Bongasin hauskan 18x viimeisin -postausidean Sara Tickle -blogista ja halusin tehdä vähän samantyylisen, mutta omilla ”viimeisimmillä” jutuilla. Täältä tulee siis lapsiperheversio 18x viimeisin -postausideasta.

18x Viimeisin:

1. Whatsapp-viesti lapselta: Lapsen ottama selfie itsestään, johon hän on piirtänyt hienoja kuvioita ja laittanut emojeja ja päälle tekstin ”rakastan sua äiti” sinisellä <3

2. Ratkaistu kinastelu: Kun 2/3 halusi käyttää mun pinkkiä joogamattoa joogaamiseen. Ratkaisuna tehtiin ”joogamatto” myös sinisestä lasten viltistä ja kaikki olivat tyytyväisiä.

3. Katsomani lasten ohjelma: Muumilaakso. Meidän lapset eivät ole koskaan olleet ihan hirveän isoja muumifaneja, paitsi kuopus oli 1-vuotiaana. Yhtenä iltana kuitenkin telkkarin avatessa Yleltä tuli Muumilaakson uusia jaksoja ja he istahtivat telkkarin eteen kuin tatit ja katsoivat innoissaan. Mäkin jämähdin hetkeksi muumien eteen. Ehkä Muumilaakso saa muumifaniuden syttymään?

4. Katsottu perhe-elokuva: Räyhä Ralf valloittaa Internetin. Se oli ihan hauska ja viihdyttävä myös vanhemmalle!

5. Wilma-viesti: Viikkokirje koulusta.

6. Ostettu lastenvaate: Kiukkuinen koala -kuvioiset Mainion leggingssit, jotka 3-vuotias valitsi itselleen.

7. Arkiruoka, joka maistui koko perheelle: Härkis-tortillat. Klassikko, joka toimii A I N A.

8. Naurattanut lasten suusta -juttu: Kun 3-vuotias ilmoitti kotimatkalla autossa, että meidän pitäisi nyt ajaa suoraan koirakauppaan, koska hän haluaa ihan oman karvaisen koiran, jota voi silittää.

9. Tauti, josta on lappu hoitopakan ovessa: Yskä. Mun suosikki. Kun vaihtoehtona on kihomadot, vatsatauti tai vaikka se corona-virus niin ai että tuo tuttu ja turvallinen yskä tuntui helpottavalta.

10. Yhteinen lempipuuha koko perheelle: Party Alias. Nyt kun 3-vuotias on oppinut näyttelemisen lisäksi selittämään korttien kuvia, on pelaaminen edennyt vielä aivan uudelle tasolle! Viimeksi 3-vuotias voitti koko pelin! Se on nerokkaasti suunniteltu, kun 3-vuotiaskin voi aidosti pärjätä omille vanhemmilleen ja pelaaminen on mielenkiintoista kaiken ikäisille.

11.  Lasten appi, joka on ollut hitti: Moka Mera Lingua. Ilmainen kielten opettelu-appi androidille ja iPhonelle, johon törmäsin jonkun jakaman blogipostauksen kautta Facebookissa. Sen on tehnyt suomalaiset varhaiskasvatuksen ammattilaiset, se on täysin ilmainen eikä siinä ole ollenkaan mainoksia tai tekstiä. Appilla voi opetella Suomea, Ruotsia, Englantia, Arabiaa, Espanjaa, Venäjää ja muita kieliä ja meidän lapset ovat tosi tykästyneet siihen. Se on tosi helppokäyttöinen, mutta silti kiinnostava jopa isommille lapsille.

12. Biisi, jota lapset haluavat kuunnella: Miss Li – Komplicerad

13. Iltasatukirja, jota ollaan luettu: Little People, Big Dreams: Coco Chanel. New Yorkista ostamani maailman ihanin satukirja, joka kertoo Coco Chanelin tarinan. Se on englanninkielinen, mutta meidän lapset ymmärtää sen hyvin, siinä on melko helppoa englannin kieltä. Visuaalisesti super kaunis kirja ja lapset haluavat kuulla tarinan uudelleen ja uudelleen. Pakko tilata sarjan muut osat!

14. Ylpeyttä herättävä äitihetki: Kun heräsin eräänä aamuna siihen, kun kuulin, miten keskimmäinen opasti meidän 3-vuotiasta kädestä pitäen alas portaita varovasti. Kun nousin ja tulin alakertaan, hän oli keittiössä tekemässä pikkusiskolle aamupalaksi leipää. Meinasin haljeta rakkaudesta.

15. Siivottu lasten sotku: Se kasa portailla, joka ilmestyy siihen joka päivä, vaikka ollaan miljoona kertaa päätetty, että ei enää tehdä kasoja portaille. En ole siis yhtään sen parempi itse, minäkin kasaan siihen asioita, vaikka suurin osa onkin lasten jäljiltä.

16. Piirustus, joka on ripustettu jääkaapin oveen: Lapsen tekemä muotipiirros baskeripäisestä ja pitkäsäärisestä tyypistä, jolla on mielettömän upea ruutuhame, liehuvan pitkä tukka ja näyttävät korvakorut.

17. Asia, jonka lapsi itse osti: Pieni limu ja sipsipussi koulun diskossa muutama viikko sitten.

18. Kerta kun sanoin lapsille, että rakastan: Tänä aamuna, kun isot lähtivät eskariin ja kouluun. Halittiin myös ja lähetettiin lentosuukkoja.

Olipas hauskaa listata näitä juttuja, tuli hyvä mieli! Olis hauska kuulla teidänkin viimeisimpiä, ei tarvitse kaikkia listata jos ei jaksa, mutta olisi hauska kuulla vaikka mitä teillä luetaan, puetaan, katsotaan tai kuunnellaan juuri nyt lasten kanssa? 

 

Tajusin tässä juuri, että me ollaan edetty perheenä aivan uudenlaiseen elämänvaiheeseen. Tällä hetkellä meidän perheessä ei ole ketään alle 3-vuotiasta, eikä kukaan ole raskaana. Silloin kun tein positiivisen raskaustestin meidän kuopuksesta kesäkuussa 2016, meidän keskimmäinen oli juuri täyttänyt kolme vuotta. Oltiin yritetty vauvaa jo pidemmän aikaa, eli tavallaan valmistauduttiin vauvaperhe-elämään silloinkin. Raskausaikana ensin migreenit ja sitten säännölliset kipeät supistukset rajoittivat mun omaa menemistä ja tekemistä aika lailla. Eli oikeastaan me ei ehditty kunnolla päästä sisään siihen ”yli 3-vuotiaiden lasten perheen” meininkiin. Nyt ollaan ekaa kertaa meidän perhe-elämän aikana siinä vaiheessa, että koko perhe on yhtäaikaa täysissä voimissa, samalla kun kukaan ei ole alle 3-vuotias. Tämä on niin jännittävää!

Ja musta tuntuu, että tämänhetkinen elämäntilanne on parasta lääkettä ikinä mun krooniseen vauvakuumeiluun. Meillä on nimittäin aika hitsin kivaa ja jotenkin niin ihanan rentoa ja helppoa juuri nyt. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että pientenkin lasten kanssa voi mennä ja tehdä (ja niin ollaan menty ja tehty ja nautittu siitä), niin olen silti ollut viime aikoina jatkuvasti aivan äimistynyt siitä, miten iisiä kaikki jotenkin on just nyt.

Tähänkin voisi joku tulla sanomaan, että odota vaan, se on tyyntä myrskyn edellä, kohta on esiteini-ikä, eskari-uhma ja muut mukavuudet. Mutta minä sanon, että nautin tästä hetkestä ja otan siitä kaiken irti ja otan kaiken vastaan sitten kun aika on. Jokaisessa kehitysvaiheessa on aina myös jotain uutta ja ihanaa, eikä kannata ajatella jo etukäteen negatiivisesti.

Meillä on tällä hetkellä ihan älyttömän hauskaa, koska meidän 3-vuotias on sellaisessa kehitysvaiheessa, että vähintään joka toinen asia mitä suusta tulee ulos on hauska tai yllättävä. Hän saa meidät huvittumaan, yllättymään, ihastumaan ja nauramaan joka ikinen päivä kysymyksillään ja selostuksillaan. Hän hoitaa jo itse pukemiset ja riisumiset ja muut sellaiset arkiset asiat, joissa vaikka 2-vuotiaana vielä tarvitsi apua. Meidän kohta-7-vuotias on jo niin itsenäinen eskarilainen ja ylpeä ensi syksyn koululainen, joka on alkanut niin hienosti ottaa vastuuta esimerkiksi omasta huoneesta ja tavaroista. Meidän esikoinen on jo niin fiksu ja hänen kanssa voi käydä todella syvällisiä ja monipuolisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta ja viettää aikaa kuin kaverin kanssa.

Lapsilla menee hyvin leikit yhteen ja he osaavat jokainen myös rauhoittua. Pystytään hyvin pelaamaan myös pelejä koko porukalla, kun 3-vuotiaskin jaksaa jo keskittyä, vaikka ei aina kaikkea osaisikaan.

Lähteminen eri paikkoihin on niin mukavan helppoa ja tilanteita pystyy hyvin ennakoimaan. 3-vuotias tietää jo ainakin suurinpiirtein miten ollaan kaupassa, ravintolassa tai pr-tilaisuudessa. Ei tarvitse enää selittää kauppareissulla, miksi ei voi vaikka ostaa jotain sokeri-yksisarvismuroja maanantaina tai miksi ei voi juoksennella vaatemalliston lanseeraustilaisuudessa. Rattaat ovat 99% ajasta lojumassa jossain, kun ei kukaan enää istu niissä  (eikä enää karkaile, vaikka ei niissä istuisikaan).  Isommat voi tarvittaessa lähettää lähikauppaan hakemaan puuttuvia aineksia tai kiireisenä aamuna heitä voi pyytää tekemään pikkusiskolle leipää sillä aikaa kun itse etsii hukassa olevia metsäretkivarusteita.

Matkustaminen on ihanan rentoa, esimerkiksi viikon takaiset pitkät automatkat Ouluun ja takaisin menivät todella iisisti yhden pysähdyksen taktiikalla. Toki matkat on menneet aina ikätasoon nähden hyvin mutkattomasti ja vähillä pysähdyksillä, mutta aina on ollut sellainen pieni jännitys päällä, koska pikkulasten kanssa voi joskus tulla arvaamattomia tilanteita. Nyt 3-vuotiaan kanssa ei enää tarvitse jännätä, että meneekö hermo jossain kohti matkaa, kun hän taatusti viihdyttää itse itseään ja ymmärtää, että perillä odottaa joko kiva lomakohde tai sitten oma koti, missä on kaikki omat jutut ja on kiva mennä kotiin.

Uiminen, sisäleikkipuistoreissut ja ulkoilu on ihanan rentoa. Lapset juoksevat itse puistossa minne haluavat, eikä ole enää pakko itse istua  paikallaan hiekkalaatikolla tekemässä kakkuja tai seistä antamassa keinulle vauhtia. Yksi lapsista osaa jo uida sujuvasti, toinen osaa sukeltaa ja uinnin alkeet ja kolmaskin ui hienosti kellukkeilla. Ei tarvitse enää olla sydän syrjällään kolmeen suuntaan, että miten mä pidän nämä kaikki hengissä täällä altaassa. Valppaana saa toki olla aina, mutta onhan tämä nyt jo huomattavasti helpompaa. Sekin on pieni mutta iso juttu, että päästään koko perhe leffaan, kun 3-vuotiaskin jaksaa jo katsoa kokopitkän elokuvan, eikä tarvitse jakaa porukkaa.

Tällä hetkellä mulla ei ole yhtään haikea olo, että vauva-ajat ovat takana ainakin toistaiseksi. Mä nautin tästä ihan älyttömän paljon. Viime viikonloppuna pidin  Oulussa kahta ihan pientä kuuden viikon ikäistä vauvaa, kun he molemmat kävivät vuorotellen nukkumassa päikkärit mun sylissä. Se oli niin ihanaa, nuuskutin vauvan tuoksua ja nautin täysillä. Mutta sen jälkeen oli ihana saada kädet vapaaksi, tanssia ja syödä kakkua omien lasten kanssa ja heittäytyä sitten aikuisten illanviettoon lasten lähdettyä mummulaan yökylään.

Voi hyvin olla, että vauvakuume iskee pahemmin muhun taas jossain vaiheessa elämää, koska ei sitä ikinä tiedä. Ja jokaisessa lapsen ikävaiheessa on ne omat ihanat jutut, joista nautin, ehdottomasti myös vauva- ja taaperovaiheessa. Mutta juuri nyt on niin hyvä olla näin. Meillä on mahtavia suunnitelmia kesäksi koko perheelle, joiden toteuttamisessa haluttiin odottaa siihen, että lapset ovat riittävän isoja kaikki kolme. Meillä on mahdollisuus viettää kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja jaksamista nähdä paljon kavereita ja toteuttaa ihan omiakin juttuja. Tämä on niin siistiä!

Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 

Näin joulun alla saan itseni jatkuvasti kiinni sanomasta ”no se on meillä sellainen perinne”. Joulukoristeiden valinta -perinne, joululahjojen vieminen hyväntekeväisyyteen -perinne, perhejoulukalenteri-perinne, blogijoulukalenteri-perinne, joulukadun avajaisissa käymis-perinne, perinteiset jouluruuat, pyjamabile-perinne, linnanjuhlien katselu -perinne vain muutamia viime aikoina ääneen sanomiani perinteitä listatakseni. Miten tässä kävikin näin, että meidän perheen joulun aika on ihan täynnä perinteitä? En tiedä, mutta rakastan sitä. Se tuntuu niin turvalliselta, lämpimältä ja ihanalta. Perinteet on meidän itse luomia, joten ne tuntuvat omalta, kotoisalta ja raikkaalta, eivät tunkkaiselta tai vanhanaikaiselta.

Mulle jokavuotiset jouluperinteet ovat keino piristää tätä kaikkein pimeintä vuodenaikaa. Joka päivä on jotain kivaa pientä, jotain, joka vie lähemmäs kohti joulua ja jotain, joka tekee pelkästä joulun odottamisesta ihanaa. Mä melkein toivon, että joulua saisi odottaa vieläkin pidempään, koska tämä joulua edeltävä aika on aina niin ihanaa ja menee aina niin nopeasti. Joulun alla tuntuu, että mulla on ihan tuplamäärä energiaa. En tiedä mistä se tulee, kai mä vain olen niin jouluihminen. Haluaisin olla ”jouluihminen” eli näin energinen ympäri vuoden, mutta en ikävä kyllä ihan taida olla.

En mä lokakuussa jaksa joka (arki)päivä välttämättä keksiä jotain hauskaa ekstraa lasten kanssa. En ainakaan niin usein, että haluaisin itselleni kalenterin, josta joka päivä uusi luukku antaisi meille uuden perheaktiviteetin. Toki me eletään ihan normi arkea ja vietetään yhdessä aikaa ja puuhaillaan milloin mitäkin, mutta aika sellaista tavallista ja jaksamisen mukaan. Ja se on todellakin ihan fine, ollaan me silloinkin onnellisia ja arki tuntuu mukavalta ja rakkauden täyteiseltä meistä kaikista.

Joulun alla se kaikki ekstra ei kuitenkaan ole mulla mitenkään jaksamisesta kiinni. Musta tuntuu, että joka päivä mä haluan tehdä jotain spesiaalia perheen kesken, eikä esim. perhejoulukalenterin yhteiset jokapäiväiset aktiviteetit tunnu työpäivänkään jälkeen koskaan siltä, että ne olisivat liikaa. Mä odotan niitä vähintään yhtä paljon kuin lapset. Tämä on sikäli nurinkurista, että joulun aika on lähes poikkeuksetta mun vuoden kiireisintä työaikaa, jolloin työtunteja kertyy viikon jokaiselle päivälle (ja yölle) enemmän kuin muina kuukausina, joten voisi olettaa, että jaksaminen olisi esim. juuri silloin lokakuussa parempi. Mutta ei, tämä sama toistuu joka vuosi. Ehkä se on sitä joulun taikaa.

Me vietettiin torstaina meidän perinteisiä joulunalusajan (heh) pyjamabileitä lasten kanssa. Otto oli kiipeilemässä ja illastamassa pitkän kaavan mukaan ystävänsä kanssa, joten meillä oli tyttöjen ilta. Levitettiin patjat, peitot ja tyynyt olohuoneeseen, kasattiin iso tarjottimellinen herkkuja, puettiin yökkärit päälle jo iltakuudelta ja katsottiin koko ilta jouluelokuvia. Välissä pidettiin jouludisko ja tanssittiin ja pompittiin patjoilla. Ruuat kerättiin onneksi alta pois.

Meillä oli niin kivaa yhdessä! Eniten mulle merkitsi kuitenkin se, kun juteltiin ja kikateltiin leffojen jälkeen vaikka kuinka pitkään lasten kanssa. Valvottiin vähän, koska edessä oli kolme vapaapäivää itsenäisyyspäivän ansiosta. Puhuttiin ihan kaikesta ja lapsetkin sanoivat, että parasta pyjamabileissä oli se, kun voitiin jutella kaikesta yhdessä. Vitsi miten hyvä fiilis siitä tuli. Ja kyllähän se näin vanhempana on maailman ihaninta, että lapset haluavat vielä kertoa mulle kaikkea ja kysyä multa kaikkea ja ennen kaikkea viettää yhdessä aikaa mun kanssa.

Meidän vanhimmat lapset ovat nyt 6- ja 8-vuotiaita. Tiedän, että tämä perheperinteiden kulta-aika ei välttämättä jatku ikuisesti. Voi olla, että vielä tulee se päivä, kun meidän lapset ovat teinejä ja äidin jokapäiväiset jouluisat perheaktiviteetit eivät todellakaan voisi vähempää kiinnostaa. Siksi mä nautin tästä nyt niin paljon kun vain ikinä osaan. Imen tätä itseeni kaikilla soluillani. Nämä ovat just niitä muistoja, joita mä vaalin sitten, jos tai kun teinejä kiinnostaa joulukuussa ennemmin olla ihastuksen kanssa katsomassa joululeffaa tai kavereiden luona yötä äidin pyjamabileiden sijaan.

Ihanaa iltaa kaikille <3 

Kuuntelin tuossa taannoin lenkillä Janne Naakan ja Valtteri Sandbergin Olohuone-podcastin jaksoa, jossa he vastailivat Ask Redditissä kysyttyihin kysymyksiin. Yksi näistä kysymyksistä jäi erityisesti mun mieleen: Mitä olisit toivonut, ettei vanhempasi olisi koskaan sanonut sinulle (tai sinun kuullen)? Se herätti ajattelemaan tosi paljon. Mitkä asiat ovat sellaisia, joita en ole tajunnut, etteivät lapseni haluaisi kuulla ja olen vahingossa sanonut niitä? Vai onko sellaisia asioita?

Toki mä olen miettinyt jo ihan äitiystaipaleeni alusta asti, että on asioita, joita en halua tehdä tai sanoa lasten kuullen. Näitä ovat esimerkiksi oman ulkonäön/painon arvostelu, vertaileminen toisiin ja muiden ihmisten arvostelu tai haukkuminen (tätä en halua tehdä kenenkään kuullen enkä yksin), sekä sellainen ”en pysty/en osaa/en ole riittävän hyvä” itseä lannistava puhe. Nämä on ollut mulle sellaisia itsestäänselvyyksiä. Ja itsestäänselvää on myös se, että en arvostele meidän lasten painoa tai ulkonäköä, tai lannista heitä sanomalla, etteivät he ole tarpeeksi hyviä johonkin, tai vertaile heitä muihin. En koskaan halua, että meidän lapset oppivat vihaamaan ja inhoamaan esimerkiksi omaa ulkonäköään tai jotain piirrettä itsessään, kuten olen itse joskus tehnyt. Se säästää niin paljolta epävarmuudelta, kun ei koskaan opettele sellaista. Tiedän itse, miten pitkä matka on ollut opetella rakastamaan omia persoonallisia piirteitä ja opetella ajattelemaan, että ne eivät ole virheitä vaan ne ovat minä.

On itsestäänselvää, että en halua arvostella tai haukkua ketään, en lasten kuullen enkä muutenkaan. Tämä aikuisen esimerkki on mun mielestä numero ykkönen siinä, kun lapsia opettaa kohtelemaan kaikkia tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti. Jos kotoa saa sen mallin, että on ok arvostella julkkiksen hameenhelmaa, jonkun elämänvalintoja tai eri näköisiä tai eri tavalla ajattelevia ihmisiä, siitä on vaikea päästä eroon. Siksi meillä ei koskaan kauhistella kenenkään vaatevalintoja, vaan kehutaan niitä. Muistetaan, että jos joku ei kohtaa oman maun kanssa, se ei tarkoita etteikö se silti olisi hieno tai upea tai juuri oikea jollekin toiselle. Meillä ei koskaan arvostella toisten henkilökohtaisia valintoja elämässä tai erotella ihmisiä meihin ja noihin tollasiin.

Mutta kuinka paljon on niitä sellaisia pieniä asioita, joita aikuiset voivat joskus ohimennen sanoa, jotka jäävät ikuisiksi ajoiksi lapsen mieleen ja vaikuttavat paljon pidemmälle kuin ikinä osaisi kuvitella? Mä halusin selvittää mitä mun seuraajat toivoisivat, etteivät heidän omat vanhemmat olisi koskaan sanoneet heille tai heidän kuullen ja kysyin tätä Instagram Storiesin puolella. Alta löydätte listauksen asioista, joita tämän blogin seuraajat olisivat toivoneet, että heidän vanhempansa eivät olisi koskaan sanoneet heille tai heidän kuullen jollekin toiselle. Mä yllätyin vastauksista.

Miten raakoja, hirveitä asioita vanhemmat ovat voineet sanoa. Miten järkyttävän rumia asioita, miten pelottavia asioita. Itkin näitä lukiessani ja itkin näitä kirjoittaessani. Surullista on myös se, miten monen vanhemmat ovat arvostelleet joko lapsen painoa tai sitten lapsen kuullen omaa painoa ja ulkonäköä. Se on ollut selkeästi oikein standardi vielä oman sukupolveni lapsuudessa.

Mitä toivoisin, että vanhempani ei olisi koskaan sanonut minulle (seuraajien lähettämät vastaukset):

Haukkunut toista vanhempaa eli mun omaa äitiä tai isää minulle.

Haukkunut omaa ulkonäköään.

Pahaa toisesta vanhemmasta (eroperhe).

Vanhempani riitelivät kovasti edessäni. Sitä en toivo lapselleni!

Että nuorin siskoni on kasvatettu rakkaudella, meidät vanhemmat sisarukset rahalla.

Sain 5. luokalla meikattuani ekaa kertaa kuulla isältäni, että vain huorilla on tuollaiset meikit.

”Ei sun kannata vaihtaa musiikkiryhmään, kun noi muut tuolla osaa laulaa.”

Tykkäsin paljon tytöille tyypillisistä jutuista, äiti huomautti useasti (poika).

Rasistisia juttuja esim. venäläisistä.

Haukkuneet toisiaan (erosivat kun olin pieni).

Äiti hoki ja hokee edelleen: oonpa mä taas lihonut!

Kommentoinut painoani ja vartaloani ja pyytänyt olemaan kertomatta masennuksestani muille.

Kommentoineet omaa mielipidettään niin vahvasti tatuoinneista, että ovat loukanneet.

”Olenpa lihonut.”

Painon kommentointi: välillä, että paisuin silmissä kuin pullataikina ja toisinaan olin liian laiha.

Äiti peilin edessä: järkyttävä tää mun maha, saispa nämä läskit pois.

Oma äiti sanoi, että katuu että on synnyttänyt mut ja toivoisi, että olen kuollut.

Puhunut negatiivisesti omasta kropastaan ja ulkonäöstään.

Äitini suusta minulle: ”Kuole paska, kuole!”

Minun talossani sinä et laita huoneen ovea kiinni (olisin halunnut tehdä läksyjä rauhassa).

Kaikki puhe ei-heteroseksuaalisuudesta psykiatrisena sairautena.

”Äiti, toi setä sanoi et näytän samalta kuin sinä” ”ai kauheeta, voi lapsi raukkaa.”

Haukuttu toista vanhempaa lapsille kun vanhemmat riitelivät keskenään.

Negatiiviset raha-asiat.

Ettei äitini olisi kommentoinut negatiiviseen sävyyn painonnousuani kun olin 15.

”Ootte pilannut mun elämän.”

Haukkunut lihavaksi siitä asti kun olin 30 kiloa kevyempi kuin nyt.

Rahahuolia, parisuhdeongelmia.

Etten ikinä tulis valmistumaan lukiosta tai pääsemään jatko-opiskelemaan. Molemmat tehty!

Toivoisin, ettei vanhempani olisi eron jälkeen haukkuneet toisiaan minulle.

Toivon, ettei äitini olisi jatkuvasti puuttunut veljeni painoon ja käskenyt laihduttamaan.

Että olen vahinkolapsi.

Että pitää olla kiltisti tai joulupukki ei tuo lahjoja. Että saan tukkapöllyä.

Kommenttia painosta. Kyllä teini jo itse oman ylipainonsa tunnistaa.

Haukkunut ja vähätellyt omaa kroppaansa.

Olin 21v ja psyykkisesti ihan rikki. Äiti kysyi: millonkohan ajattelit ruveta taas jaksamaan?

Arvostellut erilaisia/erottuvia ihmisiä esim. TV:ssä.

Sitä, että minä, minun ulkonäköni tai joku suoritukseni on ihan hyvä, mutta ei koskaan hyvä.

Puhunut neekereistä tai rasistisesti. Onneksi en oppinut itse käyttämään sitä sanaa.

Puhunut pahaa toisesta vanhemmasta ja käyttäneet lapsia välikappaleina.

Vanhempien välisiä riitoja en olisi halunnut kuulla.

Että äitini ei olisi arvostellut omaa kroppaansa ja puristellut olemattomia makkaroitaan.

Halusin pienenä soittaa viulua. Siihen äitini totesi, että sitä varten pitäisi olla musikaalinen.

Ettei iskä olis aina sanonut kuinka kamalia ollaan ja tehdään kaikki väärin.

Nyt vasta aikuisena olen tajunnut, miten vahvan kiltin ja reippaan tytön roolin olen joutunut aina ottamaan.

Jatkuvasti kritisoinu herkkujen syömistä/hehkuttanut terveellistä ruokaa -> morkkis jos syö herkkuja.

Että olen samanlainen kuin äitini. Ei mikään kehu kun äiti on päihteiden käyttäjä.

Mun isä sano mulle useasti, että olen tosi ylipainoinen. Sanat kaikuu vieläkin korvissa.

Oma vanhempani sano kerran tienpäällä, että vois vain ajaa rekkaa päin. Traumat jäi ja pelko.

Äitini ollessa hyvin väsynyt yksinhuoltaja tokaisi hän vähän kierrellen, että kunpa ei olisi lapsia.

Persoonallisuutta koskevat haukut riidoissa. Aikuisten pitäisi osata antaa palautetta.

Että äiti ei olisi puhunut niin paljon isästäni ja äidin omista vanhemmista pahaa.

Äiti sanoi: puolet perheen lapsista menee lastenkotiin, jos isä kuolee syöpään.

”Erotaan isän kanssa heti kun olet täysi-ikäinen.”

Negatiivista omasta kropasta tai ruuasta. Laukaisivat itselläni syömishäiriön.

 Kommentoinut omaa tai muiden painoa tai tarvetta laihduttaa.

Sitä, että mun tuntemat tunteet on jotenkin vääriä tai epänormaaleja.

Kun riidan aikana lapsena sanoin, että pelkään äitiä, niin hän vastasi, että hyvä, niin pitääkin että tottelet.

Olin meikannut ja äiti sanoi: kyllä sustakin saa ihan nätin kun laitat vähän meikkiä.

Toivon, ettei vanhempi olisi arvostellut ja haukkunut toista vanhempaa minun kuullen.

Kerran äiti väsyneenä huokaisi saunassa, että joskus mä vielä vaan lähden pois. Olin siis varmaan 5-6v. Isä joi paljon, joten pitkään pelkäsin, että jään yksin hänen kanssaan kun äiti jättää perheen.

Kommentteja ulkonäöstä. Esim. isoista tisseistä tai selluliitista huomautus.

Ulkonäköön liittyviä asioita, mm. painosta, pukeutumis- ja hiustyylistä jne T. vieläkin huono itsetunto 28v

”Älä itke”, silloin kun oikeesti itketti ja halusi itkeä. Tuntui, ettei olisi saanut itkeä.

Isäpuoli kaverilleen: hän ei ole mun tytär, kun kaverinsa kehui hänelle, että tytär on todella kaunis.

En ois koskaan halunnu kuulla sitä, kun iskä sano et olispa mun ystävä mieluummin hänen tyttärensä.

Äiti suuttui todella pienistä asioista (esim. jos väiteltiin veljen kanssa riitti aiheuttamaan raivarit) ja monesti suuttuessaan äiti sanoi, että muuttaa pois ja ei tuu takaisin kun me ei osata käyttäytyä, tai sitten saatiin mattopiiskasta tai tukkapöllyä. Nyt kun on omia lapsia niin en ymmärrä miten niin voi tehdä omalle lapselle.

”Siks kun mä sanon niin.”

”Sun kainalokarvat on alkanut kasvaa.” Siinä oli monta mun kaveria ympärillä.

Tyhmäksi yms. sanominen on jäänyt vielä aikuisenakin kummittelemaan mieleen.

Haukkunut toista vanhempaa riidan/eron jälkeen mulle.

Puhunut ulkonäöstä tai painosta negatiiviseen sävyyn.

Rahan riittävyydestä puhuminen siihen sävyyn, että aiheuttaa lapselle huolta.

”Olisit kuin siskosi. Ostan sulle tupakkaa vaan, ettet ala huoraamaan. Olet liian lihava.”

Kun olin teininä pahasti masentunut ja itsetuhoinen, mulle sanottiin, että kiukuttelen tahallaan.

”Onpa sinun rinnat kasvanu. Oletpa lihonut.” T. suorasanaisen isän tytär

”Hillitse itsesi”, eli negatiiviset tunteet ei saaneet meidän kotona juuri näkyä tai kuulua.

Laihdutuspuheet.

Ikäviä kommentteja, joita hän oli saanut raskaudesta kun odotti mua. Olin silloin 6v ja otin ne aika raskaasti.

Haukkuneet toisiaan ja sitä, ettei äiti olisi puhunut painosta/ulkonäöstä niin paljon.

Mainintoja hänen ja toisen vanhempani välisestä intiimielämästä. Hyi.

”Nyt on taas tullut herkuteltua niin paljon, maanantaina palaan ruotuun!”

Haukkuneet toisiaan ja sitä, ettei äiti olisi puhunut painosta/ulkonäöstä niin paljon.

En olisi toivonut isäni sanovan, että olisi jo tappanut itsensä jos meitä lapsia ei olisi. On hirveää kun joutuu elämään pelossa milloin jotain pahaa käy.

”Jos sä vielä lihot, niin ethän sä kohta mahdu kulkemaan ovista (nauraen).” Olin 8v.

Arvostellut/puhunut pahaa toisesta. Nyt pelkään, että olen samanlainen ja vanhempi ajattelee minusta samoin.

”Sä olet ihan niinkuin X (huonossa mielessä).”

Kaikki painoon liittyvät asiat. Varsinkin herkässä murrosiässä kun kroppa muuttuu vielä niin paljon.

Ettei ole rahaa, uhannut hylkäämisellä tai ettei saa itkeä.

Vanhempien omilta parisuhteiden pahimmilta kriiseiltä olisin halunnut välttyä.

Että musta ei ole mihinkään, pilaan vaan kaiken mitä teen tai kouluun hakiessa, ettei se sinne pääse yms.

”Oot lihonut ”+ koskaan en ole saanut kuulla olevani rakas ja olen jo 30+ vuotias.

Äiti sanoi joskus teininä mulle, että luulin kun olit pieni, että susta tulisi isona kaunis, olin väärässä.

”Onneks sä muutat kohta pois.”

”Susta tulee samanlainen kuin musta (ylipaino).”

Painosta kommentointi.

Negatiivinen kommentointi pulleasta ulkonäöstäni.

Joistain sukulaisista jotain negatiivista.

”Et sä kuitenkaan siihen pysty.”

”Et kuitenkaan pysty/onnistu.”

Esim. että olen aina ollut vaikea lapsi tai että ne aikoo iskän kanssa erota, mutta eivät eronneet.

Tulee heti mieleen nää ”tytöt ei tee noin” ja ”pojat on villejä”.

Toisen vanhemman mollaus.

”Mulla on kauhea mummokuume, tee lapsia!”

Etten voi harrastaa/liikkua/kokeilla jotain, koska en ole oikeanlainen, esim. hoikka.

Yleisesti toisen vanhemman jatkuva ja kaikesta haukkuminen.

Teini-ikäisenä riidan päätteeksi isä sanoi, että lastenkotiin sut pitäisi viedä.

Vertaillut minua veljeeni ja puhunut negatiiviseen sävyyn hänestä. Tai kommentoinut mieheni ammattia seurustelun alussa alentavasti, kun ei ollut akateeminen.

Että kyllä on ihme (huonolla tavalla), että nykyään nainenkin voi olla miesten ammatissa.

Isäni ja äitipuoleni kommentoivat teininä vaatteitani, koska olin poikatyttö enkä naisellinen.

Puhuneet raha-asioista. Stressasin sitten itsekin rahoista, vaikkei meidän tilanne mikään huono ollut.

”Oon niin lihava ja ruma”. Mun äiti moitti itseään hirveesti ja se on osasyy mun huonoon itsetuntoon. Usein kun katoin peilistä niin mietin, et äitikin vihasi itseään tän kokoisena. Eronneet vanhempani myös haukkuivat toisiaan meille lapsille. Se oli tosi traumaattista.

Eniten jäänyt vaivaamaan, kun hoikka äiti aina jaksoi puhua siitä, kun hänellä on niin iso vatsa.

Ettei äiti haukkuisi meille lapsille iskää. Nyt jo 12 vuotta erosta ja edelleen.

”Oot luuseri.”

Pahimpia mahollisia on nää ”susta ei kyllä ikinä tuu mitään” ja myös vanhempien välinen riitely.

”Oot ihan kun isäs” siis negatiivisessa merkityksessä, tuplaloukkaus koska minua ja isääni molempia kritisoitu samalla.

Äidin ei olisi tarvinnut jauhaa painostaan ja ainaisesta laihduttamisen tarpeesta.

Olisin toivonut ettei olisi sanottu ettei pysty siihen tai tähän.

Just toi ”näin on aina tehty” on ollut kasvatusmetodina. Onneks nykyään uskalletaan tehdä eri tavalla.

Vanhemmat tappeli (sanallisesti) aina tosi rajusti meidän kuullen. Sitä oli tosi ikävää kuunnella.

Arvostellut muiden pukeutumista tai kokoa.

Vanhemmat erosi kun itse olin jo aikuinen. Kumpikin puhui rumasti toisistaan mulle. En olisi halunnut toimia terapeuttina ja kuunnella kun toista vanhempaa haukutaan. Olisivat puhuneet keskenään.

Ettei olisi puhunut omasta kropastaan lasten kuullen rumasti.

Arvostellut omaa ulkonäköään, arvostellut poikaystävävalintoja vähätellen. Ja ihan pakko lisätä, että tämä vähätelty poikaystävä on näin 10v jälkeen lasteni isä.

Tuskaillut jatkuvasti siitä, miten rahaa ei ole.

Äidin kriiseilyä omasta painostaan en näin aikuisena ajateltuna olisi todellakaan halunnut kuulla.

Että katsotaan sitten kassalla onko meillä edes rahaa ostaa näitä ruokia.

Lapsena ja nuorena haaveilin monenlaisista asioista. Äiti välillä lyttäsi haaveet liian kärkkäästi.

En olisi halunnut kuulla, että vanhempani pysyivät kauan yhdessä minun takiani. Erosivat siis kun oli 14v. En itse haluaisi antaa esimerkkiä, että on ok olla parisuhteessa missä ei ole enää mitään jäljellä. Tutustuin äitiini kunnolla vasta kun isä muutti pois.

Äiti oli loistava arvostelemaan omaa ulkonäköään negatiivisesti. Mitkä opit sainkaan.

”Olet lihava, sun pitäis olla hoikempi” kun todellisuudessa oon vaan kurvikas.

Äitini kärsi masennuksesta silloin kun saimme esikoisen. Kerran hän tuli kylään ja keskustelumme äityi riidaksi, jossa hän syytti minua, veljeäni ja isääni hänen masennuksestaan. Siinä babyblues hetkessä ei olisi voinut pahemmin sanoa. Välillä mietin sitä vieläkin, että oliko se totta.

”Joskus mä vaan vihaan teitä lapsia.”

Vanhemmat puhuivat ei-niin-kauniisti vaarista ja hänen puolisostaan.

Kuulin, kun äiti puhui saunassa isälle, ettei minusta mitään tule. Nykyään olen insinööri ja äiti.

1. Haukkunut toinen toistaan. 2. Arvostellut kenenkään ulkonäköä (vitsilläkään).

Äitini ei koskaan ole viihtynyt kropassaan ja puhui siitä aina paljon. Nykyään minulla sama ongelma.

”Kannustanut” vertaamalla toisiin.

Ettei äiti olisi arvostellut omaa ulkonäköään mun kuullen. Tekee sitä edelleen paljon ja uskon, että ainakin osittain sen takia olen ite aina ollut tosi epävarma ulkonäöstäni.

Puhunut pahaa tuttavista. Tai kenestäkään. Ehkä omaa huonoa itsetuntoa heillä ja ehkä silloin ei niin ajateltu kasvatusta yms.

Äitini sanoi minulle nuorena, että ihmiset pitäisivät minusta enemmän jos olisin hoikempi.

Että he haluavat tappaa itsensä. Tää oli aika rankka.

Kommentointi mun painosta jatkuvasti ja asiattomasti. Muistan myös kuinka äiti puhui itsestään rumasti ja voivotteli kuinka on lihonut yms. Jatkuvasti oli jollain dieetillä ja puhui siitä.

Raha-asioista stressaaminen kovaan ääneen sai ainakin mut jo pienenä murehtimaan.

Erotessa haukkuivat toisiaan mulle, esikoiselle, koska osasin muka käsitellä asioita. Olin 13v.

Arvostellut toista vanhempaa ja omaa ulkonäköään.

Kommentoinut herkkujen syömistä ja omaa painoaan.

Vanhempien eron jälkeen äiti kertoi faijasta kaikkea paskaa. En olisi halunnut tietää.

Kannustanut mua laihduttamaan tiettyyn vaatekokoon, niin saisin unelmieni valmistujaismekon. Ymmärrän, että tarkoitti tuolla vaan mun parasta ja tarkoitusperä oli hyvä (mun hyvinvointi) mutta toteutus kusi pahemman kerran.

Eroperheessä ”Oot ihan samanlainen kun isäs/äitis”.

”Olisi pitänyt tehdä abortti silloin kun odotin sua.” alkoholistiäidin sanat kesken riidan. Yli on päästy jo noista sanoista ja välit hyvät nykyään. Joskus vain tulee nuo sanat mieleen.

Riidan aikana oma iskä sanoi, että et oo mulle enää minkään arvoinen. Se sattui, olin 15v.

En kehu sua, koska ei muakaan ole kehuttu.

Isovanhemmista asioita, jotka laittaa heidät mun silmissä negatiivisempaan valoon.

”Noh, oon katellut että kyllähän sulla on tota painoa ruvennut kertymään”. Nämä ja muut kommentit aiheuttivat mulle syömishäiriön.

Heidän parisuhteen ongelmia, pettämistä, eroaikeita yms. Ei kuulu edes aikuisille lapsille.

Äitipuoli teini-minälle suihkussa: Miten sulla voi olla raskausarpia, ethän sä oo ollut ees raskaana!”

Arvostelevan omaa kroppaa mun edessä.

Ettei isä olisi halunnut lasta, mutta äiti jätti salaa pillerit pois.

Sanomatta jättämisiä on paljon enemmän. Ei koskaan kehuttu tai sanottu, että rakastaisivat.

”Sä oot vaan lähihoitaja, joka vammaisia hoitaa.”

Kaikenlainen mun kehon kommentointi ja syömisen arvostelu.

Isä vieraille: Meidän lapsesta onkin tullut nainen, kun sai kuulla mun kuukautisten alkamisesta ensimmäistä kertaa.

Kommentoinut mun ulkonäköä negatiivisesti. Eikä myöskään toistensa ulkonäköä.

”Ei susta ole siihen”.

Puhunut painosta/laihduttanut.

Eron jälkeen haukkuneet toisiaan mun kuullen.

Ei valittaisi toisistaan minulle ääneen, riidellyt erosta ja olen kuullut mikä eron syy oikeasti on.

Tykkäsin laulaa tosi paljon nuorena ja äiti sit sanoi kerran, että mun laulu on kuin linnun rääkymistä.

Äiti kritisoi omaa painoaan ja ulkonäköään usein.

”Lopeta seurustelu, koska olet liian nuori.”

”Sut viedään kasvatuslaitokseen!”

Uhkailut avioerolla ja käskenut päättää kumman luona haluaa asua vanhempien riitojen aikana.

Kun olin 15v, isäni kertoi itsetuhoisista ajatuksistaan.

Etten tule pärjäämään valitsemallani alalla, koska olen nainen.

Mulla kyl hyvä itsetunto on äidin käsialaa. Mut pienenä sanottu, että tekis mieli myydä pois.

Osoittanut pettymystä kouluasioissa, vaan auttanut enemmän niissä ja uskonut muhun!

Ettei meillä ollut paljoa rahaa. Palautin siksi välillä salaa viikkorahoja.

Että on läski. Äiti hokee tätä koko ajan, eikä edes ole mitenkään niin iso.

Että olin vahinko.

”Pitäiskö sun käydä enemmän salilla, ei varmaan kannata syödä enää toista pullaa.”

Rahasta liiaksi puhuminen. En pienenä uskaltanut sanoa harrastustoiveita, koska tiesin ettei meillä ole paljoa rahaa.

Mua määritti pitkään se, että pienenä aina sanottiin ”Kun tää lapsi on niin ujo.”

Iskä kerto, että oon lihonut ja puristeli mun reisiä ja mahaa, että on jotain ylimääräistä, vaikka ei ollut.

Puhunut negatiiviseen sävyyn omasta ulkonäöstä, eikä kommentoinut minun painoani.

”Olet kohta lihava kuin jalkapallo. Sinullakin on tommonen siideripötsi. Olen itse niin lihava, sulla on kyllä ihan samanlainen vartalo.”

Jatkuvasti rahasta puhuminen, kuinka sitä ei ole ja kuinka kalliiksi olen heille tullut. Ulkonäön kommentointi ja seksuaalissävytteiset kommentit.

Kommentoinut omaa tai mun vartaloa. Äiti teki näin ja näen ne virheet itsessäni vieläkin.

Vanhempani olivat olleet viikon reissussa ja ekat sanat reissun jälkeen ”Oletpa lihonut”. Olin 7v.

Voi kun äiti olisi jättänyt puhumatta kaikki laihdutusasiat, paastot ja muut mun kuullen. Niiden myötä kuljin itsekin jo melko nuorena mukana painonvartijoissa ja katselin milloin mitäkin dieettejä. Meidän äiti ei edes koskaan ollut mitenkään lihava, ehkä lievästi ylipainoinen painavimmillaan joskus.

Siinä oli kaikki vastaukset, jotka tähän aamuun mennessä kerkesin kirjoittaa ylös. Näitä tuli ihan valtava määrä, mutta halusin ottaa mahdollisimman monta mukaan postaukseen, jotta ne herättäisivät mahdollisimman paljon ajatuksia. Halusin, että mahdollisimman moni, joka on kuullut jotain ikävää, löytäisi jonkun kehen samaistua. Ja halusin, että se välittyy, kuinka järkyttävän yleistä se on, että vanhemmat ovat arvostelleet itseään meidän sukupolven kuullen, ja kuinka moni lapsi sitä harmittelee edelleen. Näen ihan selvän yhteyden sen välillä, miten ysärillä erilaiset ihmedieetit, laihdutusohjelmat ja muut ovat tulleet muotiin, sekä sen, miten suuret ulkonäköpaineet meidän vanhemmilla on varmasti niiden sekä sen ajan median ja ahtaiden muottien myötä ollut. Tuskin kukaan huvikseen arvostelee omaa ulkonäköään, vaan se ajatusmalli on tullut ulkopuolelta niin vahvana, että siltä on ollut vaikea välttyä.

Joukossa oli ihan äärettömän surullisia ja vihastuttaviakin kokemuksia, ja olen niin pahoillani kaikista ikävistä asioista, joita moni on joutunut kuulemaan ja kokemaan niiltä ihmisiltä, keneen pitäisi voida kaikkein eniten luottaa ja tukeutua. Kiitos ihan älyttömän paljon kaikille, jotka osallistuitte keskusteluun <3