Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.

Vihdoin on tullut aika palata kysymyspostauksen kysymyksiin! Hirmuisen suuret pahoittelut pitkästä tauosta vastauksissa, moni on ehtinyt kysellä niiden perään. Ekat vastaukset julkaistiin videolla YouTubessa, ja niitä piti seurata toinen video-osa, mutta nyt kävi niin, että vastaukset tulevat kirjallisena. Ollaan vastattu Oton kanssa kysymyksiin yhtä aikaa, erillisissä tiedostoissa jotka on liitetty yhteen. Eli ei nähty toistemme vastauksia ollenkaan! 

Millaista elämää teillä olisi ilman lapsia tai jos lapset olisi vasta harkinnassa.? Missä asuisitte, millaista arki olisi ja mitä tekisitte kahdestaan ym? Osaisitteko kuvitella?

Iina: Tosi vaikea kuvitella! En tiedä oltaisiinko me edes yhdessä tänä päivänä jos ei oltaisi saatu esikoista, koska kaikki se hyvä mitä elämässä tänä päivänä on, me ollaan luotu yhdessä, tietäen että meistä tulee perhe. Voi olla, että ei oltaisi yhdessä, ja oltaisiin vielä nykyäänkin ihan pihalla, että mitä edes halutaan tehdä elämässä. Tai sitten ei. Mut tällanen tosi hypoteettinen, että jos oltaisiin yhdessä ja taloudellinen tilanne olisi samanlainen kuin nyt, niin me varmaan asuttaisiin jossain ihanassa kaksiossa  tai kolmiossa ihan ydinkeskustassa, tehtäisiin sikana töitä, matkusteltaisiin kaikki lomat ja syötäisiin paljon ulkona. Ja mulla olis ihan järjetön vauvakuume.

Otto: Tähän kysymykseen on oikeastaan mahdotonta vastata. Olen aina ollut huono jossittelemaan, ja kun lapset on se syy miksi me oikeasti löysimme toisemme, en osaa yhtään sanoa missä oltaisiin, tai oltaisiinko edes.

Millaisia rahankäyttäjiä olette? Säästeliäitä vai tuhlailevia?

Iina: Sekä että. Me käytetään surutta rahaa tärkeinä pitämiimme asioihin, kuten ruokaan, kokemuksiin, lapsiin ja matkusteluun. Siksi me ollaan automatisoitu kaikki säästäminen, jotta loput rahat voi sitten hyvillä mielin käyttää tai olla käyttämättä. Aina palkkapäivänä ennen mitään muuta meiltä lähtee tietty osuus tuloista sijoituksiin ja säästötileille, ja jokaisesta korttimaksusta menee myös tietty osuus säästötilille. Sitten maksetaan kaikki laskut, ja loput voi sitten käyttää haluamallaan tavalla. Tällä tavalla rahaa kertyy koko ajan mukavasti talteen, eikä tarvitse pihistellä.

Otto: Sellaisia hybridimalleja. Kyllä meillä säästöön menee kokoajan, mut välillä on kiva vähän pistää haisemaan.

Onko elämänne oikeasti noin yltiöpositiivista, mitä blogi antaa ymmärtää vai onko blogitekstien takana tietoista only positive vibes -ajattelua?

Iina: Kirjoitin aiheesta keväällä postauksen, josta löytyy kattava vastaus!

Otto: Kyllä se on aikalailla sitä mitä blogissa on. Toki on asioita, ja tunteita, joita ei blogissa ilmaista, mutta ei niin paljoa että fiilis radikaalisti muuttuisi. Iina on oikeasti juuri niin positiivinen ihminen kuin blogi antaa ymmärtää.

Ärsyttävin kotityö mielestänne?

Iina: Keittiön siivous, koska sen joutuu tekemään niin monta kertaa päivässä. Onneksi Otto tykkää.

Otto: Imurointi. Aivan hirveää. Mä ylläpidän usein keittiön siisteyttä, ja lasten murusten takia mulla on aina esillä rikkaharja, ihan vaan ettei tarvi kahdesti päivässä kaivaa imuria esiin. Kyllä meillä imuroidaan, mutta itse kaivan sen esiin vasta kun on aivan pakko.

Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?

Iina: Toivottavasti säkin törmäsit keväällä mun postaukseen aiheesta. Eli kyllä, no enää meillä ei ole yösyöttöjä eikä taapero onneksi puklailekaan, mutta kyllä meilläkin menee asiat välillä pieleen. 😀

Otto: Herätään, vedetään, levitetään ja ei. En osaa sanoa mikä se “salaisuus” on, ja kyllä meitäkin joskus väsyttää. Ihmisiähän mekin ollaan. On vain jokseenkin turhaa jäädä vellomaan siihen negatiivisuuteen, terveisin realisti.

Mitkä on teidän bravuuri-ruoat keittiössä?

Iina: Nachos supreme, erilaiset padat, kanttarellikastike, aasialaistyyppinen uunilohi. Oton bravuuri on ainakin spydäri uusista perunoista mozzarellalla ja tomaatilla.

Otto: Iinan otettua mun toast skagenit, ja tehtyä niistä noin biljardi kertaa parempia, tein mä Herlevit ja aloin väsää burgereita.

Oletteko suunnitelleet jotain lomamatkaa lähiaikoina tai minne haluaisitte seuraavaksi matkustaa?

Iina: Ollaan suunniteltu, Tukholmaan tässä syksyllä, ja ensi vuonna olisi ihanaa käydä ainakin Italiassa ja Norjassa. Ja joku kahdenkeskinen pikku-reissu alkukeväälle on mietinnässä myös.

Otto: Ei nyt äkkisiltään, kun just käytiin Kreikassa. Vähän ollu puhetta että voitaisiin Tukholmassa käydä pitkästä aikaa, kunhan löytyisi vapaa viikonloppu.

Mun on pakko kommentoida tähän tässä vastauksia yhteen liittäessä, että OTTO! Ollaan puhuttu vaikka mistä reissuista, miten et muka muista vaikka lapsetkin höpöttää Italiasta joka toinen päivä!! 😀

Onko teillä tuotteita/tapoja, joilla helpotatte lapsiperhearkea?

Iina: On! Ruokakassipalvelut ainakin, ja yksi iso kauppareissu viikossa. Mutta tärkeintä on rento asenne, se helpottaa kaikkein eniten.

Otto: Vauvan kosteuspyyhkeet, eli “pyllypyyhkeet”. Aina. Niillä lähtee puurot pöydästä, kakat pyllystä ja maalit seinästä.

Käyttekö usein ulkona syömässä tai tilaatteko ruokaa kotiin?

Iina: Käydään vähän liiankin usein, ainakin kerran viikossa, ja joskus useamminkin. Varsinkin kesällä käytiin montakin kertaa viikossa jossain syömässä, ja tilattiin ruokaa kotiin. Onneksi nykyään kotiin saa tilattua muutakin kuin epäterveellisiä vaihtoehtoja. Tykätään sekä fine diningista, bistro-tyyppisistä ravintoloista että pikaruuasta. Viikonloppuna ollaan menossa brunssille Sandroon.

Otto: Aina sillointällöin. Joskus on kiva käydä ulkona, ja joskus ei jaksa laittaa ruokaa. Chalupa ja Rosso express ehdottomia kiireisten päivien pelastajia.

Käyttekö usein ruokakaupassa siten, että koko perhe on mukana?

Iina: Ei kovin usein, yleensä kerran viikossa.

Otto: Suurimman osan ajasta itseasiassa. Jos kyseessä on vain pieni täydennysreissu, hurautan minä yleensä lähikauppaan. Isot ostokset tehdään kuitenkin melkein aina koko porukan voimin.

Miten teillä arki-iltaisin on aikaa laittaa ruokaa, vai teettekö joka päivä jonkun 20 minuutin valmisaineisiin pohjautuvan ruuan? Kuinka usein teette ruokia, joista riittää syötävää usealle päivälle?

Iina: Meidän arki on tosi joustavaa, koska mä teen töitä pääosin kotoa käsin. Arkena on yleensä ihan hyvin aikaa laittaa ruokaa, ja ihan alusta asti itse, me ei syödä eineksiä kovinkaan paljoa, koska olen tosi tarkka lisäaineista.

Otto: Ruoanlaitto on meillä niin integroitua arjen ohjelmaan, että kyllä sille suurimman osan ajasta löytyy aikaa. Aktiivisessa puolessa tunnissa väsää nopeesti nuudeliwokin tai lasagnetten josta riittää myös huomiselle.

Kuinka usein siivoatte isommin ja pienesti?

Iina: Pienesti joka päivä, ja kerran tai kaksi viikossa vähän enemmän. Neljän viikon välein meillä käy siivooja, joka kuuraa joka nurkan ja imuroi.

Otto: Usein. Pienesti päivittäin ja isosti vähintään kerran viikossa, joskus parikin kertaa.

Millainen on lastenne ilta-aikataulu?

Iina: Seitsemältä kotiintuloaika isommilla, sitten hengaillaan yhdessä. Puoli kasin maissa aloitetaan iltapala, sitten pesut ja yökkärit, ja lopuksi rauhassa höpötellään ja luetaan kunnon iltasatu, taaperolle oma ja isoille tytöille oma. Suunnilleen kahdeksalta lapset menevät kaikki yhdessä nukkumaan.

Otto: Arkisin iltatoimet aloitetaan viimeistään kahdeksan aikaan, viikonloppuisin vähän rennompaa. Vähän lasten fiiliksen mukaan.

Onko teillä siivouspäivää tiettynä päivänä viikosta?

Iina: Ei ole, siivotaan silloin kun on hyvä hetki.

Otto: Ei ole, meillä on niin vaihtelevat aikataulut että siivotaan silloin kun ehditään. Jos jotain rutiinia hakee niin lelut kerätään ennen iltapalaa, ja keittiö siivotaan ruoan jälkeen.

Onko teillä omaa saunaa? Tykkäättekö saunoa ja kuinka usein yleensä saunotte?

Iina: On oma sauna, ja se on meille tärkeä paikka! Välillä saunotaan pari kertaa viikossa, ja välillä on viikkojen tauko. Ilman sitä ei osaisi olla, mutta ei sitä aina edes muista, ennen kuin iskee sellainen saunan kaipuu.

Otto: Sauna löytyy, ja on suhteellisen aktiivisessa käytössä. Nyt kesällä jäänyt helteiden takia aika nollille, mutta kyllä se viikon-kahden välein lämmitetään muun ajan vuodesta.

Tämä kysymys on hankala muotoilla, mutta omasta lapsuudesta muistan, että käytiin paljon kavereiden kotona leikkimässä ja ihan omatoimisesti sinne mentiin iltaisin. Onko tämä edelleen ihan yleistä, tai oletteko itse lapsuudessa näin toimineet vai onko tuo vain meidän ”maalaisten juttu”

Iina: Kyllä me kyläiltiin myös tosi paljon kavereilla, ja kyläilin ihan yksinkin, sekä kaverit meillä. Meidän lapset tekee ihan samaa, joka päivä ollaan naapureilla, tai naapurit meillä, tai sitten ovat pihalla. Kauempana asuvien kanssa sitten kuskaillaan vuorotellen me vanhemmat, ja monesti ajetaan koko perhekin kylään kaverille jos toisellekin.

Otto: Ei ole pelkästään maalaisten juttu, kyllä mekin tehtiin samaa kun oltiin lapsia. Meidän tytöillä on kavereita samassa taloyhtiössä, joten kyllä ne mielellään lähtee ulos kysymään lähteekö ne leikkimään. Pihapiiriä kauemmas ei tosin lapset ole saaneet mennä itsekseen vielä. 

Onko teillä jotain koko perheen suosikkileffaa?

Iina: Hmm! Tää on hyvä kysymys. Musta ainakin se Big Hero 6 oli ihan super hyvä leffa! Ja Onneli & Anneli -leffoista ollaan myös tykätty, ja Heinähatusta ja Vilttitossusta. Frozenkin oli hyvä ennen kuin tytöt katsoivat sen 757599303 kertaa.

Otto: Ei mitään mistä olisi absoluuttinen yhteisymmärrys, mutta Big Hero 6 on sellainen josta kaikki meillä tykkäävät.

Juotteko rasvatonta, kevyt- vai täysmaitoa, ja onko teillä mielipidettä tähän paljon puhuttaneeseen maitoaiheeseen (mikä on terveellisin)?

Iina: Ei ole mitään mielipidettä, yleensä ostetaan vapaan lehmän rasvatonta maitoa. Itse käytän maitoa lähinnä kahvissa, ja juon sitä yhden kupin päivässä, niin en usko että sillä on mun terveydelle kauheasti merkitystä.

Otto: En ota sen kummemmin kantaa tähän, kun en tiedä mikä on paljon puhuttanut maitoaihe, mutta hyllystä tarttuu mukaan laktoositonta vapaan lehmän rasvatonta.

Omistatteko paljon ns. turhaa tavaraa, jota vain on kertynyt kaappeihin tai varastoon?

Iina: Ei mun mielestä enää, paitsi nyt viimeisimmän vauva-ajan kaikki tarvikkeet. Ollaan vuosien varrella tietoisesti vähennetty turhan tavaran määrää sekä kaapeissa että varastossa.

Otto: Aina sitä jotain löytyy. Iinalla vanhaa sisustuskamaa, mulla teknologiaa ja piuhoja.

Onko teille ollut haittaa siitä, että teidän perhe on julkisesti esillä? Saatteko negatiivista palautetta? Onko teillä blogin asettamia paineita esimerkiksi lasten vaatetukseen ja kodin siisteyteen liittyen?

Iina: Ei ole ollut haittaa. Negatiivistakin palautetta toki tulee, ja myös täysin luokattoman asiatontakin välillä, mutta 99% on positiivista ja rakentavaa. En koe paineita vaatteista tai kodista, vaan puen lapset juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä, ja kotikin on ihan meidän näköinen, eikä kenenkään muun asettamien paineiden vuoksi sisustettu.

Otto: Pakko tunnustaa, että ei kyllä ole ollut haittaa. Ihan normaalia elämää me mun mielestä eletään. Toki se kamera on usein mukana, mutta ei koskaan häiriöksi asti. Ja onhan se kiva kun muistoja on sitten tallennettuna niin perkeleesti.

Koetteko raskaaksi blogin myötä tulevan negatiivisen kommentoinnin ja arvostelun?

Iina: Satunnaisesti joo, mutta yleensä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yritän aina miettiä mitä sen kommentin taustalla on, enkä vaan keskity siihen että tässä nyt joku haukkuu mua.

Otto: Ei ne mun elämään vaikuta, jätän tämän Iinalle vastattavaksi.

Onko ihmisten kommentointi muuttunut vuosien varrella? Tai suodattaako joku ulkopuolinen kommentit?

Iina: Ei oikeastaan, aika samantyyppistä se on edelleen. Oma suhtautuminen on muuttunut.

Otto: –

Onko teillä jotkut unelma-lomakohteet, jonne haluaisitte matkustaa tulevaisuudessa lasten kanssa?

Iina: Joo! Todellakin! Yhdysvallat kokonaisuudessaan kiinnostaa, mutta eniten Miami ja New York, sekä Hawaiji. Sen lisäksi ainakin Japani, ihan pakko päästä sinne. Australia kiinnostaa myös. Ja yksi mun iso haave olisi vierailla mun kummilapsen luona Zimbabwessa joskus.

Otto: Japani, koska olen massiivinen weeaboo.

Mihin unelmoitte nyt matkustavanne?

Iina: Seuraavat lomakohteet on varmaan Tukholma, Italia ja Lofootit Norjassa.

Otto: Italiasta ollaan puhuttu.

No nyt se muisti Italian T. Iina!

Jos teillä olisi nyt aikaa ja olisi pakko aloittaa joku uusi harrastus, mikä se olisi? Ei saa olla mikään mitä nytkin teette, esim. Iinalla valokuvaus ja Otolla pelaaminen.

Iina: Mä aloittaisin varmaan baletin.

Otto: Kamppailu- ja itsepuolustuslajit on aina ollut se mun juttu. Harrastin aikoinaan karatea pitkään, ja tykkäsin kovasti. Varmasti joskus aloitan taas jonkun lajin, sitten kun tosiaan on aikaa.

Kuvaako Otto teillä arkikuvia muuten kuin tarvitusti blogia varten vai hoitaako Iina myös blogin ulkopuolisen elämän kuvauspuolen?

Iina: Otto ottaa kyllä kuvia aina välillä ihan muuten vaan, mutta kyllä mä olen enemmän se kuvaajatyyppi. Polaroidilla Otto kuvaa enemmän.

Otto: Vähän hintsusti tajuan tarttua kameraan, osittain siksi että muistikortti on usein Iinan koneessa kiinni. Muistoja kännykän muistista löytyy kuitenkin runsaasti, ne vaan eivät ole blogikamaa, vaan nimenomaan arkikuvia.

Editoitko Iina kaikkia ottamiasi kuvia vai vain blogissa julkaistuja? Poistatko paljon kuvia ja säästät vain parhaimmat itselle?

Iina: Editoin kaikki mille on jotain käyttöä, eli editoin blogikuvat ja editoin ne kuvat jotka tilaan meille kotiin kuvakirjana tai paperikuvina, tai jotka lähetän sukulaisille.

Mihin tallennat kuvat? Tilaatko valokuvakirjoja tai teetkö vanhan ajan albumeita?

Iina: Tallennan kuvat sekä ulkoiselle kovalevylle, pilvipalveluun että paperikuviksi. Teen myös säännöllisesti valokuvakirjoja, ja niitä on kertynytkin meille jo useampi. Niitä on myös ihanaa tehdä lahjaksi.

Kiitos ihan superisti kysymyksistä teille kaikille, näihin oli niin hauskaa vastata! Seuraava osa on kirjoitettu jo valmiiksi, se on nimeltään VANHEMMUUS JA KASVATUS, ja se ilmestyy viikon kuluttua! Vastauksia saa kommentoida, yllättikö joku vastaus? Arrivederci <3

Me saatiin appiukolta viime jouluna joululahjaksi lupaus lasten ottamisesta yökylään, sekä hotelliyö ja ravintolaillallinen valitsemassamme hotellissa & ravintolassa. I know, ihan paras joululahja, vai mitä! Ajatus kieltämättä tuntui houkuttelevalta jo seitsemän kuukautta sitten kun se saatiin, mutta vasta tässä elokuussa musta alkoi tuntua, että voisin olla itse valmis olemaan erossa meidän taaperosta eka kertaa yön. Hän täyttää ylihuomenna puolitoista vuotta, ja me oltiin oltu viimeksi yö kahdestaan Oton kanssa syyskuussa 2016, eli melkein kaksi vuotta sitten.

Isoisän talo Kauniaisissa on kuopuksellekin oikein tuttu ja turvallinen paikka, jossa hän viihtyy vallan mainiosti. Mä en epäillyt sekuntiakaan, etteikö taapero pärjäisi yökylässä loistavasti. Ympärillä tutut rakkaat aikuiset ja omat siskot, joiden kanssa hänellä on aina turvallinen olo. Etukäteen juteltiin hänen kanssa yökylästä sen verran mitä nyt tuollainen 1,5v taapero ymmärtää, ja hän sanoi itsekin että ”kylään!”. Edellisenä päivänä käytiin laittamasa matkasänky & isojen tyttöjen sänky valmiiksi vierashuoneeseen ja hengailtiin ilta Kauniaisissa, jotta paikka oli ihan tuoreessa muistissa hänellä.

Silti tuntui niin haikealta jättää hänet eka kertaa ikinä yökylään, taas yksi iso askel ja eka kerta. Mulla valui kyyneleet silmistä aurinkolasien takana kun hänet jätettiin sinne, mutta hän vaan vilkutti reippaasti ja sanoi ”Heippa, puistooo kiikkaa!”. He siis lähtivät siinä samalla puistoon keinumaan, ja me lähdettiin sitten ajelemaan kohti Helsinkiä ja hotellia.

Me otettiin huone Jätkäsaaren Clarion Hotelista, ja vielä näköalahuone ysikerroksesta, josta näki ihanasti Helsingin keskustan ja kattojen yli. Alkuilta me vaan ajeltiin ja juteltiin ja nautittiin kahdenkeskisestä ajasta, ja sitten vietiin auto pois ja käveltiin keskustaan. Mentiin MASU Asian Bistro & Bariin syömään, ja voin suositella sitä täydestä sydämestäni! Ihan mielettömän herkullista ruokaa, ihana tunnelma ja niin kiva terassi upeana kesäiltana.

Mä otin alkupalaksi lohitatakia, ja Otto otti Burrata-mozzarellaa maailaisleivän ja marinoitujen tomaattien kanssa. Pääruuaksi mä otin ahventa, ja Otto otti Satay-kanaa. Juotiin ruuan kanssa herkullista Villa Wolf valkkaria, ja nautiskeltiin illasta ihan kaikessa rauhassa. Annokset olivat reilun kokoisia, eikä todella jäänyt nälkä. Tässä oli kyllä ravintola niin meidän makuun, koska ruuat olivat upeita ja laadukkaita ja tuoreita, mutta annokset kuitenkin reiluja ja rentoja. Ihan 5/5!

Illallisen jälkeen käveltiin vielä Kaisaniemen Sori Taproomin terassille yksille, ja istuttiin siinä pimeässä kesäillassa. Juteltiin, nautittiin toistemme seurasta ja kiireettömyydestä. Käveltiin puolen yön maissa takaisin hotellille nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Aivan ihana ilta, ja oli niin parasta kävellä lämpimässä kesäyössä ja katsella keskustan meininkejä.

Seuraavana aamuna mä heräsin tietenkin klo 6.45 niin kuin joka aamu, mutta onnistuin jopa tunnin loikoilun jälkeen vielä nukahtamaan puoleksi tunniksi. Lopulta heräsi siis 8.15 mikä on mulle ihan ennätys tällä hetkellä. Sen jälkeen oli niin levännyt olo! Mentiin käymään vielä aamulla hotellin aamiaisella, joka oli myös monipuolinen ja herkullinen. Nautittiin aamiainenkin terassilla ihanassa aamuauringossa, ja oli vaan niin hyvä fiilis. Treffit olivat sujuneet loistavasti, ja niin oli myös taaperon ensimmäinen yö yökylässä.

Mä vannotin laittamaan välillä viestiä taaperon kuulumisista, ja onneksi saatiinkin illan ja aamun aikana muutamat pikkuvideot ja kuvat hänen touhuistaan. Oli mennyt super hyvin eikä ollut kertaakaan ollut mitään ongelmaa. Unikin oli tullut melkein heti illalla, ja hän oli nukkunut läpi yön niin kuin kotonakin, ja jopa herännyt vasta 7.15, vaikka yleensä hän herää pilkun tarkkaan klo 6.45 joka ikinen aamu.

Tuntuu ihan kreisiltä, että tänään on ollut lauantai, kun tuo meidän kahdenkeskinen miniloma tuntui ihan viikonlopulta. Eilen aamulla tuotiin omat tavarat kotiin, ja sitten lähdettiin hakemaan lapsia. Mä unohdin vahingossa puhelimen kotiin, ja me vietettiin koko päivä Kauniaisissa, kun Oton serkku avovaimoineen tuli sinne kylään grillaamaan. Mulle tuli siis sellainen kymmenen tunnin pakollinen someloma, mikä ei haitannut ollenkaan. Oli aika rentoa olla koko päivä ilman puhelinta.

Olen kyllä hurjan kiitollinen ihanista ihmisistä ympärillä. Tämä miniloma teki niin hyvää, ja vaikka tuli ikävä lapsia, niin silti oli ihanaa viettää kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja vaan jutella, jutella ja jutella.

Me käytiin perjantaina muutaman tunnin treffeillä Oton kanssa, ja lapset olivat sen aikaa täällä mun tädin luona. Mentiin ensin herkuttelemaan Kauppuri 5:n hampurilaisilla. Istuttiin rennosti ja nautittiin Kesäburgereista. Juteltiin niitä näitä ja heitettiin läppää. Se, että on keskellä päivää aikaa vaan hengailla, syödä ja jutella täysin keskeytyksettä kahdestaan on vaan ihan parasta. Toki se onnistuu joskus kotonakin lasten ollessa kotona, jos vaikka lapset ovat jo syöneet ja pienimmäinen päiväunilla, mutta silloin siinä on aina se pieni riski, että hän herää tai lapsille tulee joku ”ongelma” kesken ruuan. Vaikka nautitaan siitä kahdenkeskisestä ajasta arjessakin aina kun sitä järjestyy (vaikka muutama minuuttikin), on niin luksusta päästä aina joskus treffeille ihan kunnolla.

Nyt kun kuopuskin on jo isompi, on helpompi lähteä treffeille. Viime aikoina ollaan päästy ainakin meidän mittapuulla melko usein deiteille, jopa useamman kerran saman kuukauden aikana. Meinasin ensin sanoa, että jopa kerran kuussa, mutta kun aloin tarkemmin miettimään, niin vastahan me juhlittiin Oton synttäreitä lasten mentyä nukkumaan tätinsä kanssa, ja viikkoa ennen sitä käytiin pienellä ajelulla kahdestaan, kun lapset olivat isoisänsä luona. Ei se ollut kuin lyhyt ajelu lähialueilla, mutta meille ne olivat treffit. Aina kun saa kahdenkeskistä rauhallista aikaa, ne on treffit meille. Ei treffien tarvitse olla mitenkään älyttömän ihmeelliset meidän mielestä, riittää kun pystyy keskittymään toiseen rauhassa ja juttelemaan.

Kauppuri vitosesta me jatkettiin pienellä kävelyllä ja jutustelulla, ja päätettiin sen jälkeen lähteä käymään kahdestaan mun mummun haudalla. Ei oltu käyty täällä Oulussa mun mummun haudalla hautajaisten jälkeen, vaikka Helsingissä olenkin aina muualle haudattujen muistomerkille vienyt mummullekin kynttilän. Haudalla käyminen ei ehkä ole se perinteinen treffipuuha, mutta se oli mulle tärkeää. Ja oli ihan hyvä, että käytiin siellä ensin kahdestaan, ennen kuin mennnään sinne lasten kanssa vielä ennen reissun loppua.

Haudalla käyminen nosti tunteet pintaan, mutta muuten treffit olivat iloa ja naurua täynnä. Juuri siksi mä rakastan Ottoa, että me voidaan mennä meidän treffeillä vaikka mun mummun haudalle. Ei ehkä se perinteisin treffi-tekeminen, mutta meille juuri oikea, juuri sillä hetkellä. Meille se voi olla ihan yhtä tärkeää parisuhdeaikaa, kuin vaikka yhteinen hotelliyö, tai se illallinen. Meidän ei tarvitse mahduttaa meidän treffejä mihinkään unelmatreffien muottiin, vaan voidaan tehdä juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä. Ja se on tärkeintä.

Sama pätee meidän avioliitossa muutenkin. Ei tarvitse ikinä ajatella sitä, mitä ”pitäisi tehdä” tai millaisia ”pitäisi olla”. Me ollaan vaan Iina ja Otto, ja tehdään kaikki meidän parisuhteen pohjalta, ei kenenkään muun. Meidän on ollut tavallaan alusta asti helppoa olla miellyttämättä ketään muita kuin toisiamme, koska meidän suhde alkoi niin epätavallisesti, ja aluksi juuri kukaan ei muutenkaan uskonut meihin. Siksi me ollaan opittu vaan tekemään toisemme onnelliseksi, ja olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat meistä tai meidän avioliitosta. Toimii!

Me ei ihan varmastikaan olla ainoita, jotka on tehnyt jotain ei-niin-perutreffijuttuja treffeillään. Joten ihan mielenkiinnosta: Mitkä on just sun epätavallisimmat treffit ja kenen kanssa? Jakakaa ihmeessä teidän kokemuksia!

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3