Jälleen yksi raskausviikko takanapäin. Viime viikon isoin juttu oli ultra, tämän viikon rutiiniverikokeet eivät tuntuneet lainkaan niin jännittävältä, heh. Loppuviikosta mulla on tämän raskauden ensimmäinen neuvolalääkäri, jota odotan kyllä, mutta siellä tuskin tulee mitään sen suurempaa. Ihan kiva kuitenkin, jos kuunnellaan sydänäänet. Rakenneultraan on vielä reilut kolme viikkoa.

Vauvan liikkeet ovat alkaneet voimistumaan ja nyt Ottokin on tuntenut hyvin jo vatsan päältä jopa potkuja. Pari kertaa on tullut sellainen kunnon kova monotus, joka on näkynyt ulospäin niiden isompien kääntyilyjen lisäksi. Vauva vaikuttaa tällä hetkellä olevan tosi aktiivinen ja liikkeitä tuntuu monta kertaa päivässä. Se on aivan ihanaa. Voisin vaan pötkötellä sohvalla tunnustelemassa vauvan liikkeitä vaikka koko ajan. On ihana miettiä millainen tyyppi mahassa kasvaa. Onko hän vauhdikas vai rauhallinen? Onkohan hänellä ruskea vai vaalea tukka, vai ei tukkaa ollenkaan? Onkohan hänelläkin saman väriset silmät kuin meillä kaikilla muilla? Oppiikohan hän ensin puhumaan vai kävelemään? Mikähän on hänen ensimmäinen sanansa?

Ollaan makusteltu hänen mahdollista tulevaa etunimeään nyt jo pari viikkoa ja etenkin saatuamme aavistuksen mahdollisesta sukupuolesta, se nimi jonka keksimme on alkanut tuntua tosi hyvältä. Toinen ja kolmas nimi on vielä ihan auki, vaikka meillä tietyt toiveet onkin niistä kummastakin. Sopivan yhdistelmän päättäminen on aina hankalinta. Mutta tärkeintä on se, että se etunimi, jolla häntä kutsutaan, on alkanut tuntua tosi hyvältä. En nyt vielä sano, että ollaan lyöty se lukkoon, mutta aika pitkälle ollaan kuitenkin mietitty.

Ajatuksissani mietin häntä jo sillä nimellä. Meillä ei taas(kaan) ollut vauvalle työnimeä, taisi tämä mahdollinen tuleva etunimi nyt kaapata sen paikan. Mutta puheissa hän on silti edelleen pääosin ”vauva”. Se hetki kun jotain saa kutsua nimellä vauva on niin ohikiitävän lyhyt, että nautin vaan täysin rinnoin kun saan puhua meidän vauvasta. Sitten on koko loppuelämä aikaa puhua hänestä ja hänelle nimellä.

Edelleen nautin keskiraskaudesta ja toivon, että saan nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Supistuksia ei onneksi tule liikaa, mutta tulee kuitenkin. Varsinkin pitkään seisoskelu supistelee, rauhallinen kävely tuntuu paljon mukavammalta. Ruokaa laittaessa supistaa helpommin kun rauhallisesti kävelyllä. Se on hassua, kun kävelyssä on kuitenkin enemmän liikettä. Mutta en valita, tykkään muutenkin ennemmin kävellä kuin seisoa ja onneksi meillä on baarijakkarat, niin ruokaa voi laittaa istuskellenkin tarvittaessa. Supistusten ja satunnaisten liitoskipujen lisäksi olen muuten onneksi edelleen oireeton. Voi kun tämä hyvä fiilis jatkuisi niin lähelle loppua kuin mahdollista!

Tuntuu hurjalta, että nyt on 45% raskaudesta takana. Toiset 45% ja ollaan aivan loppusuoralla. Mihin tämä aika vaan hujahti? Tiedän ihan varmuudella, että kesä tulee menemään ihan älytöntä vauhtia, koska kesäloma menee aina ihan hillittömän nopeasti. Joten kohtahan vauva on jo täällä. Viimeistään tuossa rakenneultran jälkeen aletaan tekemään enemmän hankintoja, koska kesällä sitten halutaan enemmän keskittyä lomailuun ja chillailuun. Toistaiseksi olen ollut edelleen tosi laiska niitä tekemään, vauvalle tehdyt ostokset mahtuvat yhden pienen paperikassin pohjalle, heh. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Mieluummin kokoan harkitusti ja hitaasti vain ja ainoastaan ne tarpeelliset tavarat, kuin haalin kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Checklist raskausviikko 18:

Vauvan koko hedelmänä: Granaattiomena.

Cravings: Appelsiinit edelleen ja muutenkin kaikki kirpeän sitruksiset jutut. 

Oireet: Liitoskivut satunnaisesti, harjoitussupistukset. 

Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!

Kiitos ihan valtavasti kaikista onnitteluista eiliseen gender reveal -videoon liittyen! Jotenkin niin siistiä, että nyt me tiedetään. Vaikka samalla myös haikeaa! En tiedä mikä mulle on iskenyt, mutta sen sijaan, että odottaisin malttamattomana raskauden etenemistä, nyt on tullut sellainen haikeus, että ”voi ei, en kestä, että tämäkin merkkipaalu meni jo”. Ehkä se on se, kun on tajunnut, että nyt saattaa ihan oikeasti olla niin, että koen näitä asioita viimeistä kertaa.

Nyt ollaan puhuttu siitä paljon ja olen itse vahvasti sen kannalla, että en halua käydä enää raskausaikaa läpi tämän raskauden jälkeen, vaikka vauvoja toivottaisinkin meille tervetulleeksi vaikka sata. Alkuraskauden vaikeudet olivat vaan henkisesti niin rankkoja mulle, että en usko, että haluan koskaan enää käydä niitä läpi. Mutta, edelleen pidätän oikeuden muuttaa mieltä, olenhan vasta 29-vuotias. Ei sitä koskaan tiedä.

Mutta nyt juuri tuntuu vahvasti siltä, että jos meille joskus vielä tämän mahassani kasvavan ihanuuden jälkeen tulisi vauva, niin hän olisi kyllä sitten sijaisvauva tai koiravauva. Tai sitten jos jotenkin hamassa tulevaisuudessa keksittäisiin miten Ottokin voisi olla raskaana, niin sehän olisi ihan lempparivaihtoehto! Mutta joo, mennäänkö raskausviikkoon 17, jonka juuri jätin taakseni?

Se oli hyvä raskausviikko. Ei ollut juuri mitään oloja, paitsi liitoskivut ovat pikkuhiljaa alkaneet. Niitä ei ole jatkuvasti, eikä joka päivä, mutta aina välillä ne tuntuvat ikäviltä lonkissa ja alavatsalla. Supistukset eivät ole vaivanneet liikaa, olen pystynyt olemaan melko aktiivinen ja se on ollut ihanaa. Fiilis on ollut mitä mainioin! Aion kyllä nauttia edelleen tästä hyvästä fiiliksestä.

Olen myös miettinyt, että on mahdollista, että kipeät supistukset eivät alkaisi tällä kertaa vaivaamaan niin aikaisin, koska mulla ei pitäisi nyt olla mitään sellaista rasittavaa tekijää, joka pahentaisi/aiheuttaisi niitä. Viimeksi oli puolivälin jälkeen muutto (vaikka en nostellut juuri mitään, se oli silti fyysisesti rankkaa, kun oli paljon pakkaamista, seisoskelua, kyykkimistä ja siivousta) ja sitä edellisellä kerralla 1-vuotiaan nosteleminen. Mutta nyt ei ole muuta kuin chillailua ja etätöitä, niin ainakaan sen puolesta ei pitäisi olla hätää. Sormet siis ristissä, että tässä raskaudessa saisin edetä pelkillä harjoitussupistuksilla lähelle laskettua aikaa. Se tuntuu utopistisen ihanalta ajatukselta. Katsotaan toteutuuko.

Vauvan liikkeet tuntuvat koko ajan selkeämmin ja selkeämmin ja käännökset ja muljahdukset näkyvät joka päivä ulospäin. Vauva vaikutti ultrassakin tosi liikkuvaiselta tyypiltä ja nyt kohtu on noussut jo lähelle napaa. Selkeästi vatsa siis kasvaa, kun nyt ultrassa katseltiin vauvaa jo paljon ylempää kuin kuukausi sitten.  Hän oli todellakin kasvanut hienosti, mitat vastasivat tismalleen viikkoja, paitsi reisiluun pituus oli jopa muutaman päivän edellä. Joko hän on siis tällä viikolla keskittynyt kasvattelemaan nimenomaan reisiluita, tai sitten hänestä on tulossa samanlainen pitkäjalka kuin äidistään. Saa nähdä.

Olen tuijotellut ultrasta saatua kämmenen kuvaa monta kertaa. Se on vaan niin suloinen, että ihan herkistyn. Aina niin ihanaa ja rauhoittavaa nähdä vauva ultrassa. Nyt sitten odotellaan seuraavaksi rakenneultraa, johon on vielä melkein kuukausi aikaa.

Raskausoireista sen verran, että tällä kuluneella raskausviikolla mulla oli todella tunteet pinnassa. Yhtenä iltana viime viikolla mua oikein suututti, kun kyyneleet vaan tulivat silmiin, vaikka en edes halunnut itkeä. Sanoin ääneenkin Otolle, että mua ei edes itketä ja en halua itkeä ja silti vaan itken ja se ärsytti mua niin paljon! Ja kyse oli jostain ihan pikkujutusta, tyyliin iltapalasta tai jostain. Jälkeenpäin vaan nauratti. Mutta selkeästi tämä ei siis ole jatkoa mun kahdelle edelliselle raskaudelle, joissa tunsin enemmänkin olevani sellainen rauhallinen ja seesteinen viilipytty. Olen mä nytkin pääosin todella hyväntuulinen, kuten yleensäkin, mutta sitten tunteet saattavat kuohahtaa hetkessä, mikä on mulle tosi epätyypillistä ja hämmentävää. Mutta onneksi nämä ovat ohimeneviä vaiheita vain ja Otolta löytyy tukea ja ymmärrystä mun kaikille tunteille. Ja onneksi pääosin ei itketä, haha.

Täällä siis kaikki hyvin ja hyvällä fiiliksellä kohti viikkoa 18!

Checklist raskausviikko 17:

Vauvan koko hedelmänä: Appelsiini.

Cravings: Appelsiini ja mansikat sekä kahvi. Olen juonut vain yhden kupin päivässä, mutta tekisi mieli nuuhkia tuoretta kahvia koko ajan! Se tuoksuu niin hyvältä!

Oireet: Liitoskivut satunnaisesti, tunteet pinnassa. 

Jo 17. raskausviikko alkoi, hurjaa! Kulunut 16. raskausviikko oli aika mukava. Jaksoin fyysisesti paremmin kuin moneen viikkoon ja kävelinkin pitkiä matkoja ilman, että supistukset pahasti vaivasivat. Jaksoin hyvin tehdä kaikenlaista. Toisaalta, mulla oli useana päivänä päänsärkyä, mikä oli kurjaa. Tässä raskaudessa päänsärkyä ei ole ollut niin paljon kuin aiemmissa, mutta se on tullut sellaisina kummallisina aaltoina. Että aina välillä voi mennä viikkokin, ettei ole lainkaan päänsärkyä, ja sitten taas on monen päivän putkia. Tällä raskausviikolla siis oli ensin monen monta hyvää päivää edellisen päänsäryttömän viikon jatkoksi, mutta sitten loppuviikosta päänsärky kiusasi päivittäin ja jatkui edelleen vielä maanantaina ja tänäänkin.

Päänsärkyä lukuunottamatta olen muuten siis voinut todella hyvin. Vauva on liikkunut ja olen tuntunut hentoisia liikkeitä jopa päivittäin. Samalla se liikkeiden lisääntyminen synnyttää jotain paradoksaalista huolta. Silloin kun liikkeet oli epäsäännöllisempiä ja niitä tunsi harvemmin, ei niitä osannut kaivata ja olettaa. Mutta nyt kun niitä tuntuu enemmän, sitä tulee heti vähän huolestuneeksi, jos jonain päivänä tuntuu, ettei niitä meinaa kuulua. Vaikka toki tiedän, että tässä vaiheessa vauva on vielä ihan pikkuruinen tyyppi, ja saattaa helposti majailla välillä niin piilossa, että liikkeet vaan eivät aina tunnu. Ei pitäisi huolestua, mutta silti sitä kuitenkin aina kaipailee niitä. Onneksi tämä tyyppi vaikuttaa olevan melko liikkuvaista sorttia ja on nyt ilmoitellut hyvinvoinnistaan melko usein.

Eilen jopa ekaa kertaa näin kunnolla vauvan liikkeet ulospäin, kun hän muljahti ja työnsi selkää ylöspäin. Maha meni ihan vinoon. Tänään näin saman uudelleen jo kaksi kertaa. Ehkä hän sieltä vakuuttelee, että älä murehdi, hyvin mulla täällä menee! Potkut eivät varmasti vielä hetkeen näy, mutta nämä isommat käännökset kyllä. Ihanaa!

Meillä on ensi viikolla ylimääräinen ultra yksityisellä, koska halusin käydä kurkkaamassa vauvaa myös niskapoimu-ultran ja rakenneultran välissä. Niiden välissä on niin hurjan pitkä aika, että ehdottomasti haluan käydä kurkkaamassa, että mini kasvaa ja kehittyy siellä ja voi hyvin. Aiemmin olen jaksanut odottaa tämän pitkän välin ilman ylimääräisiä ultria, mutta koska tämä raskauden alku oli mitä oli, tuntuu nyt todella tärkeältä saada tietää säännöllisesti, että kaikki on hyvin. Olen odottanut tuota ultraa jo monta viikkoa ja ihanaa, kun se lähestyy. En malta odottaa, että nähdään taas meidän pikkuinen. Päivät tuntuvat matelevan ennen sitä, mutta pian se jo koittaa.

Vatsan koko ja muoto vaihtelee edelleen päivittäin ja jopa vuorokauden aikojen mukaan. Mulla ei ole muuten turvotusta, mutta vatsa on selkeästi pinkeämpi ja turvonneempi aina iltaisin ja aamuisin se on taas pehmeämpi ja aavistuksen pienempi. Välillä se on pyöreämpi ja toisinaan taas terävämpi. Hassua, miten paljon se muuttuu ihan muutamissa tunneissa. Kasvu on hidasta, mutta kyllä sitä tapahtuu. Jos vertaa tämän viikon kuvia vaikkapa muutaman viikon takaiseen, on maha kasvanut ainakin hieman. Mutta se kasvu alkaa kiihtyä enemmän vasta sitten puolivälin jälkeen mulla. Toistaiseksi nautin siitä, että maha on vielä niin pieni, ettei se ole tiellä, tai tunnu kävellessä hankalalta.

Nautin niin paljon siitä, että nyt on fyysisesti helpompi olla ja mua ei supistele niin paljoa. Se helpottaa arkea ja elämää ja aion fiilistellä tätä vaihetta niin kauan kuin sitä vain kestää. Ainahan sitä voi toivoa, että ne supistukset eivät kiusaisi loppuraskaudessakaan, mutta hieman epätodennöiseltä se tuntuu, kun tähänkin asti niin on aina ollut. Mutta sitä on turha miettiä etukäteen, kun nyt voi vaan nauttia tämänhetkisestä tilanteesta.

Checklist raskausviikko 16:

Vauvan koko hedelmänä: Avokado.

Cravings: Edelleen ne samat mansikat, ja pitkästä aikaa myös suklaa. Suklaata ei ole tehnyt mieli koko raskaudessa ennen tätä viikkoa, mutta tällä viikolla on tullut vähän syötyä myös sitä. Toivottavasti tämä suklaanhimo menee ohi! 

Oireet: Päänsärky, harjoitussupistukset satunnaisesti, mutta harvemmin kuin edellisellä viikolla. 

Tällä viikolla olen saanut useamman kerran itseni kiinni miettimästä, että olenko mä raskaana ollenkaan! Varsinkin aamupäivällä ja päivällä on ollut monesti jopa epätodellisen hyvä ja energinen olo. Se energinen keskiraskaus on ilmeisesti todellakin alkanut. Toisaalta sitten taas illalla supistelee tiheästi ja on sellainen ”pallo” olo, jos on päivän aikana touhunnut paljon. Eli esimerkiksi jos täytyy käydä kaupassa tai haluaa käydä lenkillä, se on parempi hoitaa aamupäivällä, jolloin supistukset eivät kiusaa joka askeleella vielä ja askel kulkee kevyesti kuin ei raskaana olisikaan.

Vauva liikkuu ja tunnen hänen liikkeensä, mutta välillä voi olla, että tunnen vain kerran päivässä ja välillä tunnen useamman kerran päivän aikana.Tämäkin lisää sitä epätodellista fiilistä, että onko siellä ketään  ja kasvaako hän hyvin, kun potkujen määrä ei vielä ole lisääntynyt mitenkään valtavasti siitä, mitä se oli pari viikkoa sitten. Mutta pikkuhiljaa hän vahvistuu ja kasvaa ja varmasti pian liikkeitäkin alkaa tuntumaan useammin. Enää seitsemän viikkoa siihen maagiseen 22 viikon rajaan.

Mulla oli tämän viikon aikana myös neuvola, joka sujui hyvin. Siinäkin tosin vauva karkaili, kun yritettiin saada sydänäänet kuuluviin. Varmaan kolme kertaa kävi niin, että saatiin just syke kuulumaan muutamaksi sekunniksi, sitten vauva potkaisi doppleria ja karkasi niin, että ääniä sai taas etsiä vaikka kuinka kauan. Mutta syke oli vahva ja hyvä, oli ihana kuulla se.

Painoa mulle oli tullut nyt tähän 15. viikon neuvolaan mennessä lähtöpainosta 1,8kg. Olin jopa hieman yllättynyt, että niin vähän, kun mulla on ollut jotenkin niin pehmeä olo viime aikoina ja kun liikunta oli niin vähäistä silloin, kun oli lääkäriltä lepokäsky monen viikon ajan. Mutta kai se pehmeys on enemmän mun päässä, heh. Ihan hyvä, että painoa tulee maltillisesti näin alussa, kun yleensä sitten keskivaiheilla mulla on tullut enemmän.

Kaikki oli neuvolassa normaalia, hemoglobiini oli edelleen hyvä 133 ja kaikki muutenkin mallikkaasti. Olipa ihanaa kun nyt tälle neuvolakäynnille sain meidän ”oman” terveydenhoitajan. Jouduin ekassa neuvolassa menemään toiseen neuvolaankin, että kerkesin saada lähetteen ajoissa niskapoimu-ultraan. Sielläkin oli aivan ihana ja mukava terveydenhoitaja, mutta onhan se aina eri käydä sillä tutulla.

Meillä on ollut sama neuvolan terveydenhoitaja esikoisen raskausajasta lähtien (tai no siitä, kun muutettiin meidän ekaan yhteiseen kotiin Oton kanssa mun ollessa raskausviikolla 15 tai 16. Eli nyt tulee huhti-toukokuussa kymmenen vuotta! Hän on aivan ihana ihminen ja seurannut meidän tarinaa alusta asti, nähnyt meidän lasten kasvun ja toivottanut kahdelle vanhimmalle jo hyvää matkaa koulutielle. Hän on aina kohdannut meidät lempeästi ja arvokkaasti, vaikka kymmenen vuotta sitten olin vasta 19-vuotias teini. Hän on käynyt meidän jokaisessa kodissa neuvolan kotikäynnillä katsomassa vastasyntynyttä, ja ollut aina mukana meidän elämässä. Ihanaa, että saadaan pitää hänet edelleen!

En siis meidän muuton myötä vaihtanut neuvolaa, vaan käydään edelleen samassa kuin ennen juuri siksi, koska haluttiin pitää sama terveydenhoitaja. Ja nykyään kun on auto, niin ei sillä neuvolan sijainnilla ole mitään merkitystä sinällään, ekan neuvolakäynnin kävin Viiskulman neuvolassa keskustassa, kun sieltä löytyi vapaa aika. Sekin oli hauska sattuma, sillä myös esikoisen raskausaikana kävin sen ekan käynnin nimenomaan Viiskulman neuvolassa, kun asuin silloin vielä Ullanlinnassa. Jotenkin tämän raskauden kohdalla niin monessa jutussa on sellainen ”ympyrä sulkeutuu” -fiilis, että just näin tämän pitikin mennä.

Silloin 10 vuotta sitten kävin Viiskulman neuvolassa epävarmana 19-vuotiaana teininä ja nyt sain mennä sinne uudelleen itsevarmana tulevana neljän lapsen äitinä, joka ei tuntenut itseään yhtään huonommaksi kuin ketään muutakaan. Ja ei, en missään nimessä ollut 19-vuotiaanakaan ketään muuta huonompi. Mutta silloin tuntui siltä. Nyt mua hymyilytti istua siellä samassa odotushuoneessa kuin silloin. Muistin sen jännityksen ja epävarmuuden ja miten me Oton kanssa silloin istuttiin siellä pyörittelemässä peukaloita, eikä yhtään tiedetty mitä odottaa. Nyt oli ihan toinen fiilis, kaikki meni rutiinilla ja oli jo entuudestaan tuttua, paitsi se, että nyt saakin syödä pehmeitä pastöroituja juustoja, kunhan niissä on hyvin päiväystä jäljellä.

Asiasta kukkaruukkuun, nyt olen myös alkanut nukkumaan heräämättä öisin pissalle, mikä on I-H-A-N-A-A! Nyt nautin tästä niin kauan, kunnes sitten loppuraskaudessa se vessaramppaaminen öisin alkaa uudelleen. Vielä viime viikolla heräsin kuuden-puoli seiskan maissa aamuisin ja olin aina hereillä ennen kaikkia muita. Mutta nyt eilen nukuin jopa 7.50 asti ja tänäänkin heräsin vasta herätyskelloon 7.15. Eli ehkä tässä on nyt toivoa, että saisi hetken aikaa nauttia ihan tavallisista katkeamattomista yöunista ja normaaleista aamuherätyksistä? Ihanaa!

Loppuun vielä samanlainen koonti kuin viime viikolla:

Checklist raskausviikko 15:

Vauvan koko hedelmänä: Päärynä.

Cravings: Tuoreet mansikat.

Oireet: Harjoitussupistukset liikkeessä, muuten ei oireita.