Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 

Arki on muuttunut ihan valtavan paljon koronaviruksen ja fyysisen etäisyyden ottamisen takia. Lapset opiskelevat etänä, ollaan koko perhe 24/7 yhdessä, ei nähdä ketään eikä käydä missään muualla kuin ulkoilemassa. Toisaalta, tiedostan sen, että me ollaan päästy niin helpolla kuin tässä tilanteessa voi päästä ja siitä saan olla ihan älyttömän kiitollinen. Mun sydän on kaikkien teidän kanssa, jotka kärsitte tässä tilanteessa ja joiden elämää tämä kuormittaa ihan älyttömän paljon monilla eri tavoilla. Kiitos jokaiselle, joka tällä hetkellä pitää huolta yhteiskunnan kriittisistä toimista tai auttaa hoitamaan ja pelastamaan sairastuneita. <3

Viikon arkikuvassa tällä viikolla on meidän lapset piirtämässä sateenkaaria ikkunaan. Irene Naakka haastoi meidät Instagramissa piirtämään lasten kanssa sateenkaaret ja kiinnittämään ne ikkunaan, jotta ulkona liikkuvat voivat bongailla sateenkaaria. Niin pieni, mutta iso juttu, joka voi yhdistää ihmisiä tänä vaikeana aikana. Haastan siis kaikki tämän lukevat piirtämään oman sateenkaaren ja kiinnittämään sen ikkunaan!

Meillä jopa 3-vuotias yllätti piirtämällä upean sateenkaaren, en edes tiennyt, että hän osaa jo piirtää muutakin kuin pääjalkaisia. Hän selvästi koki tärkeäksi piirtää oman sateenkaaren yhdessä siskojen kanssa. Lisäksi hän osasi ensimmäistä kertaa kirjoittaa oman nimensä piirustukseen, se oli niin hieno nimmari. Ihanaa, miten lapset heti innostuivat ideasta ja tekivät parhaansa. Me ripustettiin kaikkien lasten sateenkaaret ikkunoihin ja toivottavasti mahdollisimman moni on kuullut tästä ideasta ja ilahtuu bongatessaan meidän sateenkaaret!

Tämä idea on alunperin lähtöisin kai Italiasta, jossa tilanne on ollut kaikkein pahin jo viikkojen ajan ja ihmiset ovat eristäytyneet jo paljon pidempään kuin me täällä. Italiassa ihmiset myös laulavat iltaisin kello kuudelta Italian kansallislaulun parvekkeella. Niin ihana ja yhteisöllinen idea sekin. Suomessa on monin paikoin vähän harvempaan asuttua, mutta luin, että täälläkin ainakin yhdessä senioritalossa pidetään joka ilta ”iltahuuto” -laulutuokio, jossa lauletaan yhdessä parvekkeilla ja perjantaina oli ollut Sandstorm-tuokio.

Mä toivon, että tästä poikkeuksellisesta, pelottavasta ajanjaksosta jäisi käteen ainakin sitä henkistä läheisyyttä, mistä presidentti Sauli Niinistökin puhui. Että kaikki ihmiset rakastaisivat toisiaan vähän enemmän, ymmärtäisivät toisiaan vähän enemmän, kuuntelisivat ja kunnioittaisivat toisiaan vähän enemmän. Vaikka juuri nyt tilanne tuntuu monelle toivottomalta, on vain pakko yrittää luottaa siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, tämä menee ohi, kaikki selviää ja me selvitään tästä yhdessä. Ei jätetä ketään yksin vaan autetaan toinen toisiamme missä vaan voidaan – mutta etäisyyttä pitäen.

Meillä työnjako on arkipäivinä mennyt niin, että mä askartelin lukujärjestyksen ja Otto on toiminut opettajana esikoiselle. Mä olen yrittänyt keksiä pienemmille tekemistä. Jako meni luontevasti näin, koska Otto osasi laittaa kaikki virtuaaliset etäopetushommelit toimimaan ja hän seuraa aktiivisesti Wilma-viestejä muutenkin. Otto opettaa esikoista ja mä viihdytään kahta pienempää ja annan heille omia tehtäviä. Toki meidän roolit välillä sekoittuu ja joissain jutuissa mä neuvon esikoista ja välillä Otto taas leikkii pienempien kanssa, mutta pääosin ollaan menty näin.

Ei voi kuin olla kiitollinen myös meidän lapsille, miten hienosti he ovat sopeutuneet tilanteeseen. Vaikka heillä on ikävä kavereita, kukaan ei ole kertaakaan edes vielä valittanut tylsyyttä tai mitään muutakaan! Ja hienosti ovat ymmärtäneet sen, että nyt ei  todellakaan pidetä leikkitreffejä tai lähdetä puistoon tai kentälle pelailemaan porukalla.  Vielä ei ole tullut sitä hetkeä, että mikään ei huvittaisi tai tuntuisi mukavalta. Sekin voi olla edessä, koska tämä tilanne tulee kestämään vielä pitkään, mutta ainakin toistaiseksi näin. Ollaan saatu voimaa ulkoilusta, yhteisestä tekemisestä ja hyvästä ruuasta. Aiotaan jatkaa samalla tiellä.

Eniten tässä tilanteessa on huoli niistä läheisistä, jotka kuuluvat riskiryhmiin. Erityisesti mun äidistä, joka on kaukana meistä ja joutuu huolehtimaan omasta arjestaan ja ruokaostoksistaan ihan yksin tässäkin tilanteessa. Tuntuu aivan hirveältä, että meidän pitää pysyä kaukana äidistä tässä tilanteessa, vaikka toki sen ymmärrän ja hyväksyn. Toivon vaan, että äiti pysyy terveenä kaikesta huolimatta. Täytyy soitella mahdollisimman paljon videopuheluita ja toivoa parasta sormet ristissä.

Halusin vielä kiittää ihan älyttömän paljon teitä kaikkia asuntouutisiin liittyen kauniista sanoista ja viesteistä ja myötäelämisestä. En voi sanoin kuvailla miten paljon merkitsee se, että olette halunneet ilahduttaa ja tukea meitä sanoillanne ja moni on jopa itkenyt ilosta meidän puolesta. Kiitos oikeasti niin paljon, te olette maailman siisteimpiä tyyppejä <3

Aihe liittyy suoraan meidän Yhdessä-podcastin uusimpaan jaksoon, jossa meidän vieraana oli upea erityistason seksuaaliterapeutti (NACS), tietokirjailija Marja Kihlström. Jaksossa avataan meidän itse lapsuudessa ja nuoruudessa saamaa seksuaalikasvatusta ja sitä, miten se on vaikuttanut esimerkiksi meidän omaan kehitykseen ja parisuhteeseen. Jaksossa Marja myös vastaa kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin liittyen seksuaalikasvatukseen. En itse ole mikään tämän alan asiantuntija, mutta tämän postauksen vinkit ja keinot pohjautuvat Väestöliiton ja THL:n sivuilta kaikille luettavissa oleviin materiaaleihin, sekä Marjan kanssa käytyyn keskusteluun.

Marja sanoo jaksossa hienosti, että seksuaalikasvatus aloitetaan (tai pitäisi aloittaa) jo raskausaikana. Ei sitten, kun lapsi kiinnostuu siitä, mistä vauvat tulee, eikä sitten kun kuukautiset alkaa tai ehkäisystä tulee ajankohtaista, vaan silloin, kun lapsi on vasta mahassa. Miten? No siten, että vanhemmat juttelevat keskenään siitä, miten haluavat toteuttaa seksuaalikasvatusta tulevaisuudessa, mitä parisuhde merkitsee, mitä seksi ja seksuaalisuus merkitsee, millaisia vanhempia he haluavat olla.

Silloin kun ”me ollaan oltu raskaana” x3, ei olla kyllä osattu ajatella tällaista asiaa. Ei me tiedetty 19- ja 20-vuotiaina esikoisen odottajina, että meidän pitäisi osata puhua tällaisista asioista etukäteen, eikä kukaan sitä meille silloin sanonut. Eikä neuvolasta siitä sanottu tokan tai kolmannenkaan lapsen odotusaikana mitään. Toki aina on annettu lippulappusia ja keskusteltu kyllä vanhemmuudesta ja parisuhteesta yleisesti, mutta ihan näin pitkälle ei neuvolassa päästy. Ja kuten Marja sanoikin myös jaksossa meille lohdullisesti, niin ei se haittaa mitään. Me ollaan opittu lennosta, luettu itsenäisesti aiheesta ja seksuaalikasvatusta parhaimmillaan on myös se, että lapset saavat nähdä miten vanhemmat kohtelevat toisiaan, osoittavat hellyyttä toisilleen, puhuvat toisistaan. Ja toki se, miten lapsesta huolehditaan hyvin, miten lasta kuunnellaan ja miten lapsen kehoa ja omia mielipiteitä ja ajatuksia arvostetaan ja huomioidaan arjessa.

Tärkeä huomio on se, että seksuaalikasvatus on iso ja  merkittävä osa vanhemmuutta. Se on myös osa, jolla on ihan valtavan suuri merkitys lapsen tulevaisuuden ja itsetunnon kannalta. Seksuaalikasvatus vaikuttaa niin moneen asiaan, THL:n mukaan ”Seksuaalikasvatuksen tarkoituksena on suojella lasta ja tukea hänen seksuaalista kehitystä, kasvattamalla lasta itsearvostukseen. Itsearvostuksen avulla lapsi pystyy tekemään valintoja, jotka tukevat hänen hyvinvointia eri kehityksen vaiheissa.”

Ei mikään pikkujuttu siis, vai mitä? Se koskettaa meitä kaikkia. Seksuaalikasvatusta on myös se, että ei kerro seksuaaliasioista lapselle mitään. Se, että vaikenee asioista, jotka ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta oleellisia ja tärkeitä, antaa lapselle kuvan siitä, että seksuaalisuus on merkityksetöntä. Se vaikuttaa lapsen hyvinvointiin haitallisesti.

WHO:n mukaan ”Lapsen kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus kattaa kehoon, itsestä huolehtimiseen, minäkuvaan, itsetuntemukseen, tunteisiin, käyttäytymiseen, ihmissuhteisiin ja turvataitoihin liittyviä asioita. Asianmukaisella ja ikätasoisella seksuaalikasvatuksella voidaan vahvistaa näitä lapsen tietoja ja taitoja ja sitä kautta elämänhallintaa ja itsesuojelua sekä seksuaalisuutta voimavarana.”

Ajattelin listata tähän alle muutaman keinon, joilla me ollaan toteutettu seksuaalikasvatusta ikätasoisesti.

1. Asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä. Ollaan puhuttu kaikista kehon osista ihan samalla tavalla ja nimetty niitä alusta asti. Meillä ei puhuta mistään etupyllystä, vaan pimppi on pimppi. Ei myöskään hihitellä kehon osille tai kysymyksille niistä. Jokainen kehon osa on yhtälailla arvokas ja hyvä.

2. Positiivinen ja arvostava asenne itseä ja muita kohtaan. Jokainen ihminen ja keho on arvokas sellaisena kuin on. Ei naureskella toisille, ei vähätellä toisia.

3. Lapsen turvataidot ja uimapukusääntö. Me otettiin turvataitojen opettamisen pohjaksi YLE:n Emmy-palkittu Kehoni on minun -animaatiosarja. Animaatiosarja on merkitty ensimmäistä jaksoa lukuunottamatta K12-merkinnällä, mutta sen voi asiantuntijoiden mukaan vanhemman seurassa katsella yli 3-vuotias. Sarjan neljän jakson tavoitteena on ennaltaehkäistä lapsiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää, houkuttelua ja seksuaaliväkivaltaa sekä edistää varhaista puuttumista lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin.  Sarjan avulla tietoa ja opastusta saanut lapsi oppii tunnistamaan häneen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, houkuttelun ja seksuaaliväkivallan sekä kertomaan kokemastaan turvalliselle aikuiselle.

4. Kysymyksiin vastaaminen ikätasolle sopivasti. Kysymysten tueksi on hyvä ottaa esimerkiksi kirja. Me ollaan koettu todella hyvinä kirjoina Vuokko Hurmeen Pikkurillin käsikirja, sekä Anna Fisken Kuinka vauvoja tehdään?. Molemmissa vastataan oikeastaan aikalailla kaikkiin niihin kysymyksiin, mitkä lapsia voivat askarruttaa esimerkiksi vauvan odotuksessa ja syntymässä, seksissä, kehossa ja kaikessa niihin liittyvässä. Suosittelen molempia, muta erityisesti tämä Anna Fisken Kuinka vauvoja tehdään vastasi mun mielestä vielä kokonaisvaltaisemmin kaikkiin kysymyksiin ja siinä oli asiaa nimenomaan näihin liittyen, siinä missä Pikkurillin käsikirja taas käsittelee esimerkiksi lapsen kasvamista ja oikeuksia enemmän kokonaisuutena ja vauvajuttuja ja seksuaalisuutta käsitellään muutamalla aukeamalla. Molemmat kirjat ovat loistavia.

5. Tunteista puhuminen ja niiden sanoittaminen. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja niillä on nimi. Lapsi saa olla myös vihainen, surullinen, pettynyt ja ärsyyntynyt. Näytetään, miten tunteita ja erilaisia asioita voi selvittää puhumalla. Osoitetaan rakkautta, lohdutetaan tarvittaessa. Opetetaan rauhoittumaan, rakastamaan, ilahduttamaan, innostumaan ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

6. Kunnioitetaan, jos joku sanoo EI. Ketään ei saa koskettaa, kutittaa, halata tai pussata ilman lupaa. Me ei ikinä pakoteta  lapsia antamaan halia vaikka isovanhemmalle tai kummille, jos lapsi ei itse halua.

7. Ei ikinä vitsailla mistään tyttö- tai poikaystävistä. Jos lapsi esimerkiksi tykkää leikkiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, ei heitetä mitään ”meettekö isona naimisiin” tai ”ootko siihen ihastunut” -läppää. Ei myöskään oleteta, että meidän lapset tulisivat joskus olemaan kiinnostuneita juuri tietyn sukupuolen edustajasta. Ollaan luettu paljon erilaisista ihmisistä, perheistä ja parisuhteista ja arvostetaan kaikkia erilaisia ihmisiä, perheitä ja parisuhteita ihan yhtä paljon.

Vaikka seksuaalikasvatus onkin todella tärkeä juttu, siitä ei kannata ottaa stressiä tai paineita. Jo lukemalla muutamat lyhyet ja hyvin selitetyt ohjeet esimerkiksi Väestöliiton sivuilta, on vanhemmalla melko hyvä pohja lähteä toteuttamaan seksuaalikasvatusta arjessa. Marja Kihlström itse asiassa kirjoittaa tällä hetkellä uutta kirjaa liittyen seksuaalikasvatukseen. Kirja ilmestyy ensi syksynä. Mä aion ehdottomasti kyllä lukea sen, sillä arvostan niin kovasti Marjan empaattista, mutkatonta suhtautumista kaikkeen ja sitä, että hän puhuu asioista niiden oikeilla nimillä.

Aihe on ihan uskomattoman laaja ja tämä yksi postaus on vain pieni pintaraapaisu siihen. Mutta meidän reilun tunnin mittaisessa Yhdessä-podin jaksossa aihetta käsitellään vähän kattavammin ja siellä tosiaan on Marjan vastauksia tavallisimpiin seksuaalikasvatukseen liittyen vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Lisää kannattaa myös lukea Väestöliiton sivuilta, missä aiheesta on paljon ohjeita ja videoita.

Kuuntele Yhdessä-podcastin Seksijakso 2, vieraana seksuaaliterapeutti Marja Kihlström:

Spotifyssa

Soundcloudissa

Apple Podcasteissa

Millaisia neuvoja olette saaneet esimerkiksi neuvolasta seksuaalikasvatukseen liittyen? Oletteko keskustelleet näistä asioista jo raskausaikana, vai vasta myöhemmin?

Tällä hetkellä niin kovin ajankohtainen aihe, koronavirus, puhuttaa aikuisten lisäksi myös lapsia. Meilläkin eri ikäisten lasten kanssa asia on mietityttänyt heitä eri tavoilla. Vanhimman kanssa aiheesta on puhuttu kaikkein eniten, keskimmäisen kanssa jonkin verran ja nuorimman kanssa ei oikeastaan ollenkaan, koska häntä asia ei vielä kiinnosta ollenkaan. Multa pyydettiin vinkkejä siihen, miten asiasta voi keskustella lapsen kanssa ja päätinkin listata meidän omat keinot.

1. Älä lue ääneen shokeeraavia otsikoita tai maalaa piruja seinille.

Mun mielestä ihan ykkönen on se, että ei lue ääneen (eikä muutenkaan) mitään shokeeraavia otsikoita tai artikkeleita. Itse välttelen muutenkin kaikkea sensaatiohakuista uutisointia ja keltaisia lööppejä, mutta en varsinkaan lue ääneen mitään koronavirusotsikoita, mistä haluaisin puhua esim. Otolle, vaan laitan mieluummin vaikka linkin whatsappissa. Jos lapsi kuulee vain pelottavan otsikon tai pätkän uutisesta tms. niin saattaa herätä tosi turhaa huolta. Muutenkin pitää muistaa se, että lapsilla on yllättävän tarkat korvat ja he kuuntelevat tosi herkästi sitä, mitä aikuiset juttelevat keskenään. Jos asiasta on pakko keskustella lasten kuullen (aikuisten kesken), niin silloin muistaa ainakin olla rauhallinen ja pysyä faktoissa, joita voi lukea THL:n tai WHO:n sivuilta.

2. Puhu lapsen kanssa avoimesti.

Asia kannattaa ottaa puheeksi lapsen kanssa rauhallisesti jo ennen kuin siitä puhutaan koulussa/eskarissa. Me puhuttiin yhdessä koronaviruksesta jo heti silloin, kun siitä alettiin uutisoida, koska lapset puhuvat paljon myös keskenään ja oli vain ajan kysymys, milloin joku toinen lapsi ottaisi aiheen puheeksi ennen meitä ja me ei voitaisi silloin kontrolloida sitä, millaista juttua lapsi uskoo virukseen liittyen. Nyt tässä vaiheessa toki koulussa on puhuttu viruksesta myös opettajien toimesta, mikä on hyvä.

3. Kerro faktoja, älä arvioita tai mututuntumaa.

Jos lasta huolettaa, voi mun mielestä kertoa rauhallisesti faktoja koronaviruksen yleisimmistä oireista ja sairastuneiden määrästä Suomessa. Kaikenlaista hysterisointia kannattaa välttää, mutta ainakin me ollaan oltu realistisia. Ei olla hysteerisiä eikä myöskään vähätellä. Seurataan aktiivisesti uutisointia ja katsotaan mitä tapahtuu. Ollaan puhuttu myös siitä, että joitakin oppilaita on asetettu karanteeniin joissakin kouluissa ja että jos niin tapahtuisi meidän lapsille, opiskella voi myös kotona etänä. Erityisesti tämä, että mitä opiskeluille sitten tapahtuu, on huolettanut ja ollaan siis vakuutettu, että lapset varmasti saavat oppia kaikki tarvittavat asiat, vaikka koulu menisi kiinni tai tulisi karanteeni.

4. KÄSIENPESU.

Mä olen itse kunnon käsienpesun puolestapuhuja, koska pelkään etenkin tähän aikaan vuodesta norovirusta oksennusfobiani vuoksi. Tämän takia käsienpesu on meillä aikuisilla ja meidän lapsilla erittäin hyvin hallussa ja he pesevät aina kädet hyvin vedellä ja saippualla, riittävän rauhallisesti ja joka puolelta, ja kuivaavat kädet hyvin. Mun blogista löytyy myös (kaupallinen yhteistyö) hyvät ohjeet oikeanlaiseen käsienpesuun. Meillä on mukana käsidesiä aina kun käydään kaupassa tai missä tahansa. Jos ei ole pääsyä veden ja saippuan ääreen, niin sitten läträtään käsidesillä. Kun käydään kaupassa ja tullaan sen jälkeen autoon, desinfioidaan kädet. Kotiin tullessa vielä pestään kädet. Hyvästä käsihygieniasta ei voi olla mitään haittaa, vaan jokaisen kannattaa opetella se.

Koronavirus voi säilyä pinnoilla jopa useita päiviä (lähde: YLE). Esimerkiksi koulujen buffet-ruokailuissa olisi todella tärkeää, että ne kädet on pesty hyvin ennen, kuin kaikki koskevat samoihin kauhoihin ja sen jälkeen syövät niillä samoilla käsillä esimerkiksi leipää. Ja tätä mieltä olen aina, en pelkästään koronaviruksen vuoksi vaan ihan jo noroviruksen ja kausi-influenssankin vuoksi. Vaikka itse ei tauteja pelkäisi, meidän joukossa elää paljon perussairaita ihmisiä ja vanhuksia, joille ne itselle harmittomalta tuntuvat ”pikkusairaudet” voivat olla kuoleman vaarallisia. Lisäksi ainakin meidän lapsille oli huojentavaa se, että niinkin pienellä ja helpolla keinolla kuin hyvällä käsihygienialla voi parhaiten ehkäistä koronavirukseen sairastumista.

5. Yskiminen ja aivastaminen nenäliinaan tai hihan yläosaan, mikäli nenäliinaa ei ole saatavilla.

Yhtä tärkeää kuin hyvä käsihygienia on myös oikeanlainen yskiminen ja aivastaminen. Kannattaa pitää pientä nenäliinapakettia taskussa mukana ja jos yskittää/aivastuttaa niin sitten käyttää nenäliinaa ja laittaa sen samantien roskiin. Jos ei ole nenäliinaa saatavilla, voi käyttää omaa kyynärtaivetta/hihan yläosaa. Missään nimessä ei aivasteta/yskitä omiin käsiin. Nämä jutut on hyvä kerrata lasten kanssa, vaikka olisivatkin itsestäänselvyyksiä.

6. Lapsen rohkaiseminen puhumaan kaikesta, mikä mietityttää.

Lapsella pitää olla sellainen tunne, että voi ja saa kysyä vanhemmalta ihan mitä vaan. Liittyi se sitten koronavirukseen tai mihin tahansa isompaan tai pienempään asiaan.

Kukaan ei tällä hetkellä vielä tiedä varmuudella miten laajalle koronaviruksen vaikutukset tulevat ulottumaan Suomessa tai maailmanlaajuisesti. Koronavirus on juuri julistettu WHO:n toimesta maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Seuraan uutisointia aktiivisesti luotettavista lähteistä, noudatan hyvää käsihygieniaa, enkä matkusta. Mikäli viranomaisilta tulee lisäohjeita tai rajoituksia, noudatan niitä. Nyt voi vain toivoa, että voimme omilla toimillamme hidastaa viruksen leviämistä, jotta terveydenhuollon kapasiteetti riittäisi kaikkien sairaalahoitoa tarvitsevien hoitamiseen, kun sairastuneiden määrä kasvaa.

Miten teillä on puhuttu koronaviruksesta lasten kanssa? Mietityttääkö aihe teidän lapsia?