oli kuitenkin vaimoni, ei varpaani. Yllätys, eikö.

Ensimmäisen varsinaisen virheen tein siinä etten ollut muistanut tankata. Ei iso moka, mutta moka kuitenkin ottaen huomioon että olimme jo viikkoja olleet ”valmiita” synnytystä varten ja olen normaalisti todella ennakoiva ihminen. Polttoainetta oli tarpeeksi parinkiin rundaan edestakaisin, ei siinä, merkkivalo vaan sattui juuri syttymään. Auto on kuitenkin dieseli, ja olen turhan usein kuullut tarinan siitä kuinka dieselautoa ei saa päästää liian tyhjäksi että olisin voinut hyvällä omallatunnolla olemaan tankkaamatta siinä lapsivesien menon ja lapsen syntymän välillä. Hyvää työtä.

Ja koska autolla koheltaminen ei riittänyt, tuli seuraava pulma vastaan heti parkkiin laittamisen jälkeen. Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, on käytössä kätevääkin kätevämpi EasyPark joka oli kätevyyttään hälyttänyt minulle useita viikkoja siitä kuinka pankkikorttini tiedot sovelluksessa olivat menossa vanhaksi. ”Ahaa hyvä tietää”, olin sovellukselle kuitannut, kerta toisensa jälkeen. Kunnes en enää voinut. Kesken synnytyksen.

Minulla on tapana saada sakot aina ja heti kun on mahdollista sakot saada, ja koska lapsen pitäminen Suomessa on muutenkin hintavaa, en todellakaan aikonut heti ensimmäiseksi heittää parkkisakkoja uuden perheenjäsenemme syyksi, puhumattakaan siitä että olisin muka antanut tämän vaikuttaa Iinaan.

Jollain ihmeen konstilla onnistuin todennäköisesti taikomaan jostain kolmannen käden, koska autosta poistumisen ja synnärille ilmoittautumisen välillä olin onnistunut kaikkien kassien kantamisen ja vaimon taluttamisen ohella syöttämään sovellukseen uudetkorttitiedot ja läppäisemään parkkiajan jonnekin kolmen viikon päähän.

Itse synnärillä tilanne kuitenkin hieman rauhottui. Kävi miten kävi, olimme jo perillä avun luona, eikä lapsi voinut enää syntyä jätesäkillä ja pyyhkeellä vuoratulle etupenkille. Ehdimme hiukan hengähtää. Sain jopa jossain vaiheessa oikeat tarvikkeet varpaani hoitoon joka oli siinä vaiheessa mennyt niin karun näköiseksi että kaiken muun keskellä kesti puolitoista päivää ennenkuin uskalsin taas katsoa miten pikkukaveri voi.

Vastuun kuitenkin lopulta siirryttyä minulta Iinalle ja kätilöille, lopetin minäkin koheltamiseni. Pidin vain huolen etten ollut kenenkään tiellä, autoin aina pyydettäessä ja annoin Iinalle vuorotellen kättä puristettavaksi ja ilokaasunaamaria. Iina ei ole kuitenkaan koskaan kuunnellut minua ponnistuvaiheessa, aina vain kätilöä, eikä minulla ollut enää muuta tehtävää kuin jännittää ikuisuudelta tuntuneen ajan. Voin vain kuvitella miltä Iinasta tuntui.

Ja hyvinhän se meni taas tälläkin kertaa, onneksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, oli ikuisuudelta tuntunut tilanne silmänräpäyksessä ohi. Mikä alkoi valuvana vaimona vessan edessä oli hetkessä muuttunut pieneksi ihmiseksi, ainoaksi asiaksi millä enää siinä vaiheessa oli merkitystä. Samalla tavalla kuin kahden aikaisemmankin synnytyksemme yhteydessä en tälläkään kertaa onnistunut poraamaan sisäisesti, kuitenkin ilmeisesti vaimoni mukaan edes ”coolisti” vaikka omasta mielestä porasinkin kuin kulkusensa pyöräntankoon lyönyt pikkupoika.

En pääse yli siitä kuinka tunteisiin synnytys aina menee. Kolmas kerta tai ei, tuntui meidän uusimman alastoman pikkupötkön ensimmäinen vihainen huuto siltä kuin joku olisi ajanut rekallisen tunteita päin seinää. Tuima, pieni ja suurisilmäinen nahkapötkö joka tuli tähän maailmaan isänsä lailla vastatuuleen kusten, napanuora kahdesti kaulan ympärillä. Vanhinta isosiskoaan muistuttava pieni sankari joka muuten ottaa maailman rennoimmin mutta tarpeen tullen komentaa ja tarkoittaa sitä. Ihan täysin isin tyttö, kuten meidän kaksi aikaisempaakin.

Tässähän vaiheessa olemme koko perhe olleet kotona jo pari viikkoa, ja vielä on noin viikko aikaa ennen kuin palaan taas hetkeksi töihin. Vauva on antanut meidän nukkua, ja niin perhettä kuin kaveria on rampannut ihastelemassa tuota pientä ihmettä. Me olemme tätä nykyä viisihenkinen perhe, ja vaikka kaikki onkin hieman vielä pelottavaa ja uutta, tuntuu kaikki erittäin luonnolliselta. Innolla odotan millainen tästä kasvaa.

Otto <3