Suunnattiin eilen aamupäivällä nauttimaan ihanasta lämpimästä ja aurinkoisesta talvipäivästä Kaivopuistoon. Tehtiin pieni lenkki siinä rannassa ja lapset leikkivät lumessa, käytiin ihmettelemässä joutsenia jotka tulivat katsomaan onko meillä leipää – ja lopuksi istahdettiin Cafe Ursulaan pullalle ja kaakaolle. Vaikka aina vähät väliä pintaan puskee se turhautunut ja malttamaton fiilis niin helpompaa tämä on meille kaikille kun vaan yrittää rentoutua ja tekee kivoja asioita ja nauttii vielä tästä ajasta. Ei se synnytys käynnisty ainakaan stressaamalla, päin vastoin.

Lapset olivat aivan innoissaan kun aurinko paistoi ja ilmassa oli ehkä jopa sellaista kevään tuntua, vaikka tokihan talvi saattaa iskeä voimalla päälle vielä monta kertaa ennen kuin oikea kevät alkaa. Lämpöä oli kolme astetta ja meitä ei palellut ollenkaan istuskella siinä Cafe Ursulan terassilla kaakaoiden ja munkkien kanssa. Oli mahtavan lämmintä ja istuttiin siinä hyvä tovi. Kaivopuisto on ehdottomasti yksi Helsingin ihanimpia paikkoja oli sitten kesä tai talvi. Tytöt olivat tohkeissaan kun saivat kaakaot oikein kermavaahdolla, ja hihittelivät toistensa kaakaoviiksille. Siinä hetkessä tiivistyi sellainen ihana perheonni, se oli vaan jotenkin niin parasta. Miten onnekas olenkaan kun saan nauttia tuollaisista iloa kuplivista hetkistä juuri näiden tyyppien kanssa!

Otto on tsempannut mua ihan hulluna, vaikka toki meitä molempia jännittää tulevat päivät. Se käy välillä turhauttamaan kun säännöllisiä supistuksia tulee tuntikausia putkeen kahden minuutin välein ja 90sek kestoltaan, ja silti mitään ei tapahdu. Kokoajan ollaan valmiudessa. Onneksi tämä on tuttua jo Tiaran ja Zeldan raskausajoilta, ja kun ”alkujärkytyksestä” on selvitty niin tässä sitä taas yritetään jatkaa arkea ihan niinkuin niillä kahdella aiemmallakin kerralla. Kai se joku vaisto sen sitten jälleen kertoo kun on aika toimia. Ainakin toistaiseksi vaisto on ollut oikeassa ja ollaan vältytty lähtemästä väärän hälytyksen takia sairaalaan. Vaikka eihän siinäkään tietysti mitään pahaa olisi, se vaan saattaisi turhauttaa entisestään.

Mä uskon että saan parhaimman synnytyskokemuksen kun olen onnellinen, rentoutunut ja hyvinvoiva ja siksi aion täyttää kaikki jäljellä olevat hetket vaan kivoilla asioilla, lasten kanssa hengailulla, ulkoilulla, levolla, leffoilla, halauksilla ja rakkaudella, lempiruuilla ja ilolla. Uskon että ne toimivat paremmin kuin se että väsyttäisin itseni vaikka ramppaamalla portaita. Ja kotikin on jo suursiivottu siinä turhautumisvimmassa pariinkin kertaan että ei täällä oikeasti mitään sen suurempia velvollisuuksiakaan ole hoidettavana.

Kun mä kirjoitan tätä sohvalla pötkötellen, mua supistaa jälleen tiheään tahtiin. Vauva tuntuu jakselevan jatkuvia supistuksia onneksi hyvin, ainakin hän liikkuu ihan pirteänä jatkuvasti. Maha on laskeutunut aivan alas ja näyttää ihan hassulta pallolta. Fiilis on hyvä ja vaikka mieli on odottava niin kuitenkin positiivisella tavalla. Maanantai on uusi alku uudelle viikolle, tämä voi hyvinkin olla juuri se viikko joka kolmatta kertaa mullistaa meidän elämän.

Ihanaa maanantaita ja uutta viikkoa kaikille<3

Kuten vähän arvasinkin, asupostausten tahti on ihan himpun verran vaan hiipunut tässä mahan kasvamisen myötä. Vaikka meikkaan ja laitan hiuksia edelleenkin mielelläni, niin vaatteissa kyllä menen tasan sieltä missä on mukavinta ja yleensä jalassa on vaan mammaleggingssit, niinkuin tässäkin asussa. Tyylipostauksessa vähän avasinkin sanaista arkkuani siitä miten en ole tällä(kään) kertaa hirveästi satsannut äitiysvaatteisiin, ja odotan hirveästi että saan pukea jo ihan tavallisia vaatteita päälle.

Halusin kuitenkin ikuistaa edes vielä yhden sellaisen mun normiasun tästä loppumetreiltä, koska onhan se hauska nähdä miltä sitä näytti ihan vaatteet päällä ihmisten ilmoilla eikä vaan niitä iänikuisia mahakuvia. Aikamoinen pallohan mulla tässä edessä on vaikka kuinka pukisi sen villatakkiin, hah!

Oli ihanaa kun pitkästä aikaa paistoi aurinko ja ulkona oli jopa pari astetta lämmintä, tarkeni helposti ottaa asukuvat. Ja oli ihanaa laittaa aurinkolasit kun upea talviaurinko helli meitä.  Niiden kanssa olo tuntuu aina vähintään 10 kertaa hehkeämmältä kuin ilman. Mun uusi tukka näytti näin ulkona otetuissa kuvissa paljon vaaleammalta kuin mitä olen ajatellut sen olevan, mikä oli siis positiivinen ylläri! Toki sisällä talvihämärässä kaikki näyttää aina tummemmalta kuin upeassa talviauringossa.

Mä en onneksi kuulu niihin joilla jalka levenee raskauden myötä, vaan olen saanut pitää ihan oman kengänkokoni. Sain helposti vedettyä vielä korolliset nilkkurit jalkaan. Niistä sai kivasti ryhtiä, vaikka pidempää kävelyä en kyllä niiden kanssa tosiaan uskaltaisi enää kokeilla.

Tuo musta huivi kaulassani on se jonka sain Otolta joululahjaksi. Se on 100% merinovillaa ja niin pehmeä ja lämmin että puen sen aina päälle kun lähden ulos.

Takki ZARA / Neule Shein (saatu) / Leggingssit H&M / Kengät H&M / Aurinkolasit Dior / Kaulahuivi Makia

Tämä pitkä neuletakki on ollut yksi raskausajan käytetyimpiä vaatteita, se menee niin kivasti vieläkin kiinni mahapallon ympäri vaikka vähän jo irvistääkin napinlävet. Otan tämän varmaan synnärille mukaan kun se on mukavan monikäyttöinen.

Vika raskausasu, hot or not? 😀

Päästiin eilen kurkkimaan meidän vauvaa ultraan kun hänen asentonsa sekä kokonsa tsekattiin vielä viikon 36 täyttymisen kunniaksi. Vauva kasvoi tasan keskikäyrällä, ja syntyessään samoihin aikoihin vaikka Zeldan kanssa tulee luultavasti olemaan myös melko samankokoinen kun hän oli syntyessään. Vauva myös kaikeksi onneksi hengasi siellä pää alaspäin,  ja toivottavasti pysyykin niin päin. Lääkärin mukaan vauvalla on nyt lupa tulla ja hänellä oli kaikki oikein hienosti. Kuulemma tilanne on myös edistynyt sen verran että tyyppi voi putkahtaa maailman hetkenä minä hyvänsä, vaikka tiedänkin että se voi tarkoittaa käytännössä kuitenkin päiviä tai viikkoja.

Olen innoissani siitä että sain luvan touhuta rauhassa, sen kunniaksi mä olen _vihdoin_ toteuttanut jo pitkään vaivannutta hillitöntä siivousvimmaani ja olenkin tässä eilisen ja tämän päivän aikana pessyt molemmat kylppärit, siivonnut keittiön, tehnyt inventaarion tyttöjen vaatekaappeihin ja tehnyt perussiivouksen kaikkiin muihinkin huoneisiin. Nyt on mukava sitten tulla kotiin vauvan kanssa kun on siistiä ja kaikki järjestyksessä.

Mulla on ollut paljonkin supistuksia nyt näiden kahden päivän aikana mutta ne ovat rauhoittuneet ainakin toistaiseksi aina välillä ja yönkin nukuin paremmin kuin moneen viikkoon! Siis mulla on ollut tosi katkonaisia öitä viimeisen kuukauden ajan kun olo on aina öisin niin tukala, mutta viime yönä nukuin kahdeksan tuntia putkeen enkä herännyt edes vessaan mikä oli todella kummallista. Mutta en ollenkaan pistä pahitteeksi, hyvät yöunet tulivat tarpeeseen. Fiilis on odottava ja jännittynyt vaikka välillä iskee myös sellainen pieni pelkokin, vaikka tiedän että ihan turhaa se on pelätä ja jännittää etukäteen. Kaikki menee miten menee, eikä siihen vaikuta mun pelot tai jännitykset yhtään. Kannattaa siis vaan pysyä rauhallisena ja kuunnella omaa kroppaa.

Törmäsin FB:ssä ihan mielettömään autosynnytysvideoon, missä mies vaan ajoi siis autoa ja nainen siinä etupenkillä sai juuri housut pois jalasta ennen kuin vauva sitten tuli kokonaan ulos ja kaikki meni hyvin! Siis vaikka tilanne on varmasti maailman pelottavin niin jotenkin se valoi muhun uskoa että kyllä sitä kaikesta vaan selviää. Kahden minuutin leikkaamattoman videon aikana nainen kerkesi siis istua kiemurrellen, vetää housut alas ja synnyttää vauvan, ja siinä he läppäsivät vielä yläfemmat miehen kanssa ennen kuin video loppui. Ihan uskomaton juttu, huikeaa että kaikki meni hyvin. Toivon toki ehtiväni sairaalaan, mutta ainakin nyt tiedän kenestä ottaa mallia jos alkaa näyttää uhkaavalta, hah!

Mä niin kovasti toivon että nämä tämän postauksen kuvat nyt ovat ne ihan viimeiset mahakuvat, niinkuin olivat 36+0 viime raskaudessakin, ja Tiarankin raskaudessa vikat otettiin 35+6. Alla löytyy mahavertaus näiltä viikoilta:

Saa nähdä kuinka käy! Nyt mä menen jatkamaan leikkiä tyttöjen kanssa, meillä on legolinnan rakennus kesken yläkerrassa.<3

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille!

Tuntuu hassulta miettiä että viime viikonloppu saattoi olla meidän vika viikonloppu neljän hengen perheenä, tai sitten ei. Joka tapauksessa kovinkaan montaa niitä ei enää ole edessä. Niinkuin eilen Instagramissa päivittelinkin, olen vallan malttamaton täällä. Jatkuvat supistukset pitävät mut varpaillaan ja kokoajan on sellainen jokojokojoko-meininki päällä, vaikka edelleen olen lepäillyt että ne eivät yltyisi siitä ja että synnytys ei ihan vielä käynnistyisi. Jännittää!

Viikonloppuna ja ihan joka päivä olen yrittänyt huomioida tyttöjä mahdollisimman paljon, ja tehdä kaikkea mihin nyt sohvan nurkasta käsin heidän kanssaan pystyn. Ollaan luettu paljon satuja, leikitty barbeilla, piirretty ja väritetty ja pelattu lautapelejä.  Ja ollaan vaan höpötetty mahdollisimman paljon. Odottelen kyllä ihan hulluna sitä että voin taas liikkua normaalisti! Pulkkamäki ja luistelukentät – oottakaa mua älkääkä menkö pois ennen kuin olen päässyt ainakin kerran pulkkailemaan ja luistelemaan tälle keväälle!

Otto ja Tiara kävivät juuri ostamassa uudet luistimet neidille joka on ensimmäistä kertaa menossa nyt päiväkotiryhmän kanssa luistelemaan tänä keväänä. Viime talvena jo harjoiteltiin perheen kesken ja kunhan mä vaan olen toipunut synnytyksestä niin jatketaan harjoituksia tänäkin keväänä yhdessä. Nyt on koko perheelle omat luistimet kun esikoinen vaihtoi isompaan kokoon.

En oikeasti voi sanoin kuvailla miten paljon odotan kaikkia yhteisiä aktiviteetteja, sitä että voin osallistua kaikkeen! Siis odotan niin paljon että pääsen johonkin hoploppiin lasten kanssa pomppimaan. En ehkä ihan heti synnytyksen jälkeen hypi trampalla (hehheh) mutta liukumäkeen voin aivan hyvin lasten kanssa rynnistää sitten kun vointi antaa myöten. Ja leikkipuistoon. Ja ihan vaan pitkälle kävelylenkille ihmettelemään kaikkea. Ja odotan sitä että en ole enää meidän jengin hitain ruokakaupassa, vaan voisin välillä vaikka sanoa kolmivuotiaalle että ”tulehan jo”.

Odotan sitä että voin makoilla mahallaan – ja sitä että voin nostaa tytöt syliin ja rutistaa ja pyörittää heitä. Odotan että pääsen juoksulenkille! Siihenkin menee varmasti vielä aikaa mutta kyllä sitten kun lumet on kokonaan sulaneet ja kevät päässyt vauhtiin niin mä aion jo paahtaa menemään lenkkipolulla. Odotan, että voin vaunulenkkeillä vauvan kanssa ja odotan sitä että voin juosta bussiin tai metroon. Se on jotain mitä en ole tehnyt sitten viime kesän.

Mä odotan sitäkin että voin kantaa kauppakasseja, ja sitä että voin kiivetä korkealle tuolille ja ottaa itse yläkaapista mitä haluan. Ja odotan sitä että voin tehdä tyttöjen kanssa kuperkeikkoja ja voidaan taas pitää meidän tyttöjen kanssa tanssibileitä kotona Spotify pauhaten, niinkuin aina viime keväänä tehtiin. Ja odotan että voin lähteä keskustaan vaan nauttimaan ihanasta Helsinkitunnelmasta ja kävelemään ympäriinsä ja shoppailemaan tuntikausiksi. Odotan että pääsen osallistumaan kivoihin blogitapahtumiin ja pressitilaisuuksiin joissa en ole käynyt ikuisuuteen, olen missannut niin monta kivaa juttua koska en ole vaan kyennyt osallistumaan.

Odotan että jos mulle tulee joku yllättävä mielihalu, voin itse kipaista äkkiä kaupassa eikä tarvitse vaivata Ottoa. Ja sitä, että Otto voi pyytää multa asioita, ja mä voin helposti tehdä niitä hänen hyväkseen. Toki mä voin nytkin tehdä oman vointini mukaan ja olenkin tehnyt kaikkea mitä vaan mahdollisimman vähällä liikunnalla voi tehdä. Mutta sillä tavalla oikeasti. Odotan että Otto voi kysyä vaikka että voisinko hakea hänelle yläkerrasta sukat kun hän ei ehdi, ja mä voisin vastata että joo odota mä kipaisen. En ole nimittäin tosiaankaan kipaissut noita portaita kertaakaan ylös. Olen puhkunut ja puuskuttanut ne hitaasti ja supistelevasti ylös mahdollisimman harvoin.

Kaikkein eniten odotan sitä, että saan pitää meidän vauvaa ensimmäistä kertaa rinnalla. Tuntea hänen painonsa itseäni vasten, silittää hänen pehmoista poskeaan ja tuntea miten hän tarttuu mua sormesta kiinni. Ja sitä kuinka saan nähdä meidän kaikki kolme lasta ensi kertaa yhdessä. Mutta sitä en uskalla edes ajatella, samantien nousee hormonit pintaan.

Mä odotan, niin kovasti. Ja meidän koko perhe odottaa. Kuukauden päästä nämä päivät tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kun tätä aikaa katsoo taaksepäin. Mutta juuri nyt ne ovat ikuisuus. Yritän nauttia näistä päivistä parhaani mukaan koska joskus niitä tulee vielä ikävä, tiedän.

Hyvällä fiiliksellä täällä ollaan, vaikka kovasti odotellaankin. Onneksi saan odottaa näiden maailman parhaiden tyyppien kanssa. Ei enää kauaa <3

Saa nähdä kuinka monta viikkopostausta kerkeän vielä tekemään, eilen tuli täyteen siis raskausviikko 35+0! Huh, viime lauantaina en kyllä uskonut että pääsisin edes näin pitkälle mutta nyt supistukset onneksi ovat vähän taas rauhoittuneet enkä ole niitä nyt pariin päivään edes joutunut kellottamaankaan. Mutta jänniä hetkiä jänniä hetkiä, kun ei voi tietää milloin ne alkavat taas tulla säännöllisesti ja mitä se sitten tarkoittaa vai tarkoittaako mitään.

Ensi viikolla meillä on vielä yksi ultra, jossa tsekataan vauvan kokoa ja asentoa. Jos sinne asti päästään ja siellä on kaikki hyvin ja vauva on hyvän kokoinen kuten siskonsa on näillä viikoilla olleet, niin sitten uskallan varmasti taas olla normaalisti ja jatkaa pesänrakennusviettini toteuttamista. Ties vaikka kerkeäisi vielä kiillottamaan vessan kaakelit vanhalla hammasharjalla ennen synnytystä, tai jotain muuta yhtä fiksua!

Vauva on liikkunut ihan hurjan paljon ja en olekaan enää varma että hän on kiinnittynyt lähtökuoppiinsa, sillä maha on taas muutellut muotoaan todella paljon. Parina päivänä olen ollut aivan varma että hän on ollut perätilassa ja poikittain, tänään taas tunsin ihan selkeästi vauvan hikan mun häntäluussa. Miettikää, siis hikka mun pyllyssä! Mutta onneksi tosiaan päästään vielä tsekkaamaan asentoa, jos vauva vajaan viikon viihtyy masussa. Sitten saa mielenrauhan senkin suhteen ja tietää miten toimia synnytyksen käynnistyessä. Toivotaan, että hän kiinnittyy hyvin sinne lähtökuoppiinsa niin ei tarvitse jännitellä sitä enää sen jälkeen.

Maha 35+0 <3

Liikkeista ja mahan koosta päätellen tyyppi on kyllä kerryttänyt painoa ja senttejä aivan kiitettävästi. Välillä liikkeet alkavat tuntua suorastaan tuskallisilta. Onneksi hän välillä myös liikkuu vähän kevyemminkin, eikä murjo mua 24/7. Illat tuntuu olevan sitä aikaa kun äitiä on kiva monottaa ja möyriä oikein urakalla. Ihanaa kuitenkin että hän liikkuu niin paljon niin tietää että hän voi siellä hyvin.

Se on hassua miten hurjan pitkältä nämä viimeiset viikot ja päivät tuntuvat. Sitten vauvan synnyttyä tiedän, että se aika on kuitenkin mennyt ihan hurjan nopeasti. Mutta juuri nyt jokainen päivä tuntuu vuodelta, kun odottaa niin kovasti sitä, että pääsee tapaamaan meidän vauvan ensi kertaa. Koitan silti vielä nauttia näistä hetkistä, niistä liikkeistä, jopa niistä kaikkein murjovimmistakin. Joskus mulla on näitä päiviä vielä kova ikävä <3