Musta tuntuu, että viimeisen kuuden viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että jossain määrin olen hetkeksi unohtanut olevani muutakin kuin äiti, yrittäjä, kokki ja muuton keskellä. Tiedättekö, kun on vaan ollut niin paljon kaikkea muuta, että en ole edes istahtanut hetkeksi alas miettimään, että mitä mulle kuuluu, millainen olo mulla on, miltä musta tuntuu.

Olen vain syöksynyt eteenpäin kuin höyryjuna ja yrittänyt pitää huolen omalta osaltani kaikista perheenjäsenistä ja kodista ja töistä, olla läsnä, mutta olla silti tehokas. Ja en missään nimessä tarkoita ettenkö olisi nauttinut näistä viikoista samalla, todellakin olen. Olen nauttinut aivan älyttömän paljon siitä, että olen voinut oikeastaan siirtää omat ajatukset ja tarpeet hetkeksi syrjään ja keskittyä kaikkeen muuhun. Mun mielestä on tosi rentouttavaa heittäytyä täysillä perhe-elämään, töihin ja kodin laittamiseen. Mutta toki tekee hyvä aina välillä myös pysähtyä kuuntelemaan itseä. Siksi ajattelinkin nyt listata muutamia ajatuksia, joita mulle heräsi tänä aamuna, kun kysyin itseltäni: mitä minulle kuuluu.

1. Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ihan kunnolla ja nauttinut siitä. Kuluneiden kuuden viikon aikana ollaan tilattu ruokaa kotiin kaksi kertaa, eikä käyty ravintolassa kertaakaan. Tämä on ihan valtava muutos entiseen, sillä normaalisti me syödään ulkona lounasta tai päivällistä tai tilataan ruokaa vähintään 2-4 kertaa viikossa. Ensin tuntui raskaalta, että kaikkina päivinä oli vaan kokattava ne viisi ateriaa. Nyt siihen on tottunut, siihen on saanut sellaisen hyvän rutiinin. Ja ollaan huomattu, että ihan oikeasti pystytään aivan hyvin siihen, että isot ostokset tehdään kerran viikossa ruokakaupasta ja muuten ei ramppailla. Kuusi viikkoa sitten käytiin kaupassa vielä suunnilleen joka päivä niiden isojen ostosten lisäksi, kun aina ”muka puuttui jotain”, eli siis teki mieli jotain, mitä ei ollut. Olen aika fiiliksissä tästä. Olen aina fiiliksissä siitä, kun testaan jotain uutta reseptiä ja se maistuu hyvältä! Huomaan, että tähän vaikuttaa myös se, että keittiö on nyt yhteisessä tilassa olohuoneen kanssa. Kokkaaminen on paljon kivempaa, kun ei tarvitse eristäytyä yksin keittiöön.

2. Nautin juoksemisesta edelleen aivan älyttömän paljon ja siitä olen pitänyt kiinni myös tässä poikkeus-arjessa. Säännöllistä juoksuharrastusta on takana nyt seitsemän kuukautta. Se on mulle todella paljon. En osaisi enää olla ilman lenkkeilyä. Rakastan vaan juosta ja kuunnella podia tai äänikirjaa ja olla miettimättä yhtään mitään. Nykyisin huomaan, että juoksen joskus jopa nopeammin kuin joku toinen lenkkeilijä – se on jotain, mikä on mulle ihan uutta. En ole ikinä ennen tätä ollut ketään muuta nopeampi! Se ei ollut mitään sellaista, mitä olisin tavoitellut, en ole yrittänyt juosta kovempaa, niin on vaan käynyt ihan huomaamatta. Ja nyt kun meillä on tramppa, huomaan, että mun kestävyys on parantunut ihan hulluna. Vielä viime kesänä pomppiessani mun tädin trampalla, mun piti pitää taukoja aina välillä. Nyt jaksan hyppiä vaikka 20 minuuttia putkeen helposti.

3. En aio stressata tulevaisuudesta. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten nämä viikot ja kuukaudet vaikuttavat meidän kaikkien ihmisten elämään, talouteen ja kaikkeen. Aion mennä vaan päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin ja katsoa mitä eteen tulee, sillä ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.

4. Musta on tullut himosaunoja. Täällä uudessa kodissa olen saunonut enemmän kuin koskaan missään. Ei meillä sauna lämpeä joka päivä, mutta joka toinen tai joka kolmas päivä ja se on meille usein. Saunominen rentouttaa ihanasti ja tuntuu jotenkin erityiseltä juuri nyt. Nyt kun meille satoi lunta, niin mietin, että pitäisikö juosta saunasta lumihankeen! Se vasta olisi hauskaa.

5. Rakastan tätä omaa rauhaa, mikä meillä nyt on. Se on mulle ihan korvaamattoman arvokasta ja vaikuttaa jotenkin mun fiiliksiin tosi paljon. Viihdyin kyllä myös rivitalossa, mutta mä nautin ihan hirveän paljon siitä, että nyt meillä on oikeasti täällä ihan oma rauha. Kukaan ei jatkuvasti kävele suoraan meidän pihan vierestä, eikä mistään ulkopuolelta edes kantaudu ääniä meidän pihalle. Verhoja voi pitää auki koko päivän, kun kukaan ei voi tulla niin lähelle, että näkisi meille sisään. Bussit ei pysähdy meidän keittiön ikkunan alapuolelle liikennevaloihin. Vaikka olen aina ollut kaupunkilaistyttö, ai että mä rakastan sitä, että oman rauhan voi saada myös täällä Helsingissä. Täällä uudessa kodissa on vähän sellainen olo, kuin olisi jossain mökillä koko ajan (vaikka ei ollakaan kaukana mistään). Silleen hyvällä tavalla. En tiennyt kaipaavani tätä rauhaa niin paljon ennen kuin sain sen.

6. Vaikka en ole pysähtynyt miettimään tunteitani sen tarkemmin, olen koko ajan tuntenut oloni onnelliseksi. Olen niin onnellinen, että se on pelottavaa. Vaikka nautin toki unelmien toteuttamisesta, se on myös ihan älyttömän pelottavaa.  Se on pelottavaa, koska on niin paljon menetettävää. Mutta valitsen olla pelkäämättä. Valitsen nauttia jokaisesta ihanasta hetkestä, jonka saan, ja valitsen olla murehtimatta tulevasta.

Sellaisia ajatuksia tähän hetkeen. Olipa jotenkin virkistävää hetkeksi pysähtyä miettimään tätä kaikkea. Nyt voi taas palata höyryjunailemaan, eikun! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3

Aloitin tammikuun alussa, uuden työvuoden kynnyksellä, käyttämään säännöllisesti paperista kalenteria. Kalenteri on vähän sellainen bullet journal -tyyppinen. Siihen täytetään itse ne päivämäärät ja muut, eli ei ole stressiä siitä, että tulisi tyhjää väliin, jos jonakin päivänä ei ehdi tai jaksa täytellä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tehdä nollasta, vaan siinä on valmiit ruudukot ja kysymykset, mikä sopii tällaiselle laiskamadolle kuin minä.

Käytän sitä ainoastaan työpäivinä ja se toimii mulle sekä to do -listana, että päiväkirjana. Olen huomannut sen auttavan tosi paljon mua työskentelemään tehokkaammin. Lapsellista tai ei, mulle tulee tosi hyvä fiilis siitä, kun saan yliviivata tehtyjä tehtäviä. Kalenterissa on myös kaksi ”laatikkoa”, joihin voi pitää ikäänkuin päiväkirjaa päivän lopuksi. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan aina missä on onnistunut sen päivän aikana ja se voi siis olla ihan mitä vaan. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan, mitä on oppinut päivän aikana. Sekin voi olla ihan mitä vaan, pientä tai isoa.

Noiden kahden pienen boksin täyttäminen parilla lauseella on mun mielestä ihanaa. Katselen taaksepäin kulunutta päivää ja mietin, mitä siitä jäi käteen. En ole koskaan täyttänyt mitään päiväkirjaa säännöllisemmin kuin tätä, paitsi tietenkin blogia. Mutta se on eri asia. Osa noista asioista, joita olen oppinut tai oivaltanut, on hassuja ja sellaisia, että ei niistä nyt välttämättä mitään loppuelämän hyötyjä ole. Toisaalta osa on sellaisia isojakin ajatuksia, jotka ovat herätelleet mua. Ajattelin nyt listata teille 15 asiaa, jotka olen kalenteriin kirjoittanut oppineeni, sellaisena kuin olen ne sinne kirjoittanut.

1.  Että voisin ottaa oppia 19-vuotiaalta Iinalta, she had some balls.

Näin kirjoitin boksiin, kun olin lukenut mun kirjoittamia vanhoja tekstejä. Vaikka näin jälkikäteen aina ajattelen olleeni epävarmempi nuorena, niin joissain asioissa olin kyllä myös rohkeampi kuin nykyään. Teininä en esimerkiksi koskaan pelännyt, että suututan jonkun sanomisillani, vaan puhuin rohkeasti suuni puhtaaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Toki on hyödyllinen taito osata kommunikoida fiksummin, mutta joissain tilanteissa voisin ottaa oppia siltä 19-vuotiaalta Iinaltakin.

2. Että oikeasti olen saavuttanut jo tosi paljon, vaikka osin eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

Tämä oli yksi ilahduttava oivallus eräänä tammikuun ekoista työpäivistä. Tuli hyvä mieli, kun tajusin sen.

3. Että en enää mene katsomaan alle 100m2 asuntoja.

Käytiin jälleen kerran yhdessä asuntonäytössä, tällä kertaa  96m2 asunnossa, jonka ajattelin ehkä kuitenkin mahdollisesti sopivan meille, koska se oli sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan neliöitä lukuunottamatta täydellinen. Mutta ei, se oli liian pieni. Ei se vaan olisi mitenkään toiminut. Näin ollaan todettu joka kerta, mutta aina silti yritän uudelleen jos ihastun johonkin liian pieneen asuntoon.

4. Että joku muukin on kokenut samoja asioita kuin mä.

Tämä liittyi erääseen lukemaani kirjaan, joka sai mut ymmärtämään, että en ole joidenkin nuoruuteni kokemusteni kanssa niin yksin, kuin olin koko ikäni ajatellut. Se oli aika mindblowing hetki mulle.

5. Olemaan super rennosti koko päivän.

Se oli arkiviikon viimeinen työpäivä, mutta tein kaiken todella leppoisasti ja asetin itselleni vain helppoja ja mukavia tavoitteita. Teki hyvää.

6. Business Designin alkeet.

Tämä liittyy avoimen amk:n kurssiin, jota käyn tällä hetkellä. Super mielenkiintoinen aihe!

7. Armo, lempeys ja ymmärrys voittaa aina nokkeluuden.

Kävin PING Helsinkin PING Studiossa, jossa oli puhumassa futuristi, kirjailija ja säveltäjä Perttu Pölönen. Mieleen jäi tämä ajatus häneen puheenvuoronsa taustalla, että inhmillisyys ja armo ja lempeys on aina parempi, kuin toisen voittaminen tai nokkeluus. Olen niin samaa mieltä. Kukaan ei koskaan hyödy mitään siitä, että pääsee ”näpäyttämään” toista, paitsi ehkä saa hetkeksi itselleen paremman mielen. Paljon enemmän on hyötyä siitä, että kohtaa toisen lempeästi ja pyrkii löytämään yhteisen ymmärryksen.

8. Kysy neuvoa, puhu rohkeasti. Voit luoda jotain uutta ja merkittävää.

Tämä liittyi mun töihin. Kysyessäni itse neuvoa erääseen työasiaan, keksin uudenlaisen idean, jolla voi olla iso merkitys mun tulevaisuuden työnkuvalle. Lähden kehittämään sitä rauhassa lisää.

9. Silloin kun aivot ei toimi, mutta haluaa olla aikaansaava, voi esimerkiksi pestä lattiat.

Näin tein eräänä päivänä, kun ei vaan kertakaikkiaan tuntunut siltä, että saisin mitään järkevää kirjoitettua. Pesin lattiat, olin tyytyväinen.

10. Että voin suuttua fiktiivisestä kirjasta.

Siis oikeasti, en ole tainnut koskaan ennen lukea sellaista kirjaa, jossa päähenkilö on niin suututtava, että kiehun raivosta. Niin seksistinen, rasistinen, misogynistinen ja niin kaukana mun arvomaailmasta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mutta luin sellaisen kirjan, koska se äänestettiin lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi. Sen lukeminen tuntui välillä tuskalliselta, mutta sain luettua sen loppuun lopulta. Puoliväliin mennessä oivalsin ehkä jotain siitä, mistä ne päähenkilön asenteet kumpusivat, vaikka edelleenkään en niitä voinut hyväksyä. Oli tosi kiinnostava kokemus lukea jotain niin oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

11. Että jotkut ajattelevat vilpittömän myötätunnonkin tekopyhänä, eikä mun tarvitse vaivata sillä mun päätä.

Mun mielestä on surullista, että nykyisin on niin yleistä sellainen ”I call bullshit”-meininki, että etsimällä etsitään miten voisi saada jonkun kiinni tekopyhyydestä ja kritisoida ja syyllistää, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Tähän törmää netissä aivan joka päivä. Mun mielestä on huomattavasti vaikuttavampaa tehdä jotain hyvää itse, kuin keskittyä siihen, mitä muut tekevät tai eivät tee. Oksettava sanakin koko ”tekopyhä”. Ymmärrän tämän tekopyhyyden analysoinnin esim suurten yritysten kohdalla, mutta yksittäisten ihmisten osalta se on kyllä pelkkää hakuammuntaa.

12. Älä mieti liikaa, luota fiilikseen.

Moni siisti juttu jää tekemättä, jos sitä alkaa analysoimaan ja jännittämään liikaa etukäteen. Yleensä kannattaa vaan olla rohkea ja tehdä, eikä antaa tilaa epäilykselle omissa ajatuksissa.

13. Kannattaa avata suu silloin kun hyvä idea tulee mieleen, voi saada mahtavia työmahiksia.

Mulle tuli yksi simppelisti toteutettava idea mieleen, jota ehdotin eräälle asiakkaalle. Siitä innostuttiin heti, mua kiitettiin siitä että avasin suuni ja sain kivoja uusia työmahiksia tälle vuodelle. Se siis todellakin kannatti!

14. Että aina ei heti kannata ajatella pahinta, sillä kyse voi olla jostain ihan tavallisesta jutusta, tai jostain mikä koskettaa kaikkia muitakin.

Tammikuussa Instagramissa eräänä iltana mun (kampanja-)kuva ei näkynyt kenellekään. Huomasin heti, että se ei noussut kenenkään feediin, ei edes Otolle. Ajattelin heti, että olen itse tehnyt jonkin virheen, jonka vuoksi algoritmi hylkii mun lisäämää kuvaa. Panikoin siitä, että kyseessä ei ollut vain mun oma kuva, vaan myös asiakkaalle tuotettu sisältö. Onneksi hyvin pian selvisi, että sama ongelma oli kaikilla muillakin, enkä itse ollut tehnyt mitään väärää, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se herätti taas ajattelemaan, että kun joku negatiivinen asia pääsee yllättämään, kannattaa ensin vaan hengittää syvään ja selvittää mistä on kyse, ennen kuin antaa hikikarpaloiden nousta otsalle.

15. Ei kannata haalia liikaa tekemistä liian lyhyelle ajalle, voi saada migreenin.

Mulle kävi niin ennen meidän New Yorkin reissua, not cool. Takana oli kolme yli 12h työpäivää putkeen. Sitten olikin pakko levätä migreenin pahimmat tunnit ja tehdä loput pakolliset hommat migreenin kourissa hitaammin. Onneksi sain kaiken kuitenkin tehtyä ajoissa ja pystyin lähtemään reissuun ilman roikkuvia hommia ja ilman migreeniä.

Musta tuntuu, että opin tosi paljon lisää siitä, että oikeasti kirjoitan mun ajatukset ylös, enkä vain anna niiden kiitää ohitse. Aion ehdottomasti jatkaa tätä tapaa! Tämä on mulle tosi mullistavaa, koska en ikinä ennen ole tehnyt näin.

Mitä te olette oivaltaneet viime aikoina? Oletteko kirjoittaneet ajatuksia ylös jonnekin? Kirjoitatteko päiväkirjaa, tai oletteko joskus kirjoittaneet?

Kun syksyllä 2018 (apua, siitä oikeasti on jo niin kauan) sain tämän idean, että aloitan postaussarjan ihanista erilaisista perheistä mä oletin, että saisin mukaan ehkä juuri ja juuri tarvittavan määrän perheitä. Mua jännitti ihan hirveästi, että haluaako kukaan tähän mukaan! Sitten lopulta viestejä alkoikin tulvia (jo yli kolme kuukautta ennen kuin pystyin aloittamaan sarjan tekemisen) ja yhtäkkiä mulla oli kymmeniä ja taas kymmeniä perheitä, jotka odottivat multa vastausta. Vastausta viesteihin, joista iso osa oli pitkän postauksen pituisia.

Mulle kävi niin, että vaikka ilahduin valtavasti ihmisten kiinnostuksesta, myös ahdistuin viestien tulvasta yhdistettynä ajanpuutteeseen. Tuli sellainen olo, että en edes tiennyt mistä voisin aloittaa, lamaannuin kaikkien viestien edessä. Meneillään oli vuoden kiireisin postausaika (ja sähköpostiaika), eli loppuvuosi, ja kotona mulla oli 1,5-vuotias taapero hoidettavana. Otto oli päivät töissä ja opiskeli iltaisin. En ollut mitenkään osannut etukäteen ajatella, että niin moni haluaisi mukaan. Ajattelin silloin vaan, että käyn ne viestit perusteellisesti läpi sitten kun on hyvä hetki, koska silloin ei ollut.

Alkuvuodesta 2019 kokeilin parin kuukauden ajan assistenttia. Hän oli aivan kultakimpale, joka selvitti mun sähköpostisuman ja järjesteli kaikki Ihanat erilaiset perheet yhteen kansioon, josta löysin ne kaikki viestit helposti ja luin vihdoin ne kaikki ajatuksella läpi useampaankin kertaan. Kun Otto jäi opintovapaalle vihdoin, mä luovuin pitkin hampain assistentista, koska halusin säästää rahaa. Silloin oli jo kulunut kolme kuukautta siitä, kun viestejä alkoi tulla. Otin viesteihin lopulta sellaisen lähestymistavan, että otin yhteyttä aina yhteen perheeseen kerrallaan, eli tammikuussa tammikuun perheeseen ja heinäkuussa heinäkuun perheeseen. Enempään en pystynyt.

Onneksi kaikki perheet joille kirjoitin, olivat edelleen halukkaita lähtemään mukaan, vaikka palasin asiaan vasta kuukausia myöhemmin. Olen todella kiitollinen jokaiselle mukana olleelle perheelle kaikesta <3 Nyt kun vuosi on jo vaihtunut 2020 puolelle ja mulla vielä uupuu ne 3 ”viime vuoden” tarinaa, mä en kertakaikkiaan kehtaa enää lähettää viestejä. 1,5 vuotta sen jälkeen, kun olin pyytänyt perheitä mukaan. En vaan kehtaa. Anteeksi, etten ole vastannut aiemmin. Olisin toki voinut vähin äänin vielä lähetellä viestejä ja nolostella yksinäni hitauttani ja aikaansaamattomuuttani, mutta halusin aloittaa uuden vuoden tämän lemppariprojektin suhteen täysin puhtaalta pöydältä ja hyvällä fiiliksellä. Samalla jännittäen hulluna, että haluaakohan kukaan enää mukaan tämän jälkeen.

Nyt mä pyydän teiltä mitä nöyrimmin, että jos olette joskus hakeneet mukaan ja olisitte vielä kiinnostuneita olemaan mukana postaussarjassa, vastatkaa ihmeessä vanhaan lähettämäänne viestiin, niin tiedän, jos haluatte vielä olla mukana. Ja jos et ole koskaan hakenut vielä mukaan, mutta haluaisit mukaan, saa laittaa viestiä! Nyt mä tiedän, että osaan toimia niin paljon paremmin tässä asiassa. Mulla on jo oma kansio kaikelle (johon voin laittaa kaikki viestit selkeästi, eivätkä ne huku muiden sekaan) ja pystyn jatkamaan sarjaa lennosta samantien, ilman, että pitäisi odotella kuukausia. Nyt mulla on innostuksen lisäksi selkeä suunnitelma ja paljon aiempaa kokemusta.

Mua nolottaa kirjoittaa tätä, koska mulla on niin epäonnistunut olo. Mutta toisaalta, olen vaan hirveän kiitollinen, että olen saanut jo esitellä yhdeksän hurmaavaa ja upeaa perhettä, joiden tarina mulla oli suuri kunnia kertoa. Olen niin onnellinen siitä, että olen saanut tehdä tätä ja edelleen koen, että jokainen tekemäni haastattelu on ollut antoisimpia kokemuksia, joita mulla on blogin kautta ollut. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä sarjaa, koska sen tekeminen on ollut mulle mieletön kokemus ja teiltä on tullut niin mahtavaa palautetta! Siksi avaan sydämeni ja kerron tämän. Jokainen Ihanat erilaiset perheet -sarjan postaus oli vuoden Top 20 luetuimpien postausten joukossa. Se kertoo mun mielestä siitä, miten suuri tilaus sille on, että ihmiset saavat nähdä erilaisia perheitä positiivisessa valossa. Siksi tämä sarja on mulle yksi tärkeimmistä jutuista, mitä olen blogiini koskaan kirjoittanut. Siksi aion jatkaa sitä myös tämän vuoden ajan.

Hae mukaan Ihanat erilaiset perheet -sarjaan: 

Laita sähköpostia mulle iina.hyttinen@indiedays.fi osoitteeseen. Jos laitat viestiä, kerro siinä ainakin jotain olennaista omasta perheestäsi, miksi haluaisit olla mukana sekä paikkakunta, jolla haastattelu toteutettaisiin. Sen verran vielä infoa, että Ihanat erilaiset perheet -haastatteluissa mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata ja jokainen haastateltu perhe saa lukea (ja tarvittaessa pyytää muutoksia) julkaistavan tekstin etukäteen ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Haastattelut tehdään aina positiivisessa hengessä. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Myös kuvat saa nähdä etukäteen. Haastattelut toteutetaan joko perheen kotona tai muussa heidän valitsemassa paikassa ja ne kestävät yhdeksän haastattelun kokemuksella yleensä aina n. 1,5h kokonaisuudessaan. 

Aiemmat Ihanat erilaiset perheet -tarinat löydät TÄÄLTÄ.

Kiitos hurjasti jo etukäteen <3 

*Postauksessa näkyy Pomarilta ilmaiseksi saadut kengät. 

Multa on toivottu lisää asupostauksia ja moni laittoikin joulukuussa viestiä instassa, että päivittäisiä joulukalenterin avaamisia oli hauska seurata IG Storysta senkin takia, että samalla näki aina mun päivän asut. Olin siitä iloinen ja otettu! Mä rakastan itse tehdä asupostauksia, mutta samalla koen niiden tekemisestä paineita: miten näyttää aina kiinnostavalta ja uudelta, vaikka ei olisi mitään uutta? Miten pysyä muotiblogien ammattimaisten asukuvien tahdissa, kun en melkein yhdeksässäkään vuodessa ole oppinut ammattiposeeraajaksi tai -pukeutujaksi? Miten keksiä aina postauksen verran oikeasti kiinnostavaa sanottavaa vaatteista (joista luultavasti ainakin 5/6 on esitelty jo aiemmin)? Tulin siihen tulokseen, että on aika ottaa askel taaksepäin asupostausten kanssa, palata juurille, sinne mistä kaikki alkoi.

Tai no ei ihan niin juurille, että kuvaisin asuja keltaisessa valossa sotkuisessa keittiössä enkä edes editoisi kuvia yhtään. Mutta kuitenkin niin juurille, että jakaisin enemmän asuja, rennommalla otteella. Kenties enemmän asuja kuin koskaan ennen? Inspiraation tähän sain oikeastaan siitä joulukuun haasteesta, jossa annoin lasten päättää mun vaatteet viitenä arkipäivänä. Koska en ollut tekemässä postausta yksittäisestä asusta, en ”panostanut” kuviin niin paljoa, vaan napattiin vaan nopeat kuvat jokaisesta asusta aina sopivassa välissä, ilman paineita siitä miltä näytin. Sain tehtyä omasta mielestäni kivan postauksen, jossa yksittäisestä asusta (tai vaatekappaleesta) ei tarvinnut lätistä turhan pitkään, vaan sain näytettyä sen olennaisen, mikä oikeasti ihmisiä kiinnostaa: mitä mulla oli päällä. Yksinkertaista. Miksi en siis tekisi niin useamminkin, esimerkiksi kerran kuukaudessa kuvaisi viikon verran mun asut?

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Kuvasin tällä viikolla mun asut viitenä päivänä ja nyt jaan teille ne asut. Kertokaa toki mitä mieltä olette tästä ideasta vs. perinteiset yhden asun asupostaukset?

1. Mustaa ja beigeä

Tässä asussa olin kun käytiin hakemassa Otolle ajo-opetuslupaa ja sen jälkeen tehtiin kauppareissu ja haettiin lapset. Musta R-collectionin Boxy-huppari, joka on ollut yksi lempivaatteista 2018 joulusta asti, jolloin sen sain lahjaksi. Mustat suoralahkeiset Gina Tricotin perusfarkut, Zaran villakankainen kamelitakki, Guccin musta laukku, Monkin pyöreät arskat, Zaran mustat korkeakorkoiset nilkkurit sekä mun huivilemppari: Acne Studiosin italiassa valmistettu villahuivi, joka oli mun aleostos joulun jälkeen. Olin katsellut sitä kauan ja 30% alella mä ostin sen välipäivinä vihdoin itselleni. Tämä asu on kyllä mun sellainen turva-asu, jonka voi aina kiskaista päälle jos ei jaksa keksiä mitään kovin jännittävää ja erilaista. Tuntuu aina ihan multa.

2. Keväisen keltaista

Vaaleankeltainen Gina Tricotin puuvillainen neule viime keväältä, ne samat mustat perusfarkut sekä mustat suomalaiselta *Pomarilta saadut Pärnussa valmistetut gore-tex maiharit (malli Kara), jotka sain yllärinä tällä viikolla. Tykkään tosi paljon tuosta ihanasta mattamustasta lookista ja kengät on supermukavat ja lämpimät. Sama huivi, sama takki, samat kultaiset korvarenkaat kun edellisessäkin asussa. Keltainen neule tuntui ihanan keväiseltä ja pirteältä. Syksyllä en voinut kuvitellakaan, että laittaisin kylmän keltaista neuletta, mutta nyt kun vuosi on vaihtunut, voisin taas pukeutua pastelleihin vaikka joka päivä. Tämä asu mulla oli päällä yhdessä työjutussa tällä viikolla, sekä ihan vaan kotona.

3. Kultaa & Kenzoa

Jos musta huppari oli turva-asu, niin on kyllä tämäkin. Musta Kenzon tiikericollege (synttärilahja vuodelta 2017), mustat Dr. Denimin pillifarkut ja ne kaikille jo tässä vaiheessa tutuksi käyneet kamelitakki ja harmaa villahuivi. Mustat Dr. Denimin Lexyt on ollut mulla kaapissa varmasti ainakin vuodesta 2013 asti, ellei pidempäänkin. Aina välillä olen kokeillut muita, esim. Ginan Mollyja, mutta näihin olen palannut. Nämä kyseiset on olleet mulla nyt muistaakseni n. 1,5 vuotta käytössä. Välillä ne jo puristivat liikaa ja ajattelin, että luovun niistä kokonaan, kun ovat selvästi liian pienet. Mutta nyt ne taas tuntuvat hyvältä, eivätkä purista enää ikävästi.

Tämä Kenzon tiikericollege on ollut mulla viikottaisessa käytössä siitä asti kun sen sain, eli aika ankaraa käyttöä se on kokenut. On ollut täysin hintansa väärti. Kultaiset isot korvikset on mun mielestä ihana piristys asuun kuin asuun, nämä ostin 2018 joulukuussa Bassoradion itsenäisyyspäivän kemuja varten. Lisäksi vielä ne *Pomarin saadut maiharit sekä Monkin mustat arskat ja Guccin laukku. Tässä asussa oli oikein mukavaa käydä lounaalla Oton siskon kanssa, etsiä lapselle lahjaa vietäväksi kaverisynttäreille ja käydä ruokakaupassa.

4. Samisasut taaperon kanssa

Näihin asuihin me pukeuduttiin taaperon kanssa kun mentiin katsomaan lauantaina Ryhmä Hau LIVE -esitystä Helsingin jäähallille. Tummat mom jeansit ja mother- ja mini-colleget Gina Tricotin viime kevään Gina Mini -mallistosta. Rentoa ja mukavaa ja oli ihanaa samistella, vaikkakin jäähallilla istuttiin takit päällä koko esityksen ajan, eikä kukaan edes nähnyt meidän samisasuja.

5. Beigeä ja mustaa pt. 2

Tämä asu mulla oli päällä tänään, kun käytiin katsomassa asuntoja Oton ja taaperon kanssa isojen ollessa Disney On ICE -näytöksessä isoisänsä ja tätinsä kanssa. Ne samat tutut takki, huivi ja maiharit sekä viime syksynä ostettu Acne Studiosin pipo. Lisäksi tummanharmaat Gina Tricotin mom jeansit ja beige cropattu college, jossa on kiristysnauhat alareunassa. Silitin collegen ennen kun lähdettiin kotoa, mutta näyttää kyllä maailman ruttuisimmalta tuossa kuvassa. Asu oli oikein mukava ja rento, mutta täytyy nyt kyllä todeta, että ei todellakaan parhaimmasta päästä näin jälkikäteen katseltuna. Mutta mikäs siinä, ainakin oli mukavaa eikä puristanut. Käänsin kaulahuivin toisinpäin, niin se mätsäsi pipon kanssa kivasti kun oli samaa sävyä isommalla pinta-alalla.

Näistä kaikista mun lempparit on ehkä 1, 3 ja 4. Koska ne on kaikkein eniten sellaisia, miltä haluankin näyttää. Kakkonenkin on ihan kiva, mutta vitosta en laita toiste ainakaan takin alle, ilman takkia tuo college toimii paljon paremmin. Olkoon se college siis vaikka kesävaate (tai sisävaate). Ja hei, pitäiskö mun ottaa taas itselleni joku ei farkkuja -haaste, kun ne näyttää olevan koko ajan jalassa?! Siis hitsi, miten olikin näin farkkuinen viikko. Kai mä olen vaan niin farkkutyttö, että ne vaan valikoituu joka päivä jalkaan. Jos teen toisen koontipostauksen niin lupaan pukea päälleni muitakin alaosia, ettei käy ihan tylsäksi! Ja hei voisin ehkä joku päivä hyvä käyttää myös jotain toista takkia?!

Mitäs tykkäsitte tällaisesta vähän erilaisesta asupostauksesta? Kertokaa ihmeessä kummat on enemmän mieleen, tällaiset koontipostaukset vai sitten sellaiset, joissa on vain yksi asu juurta jaksain esiteltynä?

Mun tärkeimpänä tavoitteena viime vuodelle oli olla armollisempi itselleni. Koen onnistuneeni siinä osittain: olin joissain asioissa itselleni armollisempi kuin ennen. Joinakin iltoina annoin vaan olla jos en jaksanutkaan tehdä enää töitä lasten mentyä nukkumaan, ellei ollut pakollisia deadlineja ja uskalsin pitää hieman enemmän lomaa, kuin aiempina yrittäjävuosina. Olin myös itselleni armollisempi äitinä ja ehkä myös puolisona.

Joka kerta kun hölläsin, huomasin miten paljon siitä oli hyötyä. Ja joka kerta kun vaadin itseltäni liikaa, asetin itselleni kohtuuttomia tavoitteita tai vertasin itseäni toisiin, huomasin miten siitä ei ollut mitään hyötyä. Silti en osannut täysin välttää asettamasta itselleni paineita tai vaatimuksia (tai vertaamasta). Mutta armollisuutta kun kerran harjoittelen, niin on sanottava, että onnistuin armollisuudessa silti viime vuonna paljon paremmin kuin sitä edellisenä vuonna. Oikeasti paljon paremmin. Tärkeintä oli oivaltaa se, että siitä seuraa enemmän hyvää, että en tee jotain (enkä koe siitä huonoa omaatuntoa) kuin siitä, että vaadin itseäni tekemään tai olemaan jotain väkisin, vaikka en jaksaisi tai haluaisi. Se oivallus ei tullut hetkessä vaan pikkuhiljaa vuoden aikana. Se oli tärkeä oivallus. Uskon, että se määrittelee tämän ja kaikkien tulevienkin vuosien kulkua hyvin vahvasti.

Tänä vuonna aion asettaa itselleni lisää samansuuntaisia tavoitteita. Olkoon tämän vuoden teemoja armon ja rakkauden lisäksi lempeys ja mukavuus. Lempeys ja mukavuus niin itselleni kuin toisillekin, sanojen kaikissa merkityksissä. Mun mielestä lempeä on aivan ihana sana, se on niin suomalainen ja pehmeä. Toinen suomalainen sana jota rakastan, on lämpimämpi. Lempeämpi, lämpimämpi. Ai että, heti tulee sellainen olo, että haluan halata jotain!

Tein instassa viime viikolla jonkun kirjahaasteen, jossa piti avata lähin kirja sivulta 20 ja lukea siitä kolme ensimmäistä adjektiivia. Ne adjektiivit kuvaisivat mun vuotta 2020. Mun lähin kirja sijaitsi keittiössä mun vasemmalla puolella ja sieltä löytyivät sanat konkreettinen, rennompi, mukavampi. Sopivat aika hyvin teemaan, eikö?

Mä olen just se ihminen joka vähän uskoo näihin hömppäjuttuihin ja voihan se kuulkaa olla, että ihan vaan koska nyt luin ne sanat, niin mun vuosi todella tulee olemaan konkreettinen, rennompi ja mukavampi. Siksi, että ne sanat pyörii mun takaraivossa heti vuoden alusta asti. Ehkä ne jollain tasolla myös määrittävät sitä, miten toimin ja teen, vaikka en aina sitä tiedostaisikaan.  Tai sitten eivät. Nuo sanat ovat kuitenkin niin ihanat, että ihan mielellään annan niiden ohjailla mua, jos ovat ohjaillakseen. Toki jos olisin lukenut kolme ihan hirveän ikävää sanaa, olisin lempeästi ja armollisesti voinut myös kuitata, että tämähän oli ihan hömppää, eikä siihen kannata uskoa.

Näiden ajatusten pohjalta kirjaan itselleni muutaman tavoitteen:

1. Konkreettisuus – enemmän tekoja, vähemmän pohdiskelua. En halua uhrata aikaa ”pitäisikö vai eikö” -ajatuksille tänä vuonna, kun senkin ajan voisi käyttää siihen, että tekee jotain siistiä. Olen jo sen verran ”iso”, että ne mun ”pitäisikö vai eikö” -ideat harvoin on niin hulluja, että oikeasti kannattaisi jättää tekemättä tai pitäisi miettiä kahteen kertaan. Yleensä kyse on vain siitä, että jännittää tai on epävarma itsestä tai siitä, mitä muut ajattelevat, vaikka idea on hyvä. Eli jahkailun sijaan vaan tuumasta toimeen!

2. Hiljennä huono omatunto! Mulla on taipumus tuntea huonoa omatuntoa tosi helposti, silloinkin kun yritän olla itselleni armollinen tai silloinkin, kun jonkun muun mielestä olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Huono omatunto on juuri sellainen asia, joka ei vie mua yhtään mihinkään, eikä anna mulle tai kenellekään toiselle yhtään mitään. Siksi mun on turhaa tuntea sitä.

Silloin kun tarvitsen lepoa (vaikka aina olisi hommia tehtäväksi) tai haluan pitää vapaapäivän, sen pitäminen on sijoitus mun omaan tai mun perheen hyvinvointiin. Ihan viimeinen asia, mistä tarvitsee tuntea huonoa omatuntoa. Ja jos teen jotain siistiä työjuttua, minkä vuoksi olen hetken pois lasten tai Oton luota, se mahdollisesti vie mua eteenpäin uralla, tai saan luotua tärkeitä kontakteja. Ei siitäkään tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Tai jos vietän kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja lapset ovat mummun tai isoisän kanssa, se tekee hyvää parisuhteelle, mikä taas on hyväksi koko perheelle. Miksi siitäkään pitäisi tuntea huonoa omatuntoa? On tärkeää tiedostaa jos oikeasti toimii jossain asiassa väärin ja pitää esimerkiksi pyytää anteeksi tai muuttaa toimintatapoja, mutta sellaiset asiat kuin lepääminen, uran edistäminen tai parisuhdeaika eivät ole niitä. Ne ovat normaalia arkea ja elämää, mistä on turha potea huonoa omaatuntoa.

3. Rento yhdessäolo – niin ystävien kun sukulaisten ja perheenkin kanssa. Enemmän porukalla rauhassa kokkailua, spontaaneja treffejä ja ”hei mitä kuuluu” -puheluita. Vaikka usein kalentereiden yhteensovittaminen on hankalaa ja treffejä joutuu sopimaan välillä pitkän ajan päähän, ei siinä menetä mitään jos kysyy vaikka spontaania lounas- tai leikkitreffiseuraa. Ja joskus saattaa yllättyä, kun sopiva hetki löytyikin heti.

4. Ainakin kolme viikkoa lomaa vuoden aikana. Oikeaa lomaa. Viime vuonna pidin yhden viikon  putkeen Mallorcalla ja toisen viikon parin päivän pätkissä vuoden aikana. Tänä vuonna otan tavoitteeksi yhteensä kolme viikkoa lomaa.

Siinäpä ne pähkinänkuoressa, mitä tältä vuodelta toivon. Jännittävää nähdä mihin tämä vuosi vie meidät, koska tällä vuodella on mahdollisuus olla yksi käänteentekevimmistä meidän elämässä: asuntohaaveen mahdollinen toteutuminen vihdoinkin, Oton valmistuminen, keskimmäisen koulutaipaleen aloitus vain muutamia isoja juttuja mainitakseni. Mitä ikinä vuosi tuokaan tullessaan, toivottavasti saadaan viettää tämäkin vuosi yhdessä ja terveenä, ne ovat mun suurimmat ja tärkeimmät toiveet aina ja ikuisesti.

Mitä te toivotte tai tavoittelette vuonna 2020?