En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Offerillan kanssa.

Me tykätään tehdä porukalla paljon kaikkea, ja käydään ainakin useamman kerran kuukaudessa jossain koko perheen aktiviteetissa. Joskus sisäleikkipuistoissa, kylpylöissä, huvipuistossa tai vaikka ihan vaan ravintolassa syömässä. Se piristää arkea kun tekee yhdessä kaikkea hauskaa, ja lapset rakastavat uusia kokemuksia, ja koko perheen yhteistä aikaa. Meillä on nykyään kolme lasta, kuten kaikki varmasti tiedätte (heh), ja se tarkoittaa sitä, että meidän perheeseen kuuluu viisi henkeä. Vaikka yksivuotiaasta ei joka paikassa menekään vielä täyttää hintaa, on fakta se, että viisihenkisen perheen rannekkeisiin tai pääsylippuihin saa uppoamaan sievoisen summan rahaa, varsinkin jos niitä ostaa usein.

Me rakastetaan kyllä olla kotonakin, mutta silti sellainen jatkuva kotona möllöttäminen ei tunnu meidän perheelle sopivalta vaihtoehdolta. Aktiivisuus ja kokemukset on meidän juttu, eikä missään vaiheessa olla ajateltukaan jämähtää kotiin, oli meitä monta tai ei. Me halutaan elää meidän näköistä arkea, ja siihen kuuluu yhteinen puuhastelu ja uusien paikkojen tutkiminen. Me ollaan valmiita panostamaan yhteiseen tekemiseen paljon, niin aikaa kuin resurssejakin, mutta joskus ei haittaa päästä edullisemmin. Siksi mä usein kurkistan Offerillan valikoiman ennen kuin päätetään mitä tehdään.

Koska ollaan aika spontaaneja meille ei välttämättä ole väliä, mitä se yhteinen tekeminen on. Etsitään usein inspiraatiota, ja nimenomaan uusia paikkoja. Monesti tsekkaan Offerillan sivut perjantai-iltana ihan ex tempore, kun mietitään mitä tehtäisiin yhdessä vaikka lauantaina. Sieltä ollaan löydetty pari uutta ravintolaa, käyty sitä kautta sekä unelmatreffeillä aikuisten kylpylässä että vietetty yhteistä perheaikaa Flamingossa. Offerillalla on melkein aina pakettitarjouksia erilaisiin sisäleikkipuistoihin, ja nyt viimeksi käytiinkin juuri Hoplopissa yhdessä. Se nyt ei ollut ehkä uutta tekemistä, mutta sitäkin hauskempaa.

Offerillan sivuilla on paljon erilaisia diilejä myös yhteisen tekemisen lisäksi suurilla 50-90% alennuksilla. Sieltä voi ostaa diilejä ravintoloihin, autokorjaamoihin, kauneushoitoloihin, kuntosaleihin ja moniin muihin arjessa tai juhlassa tarpeellisiin palveluihin. Just nyt siellä olis tarjolla esimerkiksi wakeboardausta Helsingissä, muuttopalvelua ja hemmotteluhoitoja äideille äitienpäivälahjaksi. Tänään ehtii vielä ostaa mieleenpainuvan äitienpäivälahjan hyvällä alennuksella, ja itseasiassa ehtii vielä sunnuntainakin jos iskee lahjapaniikki, koska Offerillan lahjakortit tulee suoraan sähköisenä!

Palvelulahjakorttien lisäksi myynnissä on myös tuotteita. Mun mielestä Offerillan diilit madaltavat kynnystä tutustua uusiin juttuihin, ja toki niiden avulla voi säästää myös vanhoista tutuista suosikeista. Alueellisia palveluita on myynnissä Pääkaupunkiseudulla sekä Turun, Tampereen, Jyväskylän ja Oulun seuduilla. Tilaamalla Offerillan uutiskirjeen pysyy helposti kärryillä uusista tarjouksista ja palveluista.

LUKIJAKILPAILU: VOITA 70€ LAHJAKORTTI OFFERILLAAN

Tilaa Offerillan uutiskirje ja osallistu arvontaan kommentoimalla postausta! Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, ja kerro kommentissasi mitä sinä haluaisit tehdä Offerillan lahjakortilla. Osallistumisaikaa on 18.5. klo 22.00 asti ja arv onnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

ALEKOODI:

Koodilla imahuman10 saatte 10% alennuksen Offerillan tarjouksista! Nyt on siis vieläkin edullisempaa kokeilla uusia tai vanhoja juttuja. Alekoodi on voimassa 31.5.2018 asti.

Aurinkoista ja ihanaa päivää kaikille <3

Tänään mun blogi täyttää seitsemän vuotta, ihan uskomatonta! Seitsemän vuotta sitten tänä päivänä naputtelin ensimmäiset lauseet bloggerin blogipohjaan, ja painoin ”julkaise”. Tänään mun blogi on ekaluokkalainen, koirien iässä jo keski-ikäinen. Kaiken koetun perusteella luulen, että blogini on lähempänä sitä keski-ikää kuin ekaluokkaa, sillä blogi-ikä taitaa olla vähän erilainen kuin ihmisten ikä. Uusia blogeja syntyy edelleen uskomatonta tahtia joka päivä, ja yksi vuosi blogimaailmassa voi muuttaa koko alaa todella paljon. Enää en kuitenkaan sanoisi, että vaikuttajamarkkinointi on Suomessa lapsen kengissä. Meillä on täällä ihan mahtavan suuri ala ja yhteisö, jossa puhalletaan yhteen hiileen, ja kehitetään alaa koko ajan läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi ja tekijöidensä näköiseksi.

Siinä missä te näette täältä sen konkreettisesti mitä olen näiden seitsemän vuoden aikana oppinut, mä itse taas tunnen sisälläni sen henkisen kasvun, jonka olen bloggaajana käynyt läpi. Ne tuhannet tähän blogiin upotetut tunnit ovat muokanneet mun arvomaailmaa, ajatuksia, toiveita ja tavoitteita ihan siitä ekasta päivästä lähtien. Vaikka sisimmältäni olen sama ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, on ymmärrys ihmisiä, elämää ja valintoja kohtaan kasvanut hurjasti. Siitä kuuluu kiitos teille mun mahtavat, tiedostavat, fiksut, ihanat, empaattiset, rohkeat seuraajat. Teidän kanssa on tänäkin vuonna vaihdettu yli 12 000 ajatusta pelkästään täällä blogin kommenttiboksissa, puhumattakaan niistä sadoista viesteistä joita joka viikko vaihdamme Instagramissa ja muissa somekanavissa.

Blogi on mulle kuin peili johon katsoa, se kertoo kyllä kuinka menee. Te ihmiset siellä ruutujen takana kerrotte mulle kun on aihetta juhlaan, ja sanotte suoraan kun joku ei ole mennyt ihan putkeen. Omien ajatusten kirjoittaminen on uskomattoman terapeuttista, mutta usein myös pelottavaa. Jokaista sanaa kirjoittaessa pelottaa, että se sana onkin väärä, ja särähtää jonkun korvaan. Olen kuitenkin oppinut erottamaan, milloin joku sana särähtää vain ärsyyntymisen ilosta, ja milloin mulla on oikeasti kehityksen paikka. Vaikka edelleenkin onnistun joskus päästämään sammakoita suustani, tapahtuu sitä huomattavasti harvemmin nykyään, kuin seitsemän vuotta sitten.

Olen oppinut olemaan provosoitumatta, ja reagoimatta kaikkeen. Olen tunnistanut sen, että tärkeintä on, että itse olen rehellinen, ja rohkeasti oma itseni. Minä tiedän kuka olen, ja niin tietää jokainen muukin jolla on mulle merkitystä. Olen oppinut sanomaan vain sellaisia asioita, joiden takana voin seisoa.

Yksi hienoimmista taidoista jonka olen oppinut, on taito ottaa muut ihmiset huomioon kun kirjoitan. Tiedättekö, kun joku stereotypioita viljelevä tyyppi sanoo, että ”no ei kaikkia vaan voi ottaa huomioon, menisi ihan hankalaksi sellainen kirjoittaminen, eikö täällä uskalla sanoa enää mitään” niin mä tiedän että se on väärässä. Mä tiedän, että on mahdollista puhua vaikeistakin asioista niin, että ei loukkaa vähemmistöjä, tai ketään muutakaan. Siitä olen ylpeä, sillä niin sen pitää ollakin.

Pilkutusta sen sijaan harjoittelen edelleen, ihan joka päivä, vaikka nekin on varmasti mahdollista oppia. Pyrin aina kirjoittamaan niin hyvin kuin osaan, mutta pilkut on mun ikuinen kompastuskivi.  Aina silloin kun löydän jostain sopivan ekstrahetken, mä käyn kertaamassa pilkkusääntöjä, jotta osaisin paremmin. Nopeasti ne kuitenkin unohtuvat, ja varsinkin silloin kun kirjoitan ajatusten virtaa ja naputtelen hullua tahtia, saattaa pilkkuvirheitä tulla paljonkin.

Yritän parhaani, mutta kun mietin arjen prioriteetteja, eivät pilkut ole siellä ykkössijalla, ja tämänhetkisessä arjessa ei juurikaan niitä ekstrahetkiä ole. Silloin joskus kun saa sen hetken rauhallisen minuutin, ei ekana tule välttämättä mieleen, että ”kertaanpa pilkkusäännöt tähän väliin”, vaan saatan vaikka ihan istahtaa alas ja soittaa äidille. Ja se on ihan fine, sillä tärkein näiden vuosien aikana opittu asia on armollisuus itseä kohtaan. Kyllä mä nykyään pilkutan ainakin paremmin kuin seitsemän vuotta sitten.

Armollisuus itseä kohtaan äitinä, yrittäjänä, puolisona ja bloggaajana. Se on hemmetin tärkeää. Kun koittaa se hetki, jolloin ei vaan löydy mehuja jonkun asian tekemiseen, niin sitten mä en väkipakolla ala sitä tekemään. Ennen olisin tehnyt, tai ainakin tuntenut järkyttävän huonoa omaatuntoa lykkäämisestä tai tekemättä jättämisestä. En enää. Tunnistan omat rajani, ja tiedostan kuinka tärkeää on pitää omasta jaksamisesta huolta.

Aina joskus kysytään, että tuntuuko näin monen vuoden jälkeen, että kaikki olisi jo sanottu? Voin vastata sekuntiakaan epäröimättä, että ei tunnu. Päin vastoin. Mitä enemmän tätä teen, sitä enemmän mulla on sanottavaa. Nytkin mulla on pitkä lista ideoita valmiina, jotka odottavat vaan sopivaa hetkeä tulla toteutetuksi. Mä rakastan kirjoittaa ja kuvata, ja löydän inspiraatiota ihan joka puolelta. En usko että se on ihan äkkiä muuttumassa mihinkään, päin vastoin. Musta tuntuu, että se silmä nähdä kiinnostavia aiheita ja kehittää postauksia ohikiitävistä ajatuksista kehittyy koko ajan, mitä kauemmin tätä tekee.

Jotenkin niin hullua ja ihanaa, että blogi, joka lähti siitä kun odotin esikoistani, on nyt paikka, josta hän itse voi käydä lukemassa millaista odotus on ollut, mitä hän on puuhannut vauvana, ja kuinka hän on pukenut villasukkia innoissaan jalkaan yksivuotiaana. Tämä on niin arvokas muistojen kirja meidän koko perheelle, että ei sitä voi sanoin edes kuvailla. Olen onnellinen siitä, että esikoinen on innoissaan kaikesta, mitä ollaan täältä blogista yhdessä luettu. Hänestä on mahtavaa nähdä lapsuuskuvia, ja lukea tarinoita ja ajatuksia.

Haluan kiittää teitä kaikkia kuluneista seitsemästä vuodesta täydestä sydämestäni, ja toivon antoisia vuosia myös tulevaisuuteen! On ihan mielettömän suuri etuoikeus saada tehdä työksi sitä mitä rakastaa. Mun blogilla on vuodesta toiseen poikkeuksellisen sitoutunutta ja osallistuvaa lukijakuntaa, ja oon suuri kunnia saada tehdä tätä blogia juuri teille. KIITOS <3

Tätä blogin seitsemättä syntymäpäivää mulla on ollut ilo ja kunnia viettää PING -Helsinki -tapahtumassa, johon mut kutsuttiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Mikäs sen parempi tapa viettää blogin syntymäpäivää, kuin kehittämässä itseään ja blogiaan. Tsekatkaa Insta Storiesista päivän tunnelmat, sekä Instafeedistä ja Fb-sivulta pienet synttäriyllärit teille!

Joka vuotisen perinteen mukaan, esitän kainon toiveen, että kertoisitte itsestänne tänne kommenttiboksiin.  Sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten  olette löytäneet tienne tänne, sekä voitte halutesssanne esittää postaustoiveita jos sellaisia on. Musta on aina hienoa lukea teistä ja teidän ajatuksista, ja siitä saa hurjasti inspiraatiota, kun saa lukea teidän ajatuksia. Kiitos että olette täällä, uudet ja vanhat huipputyypit <3 

Tänään sinä täytät viisi vuotta. Se on hieno päivä meille kaikille. Sinä tulit maailmaan nopeasti ja otit heti oman paikkasi meidän perheessä. Laitoit uusiksi kaiken mitä olimme vauva-arjesta siihen mennessä oppineet, ja opetit meidät arvostamaan saumatonta yhteistyötä ja ymmärtämään erilaisia tarpeita. Vaikka vauvavuotesi ei ollut kaikkein helpoimmasta päästä, ovat kaikki nämä viisi vuotta kanssasi olleet ihania ja täynnä rakkautta. Ei-niin-rauhallisesta alusta huolimatta sinä taidat olla meidän perheestä se rauhallisin, jolla ei ole koskaan kiire, ja joka uppoutuu rauhassa leikkeihin tuntikausiksi.

Keskimmäisen paikka ei aina ole se helpoin, kun ei ole nuorin eikä vanhin. Itsehän en siitä mitään ainoana lapsena tiedä, mutta sivusta seuraavana äitinä näen sen kyllä. Keskimmäiseltä vaaditaan joustavuutta molempiin suuntiin. Sinä hanskaat sen hienosti. Siinä missä sisarukset välillä koettelevat hermoja, toinen isottelullaan ja toinen tuhoamisellaan, sinä pidät omat puolesi, mutta olet aina reilu ja kiva kaveri.

En tunne ketään niin empaattista, kuin sinut. Se on valtavan suuri rikkaus. Äitinä silti haluaisin suojella sinua kaikelta ja toivon, että onnistun antamaan sinulle niin vahvat eväät elämään, että empaattisuutesi ei koskaan asettuisi sinua vastaan. Toivon, että onnistun opettamaan sinulle yhdessä isäsi kanssa, kuinka ainutlaatuisen upea ja ihana tyyppi olet. Toivon, että onnistumme opettamaan, että sinun mielipiteilläsi, arvoillasi ja ajatuksillasi on merkitystä. Toivon, että onnistumme opettamaan miten selvitään pettymyksistä, ja noustaan kaatumisen jälkeen pystyyn. Toivon, että onnistumme opettamaan, että vaikka tiellesi sattuisi mitä tahansa, me ollaan aina täällä, ja meidän luo saa aina tulla juuri sellaisena kuin on.

Viisivuotiaana sinä olet lukenut jo muutaman kuukauden, ja opit koko ajan lisää. Olet taitava ja tunnollinen. Vaikka uppoudut välillä omaan hattaraiseen maailmaasi, muistat myös viedä astiat hienosti astianpesukoneeseen ruuan jälkeen. Sinulla on uskomattoman vilkas mielikuvitus, ja olen kirjoittanut monet hauskat tarinasi ja ajatuksesi ylös vauvakirjaan sinulle luettavaksi. Rakastat tanssia, muotia, prinsessoja, hirviöitä, supersankareita ja Star Warsia. Olet määrätietoinen, ja kun jotain päätät, sinä myös pysyt siinä.

Tuntuu että se oli vasta eilen, kun kirjoitin viisivuotiaasta isosiskostasi, mutta niin vaan siitäkin on jo puolitoista vuotta, ja pian hän meneekin jo kouluun. Tiedän että ei kulu kuin silmänräpäys, ja sitten sinäkin olet menossa kouluun, niin nopeasti aika menee. Aion nauttia täysillä siitä, kun olet vielä äidin pieni, etkä iso ja omatoiminen koululainen. On ihanaa kun olet vielä tässä ihan lähellä, ja vaikka sinulla onkin jo omia juttuja, on vielä enemmän meidän juttuja.

Syntymäpäivälahjaksi sait valitsemasi Barbietalon, vähän etuajassa. Oikeana päivänäsi aiomme antaa sinulle vielä aineettoman lahjan: paljon yhteistä tekemistä. Materiaa tärkeämpää on se, että mennään, tehdään ja koetaan yhdessä.

”Lasten kasvua on mieletöntä seurata, ja parasta on huomata se miten lapsi itse muovaa itsestään juuri sellaisen tyypin kuin hänen kuuluukin olla. Usein saa huomata että oma lapsi kasvoikin jossain asiassa ihan toisenlaiseksi kuin alunperin itse ajatteli, ja se on just vaan hyvä. Koskaan ei voi tietää etukäteen, voi vaan seurata ja ihastella, ja tehdä kasvattajana parhaansa tukeakseen lasta kaikissa mahdollisissa elämänvaiheissa ja tilanteissa.”

Näin kirjoitin syyskuussa 2016, kun siskosi täytti viisi vuotta. En kykene sanomaan sitä tuon paremmin tänäkään päivänä, ja siksi lainaan vanhaa tekstiä. Myös sinusta rakas on kasvanut ihan omanlaisesi tyyppi. Sinussa on paljon sellaista, jota ei ikinä olisi voinut etukäteen arvata edes, olet vain kasvanut sellaiseksi kuin olet. Toisaalta, olet juuri se sama ihana vastasyntynyt, jonka silmiin tuijotin kun sain sinut ensimmäistä kertaa käsivarsilleni. Olet maailman ihanin ja rakkain tyyppi, ihan niin kuin te kaikki lapset olette meille vanhemmille. Me rakastetaan teitä maailman eniten.

Suuren suuret onnittelut äidin ja isin rakkaalle viisivuotiaalle! Sä oot ihan best <3