Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3

Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Mun raskausajasta on pian kaksi kuukautta, tämä aika sen jälkeen on lentänyt kuin siivillä. Raskausaika sen sijaan tuntui välillä aivan tuskastuttavan pitkältä. Siinä missä nämä kaksi kuukautta raskauden jälkeen tuntuvat yhdeltä silmänräpäykseltä, oli yhdeksän kuukauden raskausaika ainakin seitsemän vuotta pitkä. Vaikka vauvanodotus on aivan ihanaa aikaa, on se omalta osaltaan myös hermoja raastavaa pelkoa siitä että onko vauvalla kaikki hyvin, sekä ainakin mulla erilaisia oireita oireiden perään.

Parasta raskaudessa ovat vauvan liikkeet, jotka kertovat siitä että vauva on elossa ja voi hyvin, sekä luovat kuvaa siitä millainen tyyppi tuleva pikkuinen on. Monesti vauvat ovat jo mahassa sellaisia kun tulevat sitten olemaan synnyttyäänkin, eloisia tai rauhallisempia. Mulle mielikuvien muodostaminen tulevasta vauvasta helpottui ainakin huomattavasti sen myötä kun hän alkoi liikkumaan, se teki raskaudesta paljon todentuntuisempaa. Ja näin jälkeenpäin voin sanoa että ainakin toistaiseksi hän vaikuttaa juuri sellaiselta kuin oli mahassakin, tosi aktiivinen ja kova liikkumaan, mutta nukkuessaan ihan rauhallinen.

Äiti on tietenkin kokoajan perillä omasta raskaudestaan ja vauvan menoista mahassa, mutta entäs sitten puoliso? Hän vain kulkee vierellä ja yrittää omalta osaltaan osallistua odotukseen. Otto on tukenut mua jokaisessa raskaudessa alusta loppuun asti ihan täysillä ja ollut niin mukana kun on voinut. Hän on kokeillut mahaa kerta toisensa jälkeen kun olen huutanut että ”tuu äkkiä kokeilemaan vauva riehuu!”, ja hän on hieronut selkää ja paijannut masua.

Hän on myös rehellisesti kertonut jokaisen raskauden jälkeen, miten paljon todellisempaa siitä tuli vasta sitten kun vauva syntyi. Ainakin mä olen saanut sellaisen fiiliksen että minun miehelleni raskaus ja vauva on aikamoisen absurdi asia siihen asti että lapsen voi oikeasti nähdä mahan ulkopuolella. Puolisolle raskaus on tietysti iloinen asia, mutta koska hän ei voi itse tuntea kaikkea sitä mitä äiti tuntee, raskausaika saattaa olla myös kovan stressin ja huolen aikaa, huolen siitä onko kaikki hyvin.

Kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa, ja ne valmistavat häntä kokoajan vauvan tuloon, mutta puoliso ei saa samanlaista luonnon apua muutokseen. Libero on ottanut tehtäväkseen tuoda raskausaikaa lähemmäs myös toista tulevaa vanhempaa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz-rannekkeen, jolla hänkin pysyy mukana vauvan liikkeissä. Ranneketta kevyesti painamalla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, ”buzzin”, kun vauva liikkuu, ja näin hänkin tuntee liikkeen vaikka ei olisikaan mahasta kosketusetäisyydellä. Baby Buzz-rannekkeen saa Liberolta ilmaiseksi lainaan raskauden ajaksi, ihan uskoamattoman hienoa eikö?

Uskon että ainakin meille tämä olisi ollut mahtava lisä varsinkin ensimmäisessä raskaudessa, kun kumpikaan meistä ei tiennyt vielä vanhemmuudesta mitään. Toki tämä olisi ollut hauska tokalla ja kolmannellakin kerralla, mutta uskon että etenkin esikoisen odottajille ranneke voisi olla todella hieno lisä odotusaikaan.

Jos olet raskaana ja haluaisit ottaa puolisosi rannekkeen avulla odotukseen mukaan, mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa rannekkeet ilmaiseksi lainaan sinulle ja puolisollesi. Mun mielestä on uskomattoman hienoa että Libero tarjoaa tämän mahdollisuuden maksuttomasti! Baby Buzz-ranneke ja sovellus toimivat Applen puhelimilla joissa on käytössä iOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Rannekkeen voi tilata lainaan raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika.

Yhteistyössä Libero.

Kokeilkaa te ihmeessä miten tämä toimii, mua ainakin harmittaa että en kerennyt itse kokeilemaan kun raskaus päättyi vain pari kuukautta liian aikaisin tämän kannalta, hah!

Hei rakas,

sä et vielä tunne meitä, eikä me sua, mutta mä ajattelin kirjoittaa sulle kirjeen siitä ketkä täällä sua odottavat. Varmasti olet kuullut meidän äänet, sen millainen nauruhepulikohtaus me saadaan välillä yhtäaikaa koko perhe ja miten sun isosiskot laulaa sulle aina välillä. Olet ehkä tuntenut miten sun isi on paijannut sun selkää, ja nähnyt valoa mahaan kun asennettiin uudet yölamput meidän makuuhuoneeseen ja ne olikin ”vähän” liian kirkkaat ja juuri sopivasti mahan korkeudella.

Mä olen sun äiti, Iina, 25 vuotta. Mä rakastan hassutella lasten kanssa, tanssin välillä villisti ja tykkään kokata. Ehkä säkin olet saanut vähän maistaa lempiruokia, olen nimittäin lukenut että se mitä äiti syö vaikuttaa myös siihen miltä lapsivesi maistuu. Hassua, eikö? Odotan ihan hirveästi että saan tavata sinut, koska olen kesäkuusta asti ajatellut sua ja miettinyt millainen tyyppi sä olet.

Tiedän jo valmiiksi että olet ihana, ja ihan hurjan aktiivinen. Sinulla on samanlainen nenä kuin siskollasi, ja olet kova liikkumaan. Innostut aina kun kuulet musiikkia autossa, mitä kovempi basso sitä hurjemmat bileet. Musta tuntuu että sun kanssa pidetään vielä vähintään yhtä kovia diskohetkiä kotona kuin isosiskojesi kanssa, ainakin jos se on musta kiinni. Kunhan sä vähän kasvat, mä otan sut mun mukaan kahviloihin, tapahtumiin, ravintoloihin ja ostoksille. Tulet tapaamaan paljon ihmisiä, ja näkemään vaikka mitä kivaa jo ihan pienestä asti niinkuin siskosikin.

Sun isi Otto on 26-vuotias. Se on maailman paras isi, voin luvata sen sulle ihan helposti. Se leikkii sun kanssa, kutittaa sua, juoksee sun kanssa leikkipuistossa hiestä märkänä ja kuskaa sua harrastuksiin sitten kun olet isompi ja keksit mitä haluat tehdä. Tiedän jo valmiiksi että isi tulee saamaan sut nauramaan ekaa kertaa, ja varmaan kiljumaankin, se on nimittäin vähän sellainen naurattaja.

Sä olet siitä onnekas että saat viettää isin kanssa paljon aikaa jo alusta asti, isi nimittäin jää sun kanssa kotiin kunhan äidin vapaa loppuu. Siitä tulee varmasti ihanaa aikaa niin teille, kuin meidän koko perheelle. Isi opettaa sut pelaamaan jos vaan itse haluat, ja se hihittää kun sun ukkeli lähtee ihan väärään suuntaan. Isi ei tykkää leikkiä barbeilla, mutta se vaihtaa kyllä niille kiltisti vaatteita jos haluat. Ja se suojelee sua ihan kaikelta ja rakastaa sua aina.

Sun vanhempi isosisko Tiara on viisivuotias. Sillä alkaa syksyllä eskari ja se on jo iso tyttö. Se odottaa sua tosi kovasti, ja se on luvannut opettaa sut pyöräilemään ja uimaan ja laulamaan. Se voi myös lukea sulle iltasatuja tai muitakin satuja, se lukee nimittäin Zeldallekin. Tiara tykkää tosi paljon My Little Ponyista ja Lego Friendseistä, joilla on paljon paljon pikkutavaroita. Se on kuitenkin luvannut pitää ne piilossa sinulta sitten kun alat ryömimään ja laittamaan asioita suuhun.

Teistä tulee varmasti hyvät kaverit sitten kun säkin vähän kasvat. Tiara on luvannut auttaa vaihtamaan sulta vaippaa ja syöttämään sua, ja hän on niin hienosti järjestänyt kaikki sun vaipat kauniisti koreihin ja pinoihin värien ja koon mukaan. Tulet ehkä huomaamaan että hän on aika tarkka tyyppi, mutta se on vaan hyvä. Tiara rakastaa sua, ja kunhan olette molemmat isoja, se pitää susta varmasti hyvin huolta jos jää lapsenvahdiksi.

Sun toinen isosisko Zelda on odottanut sua aivan hurjasti siitä asti kun sai kuulla että hänestä tulee isosisko. Aluksi hän kysyi joka päivä, joko vauva tänään syntyy. Pikkuhiljaa hän ymmärsi että ei vauva synny ihan niin nopeasti vaan mahan pitää ensin kasvaa tooooooooosi isoksi ja joulun ja uuden vuodenkin mennä ohitse. Välillä hän on odottanut kärsivällisemmin, välillä vähemmän kärsivällisesti. Viime aikoina hän on huokaillut syvään ja pyytänyt että sinä tulisit jo, aina samalla kun on selittänyt sulle kaiken maailman asioita. Hän on hellä ja empaattinen ja antaa sulle varmasti ihan super määrän pusuja ja haleja heti kun olet syntynyt. Hän ei koskaan unohda sanoa että rakastaa sua, ja antaa sun varmasti leikkiä kaikilla leluillaan.

Me kaikki odotetaan sua ihan ylipaljon täällä, koska tiedetään miten ihana sä olet ja miten sä tulet muuttamaan meidän perhettä. Vaikka susta tuleekin osa meidän perhettä, myös meidän perheestä tulee osa sua. Sä muutat meidän koko elämää, ja toisaalta sulaudut osaksi sitä, juuri niinkuin kuuluukin. Täydennät meitä ihan omalla tavallasi. Sä tunnut jo niin omalta, vaikka ei olla koskaan nähty. Tiedän että kun saan sut ensimmäistä kertaa syliin, tuntuu siltä kuin olisit ollut meidän kanssa aina. Ja siitä meidän yhteinen taival vasta alkaa.

Nähdään pian, olet rakas <3

Aika toiselle mun ja Oton yhteiselle Q & A -postaukselle! Kuvattiin teille sekä video, että vastattiin myös kirjallisena niinkuin viimeksikin. Kiitos hurjasti teille kaikille hauskoista ja mielenkiintoisista kysymyksistä! Vieläkin jäi materiaalia yhteen videoon mutta se saa luultavasti odottaa sinne asti että meidän perheen vauvavahvistus on syntynyt.

Jos videon upotus ei näy, näette videon myös TÄSTÄ. Muistakaa myös tilata mun kanava jos haluatte nähdä videot aina heti kun ne ilmestyy!

Onko teidän lasten joulu vain Joulupukin odottamista vai kokevatko he myös joulun uskonnollisen puolen? 

Iina: Mä en vastakkainasettelisi noin rajusti, joulussahan on monta muutakin merkityksellistä asiaa kuin uskonnollisuus tai joulupukki. Meidän joulussa tärkeintä on aina yhdessäolo ja perhekeskeisyys, se että rauhoitutaan yhdessä viettämään aikaa, syömään hyvin, hassuttelemaan ja vähän odottamaan sitä joulupukkiakin. Uskonto ei ole meillä mitenkään suuremmin arjessa läsnä, mutta käytiin kirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja, ja myös päiväkodin kautta lapset osallistuivat Julvandringeniin jossa jouluevankeliumi tulee tutuksi.

Otto: Lähinnä pukin venailua.

Mikä on paras joululahja minkä olette toiselta ikinä saaneet?

Iina: Sain yhtenä jouluna Otolta maailman ihanimman rakkauskirjeen, joka oli ehkä kaikkein ihanin. Vaikka tykkään mä kaikista laukuista ja kirjoista ja muistakin.

Otto: Ehkä tämän vuoden yllättäjä, Cards Against Humanity-seurapeli hirveille ihmisille jonka Iina mystisesti onnistui repimään jostain. Vielä kun pelaamaan pääsisi.

Kuinka usein värjäätte hiukset? Onko teillä luottokampaaja vai värjäättekö itse?

Iina: Mä käyn Salon Pepe Åhmanilla, joka on mun pitkäaikainen yhteistyökumppani. En tee juuri itse omille hiuksilleni mitään radikaalia, paitsi ylläpidän sävyä oikeilla tuotteilla. Silloin kun en ole raskaana, käyn kampaajalla n. 2kk välein. Nyt olen raskausaikana ainoastaan raidoittanut hiuksia kaksi kertaa.

Otto: Iina leikkaa ja värjää mun hiukset aina kun musta siltä tuntuu.

Mikä on kengänkokonne?

Iina: 36 tai 37 kengästä riippuen

Otto: 42

Iina: Minkälaisista asioista et kerro blogissa, kerro esimerkkejä? Oletteko yhdessä päättäneet olla kertomatta jostain tietystä?

No en koskaan kerro mitään tarkkoja kuvauksia meidän päivistä tai aikatauluista etukäteen, ja harvoin muutenkaan ellei kyseessä ole joku päivä kuvina -tyyppinen juttu. Suurin osa meidän läheisistä pysyy myös pois blogista, ja heistä en myöskään kerro koskaan mitään sen suurempaa. Monista asioista puhun yleisellä tasolla, mutta en kerro kuitenkaan mitään henkilökohtaista. Esimerkiksi taloudesta puhun mielelläni, mutta en kuitenkaan kerro pankkitilin saldoa. Tai kirjoitan mielelläni vaikka rakkaudesta ja tunteista, mutta intiimiasiat eivät tosiaankaan kuulu blogiin. Lapsista olen kertonut yhä vähemmän henkilökohtaisia asioita sitä mukaa kun he kasvavat ja kehittyvät enemmän omiksi persoonikseen, enkä koskaan jaa tai ole jakanut lapsista mitään mikä voisi heidät oikeasti nolata tai haitata heidän elämäänsä jotenkin.

Otto: Unelma-autosi?

Autojen suhteen olen aika kaikkiruokainen, riippuu vähän mihin tarkoitukseen. Ariel Atom ja Tesla ovat tällä hetkellä aika korkealla. Mönkijän olen aina halunnut mutta sitä nyt ei ihan autoksi lasketa.

Otto: Koetko elämääsi ikinä liian julkiseksi, kun elämänne on blogin vuoksi niin avointa ja julkista?

En oikeastaan, olen todella passiivinen somen käyttäjä nykyään niin eipä nämä asiat minua kotisohvalla silmään pistä.

Otto: Mikä puhelin sinulla on?

Duunista saatu iPhone joku. Teknologiaintoni ei ole hiipunut mihinkään, on vain niin hyvä Asuksen tabletti tällä hetkellä ettei kiinnosta kahta samankaltaista laitetta ylläpitää. Apple on ihan kiva jos lähinnä soittaa ja käyttää WhatsApp.

Jos teidän tytöt haluaisivat teineinä alkaa bloggaamaan tai vloggaamaan (tai mikä nyt silloin olisikaan se ykkösjuttu, tällanen vastaava kuitenkin), antaisitteko luvan?

Iina: Antaisin kyllä, tietenkin ikää pitäisi olla ainakin sen verran kuin yhteisöpalveluiden ikärajat vaativat. Ja ainakin aluksi mä haluaisin tarkistaa minkälaista sisältöä jaetaan. Uskon että lapset saavat hyvät lähtökohdat siihen mitä on ok jakaa, kun he ovat pienestä asti seuranneet miten minä toimin somessa. Ja aion kyllä opastaa heitä siitä mikä on ok ja mikä ei. Toivon silti että kouluissa esimerkiksi lapset saisivat laadukkaampaa ja monipuolisempaa media- ja markkinointikasvatusta, koska niin monista varhaisteineistä ja vielä vanhemmistakin huomaa että heillä ei ole mitään hajua miten blogi- tai vlogimaailma esimerkiksi toimii, tai miten markkinointi niiden taustalla toimii, ja sitten tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä ja noloja tilanteita.

Otto: En näe ongalmana, Iina varmasti auttaisi alkuun/rajojen kanssa.

Miten vanhemmuus ja lapset on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin tai kaveriporukkaan?

Iina: Sellaiset ystävät ovat edelleen läheisiä, joiden kuuluukin olla. Paljon ollaan saatu myös uusia ihania ystäviä vanhemmuuden myötä. Toki se on vaikuttanut myös niin että sellaista ”aikuisten aikaa” on vähemmän ystävyyssuhteissa, mutta sitten taas on ollut ihana huomata miten ihania kummeja esimerkiksi meidän tytöillä on ja miten he ovat tyttöjä huomioineet ja viettäneet heidän kanssa aikaa.

Otto: Hyvästi. Oikeat kaverit jäi kun taas puolitutut vetäytyivät jonnekin taka-alalle. Jyvät akanoista jne.

Mitä mieltä olette siitä, että lapsille ”valehdellaan” joulupukista, hammaskeijusta ja muista vastaavista satuolennoista?

Iina: Kirjoitin joulupukkiasiasta joulukalenteriin postauksen josta käy hyvin ilmi suhtautumiseni kaikkiin satuolentoihin ja niistä lapsille satuilemiseen.

Otto: Se on ihan fine kunhan ei liian vanhana jatku.

Mihin haluaisitte matkustaa seuraavaksi?

Iina: Olen jo pitkään halunnut Tukholmaan, koska se on yksi mun lempikaupunkeja ja sinne on helppo lähteä ihan pientenkin kanssa! Ja toinen minne haluaisin viikonloppureissulle perheen kesken on Berliini, siellä oli huikeaa Oton kanssa mutta paljon jäi sellaista käymättä mitä haluaisin kokea lasten kanssa. Haluaisin myös myöhemmin tänä vuonna pidemmälle reissulle jonnekin lämpimään koko perheen kesken.

Otto: Berliinin voisi käydä uudestaa katsomassa lasten kanssa, tai vaihtoehtoisesti jonnekin lämpimään.

Halailetteko paljon toisianne ja lapsia?

Iina: No kyllä halitaan, ihan tosi paljon.

Otto: Kyllä.

Mitä arvoja haluatte antaa lapsillenne? 

Iina: Muiden kunnioittaminen on tärkeää, ja toisista välittäminen. Haluan opettaa tytöt rakastamaan ja välittämään, ja olemaan toisille kohteliaita. Haluan opettaa myös omanarvontuntoa ja tervettä itsensä rakastamista, sitä että he tietävät olevansa arvokkaita omana itsenään eivätkä anna kenenkään kävellä heidän ylitse. Toivon että he jatkossakin ovat oikeudenmukaisia ja rehellisiä, ja puuttuvat siihen jos huomaavat epäoikeudenmukaisuutta ympärillään. Kunnianhimo ja määrätietoisuus ovat myös musta hienoja juttuja, ja toivon että he rohkeasti tavoittelevat omia unelmiaan.

Otto: “Oikeat”, näin pähkinänkuoressa. En oikein osaa vastata tähän kirjoittamatta aiheesta kokonaista postausta.

Oletteko enemmän ylihuolehtivaisia vai rentoja vanhempia?

Iina: Mä olen varmaan aika rento, Otto on vähän ylihuolehtivaisempi. Molempia sopivassa suhteessa, veikkaisin. Tunnen kyllä meitä rennompiakin vanhempia koska joissain asioissa me ollaan vähän nipoja, esimerkiksi siinä että portaissa ei saa leikkiä ja sohvalla ei saa hyppiä. Toisissa asioissa taas ollaan tosi rentoja, lapset saavat pelata konsoleilla ja heillä on oma Wii ja meidän sängyllä saa hyppiä.

Otto: Vähän sekä että, riippuu mistä kyse. Yleisesti ottaen minä ehkä asetan enemmän rajoja, mutta vastapainoksi stressaan muista jutuista vähemmän.

Onko teidän suhdetta epäilty ja sanottu, että eroatte pian? Mitä vastaatte sellaisiin?

Iina: No ei oikeastaan enää moneen vuoteen, mutta alkuaikoina sitäkin enemmän. En mä vastaa mitään, jokainen saa luulla mitä ikinä haluaa, tärkeintähän on se että itse tietää mikä on totta.

Otto: Emme vastaa, kun ei kiinnosta.

Tuletteko toimeen toistenne sukulaisten ja kavereiden kanssa, onko teillä yhteisiä kavereita?

Iina: Tullaan tosi hyvin toimeen ja meillä on paljon yhteisiä kavereita. Monesta Oton sukulaisesta on myös tullut mulle tosi läheisiä ystäviä, ja myös toisinpäin. Kyllä mä uskallan väittää että meidän koko perheellä on kotoisa ja hyvä olo, matkattiin me sitten Ouluun mun suvun luokse tai Pk-seudulla Oton suvun luokse.

Otto: Tulemme ja on. Kutakuinkin jokaikinen “oma” kaveri on nykyään yhteinen kaveri, olemme onnistuneet ympäröimään itsenne hyvillä tyypeillä.

Viihdyttekö perheen kesken vai isommalla porukalla?

Iina: Riippuu tilanteesta. Jouluaattona on kivaa olla perheen kesken ja sitten taas monissa muissa juhlissa on ihanaa että on koko suku ja kaikki läheiset ympärillä. Toisaalta joskus kaipaan mun isoja sukujoulujakin, vaikka samaan aikaan rakastan meidän omia jouluperinteitä. Kummassakin on puolensa ja puolensa.

Otto: Sekä että. Yleisesti ottaen vietämme aikaa enemmän perheen kesken, mutta isompi porukka ei vierasta.

Otto: Mikä tekee Iinasta hyvän äidin?

Iinan rakastava ja huolehtivainen luonne. Hyvä sydän ja rautaiset hermot.

Iina: Mikä tekee Otosta hyvän isän?

Otto on täysillä läsnä lapsille, ja lapsista näkee että isin kanssa he eivät pelkää mitään. Otto on heille maailman suurin turva ja tuki, ja toivon että olen itse samanlainen. Otto ei koskaan unohda sanoa lapsille että rakastaa heitä, ja jokaikisen aamun Otto ja lapset aloittavat aamuhalilla. Otto ei ole sellainen jörö, vaan hän näyttää tunteensa selvästi ja osoittaa rakkauttaan.