Syyskuun loppu lähestyy jo kovaa vauhtia ja nyt onkin aika jakaa syyskuun parhaita juttuja! Tässä tulee siis parasta just nyt x10 syyskuun versio. Olisi ihana kuulla teidän tämänhetkisiä lemppareita, mitä sarjoja katsotte just nyt tai mikä on tämän hetken suosikki arkiruoka?

Paras biisi: Joel Corry x MNEK – Head & Heart. Se on vaan niin söpö hyvän mielen biisi! Voisin kuunnella koko ajan! Ja myös Kygon ja Donna Summerin Hot Stuff on älyttömän kova. Menee aina kylmät väreet kun se soi.

 

Paras sarja: Le Bureau Yle areenasta. Moni ystävä suositteli tätä ja alettiin katsomaan, sarja on siis ranskalainen sarja, joka kertoo vakoojaverkostosta. Sitä on tehty jo vuodesta 2015 asti, joten katsottavaa riittää, JES! Ja niin ihanaa kuunnella ranskan kieltä. Opiskelin ranskaa lukiossa ja olen aina halunnut osata puhua sitä hyvin. Yllättävän monia ilmaisuja vielä ymmärtää, vaikka opiskelin niin vähän ja kuulen ranskaa hyvin harvoin. Yritettiin katsoa myös Lovecraft Countrya HBO:lta, mutta se ei vaan napannut, vaikka eka jakso oli hyvä ja mielenkiintoinen. Neljännen kohdalla jätettiin kesken, kun hommat meni liian yliluonnolliseksi.

Paras arkiruoka: Kaikki nopeasti valmistuvat pastat. Ollaan tehty viimeaikoina eniten kanttarellicarbonaraa, uunissa paahdetuista tomaateista tehtyä pastakastiketta (jonka resepti allaolevalla ig-tilillä), tortelliinivuokaa ja sitruunapastaa. 

Paras uusi instatili, jota olen alkanut seurata: @bella.table joka on ruoka-aiheinen tili, jota pitävät Petra Korpi ja Kia Arpia. Aivan mielettömiä ruokaideoita, jotka on helppo tehdä ja ihan täynnä makua. Tutustuin Petraan meidän lukupiirissä ja sitä kautta löysin tämän. Olen ihan koukussa kaikkiin käteviin ruuanlaittovinkkeihin ja kannattaa ehdottomasti testata Bella Tablen katkarapucurry!

Paras puuha lasten kanssa: Voimistelurenkailla temppuilu. Ostettiin meidän 7- ja 9-vuotiaille yhteis-synttärilahjaksi voimistelurenkaat, jotka ovat kiinni leuanvetotangossa oviaukossa. Mä otan kyllä nyt ehdottomasti tavoitteeksi, että vuoden loppuun mennessä multa irtoaisi yksi leuanveto ensimmäistä kertaa elämässä! Lapsilla onnistuu ties mitkä temput neulansilmästä keinumiseen pää alaspäin, mutta mulla on vielä aika paljon harjoiteltavaa. Mutta mikäs siinä, kun harjoittelu on tosi hauskaa yhdessä. 

Paras juttu, joka on vasta tulossa: Nyt on kyllä montakin kivaa juttua tulossa! Lokakuulle on jo sovittu ainakin päiväreissu sukulaisten mökille sienestämään, brunssi ystävän kanssa ja silloin on tietty myös syysloma, lukupiirin tapaaminen sekä Halloween!

Paras syksyinen juttu: Yksi meidän lapsista kysyi multa, että voidaanko mennä joku päivä kahdestaan kaupungille ja ostaa Pumpkin Spice Lattet. Hän muisti, kun olin ostanut sellaisen ja hän oli saanut maistaa ja se oli kuulemma niin hyvää, että hän haluaisi ihan oman sellaisen. Meillä on nyt syksyiset PSL-treffit sovittuna ja mä en malta odottaa! Pakko myös mitä pikimmiten suunnata kurpitsatilalle hakemaan halloween-kurpitsaa, ettei tänäkin vuonna myöhästytä. 

Paras kirja, jonka olen syyskuussa lukenut: Tällä hetkellä luen taas sekaisin kahta eri kirjaa, iltaisin sängyssä BookBeatista e-kirjana Farida Khalafin ja Andrea C. Hoffmanin Olin Isisin vankia, sekä aamuisin kahvin kanssa printtikirjana Nigerialaisen Oyinkan Braithwaiten Sisareni, sarjamurhaajaa. Molemmat ovat ihan mielettömän koukuttavia – ja aivan erilaisia! 

 

Paras quote, jonka olen viime aikoina lukenut: Pupulandian Jenni jakoi yhtenä päivänä viikon ajatuksena näin: Learn to be ok with people not knowing your side of the story. You don’t have to prove anything to anyone. Se oli todella viisaasti sanottu. Edelleen opettelen.

Paras arkea helpottava juttu syyskuussa: Ollaan herätty vuoroaamuina Oton kanssa, niin toinen on saanut aina nukkua vähän pidempään arkenakin. Tämä on ollut ihanaa, sillä välillä nukahtaminen on viime aikoina venähtänyt turhan myöhään, kun illallakin on ollut vielä paljon töitä lasten mentyä nukkumaan. Mulla ainakin jatkuu edelleen se, että työt jakaantuvat (koronan aiheuttamien) nopeiden aikataulujen vuoksi todella epätasaisesti. Välillä mulla on sellaisia työviikkoja, että voin pitää vaikka yhden ylimääräisen vapaapäivän. Ja välillä vedän viisi 12h työpäivää putkeen, eikä sekään riitä. Toivottavasti tämä tasaantuisi jossain välissä jälleen siihen, mitä se oli ennen. Olen kuitenkin valtavan kiitollinen siitä, että töitä edelleen riittää, vaikka aikatauluihin ei juurikaan tällä hetkellä pysty vaikuttamaan. 

Kertokaa teidän syyskuisia lemppareita ihan mistä asiasta vaan! 

Luin tällä viikolla kauheasta tapahtumasta Vantaalaisessa alakoulussa, jossa 11-vuotiasta poikaa oli pahoinpidelty niin rankasti, että tämä joutui ambulanssilla sairaalaan. Karmea väkivallanteko tapahtui Kytöpuiston koulussa välitunnilla, jota HS:n artikkelin mukaan valvoi viisi välituntivalvojaa. 

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että lapsia ei kohdella tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä Suomessa (heitä saa mm. julkisesti täysin hyväksytysti vihata ja syrjiä). Tämä on yksi erittäin räikeä esimerkki siitä. Kun aikuiset hakkaavat ja potkivat toisiaan työpaikalla, kyseessä on nimenomaan väkivalta, pahoinpitely. Sehän olisi aivan pöyristyttävää, jos aikuisten työpaikalla tapahtuisi tällainen väkivallanteko. Työpaikoilla on kaikelle väkivallalle ihan täysi nollatoleranssi, kuten kuuluukin. Kun väkivalta tapahtuu koulussa lasten välillä, puhutaan kiusaamisesta. 

Kouluissa nollatoleranssi voi olla näennäinen. Kun lapset hakkaavat toista lasta, se on “kiusaamista”, joka pahimmillaan voi jäädä täysin huomiotta niin kouluhenkilökunnan kuin kiusaavien lasten vanhempienkin osalta. Ei aina, mutta liian usein. Yksikin kerta on liian usein. Myös haukkuminen, eristäminen, alistaminen ja uhkailu on väkivaltaa. Henkinen väkivalta on väkivaltaa ihan samalla tavalla. Kaikelle väkivallalle tulisi aidosti olla nollatoleranssi, eikä kenenkään pienen tai isomman koululaisen tulisi joutua koskaan pelkäämään kouluun menemistä. Lain mukaan yhteiskunnalla on velvollisuus turvata turvallinen kouluympäristö ihan jokaiselle lapselle. Tällä hetkellä se ei toteudu, vaikka suurin osa kouluista esimerkiksi kuuluu kiusaamista ehkäisevään Kiva Koulu -ohjelmaan. 

Yle kertoi viime vuonna Kiva Koulu -ohjelman ongelmista. Kiva koulu -ohjelmaa on käytetty jopa vahingollisella tavalla väärin ja se on voinut aiheuttaa joillekin kiusaamisen uhreille traumoja. Yksi Kiva koulun keinoista vähentää kiusaamista on niin sanottu selvittelykeskustelu, jossa kiusaamista on tarkoitus setviä kuulemalla erikseen sekä kiusattua oppilasta että kiusaajia. Artikkelissa haastatellun, koulukiusattujen ja heidän vanhempiensa kanssa viimeiset 10 vuotta työskennelleen Tina Holmberg-Kaleniuksen mukaan tilanne menee kuitenkin kouluissa usein niin, että kiusaaja ja kiusattu istutetaan saman pöydän ääreen osana Kiva-selvittelyä. Usein kiusaajat esimerkiksi saavat tulla yhdessä joukolla keskustelutilanteeseen ja uhri jätetään yksin heitä vastaan. Uhri ei ehkä uskalla tilanteessa kertoa yksin kaikesta, mitä on tapahtunut ja totuus jää selvittämättä. Lopuksi heitetään femmat ja sen jälkeen kiusaaminen jatkuu entistä pahempana.

Ylen artikkelissa kerrotaan jopa tilanteista, joissa kiusaamisen uhrit ovatkin joutuneet jopa pyytämään kiusaajiltaan anteeksi, kun selvittelytilanteessa kiusaaminen on käännetty kiusaamisen uhrin omaksi syyksi. 

Tätä artikkelia oli aivan tuskallisen hirveää lukea. En voi edes kuvitella, miten pahalta tuollainen tilanne tuntuu ja miten pahoja traumoja voi jäädä siitä, että väkivallan uhriksi joutumisen lisäksi joutuu vielä osallistumaan tällaiseen tilaisuuteen. Äärimmäisin esimerkki on tietysti se, jossa väkivallan uhri joutuu vaihtamaan koulua ja hänen koko elämänsä menee uusiksi siinä missä väkivaltaa tehneet saavat jatkaa samassa tutussa koulussa, kenties uusien uhrien kanssa. 

Tämä tuntuu jotenkin vaan niin järkyttävältä. Jos kyseessä olisi kuka tahansa muu – vanhus hoitokodissa jota toinen vanhus haukkuisi ja uhkaisi tappaa, keski-ikäinen parturi-kampaaja työpaikallaan, jota kollega kuristaisi ja potkisi aina töihin tullessa, nuori tarjoilija ravintolassa, jota tönittäisiin ja jonka tavaroita rikottaisiin ja sotkettaisiin joka päivä, sitä ei katsottaisi tuntiakaan vierestä. Kouluissa tällainen jatkuu silti päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. HS:n pääkirjoituksessa kerrotaan, että Sosiaali- ja terveysministeriön Väkivallaton lapsuus -raportin mukaan 15% yhdeksäsluokkalaisista suomalaisista kertoi tutkimuksessa hakanneensa joskus toisen ihmisen. V i i s i t o i s t a   p r o s e n t t i a.  Vaikka väkivalta on raportin mukaan myös vähentynyt 2000-luvalla, tuo luku saa oksennuksen nousemaan kurkkuun. Miten tämä voi olla totta?

Ja kun lapset ovat niitä kaikkein suojattomimpia, niitä, joiden koko edessä olevan elämän kulkuun väkivallalla voi olla ihan valtava vaikutus, niin en vaan voi ymmärtää. Miten Suomella on rahaa pilata niin monen tulevaisuuden työntekijän työkyky jo lapsuudessa tällä tavalla? Lapsuudessa koettu väkivalta aiheuttaa tutkitusti monia ongelmia, jotka voivat vaikuttaa koko loppuelämän. 

Mun mielestä kiusaaminen sanana on vähättelyä. Se pitäisi kieltää lailla – siis sen sanan käyttö. Ja se kaikki väkivalta, jota kiusaamiseksi kutsutaan, sehän onkin jo laissa kielletty. Se laki pitäisi myös alkaa ottamaan tosissaan myös lasten kohdalla ja ymmärtää, että lasten välinen väkivalta on ihan samaa väkivaltaa kuin kaikilla muillakin. En ole pätevä arvioimaan mitkä olisivat riittäviä seuraamuksia lapsille, jotka eivät ole vielä rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan, mutta selvää on, että tällä hetkellä käytettävissä olevat keinot eivät selvästikään ole riittäviä, kun väkivalta kouluissa on edelleen noin yleistä.

Tein aiheeseen liittyen pienen kyselyn Instagram Storiesissa seuraajilleni. Kyselyyn vastasi kahdeksan tunnin aikana ennen tämän artikkelin julkaisua yli 3000 ihmistä (Vastaajamäärät vaihtelivat eri kysymysten välillä, mutta vastaajia oli kaikissa kysymyksissä n. 2800-3500. Suurimmat seuraajaryhmäni ovat 24-35 -vuotiaat naiset sekä 18-23 -vuotiaat naiset, joita myös vastasi eniten kyselyyn). Tässä kyselyn kysymykset sekä tulokset:

Oletko kokenut koulussa joskus henkistä väkivaltaa esim. uhkailua, haukkumista, alistamista tai arvostelua?

75% vastasi Kyllä, 25% vastasi Ei

Oletko kokenut koulussa joskus fyysistä väkivaltaa esim. tönimistä, lyömistä, potkimista, tukistamista?

27% vastasi Kyllä, 73% vastasi Ei

Onko omaisuuttasi vahingoitettu joskus koulussa, esim. varastettu, rikottu, piilotettu, sotkettu?

38% vastasi Kyllä, 62% vastasi Ei

Minkä ikäinen olit kun koit ensimmäisen kerran toiselta lapselta väkivaltaa?

282 vastasi Varhaiskasvatuksessa, 1854 vastasi Alakoulussa, 453 vastasi Yläkoulussa, 68 vastasi Toisen asteen oppilaitoksessa

Uskalsitko kertoa asiasta koulun aikuisille?

31% vastasi Kyllä, 69% vastasi Ei

Saitko heiltä konkreettista apua, jonka ansiosta kiusaaminen loppui?

17% vastasi Kyllä, 83% vastasi Ei

Kysyin myös seuraajilta millaisia keinoja koulun henkilökunta oli käyttänyt väkivallan (henkisen tai fyysisen lopettamiseksi). Jaan saamiani vastauksia illan aikana laajemmin Storyjen puolella, mutta vastauksissa korostui se, että väkivallan uhrit jäivät yksin kiusaajia vastaan monella eri tavalla. Osa oli joutunut itse vaihtamaan koulua, osa oli joutunut jopa itse pyytämään kiusaajilta anteeksi. Monesti tilanteen oli vaan annettu olla, kun kiusaajien vanhemmat olivat kieltäneet tapahtuneen. Valitettavan usealle ainoa todettu vastaus oli opettajilta ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”.

Olen itse vanhempi ja koen, että mikäli oma lapseni kiusaisi, suurin syy olisi minussa ja minun kasvatuksessani. Koen, että minä olisin se, jonka täytyy puuttua ja muuttaa asioita. Vaikka en välttämättä olisi antanut kiusaamiselle hyväksyntää tai kannustusta, en ehkä olisi tuominnut kaikkea väkivaltaa riittävän voimakkaasti ja opettanut lastani käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita ja ratkaisemaan ristiriitoja asianmukaisilla keinoilla, mikäli lapseni satuttaisi muita. Tässä asiassa vastuuta ei kuitenkaan voi sysätä pelkästään vanhempien vastuulle, vaan koulu ja viranomaiset ovat he, joiden täytyisi ottaa se suurin vastuu väkivallan estämisessä.

Miksi? Koska on paljon lapsia, joilla ei kertakaikkiaan ole hyvä olla kotona. On paljon lapsia, joille vanhemmat eivät ole läsnä arjessa tai jotka asuvat muualla kuin vanhempien kanssa. Jos puhutaan vaan vanhempien vastuusta kasvatuksessa, unohdetaan se, että kaikilla ei ole niitä vanhempia ollenkaan. Ja se, että joitakin vanhempia ei kiinnosta pätkän vertaa, mitä oma lapsi tekee. Vaikka lähtökohtaisesti pitäisi tietenkin kiinnostaa, surullinen tosiasia on se, että niin ei ole.

Olen varma, että jokainen vanhempi, jota oman lapsen hyvinvointi kiinnostaa, puuttuu ja reagoi hyvin vahvasti, mikäli oma lapsi vahingoittaa toista lasta millään tavalla. Kaikilla lapsilla ei kuitenkaan sellaisia vanhempia ole.  Siksi ne toimivat keinot pitäisi olla käytössä nimenomaan siellä koululla ja väkivaltaan pitäisi puuttua kaikin mahdollisin keinoin niin kauan, että se saadaan loppumaan. Uskon myös, että opettajilla ei mitenkään ole tällä hetkellä riittävästi resursseja tai työkaluja näiden asioiden ratkaisemiseen kaiken muun työnsä ohella, vaan tarvitaan moniammatillista yhteistyötä ja lisää resursseja, jotta tilannetta voidaan parantaa. Mutta mistäpä niitä lisäresursseja voi ottaa, kun tilanne on mikä on koronankin takia.

Tärkeä askel olisi kuitenkin mielestäni se, että sitä väkivaltaa lakataan vähättelemästä kouluissa ja annetaan täysi tuki väkivallan uhrille sen sijaan, että pakoillaan vastuuta ja jätetään uhri selviämään yksin. Jokaisella on oikeus turvalliseen koulutiehen. En todella ole itse minkään alan asiantuntija, mutta sen tiedän, että yksikin tänään lukemani kokemus on liikaa.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Salon Pepe Åhmanin kanssa.

Kävin maanantaina Raisalla Lauttasaaren Salon Pepe Åhmanilla laittamassa hiuksia raikkaammiksi. Edellisen kerran istahdin Raisan tuoliin kesäkuussa, olihan siitä vierähtänyt jo kolme kuukautta. Olen itse huomannut, että tällä raidoitetulla vaalealla värillä n. kolme kuukautta on itselleni sopiva ylläpitoväli, jonka ajan hiukset pysyvät edes suunnilleen siistinä ja juurikasvukin maltillisena. 

Ennen kampaajalle menoa googlettelin erilaisia hiustyylejä, mulla oli nimittäin sellainen olo, että saattaisin kaivata jotain pientä vaihtelua edes. Olen ihastunut curtain bangseihin “verho-otsatukkaan”, jota on näkynyt monilla. Se tuntui sopivan pieneltä keinolta, joka kuitenkin muuttaa lookia. Raisa onneksi tuntee mut. Hän otti heti toiveeni tosissaan, mutta lähdettiin silti varmuuden vuoksi kokeilemaan tätä uutta tyyliä todella maltillisesti. Ja sitten kun sakset leikkasivat mun otsista pari senttiä, se tuntuikin ihan riittävältä. En kaivannut sittenkään yhtään enempää. 

En tiedä onko musta tullut vanha vai mitä, mutta jotenkin hiusten kanssa baby stepsitkin tuntuivat suurilta juuri nyt. Se parin sentin nipsaisu oli enemmän kuin riittävä muutos. Ja siis curtain bangsithan saa tehtyä kun vain föönaa otsis-osion eteenpäin pyöröharjan avulla ja kääntää hiukset hetkeksi vaikka isolla papiljotilla. Mutta ihanaa on se, että hiuksia saa pidettyä myös juuri kuten olen aina pitänyt, kun se tuntuu arjessa kaikkein omimmalta ja helpoimmalta. 

Raisa raidoitti mun hiuksia niin, että oma väri ja vaalea sekoittuvat kauniisti. Jätettiin takaosaan hieman enemmän omaa väriä tuomaan tuuheutta ja rakennetta ja sitten päälle taas enemmän vaaleaa raitaa. Hiukset sävytettiin hajusteettomalla Optima-sävytteellä, niin saatiin hieman helmiäistä ja kylmyyttä. 

Tuli kyllä taas niin paljon raikkaampi olo kun sai vähän freesimpää väriä tukkaan. Raisa kävi mun latvat myös läpi ja ne olivat pysyneet ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin, eivät olleet katkeilleet ja olivat kasvaneet tosi hyvin pituutta. En tiedä kasvatanko nyt tukkaa, mutta ainakin toistaiseksi pysyteltiin siinä kertyneessä pituudessa ja otettiin vain muutamat huonommat latvat pois. Latva on vahvistunut tosi paljon kuluneen vuoden aikana, kun en ole käyttänyt pidennyksiä ja hiuksia on vaalennettu vain miedolla hapetteella. Aion jatkaa samaan malliin, haluan super vahvat hiukset! Ja mun mielestä kaikkein parhaiten mulle sopii juuri tämä oma väri, mutta freesattuna vaaleilla raidoilla. 

Raisa vinkkasi muuten myös, että näin talven tullen mun kannattaa ostaa jotain mietoa luonnonöljyä, jossa ei ole tuoksua, niin voin laittaa sitä päänahkaan ja tehdä öljyhoidon vaikka kerran kuussa. Ajattelin käydä ostamassa pullon manteliöljyä ja helliä hiuksia talven ajan, jospa ne vielä alkaisivat kasvaa oikein hurjasti.

Salon Pepe Åhmanilla noudatetaan erittäin tarkkaa hygieniaa näin korona-aikana ja kaikki työntekijät käyttävät hengityssuojaimia asiakkaiden ollessa paikalla. Turvavälit toteutuvat tilavissa ja kauniissa kampaamotiloissa helposti ja käsidesiä sekä käsienpesumahdollisuus on tarjolla tottakai. Mulla oli täysin turvallinen olo nyt ja niin oli viimeksikin kesäkuussa käydessäni. Tällä kertaa käytin maskisuosituksen myötä itsekin maskia koko käynnin ajan, koska halusin omalla toiminnallani suojata myös kampaamon henkilökuntaa/muita asiakkaita, kun maskin käyttö kerran on itselleni mahdollista. 

Tämä muutaman tunnin hiusten hellimis-tuokio ja oma aika tulivat kyllä erittäin tarpeeseen, sillä syksy on alkanut intensiivisesti. Voisin kuvitella, että aika moni muukin olisi tällä hetkellä ihanan oman rentoutushetken tarpeessa ja senpä takia me päätettiin järjestää mun yhteistyökumppaneiden Salon Pepe Åhmanin sekä Four Reasons No Nothing -sarjan kanssa mieletön hemmottelutuokio-arvonta mun seuraajille! Nyt kannattaa suunnata instaan @iinalaura -tilille ja käydä osallistumassa arvontaan, jossa voi voittaa itselle sekä ystävälle väri- ja leikkauspaketin voittajan valitsemassa Salon Pepe Åhman -salongissa, itselle sopivat No Nothing -sarjan hoito- ja muotoilutuotteet sekä hemmottelu-goodiebagin! Käy kertomassa kuka sun kaveri tai läheinen ansaitsisi ihanan hemmottelutuokion juuri nyt ja miksi, niin voitte voittaa molemmat tämän ihanan palkinnon! 

Valtavan suuri kiitos taas Raisalle ja Salon Pepe Åhmanille, mulla on niin raikas olo näillä uusilla hiuksilla!

Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3