Siis oikeesti. Miksi kukaan ei koskaan puhunut tästä etukäteen, miten hankalaa ja turhauttavaa voi olla löytää asunto, tai siis ei löytää sitä vaan etsiä sitä tuloksetta? Mulla oli tästä paljon ruusuisemmat kuvitelmat kuin lasten saannista. Mä kuvittelin, että me katsellaan vähän netistä asuntoja tai ympyröidään jopa lehdistä kiinnostavan kuuloisia asuntoja, käydään muutamassa näytössä ja sitten kuin taikaiskusta tulee ”se oikea” vastaan. Sitten muutetaan sinne ja eletään onnellisina elämämme loppuun asti. Mehän etsitään asuntoa Helsingistä, kaupungista joka on täynnä asuntoja, kuinka vaikeaa se muka voisi olla? Asunnon etsimisen piti olla ihana ja jännittävä seikkailu.

Kuukausi kerrallaan ne ruusuiset kuvitelmat on kyllä romuttuneet yksi toisensa jälkeen ja olen todennut, että jos joku on mulle hankalaa niin kyllä se on tämä omistusasunnon löytäminen. Pikkuhiljaa ollaan karsittu toivelistaa ja jätetty sinne vaan ne muutamat pakolliset asiat, sellaiset, jotka oikeasti vaikuttavat merkittävästi meidän asumismukavuuteen: kodinhoitohuone, keittiö jossa on paljon laskutilaa (tai mahdollisuus lisätä sitä), hyvä kunto ettei tarvitse remontoida paljoa ja oikea määrä makuuhuoneita, sekä työtila. Kaikki muut me ollaan unohdettu ja luovuttu niistä. Toki sijainti on edelleen tärkeä, mutta senkin suhteen meillä on kuitenkin aika paljon joustoa, ollaan keskitytty katsomaan kuudelta eri alueelta. Kuusi eri aluetta on kuitenkin enemmän kuin monessa kunnassa edes löytyy asuinalueita.

Meillä on lainalupaus ja budjetti kohdallaan, tällä budjetilla löytyy kivoja asuntoja juuri näiltä alueilta, mutta niissä on aina joku perustavanlaatuinen vika. Kuka esimerkiksi rakentaa neljän makuuhuoneen paritalon yhdellä suihkulla ja ilman kodinhoitohuonetta,  sekä ilman edes mahdollisuutta rakentaa sitä sinne tilanpuutteen vuoksi? No joku rakensi, montakin sellaista. Sitten on yksi toinen asunto, jossa olisi täydellinen pohja, korkea huonekorkeus, täydellinen piha, upea keittiö, sopivasti työtilaa, jopa ylimääräinen makuuhuone ja se kodinhoitohuonekin, mutta sinne on pakko kulkea sellaista tietä pitkin, jota pitkin en missään nimessä halua, että meidän lapset joutuvat menemään itsenäisesti kouluun. Sitten on upea talo, jossa on kodinhoitohuone, kiva keittiö, fiksu pohja, hyvä hinta, loistava sijainti, mutta yksi makuuhuone liian vähän. Jouduttaisiin siis muuttamaan sieltä pois jossain vaiheessa ihan varmasti ja etsitään kotia, jolla ei olisi deadlinea jo valmiiksi.

Ja sitten näiden lisäksi on sellaisia överi-upeita kämppiä joissa on ”audio-lounge”, ”kuntosali” tai ”oma uima-ranta ja venepaikka”, jotka tietty kohtaavat kaikkien meidän kriteerien kanssa, mutta hinta on sitten 300 000 enemmän kuin muilla taloilla. Missä on ne  ihan tavalliset kivat talot, joissa kaikki meidän toiveet kohtaisivat tai olisi mahdollista toteuttaa?

Ärsyttää se, että kyse on niin ”pienistä jutuista” mutta niillä on kuitenkin niin olennainen merkitys, ei vaan yksinkertaisesti voida joustaa niistä. Kodinhoitohuone on pakollinen, tässä kodissa ollaan huomattu se. Voin kuvitella, että pyykin määrä vain kasvaa kun kolme neitiä varttuvat vanhemmiksi. Työtilaa on pakko olla (vaikka sitten aulassa/olohuoneen yhteydessä tai isossa makuuhuoneessa), kun suunnitteilla on ylläpitää kotitoimistoa hamaan tulevaisuuteen asti. Makuuhuoneita on pakko olla vähintään neljä, jokaiselle lapselle oma plus aikuisten makkari. Mieluiten vielä yksi lisää, jotta siitä saa sen työtilan/vierashuoneen Oulun vieraille, mutta tästä joustetaan. Ja sitten vielä se sijainti: koulureitin on pakko olla turvallinen ja järkevä, siitä en jousta piiruakaan.

Arvatkaa mitä mä olen tehnyt viime aikoina todella paljon? Katsellut talopaketteja, niiden toimitussisältöjä, lukenut ihmisten kokemuksia eri talopakettifirmoista sivukaupalla, verrannut eri lämmitysmuotoja, suunnitellut pari omaa taloakin eri ohjelmilla, googlettanut eri rakennustapojen hyötyjä ja haittoja ja katsellut tontteja. Tässä mahdollisessa talonrakennusprojektissa mietityttää kuitenkin pari asiaa: 1. Me ollaan täysin kokemattomia, ei oikeasti saada edes lattiaremppaa tehtyä itse loppuun niin mites tällainen pikku ”projekti”? 2. Entäs jos ei ole aikaa seisoa vuotta raksalla vastaanottamassa tavaralähetyksiä ja siivoamassa ja viemässä rakennusjätettä pois ja valvomassa? Voisiko se silti jotenkin olla mahdollista, niinkuin jotkut talopakettifirmat lupailevat? 3. Miten voi olla varma, ettei kaikki mene ihan pieleen? No ei mitenkään. 4. Kuinka kauan siihen oikeasti menee? Miten me jaksetaan odottaa vielä ainakin 1,5 vuotta omaa kotia jos tähän lähdetään?

 

Tämä oli tällainen väliavautuminen, kun asuntoa on etsitty nyt yli vuoden verran tuloksetta. Vaikka tänä syksynä ollaan kiristetty tahtia ja oikein etsimällä etsitty niin ei ole vaan löydetty. Näin jälkikäteen on helppo jossitella, mutta tulee vaan mieleen, että jos me oltaisiin jo vuosi sitten tiedetty mitä haluttiin ja vaikka ostettu tontti, niin tänä jouluna meillä olisi ihan oikeasti voinut olla koti ainakin lähes valmiina. Mutta ehkä sitten vuoden päästä? Tai kesällä 2021?

Nyt mä haluaisinkin kuulla teiltä kokemuksia eri talopakettifirmoista ja niiden muuttovalmiista paketeista! Ja erityisesti jos ootte rakentaneet pk-seudulla niin kiinnostaa hurjasti. Ja myös maanrakennusfirmoista, työnjohtajista ja muista talon rakentamiseen liittyvistä firmoista pk-seudulla kaikki kokemukset on tervetulleita. Ja kaikki mahdolliset vinkit ja ajatukset ja myös kauhutarinat talon rakennuksesta kiinnostaa, me halutaan nyt miettiä tämä läpikotaisin ennen kuin tehdään isoja päätöksiä.

Tämä on nyt mun virallinen ilmoitus, että luovutan asunnon etsinnän suhteen. Ehkä se sopiva asunto vaan tulee vastaan sitten, kun sitä vähiten odottaa? Ihan hyvähän meillä tässä on olla ja pahinta olisi tehdä valtava ostos, joka osoittautuisi kauheaksi virheeksi.

Me käytiin eilen lasten kanssa sienestämässä Oton enon mökillä reilun tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Meidän piti toteuttaa tämä sieniretki jo viime vuonna, mutta silloin sopivaa ajankohtaa ei vaan löytynyt. Nyt onneksi saatiin järjestettyä ja voi vitsit että kannatti. Ensinnäkin: oli aivan ihanaa rentoutua koko päivä mökin rauhassa ja hiljaisuudessa, ja toiseksi: me saatiin ihan älyttömän hyvä satsi suppilovahveroita, melkein 20 litraa. Siitäpä kelpasi putsata ja perkata Oton kanssa ja laittaa valmiiksi. Lämpöä ei ollut kuin +2 astetta ja lapset poimivat hanskat kädessä jokainen omaan ämpäriin, niin ei onnistunut heti metsässä valmiiksi putsaaminen. Mutta oltiin kyllä tällä koko perheen porukalla huomattavasti tehokkaampia poimijoita kuin oltaisiin oltu vaikka Oton kanssa kahdestaan, eikä se haitannut niitä putsailla jälkikäteenkään. Nyt on pakkanen täynnä sieniä ja ensi viikon ruokiin on jääkaapissa vielä vaikka kuinka paljon.

Upeat sienirihmastot alkoivat jo heti mökin takapihalta ja niitä vaan löytyi lisää ja lisää koko ajan. Lapset poimivat ihan super innokkaasti ja eivät olisi malttaneet lähteä metsästä pois ollenkaan. Taivaalta satoi vuoroin vettä ja vuoroin räntää, mutta se ei menoa haitannut. Taapero kyllästyi jossain vaiheessa poimimaan sieniä ja alkoi poimimaan keppejä niiden sijaan, mutta isommat vaan löysivät toinen toistaan parempia sieniapajia. ”Täällä on hyvät apajat, tuu kattomaan” raikui koko ajan kummankin suusta.

Mulla tuli niin hyvä fiilis, kun muistelin samalla omaa lapsuuttani. Me käytiin äidin kanssa aina joka vuosi äidin työpaikan järjestämällä sieniretkellä. Meillä ei silloin ollut omaa autoa eikä niin helposti mahdollisuutta lähteä sienestämään, mutta se työpaikan sieniretki bussikuljetuksella oli jokasyksyinen perinne koko mun lapsuuden ajan. Mä olin usein ainoa lapsi retkellä, mutta se ei mua haitannut. Päin vastoin.

Lapset olivat niin innoissaan kun löysivät niin paljon sieniä ja mä uskon, että myös syövät erityisen mielellään itse poimimiaan sieniä. Meidän lapsista yksi on ihan sienifani, kuten minäkin jo lapsena, ja kaksi ei niin hirveästi niistä välitä. Mutta ehkä nämä itse poimitut suppikset tekevät poikkeuksen ja sienet maistuvat tällä kertaa tavallista paremmin heillekin. Me käytiin eilen illalla kaikki sienet Oton kanssa läpi ja osa käsiteltiin valmiiksi ja pakastettiin talven sieniruokia varten sopivina annoksina. Viime talvena saatiin Oton enon vaimolta sieniä pakkaseen ja käytettiin ne kaikki talven aikana niin tyytyväisinä. Onneksi sieniä on nyt vielä vähän enemmän, niin riittävät pidemmäksi aikaa.

Ajateltiin hyödyntää sieniä erilaisissa padoissa, pastoissa, kastikkeissa, risotoissa, pizzoissa, piirakoissa ja milloin missäkin. Joulun sienisalaatinkin voisin pyöräyttää näistä vallan mainiosti, mikäpä sen parempaa kuin itse poimituista sienistä tehty sienisalaatti. Oli ihanaa kun oli asiantuntevat sienestäjät mukana. Vaikka suppikset on helppo tunnistaa, niin silti on varmempi olo kun on ammattilaiset mukana. Mulla on nykyisin tosi surkea sienituntemus suppisten ja kantarellien ulkopuolella, kun niistä lapsuuden sieniretkistä on ”pieni” tovi vierähtänyt. Pitää joku syksy ottaa oikein asiaksi ja opetella tunnistamaan muitakin sieniä.

Sieniretken ja hetken mökissä lämmittelyn jälkeen lähdettiin vielä ulkogrillille paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja ja herkuteltiin hotdogeilla ja perunasalaatilla. Lapset olivat innoissaan vaahtokarkeista ja ruoka maistui monen tunnin ulkoilun jälkeen. Me nautittiin kyllä koko perhe sienestyksestä ja mökkeilystä ihan valtavasti.

Tästä on ehdottomasti tehtävä jokasyksyinen perinne, niin hitsin hyvä fiilis tuli siitä, kun kerättiin 20 litraa upeita sieniä. Se oli kivaa, rentouttavaa, hauskaa ja hyödyllistä. Eilinen päivä oli sellainen hauska syksyn ja talven hybridi, kun kerättiin sieniä ja samaan aikaan satoi räntää ja lunta, kellotkin käännettiin jo talviaikaan. Tämä syksy on taas hujahtanut hillitöntä vauhtia ja tämän viikon jälkeen alkaa jo joulun odotus meidän perheessä.  Mutta vielä tämä viikko mennään syksyn ja halloweenin tunnelmissa, ennen kuin mekin ripustetaan tunnelmavalot ulos ja paistetaan ekat tortut tai piparit.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille! 

Viime aikoina on uutisoitu laajasti siitä, että vanhemmat uupuvat yrittäessään sulloa itseään täydellisen vanhemman rooliin. YLE uutisoi äidistä, jonka piti ottaa sairauslomaa omasta perheestään toipuakseen uupumuksesta. HS kirjoitti ”tuplaperfektionismista”, eli siitä, että merkittävin vanhempien uupumusta lisäävä tekijä on Jyväskylän Yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien kokemus ulkoapäin tulevista suorituspaineista, mutta riski uupumiseen kasvaa jos vanhemmalla itsellään on lisäksi taipumus asettaa kovia vaatimuksia itselleen.

Mä tunnistan tämän. Etenkin nuorena äitinä, joka oli kaikkien suurennuslasin alla, otin aivan jäätävän kovia paineita. Tai no, toisen lapsen kohdalla otin. Esikoisen nuorena äitinä en ollut lukenut muuta kuin neuvolan oppaat ja pari vau-kirjan ohutta opasta, jotka tuli vauvan kirjapaketissa kaupan päälle. Koin tietäväni aivan riittävästi ja olevani riittävän hyvä, siis ehkä ensimmäisten viikkojen ajan. Ajattelin pystyväni ja kykeneväni aivan hyvin. Mulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita olla täydellinen. Ajattelin, että kun vaan huolehdin vauvan perustarpeista, pidän paljon sylissä, annan rakkautta ja vien ulkoilemaan, se riittää. Tein kaiken kuten musta hyvältä tuntui tai miten olin lähipiirin naisilta oppinut ja ajattelin, että se on tarpeeksi.

En ottanut stressiä suosituksista, mutta käytin toki ihan perus järkeä. Meidän esikoinen kasvoi alusta asti korvikkeella, oli paljon mun äidillä hoidossa, nukahti itsekseen omaan sänkyyn kahden viikon ikäisestä ja aloitti soseiden maistelun sen ajan suositusten mukaan ”liian aikaisin”. En kokannut hänelle juuri mitään ruokia itse. Kuvitelkaa, kävin myös kaupassa ilman vauvaa puolentoista tunnin ajan hänen ollessaan viikon vanha. Ennenaikaisuuden vuoksi meillä oli paljon ostettavia tarvikkeita rintapumpusta minivaatteisiin, joten oli vaan mentävä. Vauva oli isänsä kanssa sen aikaa. En keittänyt tutteja tai tuttipulloja kuin varmaan kerran kuussa ja meidän vauva katsoi joskus hetken sitterissä teletappeja, jos mun piti saada ruoka tehtyä tai pyykit laitettua.

Hän oli myös paljon sylissä, me luettiin ihan sikana kirjoja ja loruteltiin, hän nukkui joka päivä ainakin kahdet pitkät päikkärit ulkona ja kävi kylvyssä aina ennen iltasatua, joka me luettiin tunnollisesti joka ilta. Hän makoili paljon lattialla viltin päällä ja sai tutkia ja liikkua kotona. Otin häntä rohkeasti mukaan eri paikkoihin ja vauvaharrastuksiin ja nautin siitä. Nämä asiat tein, koska koin ne merkityksellisiksi ilman, että olisin ajatellut, että mun on pakko tehdä niin.

En osannut tuoreena äitinä ja tuoreena bloggaajana edes pelätä muiden äitien arvostelua, eihän mulla ollut sellaisesta kokemusta. Kukaan ei varoittanut etukäteen. Hyvin nopeasti esikoisen kanssa kuitenkin opin, että mähän tein kaiken aivan väärin. Ihme, että lapseni oli edes hengissä. Kuvia katsottiin ja kirjoituksia luettiin suurennuslasin kanssa ja aina oltiin valmiina etsimään rivien välistä jotain, millä kokematonta, hölmöä nuorta white trash -äitiä voisi vähän näpäyttää (sanat lainattu kommentoijilta). Olin tietämättäni asettanut itseni valtavien ulkopuolisten paineiden kohteeksi. Opin, että koska en imettänyt, olin huono äiti ja koska lapseni nukkui omassa sängyssä, meidän kiintymyssuhde kärsi. Suolistokin oli jo mennyt pilalle kun maisteltiin lusikankärjellinen luumusosetta liian aikaisin.

Toisena vauvavuonna päätin tehdä kaiken täydellisesti, ettei kenelläkään olisi mitään sanottavaa. Täysimettää ainakin puoli vuotta, pitää ihokontaktissa ensimmäiset viikot, nukkua perhepedissä, kokata ruuat itse ja lisäksi huolehtia esikoisesta, suunnitella häitä ja kirjoittaa blogia sivutyönä.

Samaan aikaan me oltiin pahasti ilman tukiverkkoa, Otto teki meidän häihin säästämisen vuoksi 7-päiväisiä työviikkoja puolet kuusta ja meidän keskimmäinen nukkui päivin ja öin vain lyhyissä pätkissä. Vaikka yritin tehdä kaiken täydellisesti vaikeissa olosuhteissa, arvostelua sateli silti joka suunnasta. Toivuin liian nopeasti synnytyksestä (anoreksiako?), liian pieni ikäero, kuopuksella oli liian usein korvatulehdus (2 kertaa vuoden sisään) ja se oli tietenkin mun vika, täysimetyksen pilasin aloittamalla maistelut jo viiden kuukauden iässä ja perhepetikin oli hengenvaarallinen, halusinko tappaa oman lapseni?

Tutkimuksen mukaan uupumus ulkopuolisten paineiden vuoksi uhkaa nimenomaan nuoria äitejä, joten ei ole ihme, että mäkin olin väsynyt toisen vauvavuoden jälkeen. Vaikka lähipiiri tuki mua aina ja vaikka positiivisia ja tsemppaavia ja ihania kommentteja tuli miljoona kertaa ikäviä enemmän, ne ikävät sanat jäivät silti aina kummittelemaan takaraivoon. Tuntui pahalta, että yritin niin hirveästi tehdä kaiken oikein ja silti tein kaiken väärin niin monen mielestä. Vauvavuoden jälkeen olin todella väsynyt ja kun vihdoin sain nukkua, Otto palasi normaaleihin työviikkoihin ja häät olivat ohi, nukuinkin 10 tunnin yöunia joka yö ja päivisinkin olin väsynyt. Sitä kesti jonkin aikaa. Olin varma, että en enää koskaan halua lisää lapsia, vaikka aina olin haaveillut kolmesta tai neljästä lapsesta.

Aikaa kului, ikää tuli ja itsetunto alkoi kohentua. Huomasin, että meidän lapsethan on ihan pirun siistejä tyyppejä. He voivat hyvin ja olin aina saanut virallisilta tahoilta pelkkää positiivista palautetta heistä ja vielä siitä huolimatta, että toimin kummankin kanssa aivan eri tavalla vauvavuonna.

Haave kolmannesta vauvasta alkoi pikkuhiljaa tulla takaisin ja päätin jo etukäeen, että tällä kertaa en välitä muiden sanoista. Tiesin, että hyvä siitä tulee. Kolmannen raskauden ja lapsen myötä löysin uudelleen sen itsevarmuuden pienen vauvan äitinä. Uskalsin tehdä juuri sellaiset ratkaisut, jotka musta tuntuivat hyvältä, enkä välittänyt ulkopuolisista paineista. Vaikka kolmantena vauvavuonna mua haukuttiin anorektikon sijaan läskiksi, olin liian onnellinen ja olin huono ystävä kun olin liian kiinni vauvassa, en välittänyt.

Vielä tänäkin päivänä näpäytettävää etsitään jatkuvasti. Onko meidän lapsi jättänyt liian aikaisin päiväunet pois, kun hän ehkä kerran kuussa tai kahdessa nukahtaa spontaanisti nokosille? Onko meidän lapsilla liian kalliita harrastuksia? Onko heillä liikaa tai liian vähän vaatetta säähän nähden? Näytänkö huonoa esimerkkiä, kun mulla ei ole gore-tex-kenkiä?

Kolme lasta on tuonut itselleni armollisuutta vanhempana. On hirveän helpottavaa ja palkitsevaa kun vanhin lapsi on jo niin iso, että hänestä voin peilata omaa vanhemmuuttani niin monella eri tavalla. Voin tarkastella sitä, miten olen toiminut missäkin vaiheessa ja miten se on vaikuttanut. Voin konkreettisesti nähdä millaisia lapsia tässä perheessä kasvaa ja tiedän, että saan olla ylpeä. Näen myös sen, että (tutkimustenkin mukaan) omilla teoillani ja valinnoillani on loppupeleissä aika vähän merkitystä, kunhan perustarpeista, läsnäolosta ja rakkaudesta on huolehdittu. Kolmen lapsen kanssa olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rohkeasti oma itseni äitinä. Näen myös sen, että vaikka joskus en olisi jaksanut tai pystynyt, vaikka joskus en olisi ollut kaikessa täydellinen, heistä on tullut hyviä siitä huolimatta. Se riittää, että teen aina kulloisenkin parhaani.

On ihan hirveän surullista, että mun piti käydä niin monen vuoden ajatustyö läpi, että opin vihdoin arvostamaan itseäni ja luottamaan taitoihini äitinä uudelleen. On vielä surullisempaa, että monella kestää vielä kauemmin, tai ehkä he eivät opi sitä koskaan? Kestämätön ajatus. Jos luottamus omiin kykyihin vanhempana viedään pois jo ensimmäisen lapsen syntyessä (tai jopa ennen sitä), lisää ei ehkä koskaan tule. Mulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Haluan vain sanoa, että jos sä luet tätä siellä ruudun takana ja olet joskus miettinyt, että riitätkö ja oletko hyvä vanhempi, niin OLET. Sä todellakin olet. Sä riität ja sä teet tarpeeksi.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Meidän syysloman Oulun reissulla saatiin kokea jotain, mikä sai lapset kiljumaan riemusta: ensilumi! Ja vieläpä reissun vikana päivänä. Lunta oli luvattu jo heti alkureissusta, mutta lopulta lapset pääsivät lumileikkeihin vasta pari tuntia ennen kuin lähdettiin takaisin kohti kotia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? Kaikista hauskinta tästä teki se, että samaan aikaan mulle tuli FB:n muistoissa kuva tasan kahden vuoden takaa, jossa meidän kuopus tutustui ensimmäistä kertaa elämässään lumeen 8 kuukauden ikäisenä, mun tädin pihalla. Ensilumi satoi silloin Oulussa samana päivänä ja kuopuksella oli silloinkin päällä Polarn O. Pyretin huiput tekniset toppavaatteet, kuten elämänsä jokaisena talvena tähän asti.

Silloin hän ei vielä ollut erityisen ihastunut lumeen, mutta tänä vuonna hän hihkui innosta ja heitteli puuterilunta joka suuntaan. Oli ihana katsoa lasten riemua ulkona. Lunta satoi yllättävän paljon, maa oli ihan kunnolla valkoisena. Oli hyvä, että lapset saivat purkaa pari tuntia energiaa pihalla ennen kotimatkaa, se sujui nimittäin todella leppoisissa merkeissä.

Polarn O. Pyret on ollut meidän luottomerkki ulkovaatteissa jo vuosien ajan ja näin on myös tänä talvena. Jotain uuttakin kuitenkin on tapahtunut, sillä Polarn O. Pyretin ulkovaatteet on uudistettu PO.P Weather Pro -mallistoksi. PO.P Weather Pro-merkki tarkoittaa sitä, että vaatteissa on aina vähintään nämä ominaisuudet:

• Kulutuksenkesto väh. 5 000 kierrosta, 180 grit, 12 kPa.
• Vedenpitävä materiaali, jonka vesipilariarvo väh. 10 000 mm.
• Teipatut saumat, jotka tekevät vaatteesta täysin vedenpitävän. 
• Täysin tuulenpitävä materiaali. 
• Hengittävyys vähintään 5 000 g/m2/24 h. 
• BIONIC-FINISH® ECO -vedenpitävyyskäsittely, joka on saatu aikaan ilman PFAS-yhdisteitä. 
• Primaloft-vanu kaikissa toppavaatteissa. 
• Muotoonommellut polviosat ja hihat, jotka takaavat erinomaisen istuvuuden ja liikkuvuuden. 
• 3M-heijastimet 360° näkyvyydellä. 
• Irrotettavaksi ja turvalliseksi suunniteltu huppu. 
• Korkealaatuiset YKK-vetoketjut. 

Sana vähintään tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että osassa vaatteista ominaisuudet ovat vielä tätäkin paremmat, vaikka nämäkin ovat jo aivan huippuluokkaa. Tuo Primaloft Black ECO insulation -vuori on muuten myös ihan huippu. Se on nimittäin 100 % polyesteriä, jonka materiaalista 80 % saadaan kierrätysmuovipulloista. Yhdessä Polarn O. Pyret -ulkovaatteessa käytetään uudelleen noin seitsemän 0,5 litran pulloa. Ihan mahtavaa! Primaloft-vuori on superohut, mutta silti todella lämmin ja joustava. Lisäksi pienten synteettisten kuitujen vuoksi materiaali on vedenkestävä, joten kosteus ei mene vaatteiden läpi sateella tai loskassa. Vanuvuori eristää ja lämmittää myös silloin kun se kastuu. Primaloft-materiaali on kehitetty alunperin armeijan käyttöön, joten se on suunniteltu kestämään karujakin olosuhteita. 

Vaikka vaatteet on nyt uudistettu, se ei tarkoita että vanhat PO.Pin vaatteet olisivat huono vaihtoehto nekään. Meillä keskimmäinen sai esikoisen vanhat Polarn O. Pyretin toppahousut viime talvelta, jotka olivat hänelle sopivat ja edelleen ihan loistokunnossa. Lisäksi hän sai isosiskon viimevuotiset Polarn O. Pyretin tekniset hanskat. Isosiskon vanha takki sen sijaan jäi vielä kokoa suurempana odottamaan, että keskimmäinen kasvaa, koska se oli vielä liian valtava hänelle. Hänen oma viime vuotinen takki taas oli jo liian pieni, joten tälle talvelle hän sai uuden takin tästä PO.P Weather Pro -mallistosta.

Esikoinen hujahti reippaasti viime talvesta ja silloin reiluina saadut toppavaatteet olivat nyt jo liian nafteja. Hän valitsi itselleen turkoosin PO.P Weather PRO -parkatakin sekä PO.P Weather PRO -toppahousut. Uudet vaatteet otettiin jälleen reilussa koossa, mutta luulen, että ensi talvena nekin ovat liian pienet, kun koululainen tuntuu kasvavan niin nopeasti, eikä kasvu näytä hidastuvan yhtään. Mutta hyvähän se on, että kasvaa ja kehittyy.

Kuopus oli myös uuden haalarin tarpeessa, sillä viime vuoden haalari oli auttamattomasti liian pieni.  Hänkin halusi samanvärisen PO.P Weather PRO -toppahaalarin kuin isosiskojen takit ja näin meillä on nyt turkoosi kolmikko. Yritin ehdotella isommille, että toinen ottaisi edes harmaan takin, niin eivät olisi joka aamu sekaisin siitä kumpi on kumman, mutta molemmat halusivat ehdottomasti juuri turkoosin. Mikäs minä olen siis väriä heidän puolestaan päättämään, jos toiset haluavat samistella. Kaikki valitsivat sentään erilaiset pipot, niin heidät erottaa ulkona. Polarn O. Pyretissä on iso valikoima erilaisia pipoja, niin heijastavia, tuulenpitäviä kuin nauhallisiakin versioita. Fleece-vuorillisissa pipoissa vuori on valmistettu kierrätetystä polyesterista tai kierrätetystä polyamidista.

Helsingissä on nyt vielä liian lämmintä toppavaatteille, mutta sitten kun talvi alkaa niin meillä on ainakin vaatteiden osalta kaikki kunnossa. Löytyy hyvät merinovillakerrastot alle, pipoja ja hanskoja on joka lähtöön ja ihanat ohuet merinovillakaulurit, jotka suojaavat kaulaa. Kengät sitä vastoin pitää ostaa vielä koko poppoolle, joten kysyisinkin teiltä suosituksia parhaista talvikengistä näiden huippujen toppavaatteiden kaveriksi!

Oli ihanaa nauttia ensilumesta hetken aikaa, ennen paluuta sateiseen syys-Helsinkiin. Oulussa oli jo ihan talvitunnelmat, ainakin sinä päivänä. Voi kunpa me saataisiin upea ja luminen joulu tänä vunna ja päästäisiin jouluaattona pulkkamäkeen!

Tsekkaa myös:

Liikkuvan vauvan talvivaatteet

Psst! Kannattaa suunnata Instagramin puolelle mun @iinalaura -tilille, siellä on arvonta Polarn O. Pyretin kanssa, jossa voi voittaa vapaavalintaisen toppatakin Polarn O. Pyretin valikoimasta. 

Halusin pitkästä aikaa tarttua hauskaan blogihaasteeseen, joka löysin Hanna Väyrysen Strictly Style -blogista. Tässä haasteessa oli paljon kivan erilaisia kysymyksiä, joihin en ennen ole haasteissa törmännyt. Mun mielestä blogihaasteet on hauskan kepeää sisältöä syvempien aiheiden väliin, jotka ehkä muistuttavat niistä bloggaamisen alkuajoista. Munkin blogin juuret ovat kultaisessa IRC-galleriassa, jossa oli hyvin tyypillistä tehdä näitä erilaisia haasteita ”galtsublogiin”. Siellä tosin kysymykset olivat usein vähän tuhmempia kuin tässä, heh.

Unohtumattomin naamiaisasusi?
Varmaan yksisarvis-asu vuodelta 2015 kun oltiin Indiedays Blog Awardseissa Oton kanssa. Otolla oli hevosnaamari 😀

Eniten käyttämäsi some-verkosto?
Instagram ihan varmasti.

Vuodenaika, josta pidät eniten?
Tykkään kaikista muista paitsi keväästä, koska silloin on yleensä vielä kylmää, aurinko paistaa niin matalalta että tulee migreeni ja sitten on vielä siitepölyt. Kesä, syksy ja talvi on best!

Jos sinun tulisi valita ranta tai vuoret, kumman nyt valitsisit?
Valitsisin varmaan vuoren nyt kun on talvi tuloillaan. Rantakin kyllä aina houkuttelee, mutta en ole koskaan käynyt vuorilla niin se olisi varmasti uskomaton kokemus.

Mitä osaat pelata todella taitavasti?
No en kyllä varmaan mitään! Paitsi no monessa lautapelissä olen aika hyvä, esim Monopolyssa ja Cluedossa ja Aliaksessa ja Trivial Pursuitissa.

Millaisesta juustosta pidän?
Mä rakastan tosi voimakkaan makuisia juustoja, joilla on tosi kummalliset nimet, kuten Kärtner Rahmlaib ja Alpzirler. Mutta tykkään kyllä hirveästi myös valko- ja punahomejuustoista, gouda-tyyppisistä juustoista, italialaisista juustoista kuten Pecorino Romanosta ja sitten tietty espanjalaisesta Manchegosta. Myös tanskalainen Musta Sara on tosi hyvä. Ja sitten tietty vuohen gouda ja tuhkajuusto Morbier. Täytyy ehkä sanoa tähän, että tykkään lähes kaikista juustoista (myös perus Oltermanneista ja Edameista), paitsi sinihomejuustosta, Emmentalista ja Polarista, ne kolme on ihan no-no mulle. Mutta kaikki muut menee koska tahansa.

Tavoite, jonka haluat saavuttaa elinaikanasi?
Mulla on paljon sellaisia pienempiä tavoitteita, joista tein vähän aikaa sitten postauksen. Näkisin kuitenkin, että mulle tärkein tavoite on kuitenkin se itse elinaika: olla onnellinen ja viettää mahdollisimman paljon aikaa mun rakkaiden läheisten kanssa elämän loppuun asti.

Kuinka monessa kaupungissa olen asunut?
Kahdessa, Helsingissä ja Oulussa. Helsingissä olen syntynyt ja Ouluun muutettiin kun olin 14-vuotias. Muutin Oulusta takaisin Helsinkiin ollessani 18-vuotias.

Mitä kieltä toivoisit osaavasti puhua?

Ranskaa ja espanjaa ja miksei saksaakin. Kaikkia kolmea osaan jonkin verran, ymmärrän aika paljonkin, mutta puhun itse vain alkeita ja perusjuttuja. Eli mikään pidempi keskustelu ei kyllä onnistu. Olisi ihanaa opetella joku näistä ja tällä hetkellä espanja kiinnostaa ehkä eniten, kun opettelin sitä meidän lomareissun vuoksi.

Mitä et siedä?
Ihmisten epätasa-arvoista kohtelua. Siksi olen alusta asti pitänyt täällä blogissa meteliä asioista, jotka saavat jotkut ihmiset myös suuttumaan, kuten vähemmistöjen oikeuksista. En siedä myöskään sitä, että päätetään vakaasti vaan olla jotain mieltä tosi voimakkaasti ilman, että ollaan edes perehdytty aiheeseen sen enempää.

Jos käsilläni on tunti vapaa-aikaa, mihin käytät sen?
Haluaisin vastata tähän, että lähden lenkille tai luen kirjaa, ja usein teenkin niin. Mutta vähintään yhtä usein tunti vapaa-aikaa menee jonkun työjutun hoitamiseen ”siinä sivussa”.

Suosikkirutiinisi?
Sanon tähän, että iltasatu lasten kanssa, tai sitten aamukahvi. Muuten en ole yhtään sellainen rutiini-tyyppi, vaan ennemmin rakastan vapautta ja erilaisia päiviä.

Mistä tulet ylivilkkaaksi?
Kavereiden kanssa helposti saatan innostua ja tulla ylivilkkaaksi, varsinkin jos olen jo valmiiksi väsynyt ja kaverin näkemiseen liittyy esimerkiksi kahvia.

Valitsetko mielummin tekstiviestin vai puhelun?

Puhelu aina! En koskaan tekstaillut silloin kun tekstiviestit olivat juttu. Nykyään toki käytän paljon esim. Whatsappia kommunikointiin, mutta tykkään vieläkin soittaa, jos haluan asian nopeasti selväksi.

Arvokkain aarteesi?
Oma perhe ja valokuvat perheestä ja läheisistä. Voisin luopua kaikesta muusta materiasta, mutta valokuvat on tärkeitä, koska ne on mun ainoita muistoja esimerkiksi edesmenneistä läheisistä.

Mikä oli viimeisin vieraalla kielellä tekemäsi virhe?
Sanoin Mallorcalla tarjoilijalle ”buenas tardes” eli hyvää iltaa, vaikka kello oli jo selkeästi yön puolella. Tarjoilija vastasi hienovaraisesti ”buenas noches” eli hyvää yötä. Ei onneksi kovin paha virhe, mutta nauratti jälkeenpäin.

Mikä on sinulle parasta terapiaa?
Metsässä pyöriminen. Siellä voi rentoutua ja unohtaa kaikki velvollisuudet. Myös podcastin tekeminen Oton kanssa, saunominen Oulussa mun tädin kanssa ja pitkät puhelut äidin kanssa. Eli kaksi ääripäätä: hiljaisuus ja rauha tai sitten perusteellinen puhuminen läheisten kanssa.

Jos voisit olla fiktiivinen hahmo, mikä olisit?

Vitsi miten hauska kysymys! Mä en kuitenkaan keksinyt tähän mitään vaikka kuinka mietin, niin kysyin Otolta. Se vastas ”Sä oisit Maija Poppanen. Semmonen kaikkien rakastama ongelmanratkoja, mut vähän tohelo”. En kestä! Ihanasti sanottu. Jos itse lähtisin miettimään, niin haluaisin olla joku tosi siisti tyyppi, joka on fiksu ja empaattinen.

Minne haluaisit matkustaa?

Edelleenkin haluaisin lähteä Pohjois-Amerikkaan ja Aasiaan, kun en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Tähän olenkin monta kertaa jo vastannut, mutta ehkä tämä yksi kysymys päällekkäin on ihan ok, kun tässä oli niin monta uutta ja hauskaa.

Missä tapasit puolisosi?

Uudenvuoden juhlissa kaverin opiskelijakämpän kerhohuoneella. Meidän katseet kohtasivat kun Otto pelasi biljardia ja mä olin tanssimassa kaverin kanssa. Ihan kohta on myös halloween, päivä jolloin me melkein tavattiin vain paria kuukautta aiemmin.

Löytyykö teidän joukosta muita juustofaneja? Mikä on teidän lempijuusto? Entäs onko samoja juttuja kuin mulla, tai ihan päinvastaisia?