Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.

Kaupallinen yhteistyö Polarn O. Pyretin kanssa.

Tänään me aloitettiin taaperon kanssa pehmeä lasku päivähoitoon ja se aloitettiin ulkoilemalla. Eli oltiin aamu-ulkoilujen ajan päiväkodin pihalla, ja taapero sai siellä touhuta kaikkien muiden kanssa, mutta me vanhemmat oltiin mukana. Se sujui ihan mahtavasti. Siellä hän makasi vesilätäkössä kaivelemassa lapiolla, keinui isosiskonsa kanssa, haki leluja, jutteli opettajille ja kaivoi lumikasaa. Suurimmaksi osaksi ajasta hän ei edes huomannut, että me vanhemmat oltiin siellä pihalla myös.

Huomenna päästään taas ulkoilemaan ja käydään hetki leikkimässä sisälläkin, ennen kuin lähdetään taas kotiin. Parin päivän päästä vuorossa on vielä lounas ja päikkärit päiväkodissa, joiden ajan me vanhemmat odotellaan. Sitten on pehmeä lasku ohi, ja ensi viikolla alkaa sitten ihan oikea päivähoito. Tämä on tosi hyvä tapa totutella päiväkotiin, kun saa rauhassa tutustua päiväkodin rytmiin ja tapoihin. Samalla tavalla totuteltiin aikanaan myös esikoisen ja keskimmäisen kanssa, jotka muuten aloittivat päivähoidon päivälleen neljä vuotta sitten samassa paikassa.

Disclaimer! Hanskattomat kuvat on otettu +8 asteen lämmössä ja oltiin näissä kamppeissa vain kuvien oton ajan. Eli n. 3min. 

Täällä Helsingissä kelit on just nyt todella arvaamattomat. Lumi sulaa nopealla vauhdilla, asteet ovat kunnolla plussalla, mutta maa on vielä kylmä. Tavallaan on jo välikausikeli, mutta meillä on vielä silti topat käytössä, koska on nopeampaa pukea vähemmän kerroksia ja yksi paksumpi vaate päällimmäiseksi. Mutta pian se välikausi jo tulee sieltä, ja nyt mä kirjoitinkin kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa listaa siitä, mitä varusteita taapero tarvitsee päiväkodin aloitukseen (näin lähestyvään välikausiaikaan). Toki näissä on päiväkoti-, vuodenaika- ja paikkakuntakohtaisia eroavaisuuksia, mutta tällä listalla pääsee ainakin hyvään alkuun.

Me saimme kuopukselle kaikki tarvittavat välikausivarusteet tähän kevääseen PO.Pista, joka on ollut meidän luottomerkki päiväkotivarusteissa jo vuosien ajan (ks. allaolevat kuvat v. 2014 & 2015).

Mitä ulkovarusteita lapsi tarvitsee mukaan päiväkotiin välikausivuodenaikaan (eli kevät & syksy)?

Kuorivaatteet

Tärkeää on laadukkaat kuorivaatteet, eli hyvällä vesipilarilla varustettu hengittävä haalari tai kuoritakki ja kuorihousut. Taaperolle usein haalari on helpompi pukea itse, mutta jotkut tykkäävät ennemmin takista ja housuista. Meillä on ollut taaperoikäisillä molempia käytössä, riippuen siitä, kummasta vaihtoehdosta lapsi on itse tykännyt enemmän. Tänä keväänä käytössä on taaperolla Polarn O. Pyretin suloisen pinkki kuorihaalari, jonka taapero valitsi ihan itse. Polarn O. Pyretin kuorihaalarissa on vesipilariarvo 10 000, täysin teipatut saumat ja se on täysin tuulenpitävä sekä hengittävä. Haalarissa on säädettävä vyötärö ja vaihdettavat jalkalenksut, sekä pitkä vetoketju toiseen lahkeeseen alas asti, joka helpottaa pukemista. Pienempien koossa vetoketjuja on vielä kaksi, mutta me otettiin vielä hieman reilu koko 98, joka luultavasti menee sitten myös syksyllä.

Kuorihanskat & lapasia/sormikkaita

Vedenpitävät hanskat, jotka pitävät kädet lämpimänä leikissä kuin leikissä. Lämpimämpiin ja kuivempiin päiviin on ihan hyvä olla myös sormikkaat tai lapaset.

Sadevaatteet

Vaikka kuorivaatteissa on yleensä parempi vedenpitävyys ja hengittävyys kuin sadevaatteissa, monet päiväkodit silti toivovat erikseen sadevaatteita. Tämä kannattaa varmistaa ihan päiväkodista. Sadevaatteita kannattaa kaupassa sovittaa välikausivaatteiden päälle, sillä niin ne usein puetaan. On tärkeää, että lapsi pystyy kuitenkin liikkumaan, eikä joudu seisoskelemaan vaan puupökkelönä pihalla vesikelillä. Me valittiin Polarn O. Pyretin sadevaatevalikoimasta aivan hurmaavan suloinen tummansininen pilkullinen sadetakki, sekä keltaiset henkselilliset sadehousut.

Sadehanskat

Meiltä nämä löytyivät jo valmiina, mutta Polarn O. Pyreteissä on ihania ja tosi laadukkaita sadehanskoja tähän kevääseen. Monet taaperot rakastavat vesileikkejä (ainakin meidän).

Välikerros kuori- ja/tai sadevaatteiden alle

Tähän suosittelen ehdottomasti merinovillaa! Merinovilla pitää lämpimänä ja kuivana ja hengittää hyvin. Polarn O. Pyretin merinovillavaatteet on todella laadukkaita ja pitkäikäisiä, meillä esim. on edelleen taaperolla käytössä sama villasetti, joka otettiin käyttöön 9kk iässä. Alkuun settiä käytettiin lahkeet ja hihat käärittynä, ja edelleen se menee kokonaan avattuna. Ollaan pesty ne miljoona kertaa, kun taapero on kaatanut niille ties mitä, mutta edelleen ovat nypyttömät ja siistit, kuten tuosta hieman alempana olevasta takki- ja harmaat villahousut -kuvasta näkyykin.

Merinovillalle vaihtoehtona on Polarn O. Pyretillä myös Windlfleece (jonka ympäristöystävällistä konepesua varten voi ostaa Guppyfriend -pesupussin). Lisäksi hyvä vaihtoehto on kevyttoppatakki, jonka voi kylmemmillä ilmoilla pukea kuorivaatteiden alle. Näissä kuvissa, joissa taaperolla on kuorihaalari, on hänellä myös kevyttoppis siellä alla. Se menee hyvin myös ihan vain yksinään esim. kaupunkitakkina. Pinkkiin hullaantunut taaperomme valitsi itse myös kevyttoppatakin värin, sen piti ehdottomasti olla pinkki.

Gore-tex -kengät tai muut vedenpitävät välikausikengät

On tärkeää, että jalat pysyvät kuivana kevätsäällä. Vedenpitävät välikausikengät on tosi hyvä olla, vaikka kesällä käyttäisikin mieluummin perus lenkkareita tai ballerinoja.

Kumisaappaat

Kumisaappaat on ainakin meidän päiväkodissa metsäretkillä pakolliset. Polarn O. Pyretin kumisaappaat on valittu esim. Loppi.Se -sivun testissä kaikkein parhaiksi, eikä ihme. Ne ovat sopivan kevyet, helppo lapsen itse pukea jalkaan ja niissä on hyvät ja pitävät pohjat. Meillä on ollut toisenkin merkin kumppareita, jotka esim. näin kevään jäällä ovat liian liukkaat. Näissä PO.Pin saappaissa on hyvin kuvioitu pohja, jonka ansiosta lapsi ei liukastu niin herkästi. Taapero valitsi itse tummansiniset raitakumisaappaat.

Lämmin pipo ja kevyempi pipo

Kevääseen meillä on Polarn O. Pyretin heijastava resoripipo, sekä viime kevään turkoosiraidallinen puuvillatrikoosetti. Heijastavat uutuuspipot ovat siis kauttaaltaan heijastavia ja niitä saa useassa eri värissä.

Kaulahuivi

On tärkeää suojata kaula hyvin, sillä kevättuuli on arvaamaton. Tähän sopii hyvin esim. trikoinen tuubihuivi.

Siinäpä ne tärkeimmät ulkokamppeet. Meillä on hyvin kaikki hanskassa tällä hetkellä, mikä on ihanaa. Polarn O. Pyretillä on tällä hetkellä meneillään tarjous, että kuoritakin ostaja saa kuorihousut puoleen hintaan. Aika loistava alennus siis arvokkaasta setistä! Kuoritakeissa ja -housuissa on aivan herkulliset värit!

Lopuksi kasasin vielä muistilistan kokonaisuudessaan siitä, mitä taaperolla olisi hyvä olla päiväkotia varten.

MUISTILISTA: MITÄ LAPSI TARVITSEE PÄIVÄKOTIIN

Sisätossut

Reppu

Vaihtovaatteita reppuun (alusvaatteita, sukkia, päikkäriasu, puhdas paita ja housut/sukkahousut)

Nimikointitarroja (kaikki mahdollinen on hyvä nimikoida, esim. tarramonsterilla on loistavat tarrat tähän tarkoitukseen)

Oma unilelu tai muu tärkeä juttu, jonka kanssa uni tulee paremmin

Aurinkolasit & aurinkovoide keväämmällä 

Vesipullo

Kuorivaatteet ja hanskat

Sadevaatteet ja hanskat

Vedenpitävät kengät

Kumisaappaat

Pipo ja huivi

Kuva perheestä 

Tuo viimeinen kohta, kuva perheestä, on musta aivan ihana juttu. Ainakin meidän päiväkodissa lapsilla on oman naulakkopaikkansa kaapin ovessa oma kuva ulkopuolella ja sisäpuolella sitten vanhempien tai koko perheen kuva, jota voi katsella aina, jos ikävä yllättää. Me valitaan yhdessä taaperon kanssa hänelle mieluisa kuva, joka viedään hänen oman kaappinsa oveen.

Me ollaan aika innoissamme tästä aloituksesta kaikki, varsinkin kun tämä päivä meni  niin hienosti. Tsemppiä hurjasti kaikille, joilla päiväkodin aloitus on lähiaikoina edessä! Pssst! Kannattaa käydä osallistumassa mun instagramin puolella (@iinalaura) arvontaan, jossa voi myös voittaa haluamansa kuoritakin tai kuorihaalarin!

Tuleeko teillä jotain muuta mieleen, mitä lapsi tarvitsee mukaan päiväkotiin? Millaiset varusteet te olette kokeneet kaikkein kätevimmiksi pienten lasten päiväkotiulkoilussa?

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä. 

Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia

Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23,  ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia

– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.  

Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.

Kaikki alkoi järkytyksestä

Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.

Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.

Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.

– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.

– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.

Migreenit & raskausmyrkytys

Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.

– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.

Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.

– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.

Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.

Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.

– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.

Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa

Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.  

– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.

Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.

Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.

– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.  

Arjesta oppii selviämään

Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.

– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.

Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.

– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.

Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.

– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.

Vauva-arki on palkitsevaa

Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:

– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.

Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.

Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.

– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.

Paluu työelämään

Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.

– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.

Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.

– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.

Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.  

– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.

Emilian terveiset tuleville vanhemmille:

– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.

Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.

Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.

Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3 

Eilisen ajopäivän ja touhun täyteisen hiihtolomaviikon jälkeen me päätettiin viettää tänään ihan vaan kotipäivää. Oltiin kaikki sen tarpeessa, että saa vaan olla. No, kaupassa käytiin aamupäivällä tekemässä viikoksi ruokaostokset. Siksi mulla vielä oli farkut jalassa näissä kuvissa, mutta sitten vaihdoin minäkin yökkärihousuihin ja chillailtiin koko päivä rennosti. Mä en osaa lähteä verkkareissa kauppaan vieläkään, mutta treenitrikoissa pystyn. Nyt mulla oli kuitenkin kaikki ne pesussa, niin ahtauduin aamulla farkkuihin. Onneksi nämä on mun mukavimmat farkut, tuntuu melkein verkkareilta jalassa.

Vuokrattiin Pikkujalka-elokuva, herkuteltiin poppareilla ja penkkarikarkkien jämillä (siis niitä on vieläkin ihan tuhottomasti jäljellä vaikka otettiin ne mukaan Ouluun), pelattiin muistipeliä, syötiin pastaa ja luettiin kirjoja. Täydellistä rentoa tekemistä koko perheelle. Pikkujalka me käytiin jo syksyllä katsomassa kutsuvierasnäytöksessä isojen tyttöjen kanssa, mutta se oli niin symppis ja hauska, että haluttiin näyttää se myös Otolle ja kuopukselle. Tykkäsivät muuten molemmat siitä! Siinä on ihanat musiikit ja tarina ja meidän perheelle ainakin kolahti ihan täysillä, voin katsoa vielä kolmannenkin kerran.

Välillä tällaiset kotipäivät tekee niin hyvää. On ihana nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta välillä hauskinta on olla vaan sohvalla koko perhe. Tänään oli juuri sellainen päivä. Onneksi lapsetkin tykkäsivät ideasta, ja taisivat nauttiakin siitä, että ei tehty mitään sen ihmeempää.

Huomiseksi meillä on suunnitelmissa brunssi keskustassa ja illalla ajateltiin keksiä vielä jotain hauskaa, joku viimeinen loppuhuipennus hiihtolomalle. Ehkä leffaan tai uimaan, tai sitten luistelemaan, jos on tarpeeksi kylmää. Täytyy vähän jutella vielä minien kanssa, että mikä olisi kaikkein mieluisinta. Sitten alkaa taas arki ja ihan uudet kujeet, sillä maanantaina me aloitetaan taaperon kanssa päiväkotiharjoittelu. Niin jännittävää!

Jos joku on muuten odotellut jo ihanat erilaiset perheet -sarjan seuraavaa osaa, niin huomenna klo 21.oo ilmestyy! Kannattaa silloin siis kurkata tänne blogiin. Mä olen ihan super innoissani tästä tokasta osasta, koska perhe oli niin ihana (niinkuin ekakin). Musta myös tuntuu, että nyt tokalla kerralla tämä kirjoitusprosessi oli itselleni helpompi, kun kyseessä ei ollut se jännittävä ensimmäinen kerta. Ekalla kerralla mua jännitti ihan hirveästi tehdä jotain uutta, ja toki mua nytkin jännitti se, että tykkäähän perhe siitä, mitä olen kirjoittanut. Mutta muuten ei jännittänyt enää niin paljon, enemmänkin on sellainen innostunut ja kutkuttava fiilis! Mutta huomenna siis, klo 21.00!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tykkäättekö tekin pitää välillä kotipäiviä? Mikä lasten / koko perheen leffa on viime aikoina ollut teistä hyvä? 

Meillä oli aivan ihana hiihtoloma varsin talvisissa maisemissa. Vaikka alkuviikosta Oulussakin jo lämpeni ja luisteltiin plus-asteilla, loppua kohden päästiin hytisemään 20 asteen pakkasissa eka kertaa tälle talvelle. Niiden jälkeen Helsinkiin viikonlopuksi luvatut +4 astetta tuntuvat varmaan suunnilleen kesältä.

Me päästiin Oulussa tekemään kaikkea talvista. Lapset kävivät poroajelulla, ratsastamassa ja suuressa pulkkamäessä, ollaan luisteltu yhdessä koko perhe ja leikitty leikkipuistossa jäätävässä viimassa, mutta upeassa auringonpaisteessa. Lisäksi ollaan vietetty paljon aikaa meidän läheisten kanssa, juuri niin kuin suunniteltiinkin. Ja pääsin myös sinne saunaan, aivan niin kuin toivoinkin. Kertakaikkisen ihana reissu, joka me kuvattiin myös videolle. Pääsette meidän mukaan Ouluun ensi viikolla, kunhan saan videon editoitua valmiiksi. Materiaalia kertyi satoja klippejä viikon aikana, niin siinä on vähän hommaa niitä läpikäydessä.

Näiden reissujen jälkeen on aina niin haikea olo, että ei tiedä miten päin olisi. On raastavaa, kun suunnilleen puolet elämästä on aina 600km päässä. Vaikka ikävä on välillä ihan hirveä, on toisaalta niin onnekas, kun on ihana perhe ja ystävät kahdessa paikassa, kaukana toisistaan tai ei. On onnekasta, että on ihmisiä keitä ikävöidä. Onnekas olen myös siinä, että Ottokin haluaa viettää aikaa Oulussa ja nauttii siellä olemisesta yhtä paljon kuin minä. Monesti se onkin Otto, joka Helsingissä toteaa, että olispa nyt just ihana ajaa vaan Ouluun viikoksi.

Me ollaan näiden vuosien aikana leikitelty ainakin tuhat kertaa sillä ajatuksella, että muutettaisiin joskus Ouluun. Mutta eihän se ratkaisisi mitään. Sitten olisi se toinen puoli elämästä taas 600km päässä. Kummassa tahansa asutaankin, aina saa ikävöidä. Paras ratkaisu olisi varmaan se SpaceX:n HyperLoop -tyhjiöputki, niin pääsisi edes moikkaamaan vähän nopeammin ja ekologisemmin vaikka joka viikko. Mutta sitä taitaa joutua odottelemaan vielä jonkin aikaa (jos ei ikuisesti), niin nyt on tyytyminen tähän. Nykyisin sentään on videopuhelut ja muut, silloin kun minä olin pieni niin me soiteltiin vaan lankapuhelimella mummun ja papan kanssa.

Tänään tultiin illalla takaisin Oulusta kotiin, ja täytyy kyllä taas olla kiitollinen siitä, miten hienosti matka sujui koululaisen, viisivuotiaan ja taaperon kanssa. Tyypit ovat niin tottuneita matkusteluun, että ne matkat menevät yleensä hyvin ilman sen suurempia kriisejä tai yllätyksiä. Niin myös tänään. Parasta oli kun ajettiin kotipihaan, niin isommat tytöt ihan ekana sanoivat taaperolle, että ”Sinä jaksoit niin hienosti koko matkan, me ollaan niin ylpeitä sinusta!” ennen kuin me aikuiset ehdittiin sanoa mitään. Siinä sai tippa linssissä kehaista kaikkia kolmea itsekin. Ihanat typpit!

Nyt on ihanaa olla kotona, ja nautitaan vielä viikonlopun ajan lomafiiliksistä lasten kanssa. Sitten onkin aika palata rytinällä arkeen, ensi viikko on täynnä touhua ja toimintaa! Viikonloppuna päästään vielä viettämään perheenjäsenen synttäreitä, mutta huomenna aiotaan ottaa vaan iisiä koko päivä, vuokrataan ehkä leffa ja syödään jotain super hyvää mutta älyttömän helppoa ruokaa. Mikähän sellainen olis?

PS: Käykää kurkkaamassa mun instatilillä mun top3:t kaikesta mahdollisesta. Ja saa vielä lähettää top3-kysymyksiäkin! Storiesissa tällä hetkellä mm. kolme parasta vitsiä, taaperon parhaita juttuja ja mun inhokkiruuat. Ja ainakin 50 muuta top3:a, joita multa kysyttiin!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3