Random ajatuksia ja kuulumisia viime päiviltä

12.11.2019

Ajattelin jakaa muutamia random ajatuksia, jotka ovat vilisseet päässäni viime aikoina, sekä ihan vaan kuulumisia. En edes muista milloin olen viimeksi kirjoittanut jotain ihan vaan tajunnanvirtaa tänne, mutta tässäpä tulee.

Olen käyttänyt tyttäreni vanhaa pipoa koko syksyn, koska en vain saa ostetuksi uutta pipoa. Haluan täydellisen pipon, sellaisen, josta en halua luopua ja joka kestää ja kestää vuodesta toiseen. En vaan osaa päättää minkä ostan, koska pelkään niin kovasti, että teen jonkun hutiostoksen, enkä tykkääkään piposta enää ensi vuonna. Olen käynyt sovittamassa varmaan n. kymmentä eri pipoa, enkä ole vieläkään ostanut niistä mitään. Suosittele hyvää, muhkeaa villapipoa? Saa suositella myös samanmoista huivia, koska Otto on ominut mulle muutama joulu sitten antamansa Makian mustan merinovillahuivin itselleen, eikä mulla ole nyt kaulahuiviakaan. Onko kokemuksia esim. Acne Studios Pansy-piposta tai Marita Huurinainen Kantarelli-piposta? Tai oisko muita jotain ihanan muhkeita pipoja ja huiveja?

Kävin eilen UFFissa Fredrikinkadulla, kun sinne oli juuri päivitetty uudet mallistot samana päivänä. Se oli aivan täynnä ihan mielettömän hienoja vaatteita Marimekosta vintage-silkkipaitoihin ja täydellisen trendikkäistä norjalaisvillapaidoista cowboy-bootseihin. Siellä oli myös ihan älyttömän tyylikkäitä ihmisiä ostoksilla. En osannut ostaa mitään, vaikka näin siellä monta hienoa juttua, just sellaisia vaatekaapin helmiä, joista voisi olla ylpeä ja joista kysyttäisiin kadulla, että ”mistä ostit?”. Lähdin siis vain tyhjin käsin vartin pyörimisen jälkeen.

Teki ihan todella hyvää viettää lähes somevapaa viikonloppu. En kirjoittanut sanaakaan, enkä kuvannutkaan juuri mitään. Julkaisin vain ajastetut tekstit ja valmiit kuvat. En edes avannut konetta, enkä vilkaissut kommentteja. Se oli pitkästä aikaa eka sellainen viikonloppu mulle, että toisesta päivästä ei mennyt kahdeksaa tuntia töitä tehdessä. Haluan ainakin kerran kuussa tällaisen viikonlopun, oli niin rentouttavaa.

Olen viime aikoina karsinut töihin liittyvät ilta-tapahtumat kalenterista ihan minimiin. Vaikka mua on kiinnostanut moni niistä ihan älyttömästi, olen kuitenkin halunnut ennemmin olla kotona lasten kanssa ja ottaa rennosti. Välillä iskee kunnon FOMO, mutta oikeasti ne asiat joita mä EN halua missata on täällä kotona. Sitten kun mä joskus kuolen niin en mä mieti kuolinvuoteella, että olisinpa käynyt katsomassa useampia vaatteita roikkumassa tangoilla ja syömässä pari coktailpalaa enemmän. Tämä nyt on vähän kärjistettyä, mutta oikeasti. Ne on valintoja, tällä hetkellä mä valitsen hyggeillä täällä kotona iltaisin mieluummin.

Aina välillä on ihana käydä illallakin jossain tapahtumassa, ja niissä voi päästä kokemaan ihan mielettömiä juttuja, mistä ei ole osannut haaveillakaan. Nyt just tuntuu kuitenkin paremmalta valita lasten hömpötykset, Risto Räppääjän lukeminen iltasaduksi ja esikoisen leipomien muffinssien maistelu. Tai sitten mua vaan laiskottaa ja haluan makoilla mieluummin sohvalla verkkareissa. Mutta ei siinäkään mitään väärää ole, heh.

Me ei olla vieläkään löydetty asuntoa. Luovuttiin myös rakennushaaveista ainakin toistaiseksi, se on vaan too much just nyt. Pari kivaa kotia on kiikarissa kyllä, mutta ne eivät saaneet sydäntä läpättämään, ne olivat ilmoituksen perusteella vaan ”ihan kivoja”. Pitäisikö silti mennä katsomaan? Ollaan myös tälläkin hetkellä ainakin parissa eri kiinteistönvälitysfirmassa ”listalla” että saan sähköpostiin ilmoituksen tulevista kohteista ennen kuin ne menevät etuoveen/oikotielle. Mutta ei ole niistäkään tärpännyt vielä.

Mä en pääse sisään Money Heistiin enkä The Umbrella Academyyn, vaikka ne on Netflixin streamatuimpien joukossa tältä vuodelta. Ei vaan iske. Mikä mussa on vialla? Me alettiin katsomaan nyt Oton kanssa Gossip Girliä alusta, onneksi se on aivan loistava.

Ollaan kuunneltu jouluradiota jo yli viikko. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan he ovat onnellisempia, jotka alkavat valmistautua jouluun aikaisin. En tiedä pitääkö paikkansa vai onko ihan hömppää, mutta kyllä joulu ainakin mulle tuo hyvää fiilistä ja kaikkein eniten joulussa rakastan sitä valmistautumista siihen. Koko joulun odotusaika on taianomainen ja joulun fiilistely on parasta lääkettä kaamoksen aiheuttamaan väsymykseen.

Olen muuttunut ihmisestä, joka haluaa joka aterialla eri ruokaa ja jotain uutta, ihmiseksi, joka hykertelee onnesta, kun saa syödä samaa ruokaa neljällä aterialla. On vaan niin parasta, kun on valmiiksi ruokaa jääkaapissa. Ja esim. pastakastikkeen makuhan vain paranee vanhetessaan, kun ne maut saa oikein muhia siellä.

Kävin eilen kampaajalla ja mulla on ihan uusi tukka, jonka näytän teille huomenna. Mä olen siitä aivan fiiliksissä!

Sellaisia ajatuksia tähän tiistaihin.

Mitä teille kuuluu just nyt? Mitä olette miettineet viime aikoina? 


Kuinka usein?

09.10.2019

Bongasin Ainon tarinoita treenaamisesta -blogista (ja monesta muustakin) tämän hauskan Kuinka usein-haasteen ja päätin toteuttaa sen itsekin. 

Kuinka usein?

Vaihdat lakanat? Viikon tai kahden viikon välein yritän. Tyynyliinaa vaihdan useammin.

Vaihdat pyyhkeet? 2-3 kertaa viikossa.

Soitat isälle/äidille? Äidille soitan ihan joka päivä, jos en soita niin tulee kauhea syyllisyydentunne. Mulle on tärkeää pitää yhteyttä äitiin, vaikka asutaankin kaukana. Oltiin niin monta vuotta vaan kahdestaan ja nykyään äiti on yksin.

Näet vanhempiasi? Silloin kun ollaan Oulussa niin nähdään lähes joka päivä tai ainakin joka toinen päivä. Vuoden aikana Oulun reissuja tulee yleensä 3-4 ja äiti käy täällä meidän luona ainakin kolme kertaa, eli lasten synttäreillä.

Käyt leffassa? Ehkä parin kuukauden välein suunnilleen, eli olisko se sitten kuusi kertaa vuodessa.

Föönaat hiukset? Lähes joka kerta kun käyn suihkussa, paitsi jos käydään illalla saunassa, niin sitten en föönaa vaan annan kuivua itsekseen.

Putsaat lattiakaivot? En ikinä, ei oo mun homma!

Käyt metsässä? Haluaisin käydä joka viikko, mutta lähempänä todellisuutta on varmaan joka toinen tai joka kolmas viikko.

Käyt suihkussa? Joka toinen päivä, paitsi jos käyn lenkillä niin käyn aina suihkussa sen jälkeen. Eli vähän viikosta riippuen voi olla, että käyn joka päiväkin tai jopa kaksi kertaa samana päivänä, tai sitten vain joka toinen päivä. Hiukset pesen joka toinen päivä.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Joka päivä lapsille ja Otolle monta kertaa ja äidille ainakin kerran. Muille läheisille yritän sanoa niin usein kuin mahdollista.

Tarkistat kuivakaapin sisällön? Muutaman kuukauden välein. Yritän aina pitää taaimmaisena ne, mitkä säilyy pisimpään ja nostaa eteen ne, jotka on menossa ekana vanhaksi.

Luuttuat lattiat? Kerran kuussa. Pyyhin kyllä jos on tahroja niin vaikka joka päivä, mutta kunnolla luutuan kerran kuussa.

Peset vessan? Kerran viikossa tai tarvittaessa useammin, eli jos on näkyvää likaa.

Puhdistat liesituulettimen? Liian harvoin.

Syöt noutoruokaa? 1-3 kertaa viikossa. Joskus vieläkin useammin ja toisinaan voi mennä viikko, että ei haeta kertaakaan.

Valehtelet? Tarkoituksella en koskaan, joskus saatan muistaa jotain väärin tai sekoilla sanoissa. Mun on ihan turha valehdella tarkoituksella, koska olen siinä todella huono, eikä se auta mitään.

Riitelet suhteessa? Silloin kun on kiire ja väsy niin saatetaan kinastella pikkujutuista enemmän  ja silloin kun on  seesteisempää ja vähemmän hektistä, voi mennä viikkoja ettei kinastella yhtään.

Sheivaat? Kainalot joka toinen päivä, jalat sheivaan kesällä kerran viikossa ja talvella en ollenkaan, ellen sitten satu menemään lomalle tai hienoihin juhliin. Talvella kuljen uimahallissakin karvajalkana.

Vaihdat hammasharjan? 2-3 kuukauden välein vaihdan sähköhammasharjan harjaspään.

Käyt kirjastossa? Ainakin kerran kuussa, välillä useamminkin. Rakastan kirjoja ja rakastan hengailla lasten kanssa kirjastossa. Käyn myös kirjastossa aina kun mun pitää tulostaa jotain, koska tulostan niin harvoin, ettei olisi mitään järkeä hankkia omaa tulostinta.

Peset peitot ja tyynyt? Olen enemmän sellainen tuulettaja ja lisäksi meillä on kaikilla sellaiset suojapäälliset tyynyissä ja petauspatjoissa esim. mun itseruskettavan takia. En siis pese kovinkaan usein. Peitot pesen lapsilta tarvittaessa (jos tulee verta nenästä yöllä tai joku vatsatauti). Muuten ehkä silloin kun vaihdan kesäpeitoista talvipeittoihin ja toisinpäin.

Syöt herkkuja? Joskus viikon jokaisena päivänä ja joskus voi mennä kuukausikin, että en osta mitään herkkuja. Tällä hetkellä pyrin siihen, että en herkuttele turhan takia tai napsi päivän aikana herkkuja kaapeista. Syön herkkuja, jos joku muu tarjoaa niitä esim. jossain tapahtumassa, tai sitten jos pidetään lasten kanssa leffailtaa tms.

Soitat anopille? Mulla ei ole anoppia valitettavasti.

Peset rintsikat? Mulla on 3-4 rintsikat jatkuvasti käytössä, joiden välillä vaihtelen. Pesen ehkä 2-3 käyttökerran välein, paitsi urheilurintsikat pesen joka käytön jälkeen. Normi arkirintsikoihin harvoin tulee hikoiltua, joten en siksi koe tarpeelliseksi pestä joka käytön jälkeen.

Leivot? Silloin kun on synttärit lapsilla tai sitten jos saan muuten jonkun inspiksen/työn puolesta tarvitsee leipoa. Keskimäärin ehkä 1-2 kertaa kuussa. Meillä lapset leipovat kyllä useammin.

Siivoat jääkaapin? Ehkä kerran kuussa.

Käyt puntarilla? Silloin kun käyn Oulussa niin saatan käydä mun sukulaisten luona, meillä ei kotona ole puntaria. Eli ehkä 1-3 kertaa vuodessa.

Komennat miestäsi? En komenna, eikä hänkään minua.

Syöt irtokarkkeja? Ehkä keskimäärin kerran kuukaudessa.

Vierailet isovanhempiesi luona? Silloin kun ollaan Oulussa niin käydään mun ainoan elossa olevan isovanhemman luona joka päivä tai joka toinen päivä. Oulun reissuja tulee se 3-4 vuodessa. Soitan kyllä useammin.

Peset pyykkiä? Ehkä 3-4 koneellista viikossa.

Imuroit kotisi? 2-3 kertaa viikossa.

Perheessä kinataan vaatetuksesta? Ei tällä hetkellä ikinä. Katsotaan miltä näyttää vastaus tähän esim. sitten, kun meillä on kolme teini-ikäistä täällä.

Käyt hammaslääkärissä? Viimeksi kävin elokuussa, mutta yleensä n. 2 vuoden välein.

Käyt kaupassa? Kerran viikossa isommin, 3-4 kertaa viikossa pienemmin, kun aina joku yksi juttu unohtuu. Tosin niitä unohtuneita hakee yleensä Otto. Mä itse siis käyn 1-2 kertaa viikossa.

Peset ikkunat? En pese, vaan tilaan siivoojan pesemään.

Vaihdat sukat? Joka päivä.

Olet eri mieltä miehen kanssa? Aika moniulotteinen kysymys. Somea kun selaa niin olen joka päivä monenkin miehen kanssa eri mieltä, oman miehen kanssa harvemmin. Oton kanssa ollaan pikkuasioista eri mieltä ehkä viikottain, ainakin kuukausittain. Isoista asioista ei juuri koskaan.

Ostat uusia vaatteita? Vaihtelee. Itselleni ostan harvemmin kuin lapsille. Lokakuussa en ole ostanut itselleni mitään vaatteita, enkä usko että ostankaan. Pyrin ostamaan vain silloin, kun on tarvetta. Joskus tarvetta on samassa kuussa muutamallekin jutulle ja voi mennä pari kuukautta, että en osta mitään.

Siivoat? Joka päivä tulee vähintäänkin järjesteltyä, mutta nuo spesifimmät siivousaikataulut on lueteltu jo ylempänä.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? En tarpeeksi usein kyllä, mutta meillä on onneksi hälytysjärjestelmä, joka ilmoittaa jos palovaroitinten patterit ovat loppumassa lähiaikoina.

Peset autosi? Aiemmin käytiin ehkä kerran parissa kuussa, nyt ehkä kerran kuussa.

Käyt läpi vaatekaapit ja muut kaapit? Kesällä, talvella ja keväällä eli kolme kertaa vuodessa, aina kun kausi vaihtuu.

Siivoat lääkekaapin? Ehkä kerran vuodessa tulee käytyä läpi.

Puhdistat hiukset harjasta? Joka viikko, useammin jos lähtee enemmän tukkaa.


Minä, 28-vuotias

25.09.2019

Täytin viime viikolla 28 vuotta, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. 28. Se oli sellainen luku, mitä joskus nuorempana kuuli vaikka telkkarista, kun uutisissa kerrottiin ensisynnyttäjien keski-iän nousseen kahteenkymmeneenkahdeksaan. Nythän se on mennyt jo reippaasti yli. Tai kun luki jostain lehdestä, kuinka Britney Spears täytti 28 vuotta. Se tuntui niin kamalan vanhalta ja aikuiselta iältä. Ja nyt se ikä on mun ikä. Tiedätte varmasti sen fiiliksen, kuinka lapset vaan kasvaa vuosi vuodelta ja omakin ikä muuttuu paperilla, mutta pää ei vaan pysy mukana.

En nyt sanoisi, että tämä on ihan sitä, mutta en ihan oikeasti kyllä tunne itseäni yhtään 28-vuotiaaksi. Enkä tiedä, miltä 28-vuotiaana pitäisi edes tuntua.  Tiedän, että en ole enää 20 ja koen olevani ainakin jossain määrin aikuinen, mutta 28? Niin outoa! Toisaalta, 28 ei tunnu enää yhtään niin vanhalta kuin joskus nuorempana. Eikä muuten tunnu 30 tai 40 vuottakaan. Päin vastoin. Kai se johtuu siitä, kun itsekin lähestyy uusia kymmeniä jo kovaa vauhtia. Ensi vuonna me juhlitaan jo Oton kolmekymppisiä.

Vuosi sitten mä toivoin, että saataisiin viettää onnellinen vuosi ilman suuria menetyksiä ja se me ollaan kyllä saatu. Mulla on tänä päivänä paljon rauhallisempi fiilis kuin vielä silloin, kun isovanhemman menetys oli vielä niin paljon tuoreempi asia. Varsinkin viime syksynä olin tosi herkillä. Olin varpaillaan, pelkäsin jatkuvasti seuraavaa menetystä, vaikka yritin mennä eteenpäin. Tuntui liian uskomattomalta, että kaikki voisi mennä hyvin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että ollaan saatu huokaista helpotuksesta ja viettää aikaa läheisten kanssa taas yksi vuosi lisää. Ja nyt toivon sormet ristissä, että näitä vuosia on luvassa myös jatkossa.

Kun elämä on ollut tasaista, on ollut energiaa edetä ja toteuttaa myös omia haaveita. Viime syksynä olin vielä siinä vaiheessa, että haaveita ja unelmia oli tonneittain, mutta aikaa niiden toteuttamiseen ei niinkään. Se oli joskus turhauttavaa. Tänä vuonna olen päässyt toteuttamaan mun haaveet podcastista, koulutuksesta ja siitä, että pääsen kertomaan erilaisten perheiden tarinoita.  Seuraavan vuoden aikana aion viedä mun haaveita vielä enemmän eteenpäin ja toteuttaa myös uusia haaveita.

Tämä vuosi on ollut mulle sellainen henkisen kasvun vuosi, olen haastanut itseäni monella saralla ajattelemaan ihan uusilla tavoilla. Olen pyrkinyt tunnistamaan itsessäni sellaisia ajatusmalleja, joita en halua ylläpitää. Olen opetellut puhumaan itselleni kauniimmin ja näkemään enemmän hyvää. Olen myös ehkä oppinut näkemään vahvuutena kaiken, mitä olen matkan varrella kokenut. Aiemmin koin negatiivisena vaikka sen, että me oltiin joskus tosi pienituloisia kouluttamattomia nuoria vanhempia (eikä heti korkeakoulutettu ok-tuloinen keskivertoperhe niinkuin kaikki joihin itseäni vertasin). Halusin olla ylpeä siitä, mistä olin lähtenyt, mutta en aidosti osannut olla. Vertasin itseäni toisiin ja koin jossain määrin, etten koskaan yltänyt muiden tasolle vaikka mitä tein.

Nyt koen, että olen aidosti päässyt niiden ajatusten ohi. Eniten mua on auttanut siinä puhuminen läheisten kanssa ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, varsinkin meidän podcastin nauhoittaminen. Siellä ollaan puhuttu Oton kanssa julkisesti monista sellaisista asioista, joista en aiemmin ole sanonut mitään. Osa niistä mulle merkittävimmistä jaksoista on vasta tulossa. Siinä puhuessani olen käsitellyt kaikkea kokemaani ja nähnyt asioita uudessa valossa.

Olen aiemmin sättinyt itseäni asioista, joihin en toisissa edes kiinnitä huomiota. Se on tosi tavallista ja se käy ihan huomaamatta, ainakin mulla. Kun olen tajunnut tämän, on ollut helpompaa haastaa itseäni ajattelemaan toisin. Miksi pitäisin itseäni huonona sellaisten asioiden vuoksi, joiden vuoksi en koskaan pidä ketään muutakaan huonona? Se on hyvä kysymys, johon en keksinyt vastausta. Siksi päätin lakata tekemästä niin ja olla rohkeasti juuri sellainen kuin olen.

Tärkeintä on tehdä itsensä ja oman perheensä näköisiä ratkaisuja ja rakastaa, niin itseään kuin muitakin. Jokaisella meillä on oma tarina takana, eikä kenenkään tarina ole toista parempi tai huonompi, vaan omanlainen. Se mitä olen joskus tehnyt tai ollut ei myöskään määrittele sitä kuka olen tai mitä musta voi tulla.

Kiitos ihan mielettömän paljon teille siitä, että olette ottaneet mun jutut ilolla, rakkaudella ja kannustuksella vastaan tänäkin vuonna. On paljon helpompaa olla rohkeasti juuri sitä mitä olen, kun te tuette ja myötäelätte. Kiitos <3 

Mä toivon, että tänä elämäni 29. ikävuotena saan olla terve ja rakastaa ja viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa yhtä paljon kuin kuluneena vuonna. Kiitos vielä kaikille onnitteluista <3


Teen parhaani silloin kun ei ole vaihtoehtoja

24.08.2019

Luin mielenkiintoisen artikkelin 6/2019 Trendistä, joka käsitteli varasuunnitelmia ja vaihtoehtoja. Artikkelissa puhuttiin esimerkiksi vuonna 2016 tehdystä tutkimuksesta, jossa koehenkilöt laitettiin tekemään vaativa tehtävä, josta onnistumisesta oli luvassa palkinto. Osaa koehenkilöistä pyydettiin miettimään, miten he voisivat kompensoida tilannettaan, jos he epäonnistuisivat tehtävässä, eivätkä siksi saisi siitä luvattua palkintoa. Varasuunnitelman tehneet osallistujat menestyivät tehtävässä heikommin kuin ne, joilla ei ollut suunnitelmaa. Tutkijat Jihae Shin ja Katherine Milkman selittivät tuloksen sillä, että varasuunnitelman teko heikensi osallistujien halua menestyä tehtävässä.

Tunnistan tämän ilmiön ihan täysillä myös omasta elämästäni. Esimerkiksi parisuhde ja vanhemmuus: me ollaan Oton kanssa onnistuttu yhdessä, koska ei annettu itsellemme lupaa alunperinkään edes ajatella muita vaihtoehtoja. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin ero, vaan laitettiin alusta asti kaikki pallot samaan pussiin: siihen, jossa me yhdessä rakennetaan meidän näköinen perhe-elämä, nuoresta iästä, ennakkoluuloista ja kaikista elämän arvaamattomista kiemuroista huolimatta. Se on toiminut hyvin, enkä koskaan ole elämässäni panostanut mihinkään asiaan yhtä paljon, kun meidän yhteiseen perheeseen ja parisuhteeseen. Edelleenkään ei ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, että me onnistutaan tässä niin kauan kuin se on meistä itsestämme kiinni.

Sen sijaan esimerkiksi korkeakouluun en päässyt sinne hakiessani vuonna 2015. Silloin kun hain, meillä oli ihan vakaa perhetilanne, sekä mulla että Otolla oli hyvä työ, eikä kouluun pääsemättömyys aiheuttanut mitään hankaluuksia. En siis ehkä halunnut sinne tarpeeksi kovasti ollakseni valmis tekemään töitä sen eteen riittävästi. Mikään ei ollut kiinni siitä pääsenkö sinne vai en. Koska sinne pääseminen ei ollut absoluuttisen merkittävää meidän elämän kannalta ja pystyin siinä hetkessä toteuttamaan omia unelmiani muilla tavoilla, en selkeästikään osannut panostaa siihen tarpeeksi, vaikka omasta mielestäni tein silloin kovasti töitä sen eteen.

Vaikka kävin jopa valmennuskurssin, totuus on että löysäilin siellä ja lukemisen kanssa muutenkin. Pääsy jäi 1,5 pisteen päähän. Olin pettynyt, mutta en kokenut sitä silloin mitenkään musertavana epäonnistumisena. Jatkoin elämää eteenpäin kuten ennenkin, se oli mun ”varasuunnitelma”. Juuri nyt olen onnellinen, että en päässyt silloin sinne, koska koen, että elämän pitikin mennä juuri näin kuin se on mennyt. En aio kuitenkaan enää ikinä hakea kouluun ennen kuin se on itselleni riittävän suuri prioriteetti, koska muuten teen sen puolivillaisesti, enkä luultavasti saavuta toivomaani lopputulosta.

Kun Otto haki kouluun, hänellä oli valtava palo päästä kehittämään itseään ja tekemään niitä asioita, mistä hän on oikeasti kiinnostunut. Vaikka meidän koko perheen elämän kannalta Oton kouluun pääseminen ei ollut ratkaisevaa juuri silloin, hänen oman hyvinvoinnin ja unelmien toteuttamisen kannalta se oli todella merkittävää. Ehkä se vaikutti siihen, että hän teki oikeasti kaikkensa ja pääsi kouluun sisään. Aina se valtavan suuri palo ja panostuskaan ei tietenkään riitä unelmien toteutumiseen, joten täytyy olla kiitollinen, että elämä on mennyt niinkuin on mennyt. Ja toki moni pääsee kouluun varasuunnitelmista huolimatta, tai vaikka hakisi vaan ”läpällä”, me ollaan kaikki erilaisia. Nämä koulupohdinnat pohjautuvat ainoastaan omaan kokemuspohjaani.

Silloin kun mä kolme vuotta sitten ryhdyin yrittäjäksi, mulla ei ollut vaihtoehtoja tai varasuunnitelmaa. Mut oli juuri irtisanottu ja olin raskaana, odotin meidän kolmatta lasta. Mua jännitti aivan helkkaristi ja pelkäsin, että se on mun elämän pahin virhe. Puolivillaisuudelle ei ollut sijaa, kun mulla oli kova tarve saada hommat pyörimään meidän kaikkien takia. Toki onnistuminen on monen asian summa, mutta se, että en olisi tehnyt töitä täysillä, olisi varmasti heikentänyt mahdollisuuksiani onnistua.

Artikkelissa puhutaan siitä, että kyky nähdä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on myönteinen ominaisuus, koska se kertoo psykologisesta joustavuudesta. Varasuunnitelman tekeminen myös helpottaa epävarmuuden sietämistä niillä, joille se on luonnostaan hankalaa. Mun itseni kohdalla menee näköjään niin, että silloin kun mun ei ole pakko onnistua jossain, se vaikuttaa mun suoritukseen. Ihmisen perustemperamentti vaikuttaa siihen, onko hän enemmän hetkessä eläjä vai varautuja.

On mullakin joitakin varasuunnitelmia, esimerkiksi taloudellinen varautuminen epävarmuuteen yrittäjänä on mun mielestä älyttömän tärkeää ja ainoastaan järkevää. Mutta mun omissa unelmissa ja rakkaudessa ei ole tilaa varasuunnitelmille tai vaihtoehtoisille tulevaisuuksille, ainakaan en halua ajatella niitä kovin usein. On hyvä tiedostaa elämän ikävät realiteetit: esimerkiksi se, että kumpi tahansa meistä saattaa vaikka kuolla kupsahtaa päivänä minä hyvänsä. Siksi meillä on kattavat henkivakuutukset ja ollaan naimisissa, jotta lesken asema on turvattu. Ne on hoidettu, eikä niitä tarvitse sen kummemmin arjessa ajatella. Mutta ne asiat, joihin itse voin vaikuttaa, kuten parisuhteessa onnistuminen, eivät varasuunnitelmaa kaipaa. Varasuunnitelmat eivät saa olla sellaisia, jotka heikentävät mun halua onnistua niissä asioissa, jotka on mulle merkityksellisiä.

Kuten psykologi, psykoterapeutti ja kirjailija Annamari Heikkilä Trendin artikkelissa toteaa, ”jos haluaa elää nykyisen kumppanin kanssa loppuelämänsä, eroon valmistautuminen ei varsinaisesti edistä tavoitetta. Sama pätee muihinkin elämän osa-alueisiin.” Artikkeli oli hyvä muistutus siitä, että kun päätän elämässäni tavoitella jotain, mun täytyy tehdä se täysillä. Ja ennen kuin olen valmis panostamaan täysillä, mun on turha laittaa aikaani johonkin, koska silloin heitän sen ajan vain hukkaan.

Tämä oli musta tosi kiintoisa aihe, koska huomasin niin selkeästi ilmiön yhteyden juuri mun omaan elämään. Mielenkiintoista on myös se, miten erilaisia me ihmiset varmasti tässä(kin) asiassa ollaan. Toiset tykkäävät varautua ihan kaikkeen, eikä sillä varautumisella silti ole välttämättä mitään (negatiivista) vaikutusta mihinkään suorituksiin tai onnistumisiin. Toiset taas on ehkä niinkuin mä, että se on all in tai ei ollenkaan.

Oletko sinä enemmän varautuja vai hetkessä eläjä? Millaisiin asioihin varaudut ja oletko huomannut tällaista ilmiötä omassa elämässäsi?


Kuka minä olen

21.08.2019

Kesän aikana siivottiin varastoa ja löysin sieltä mun muistojen laatikon, tai no tynnyrin. Siis sellaisen Ikean metallisen ison ”roskistynnyrin” johon teini-ikäisenä päätin säilöä kaikki mun tärkeät muistot. Olen aina pitänyt muistoja tärkeinä, siksi niitä varmaan onkin kertynyt tynnyrillinen fyysisenä ja teran verran digitaalisena. Kun usein siivotessa vanhemmat sanoo lapsille, että ”mihin sä tarviit noita, katsotko niitä muka enää ikinä tämän jälkeen?” ja puhutaan jostain leffalipuista, ystäväkirjoista, koulun kirjoitelmista, vanhoista kouluvihkoista, kavereiden kirjoittamista lappusista tai demikalentereista, niin mä olen just se ihminen joka niitä katsoo ikinä sen jälkeen.

Mä en hamstraa tavaraa tai vaatteita, en mitään isoa ja tilaa vievää. Mutta kirjeet ja kalenterit, ikivanhat to do -listat, päiväkirjat, fan fictionit joita kirjoitin vain itselleni luettavaksi. Kaikki mun huvittavat teinivuosien avautumiset ja vanhat matikanvihkot joihin ollaan tunnin aikana kirjoiteltu pitkiä keskusteluita kavereiden kanssa, kun ei saanut puhua ääneen. En mä niitä kovin usein kaiva esiin, ehkä kerran 10 vuodessa. Mutta ne on arvokkaita mulle. Ne on iso osa mun menneisyyttä. Niiden pitää mahtua sinne yhteen tynnyriin ja sinne ne just ja just mahtuu.

Olen niin hitsin onnellinen, että olen aikanaan päättänyt säästää ne, koska niitä katsellessa herää aina miljoona uutta muistoa mieleen. On hauska laittaa kavereille kuvia jostain, mitä ollaan kirjoiteltu 15 vuotta aiemmin, tai kuvia jostain illasta, jonka oli unohtanut ihan kokonaan.

Kun mä kävin mun muistojen tynnyriä läpi, löysin sieltä myös mun tekemän kirjoitelman seiskaluokan syksyltä. Meidän piti kirjoittaa tietokoneella silloin pienet kertomukset itsestämme otsikolla ”Kuka minä olen?”. Mun kirjoitelmassa luki näin:

”Moi!

Mun nimi on Iina, sukunimi on tosi tyhmä, joten en kerro sitä. Mulla on paljon kavereita ja sukulaisia. Mä oon 13-vuotias tyttö joka tykkää piirtämisestä, on aikamoinen lukutoukka ja rakastaa eläimiä.

Mä kuuntelen paljon musaa ja ainoa radiokanava jota kuuntelen on NRJ. Mun lempibändejä on Maroon5, Him ja öööööö. Ei ole muita. Laulajista Hanna Pakarinen. Lempinäyttelijöitäni on Kate Hudson, Daniel Radcliffe, Kirsten Dunst ja Emma Watson.

Meidän luokka on 7A ja oppilaita on 22. Poikia ei ole ollenkaan, se on huono juttu. Käyn Aleksis Kiven peruskoulua, joka sijaitsee Kalliossa. Ennen kävin Salmisaaren ala-astetta. Asun Lauttasaaressa, joten mulla on aika pitkä koulumatka, se kestää noin 40 minuuttia.

Mä asun äidin kanssa kahdestaan, mutta jos minä saisin päättää meidän perheeseen kuuluisi myös 10 koiraa ja fretti. Lempieläimiä siis lienee turhaa kertoa, paitsi että niihin kuuluu vielä apinat ja delfiinit.

Minä harrastan piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Lukeminen on myös kivaa. Lempivärini ovat pinkki, musta, turkoosi ja keltainen. Huoneeni on melkein kokonaan valkoinen, mutta piristyksenä on pinkkiä.

Jos olisin eläin olisin ihan varmasti apina. Jos en ole allerginen, saan koiran ensi kesänä. Kesälomani oli ihan kiva, vaikka en tehnytkään oikeastaan mitään. Nyt minä lähden välitunnille, heippa!

Iina”

Uutena, digitaalisena muistona aion nyt kirjoittaa samanlaisen kirjoitelman itsestäni, näin lähes 15 vuotta myöhemmin (herran jumala onko mun 7-luokasta 15 vuotta).

Moi!

Mun nimi on Iina. Mun sukunimi on Hyttinen ja tykkään siitä, mun teinivuosien hartain toive toteutui ja sain puolison mukana kivan uuden sukunimen. Mulla on paljon kavereita ja nykyisin vielä enemmän sukulaisia kuin ennen. Mä olen 27-vuotias nainen, joka rakastaa omaa perhettä, tykkää edelleen piirtää ja yrittää kovasti olla lukutoukka aina kun muistaa tarttua kirjaan puhelimen sijaan.

Mä kuuntelen jonkin verran musaa ja ainoa palvelu, josta sitä itse kuuntelen, on Spotify. Autossa meillä tosin soi usein radiokin. Mun lempibändejä tai artisteja en edes tiedä, koska musiikin kuuntelu ja artisteihin perehtyminen ei ole enää mun elämässä niin merkittävässä roolissa, kuin 15 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi Ed Sheeran on aika jees, kävin sen keikalla tänä kesänä Oton kanssa. Niin joo, Otto on mun mies. Ei mulla ole lempinäyttelijöitäkään, niiden mietiskely ei ole niin relevanttia mulle enää nykyisin, kuin miltä se tuntui vielä seiskaluokalla.

Mä olen ammatiltani sisällöntuottaja, bloggaaja, yrittäjä. Mulla on oma yritys, eikä siinäkään ole piru vie yhtään poikia, kuten ei ollut mun luokalla seiskallakaan. Mutta ihan hyvin mä pärjään itseni kanssa. Teen töitä kotoa, joten nyt kai tässä yökkäreissä tätä kirjoitellessani voin ottaa ne yläkoulun pitkät koulumatkat takaisin, kun työmatka on vain yläkerrasta alakertaan.

Mä asun mun perheen kanssa viidestään, meitä on minä, Otto ja kolme maailman siisteintä tyttöä. Ollaan ihan itse päätetty meidän perheen koostumus ja se on aika jees. Jos mä saisin yksin päättää, niin meille ei ehkä tulisi lemmikkiä, koska olen niin laiska, että en jaksaisi. Mutta toisaalta, meitä on viisi ja vastuun voisi jakaa tasan kaikkien kesken, joten ehkä voisin kuitenkin suostua koiraan. Mustakin on tullut just tällainen tylsä äiti, jota pitää lämmitellä lemmikki-ajatukselle ihan älyttömän kauan.

Harrastan lukemista edelleen, mutta myös lenkkeilyä ja joogaa silloin kun siltä tuntuu. Mun lempiväri on vaaleanpunainen ja musta, keltainenkin on tosi ihana, eli aika samoilla mennään kuin silloinkin. Meillä on vaaleanpunainen sohvakin, eli yksi mun unelmista toteutui jo siinä!

Jos olisin eläin, olisin varmaan vieläkin apina. Tilanteesta riippuen joko ylipirteä marakatti tai kyllästyneen näköinen oranki. Kesällä en pitänyt hirveästi lomaa, mutta tein aika paljon kaikkea. Muutaman viikon päästä pidän mun oikean kesäloman, kun lähdetään vihdoinkin reissuun. Nyt mä lähden haastatteluun Oton kanssa, olisitko Iina_13w osannut kuvitella sitä? Epäilen! Heippa!

Iina

Kirjoititteko te tällaisia hassunhauskoja kertomuksia koulussa? Tykkäättekö säilöä muistoja tai onko teillä tallessa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja muita?