Lapsille lukeminen osana arkea

20.10.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sandviksin kanssa.

Yksi mun lempiaiheista kirjoittaa kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyen on lapsille lukeminen. Olen kirjoittanut siitä useampaan kertaan, ja olen aiemminkin kiertonut siitä, kuinka tykätään paljon Vaukirjan kirjoista. Ne ovat olleet esillä täällä blogissa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisen raskausajasta lähtien, jolloin liityin kirjakerhoon.

Varhaisen lukemisen hyödyt ovat kiistattomia: oppimiskyvyn, ilmaisukyvyn ja sanavaraston kehittyminen, yhteinen aika ja lasten kanssa heräävät keskustelut monista eri aiheista. Puhumaan oppimisen ajankohtaan lukeminen ei vaikuta, mutta sanavarastoon sillä voi olla mahtavia vaikutuksia. Esimerkiksi meidän taapero bongaa aina lukiessa uusia fraaseja ja lauserakenteita, ja olen varma, että lukemisella on ollut huikean positiivisia vaikutuksia siihen, miten hyvin ja monipuolisesti hän ilmaisee itseään nyt 1v8kk iässä. Hän oppi ensimmäiset sanansa ”äiti”, ”hei” ja ”mummu” reilu vuosi sitten, ja siitä lähtien puheen kehitys on ollut huimaa seurattavaa.

Me luetaan yhdessä joka päivä sekä isojen että pienimmän kanssa. Iltasatu luetaan joka ilta. Joskus se on päivän ainoa lukuhetki, useimmiten ei. Me kaikki nautitaan lukemisesta, ja mä rakastan sitä, että meillä lapset tarttuvat itsekseenkin mielellään kirjaan ja käpertyvät sohvan nurkkaan lukemaan. Meidän ei ole koskaan tarvinnut patistaa kirjojen pariin, eikä lukeminen ole ikinä ollut kenellekään meistä pakkopullaa. Paitsi ehkä juuri tässä taaperovaiheessa meille vanhemmille, kun taapero ihastuu johonkin tiettyyn kirjaan, ja se on sitten luettava n. 350 kertaa päivässä, se yksi ja sama kirja. Se on kuitenkin todellakin sen arvoista, sillä jo nyt meidän lukiessa niitä samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen, taaperolle kehittyy positiivinen suhde kirjoihin ja lukemiseen. Toivottavasti se kantaa läpi elämän.

Meidän 7v aloitti ekaluokalla tänä syksynä, ja koulussa on painotettu lukemisen tärkeyttä meille vanhemmille. Joka päivä pitäisi lukea ainakin 15 minuuttia yhdessä, ja meillä se täyttyy kyllä helposti. 7v oppi lukemaan itse 4-vuotiaana, ja meidän keskimmäinenkin oppi itse lukemaan 4-vuotiaana viime keväänä, mutta silti me luetaan joka päivä myös yhdessä ääneen. Nykyisin usein niinkin, että 7v lukee meille iltasadun ääneen, koska hän tykkää niin paljon lukea. Keskimmäinen vielä harjoittelee lukemista omassa tahdissaan. Me ei koskaan painosteta lukemaan, mutta kannustetaan ja kehutaan aina kun lapset osoittavat kiinnostusta kirjoja kohtaan.

Yksi tärkeä juttu, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi arjessa, on kirjojen oleminen helposti saatavilla kotona. Silloin kun kirjat olivat meillä  olohuoneessa suljettujen ovien takana kaapissa, lapset tarttuivat niihin oma-aloitteisesti paljon harvemmin kuin nykyään. N. vuosi sitten siirryttiin siihen, että kirjat ovat olohuoneessa esillä isossa korissa, josta kaikkien on helppo ottaa niitä, ja helppo laittaa takaisin. Tämä toimii loistavasti. Kun kirjat on aina esillä, niihin muistaa tarttua useammin. Ja kun ne on helppoa laittaa takaisin, ei tule niin paljon sotkuakaan, ja lapset oppivat itse laittamaan tavaroita oikeille paikoilleen.

Mä olen saanut kiinnostuksen kirjoja kohtaan perintönä omalta äidiltäni, ja niin myös Otto omilta vanhemmiltaan. Uskonkin, että vanhemman esimerkillä on suuri voima. Me luetaan Oton kanssa molemmat kirjoja paljon myös itse, ja lapsetkin näkevät sen. Mulla liittyy paljon lämpimiä muistoja niihin hetkiin, kun luettiin äidin kanssa yhdessä. Yhtä lämmöllä muistelen myös niitä hitaita viikonloppuaamuja, kun molemmat istuimme keittiön pöydän ääressä, söimme aamupalaa ja luimme omia kirjojamme. Äiti dekkaria, ja mä jotain nuortenkirjaa.

Vaukirjan kirjoja meillä on ollut niin kauan kuin olemme olleet vanhempia, ja yhä edelleen ne pitävät pintansa suosikkeina. Huomaan, että meidän taaperon suosikkeja on tismalleen samat kirjat kuin isosiskoillaan oli samassa iässä. Tällä hetkellä hittejä ovat kaikki kirjat, joissa käsitellään erilaisia tunteita ja niiden ilmaisua. Nyt saatiin vanhojen suosikkien seuraksi Vaukirjalta paketissa ihana Lohdutan sinua -kirja, joka ollaan luettu jo niin monta kertaa, että taapero osaa sen ulkoa. Hän höpötteleekin usein leikeissään, että ”Islalle tuli pipi, isä lukee kirjaa, islalle tulee hyvä mieli”.

Mä tykkään siitä, miten Vaukirjalla valitaan kirjapaketit aina juuri lapsen ikään sopivasti, ja niitä voi myös itse muokata. Varsinkin esikoisen vanhempana olisin saattanut esimerkiksi olla ihan pihalla siitä, millaisia kirjoja luetaan minkäkin ikäiselle lapselle. Usein vanhemmat aliarvioivat lapsen keskittymiskykyä ja taitoja, ja olisin saattanut vaikka lukea jotain pehmokirjaa puolitoistavuotiaalle, joka halusi jo kuunnella vähän pidempää satua. Onneksi oli Vaukirja, joka lähetti meille aina sopivia kirjoja sopivassa iässä, ja näin tajusin opettaa esikoiselle numeroita jo 1v3kk iässä, ja lukea tunteista silloin kun pikkusisko syntyi ja hän oli puolitoistavuotias.

Vaukirja on helppo ja vaivaton kirjakerho, jossa tilaaja ei sitoudu mihinkään, vaan voi erota kerhosta milloin tahansa. Vaukirjalla ei ole vähimmäisostopakkoa tai minimiaikarajoituksia. Mekin ollaan joskus erottu, kun kirjoja on kertynyt jo niin paljon ettei ole ollut tilaa. Sitten ollaan myöhemmin liitytty takaisin.

LUKIJATARJOUS:

Nyt saatte Vaukirjan tutustumispaketin vain postikulujen hinnalla (4,90 — 6,90 €). Kirjapakettien hinta on 14,95 – 17,95 € (+ pakkaus- ja postituskulut 4,95 €). Tilaaminen ja peruuttaminen käy helposti Vaukirjan Omat sivut -palvelussa netissä, ja jäsenyyden voi perua siis vaikka heti tutustumispaketin jälkeen, jos ei ole tyytyväinen. Lisää tarjouksesta voi lukea Vaukirjan sivuilta, ja kannattaa vilkaista myös Vaukirjan blogia, jossa lukemisen hyödyistä ja vinkeistä kirjoittavat ammattilaiset. 

Tykkäättekö te lukea lasten kanssa? Mikä on teidän lapsen/lasten lempikirja tällä hetkellä?


Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.