Heippa, se on loma NYT!

14.09.2019

Tänään on se päivä, viimeinkin se koitti. Me lähdetään lomalle. Nyt on aika sanoa heipat alkavalle syksylle ja lähteä vielä hetkeksi tankkaamaan aurinkoa ja 28 asteen hellettä. Tänään me lennetään Mallorcalle Oton, lasten ja koko Oton perheen kanssa. Meitä lähtee siis iso porukka reissuun, mikä on aivan ihanaa. Tämä on meidän ensimmäinen etelän loma lasten kanssa niin, että ei olla ainoat aikuiset vastuussa. Toki vanhempina ollaan ne aikuiset, jotka omista lapsista on päävastuussa aina, mutta etenkin kolmen kanssa tuntuu aivan ihanalta ajatukselta, että uima-altaalla on välillä useampikin silmäpari vahtimassa.

Pakkasin rohkeasti itselleni mukaan kaksi kirjaa. Voihan se olla, että en ehdi lukea kuin ensimmäiset sivut toisesta, mutta voi myös olla että ehdin hyvinkin lukea molemmat. Loman aikana mä pidän oikeasti lomaa niin paljon kuin tässä ammatissa voi. Toki me kuvataan materiaalia reissun ajan ja Instagramia varmasti päivitän, mutta en kirjoita yhtään uutta postausta loman aikana, enkä stressaa mistään. Kaksi ajastettua postausta sen sijaan ilmestyy, maanantaina ja keskiviikkona, sekä meidän uusin podcast-jakso tietysti ilmestyy myös maanantaina ihan tavalliseen tapaan Soundcloudissa, Spotifyssa ja Apple-podcasteissa.

Ensi viikolla juhlitaan Mallorcalla sekä mun 28-vuotissynttäreitä että esikoisen 8-vuotissynttäreitä. Mä en ole ikinä juhlinut omia synttäreitäni ulkomailla, eikä ole tietty meidän esikoinenkaan omiaan, joten tästä tulee jännää ja spesiaalia. Katsotaan mitä me oikein keksitäänkään!

Meillä ei ole reissulle yhden yhtäkään lukkoon lyötyä suunnitelmaa, tehdään juuri sitä mitä milloinkin huvittaa. Mallorca on ihanan monipuolinen saari. Se on meidän perheelle kuopusta lukuunottamatta jo entuudestaan tuttu matkakohde, joten varmasti löydetään paljon hauskaa tekemistä. Varsinkin nyt kun lapset on jo vähän isompia eikä olla eka kertaa kaukana reissussa, uskalletaan varmasti tutkia Mallorcan tarjontaa vähän enemmänkin kuin silloin 3,5 vuotta sitten. Okei yksi suunnitelma meillä kyllä on: käydään ainakin kerran syömässä samassa ravintolassa, jossa käytiin silloin 2016. Pakko päästä tsiigaamaan onko meitä silloin ihanasti palvellut paikan omistaja siellä vielä töissä! Ja nyt osaan myös sanoa hänelle, että Buenas tardes ja Una mesa para nueve personas, por favor, kun olen opetellut espanjan kielen alkeita, hah.

Perillä meitä odottaa yhdeksälle hengelle vuokrattu talo ja uima-allas lähellä ruokakauppoja, ravintoloita sekä alle puoli kilsaa lähimmästä uimarannasta. Kuulostaa niin hyvältä, että en enää malttaisi odottaa sekuntiakaan. Nyt vaan sormet ristissä, että kaikki menee hyvin ja päästään ajoissa perille (t. aina skeptinen lennoista ja kaikesta muustakin siihen asti että ollaan perillä).

Mielettömän ihanaa viikonloppua kaikille ja mä palaan koneen ääreen loman jälkeen! 

Tähän saa huikkailla parhaita Mallorca-vinkkejä, jos ootte siellä päin käyneet!


Sama asu, sama paikka, vuosi välissä

12.09.2019

Huomasin tässä yksi päivä, että mulla oli tismalleen sama asu päällä ja samassa paikassa, kuin viime vuonnakin samaan aikaan. Mulle se kertoi siitä, että asu oli tosi onnistunut valinta alunperin. Asun kaikille osille on ollut paljon käyttöä ja sen lisäksi se on ajaton: voin pukea asun ylleni yhtä tyytyväisenä kuin puin sen myös vuosi sitten. Uskoisin, että asu näyttää ihan yhtä ajattomalta ja käyttökelpoiselta myös vuoden päästä, ehkä viidenkin vuoden päästä?

Okran keltainen on yksi tämän(kin) syksyn trendiväreistä ja uskoisin, että tulevinakin syksyinä se on sellainen väri, joka toimii. Murretut värit toimivat aina syksyllä loistavasti. Mä en käytä tätä neuletta yleensä keväällä tai kesällä, en värin puolesta enkä siksi, että se on alpakan villasekoitetta, jolloin se on ihan törkeän kuuma kesällä. Mutta se on syksyyn ja talveen ihan täydellinen. Olen pessyt neuleen yhden kerran (koska siihen tuli iso tahra) kylmällä vedellä koneen käsinpesuohjelmalla ilman linkousta, minkä johdosta se on kutistunut pikkuriikkisen. Kutistuminen ei kuitenkaan vaikuttanut käytettävyyteen eikä tuntumaan. Muuten olen tuulettanut neuletta säännöllisesti ja pukenut sen alle aina tietenkin toisen paidan, jolloin esimerkiksi mahdollinen hikoilu ei niinkään tartu neuleeseen.

Musta mekko on ollut mulla ihan valtavasti käytössä, se oli varmaankin viime syksyn ja talven käytetyin vaate. Joskus alkukeväästä mekko oli ollut normaalisti pyykkikorissa, kun yksi lapsista oli ilmeisesti uimakoulun jälkeen heittänyt läpimärän (ja kassissa jo muutaman tunnin olleen) pyyhkeen kaikkien siellä olleiden vaatteiden päälle. Mun lempimekko alkoi haisemaan aivan hirveältä, kun se hengaili märän haisulipyyhkeen alla yhden päivän. Pelkäsin jo pelin olevan täysin menetetty, mutta kokeilin vielä yhtä kikkaa. Laitoin ämpäriin vettä ja 1/10 etikkaa ja liotin mekkoa siellä tunnin. Sitten pesin sen normaalisti pesukoneessa ja laitoin huuhteluaineeksi vielä lisää etikkaa, kuten yleensä. Ja ta-daa, se hirveä märkänä lojunut löyhkä oli poissa! Kuivuessaan mekossa oli vienon etikkainen tuoksu, mutta täysin kuivana tuoksu hävisi kokonaan. Sen jälkeen olen voinut käyttää mekkoa ihan normaalisti taas.

Mun niittimaiharit on edelleen aivan ihanat ja olen ottanut ne taas käyttöön kesän jäljiltä. Kesällä en osaa raskaita maihareita käyttää, mutta syksyllä ne on tosi hyvät. Niistä on irronnut jonkin verran niittejä lähinnä sisäsivuilta ja tullut kulumaa, mutta edelleen on musta täysin käyttökelpoiset ja hyvät, minä ainakin voin käyttää mielellään. Mun mielestä ne sopivat tähän asuun ja kaikkiin muihinkin syysasuihin kuin nenä päähän. Ja kuten viime vuonna etukäteen ounastelinkin, kengät olivat aivan huiput myös liukkailla talvikeleillä kuvioitujen pohjien vuoksi. Rakastan!

Sitten se asun viimeinen osa: Gucci GG Marmont small matelassé shoulder bag, jonka sain viime vuonna Otolta synttärilahjaksi. Sanomattakin on varmaan selvää, että rakastan sitä edelleen ihan yhtä paljon kuin viime vuonna samaan aikaan. Laukun kestävyydestä teen ihan kokonaan oman postauksensa, sillä silloin kallis merkkilaukku syntymäpäivälahjana herätti paljon keskustelua ja myöskin juuri kyseisen laukkumallin kestävyydestä oli paljon erilaisia kokemuksia. Haluan siis jakaa tarkasti omat kokemukseni vuoden ajalta siitä, miten laukku on kestänyt mun päivittäistä käyttöä. 

Mun ulkonäkö on tavallaan tosi samanlainen kuin viime vuonna muutenkin, mutta jotain eroakin tietysti on. Tukka on ainakin lyhyempi ja suorempi. Myös meikkiä on vähemmän (tosin pakon edessä, kuvat otettu silmätulehduksen yhteydessä ilman silmämeikkiä). Mua ei haittaa, että olen kulkenut ilman silmämeikkiä jo reilun viikon, oikeastaan olen ihan tottunut tähän lookiin. Ihan mieluusti jatkan samalla linjalla meidän tulevalla lomareissullakin.

Tämä asu saa jäädä reissun ajaksi kotiin laukkua ja arskoja lukuunottamatta, mutta reissun jälkeen on varmaan ihana kääriytyä kylmässä syys-Suomessa ihanaan villaneuleeseen taas.


Lapsen kehuminen

11.09.2019

Halusin ottaa esiin aiheen kasvatuksesta, joka on herättänyt viime aikoina itsessäni ajatuksia ja myös hyviä keskusteluita tuttujen vanhempien kanssa. Se aihe on lapsen kehuminen. Jotenkin tuntuu, että lapsen kehuminen on yksi niistä ratkaisevista asioista, joiden suhteen kasvatuksessa on mahdollisuus mokata pahasti. Siinä on niin monta eri osa-aluetta, jotka voivat mennä pieleen ja vaikuttaa lapsen itsetuntoon merkittävästi. Siksi mulla on hirveän kova tarve varmistaa, että teen siinä itse vanhempana parhaani.

Meille suomalaisille yleisesti kehuminen ei ainakaan aina ole ollut kovin helppoa, eikä liioin kehujen vastaanottaminenkaan. Olemme usein tottuneita kuittaamaan kehut huitaisemalla vähätellen kädellä ja sanomalla, että ”no äläs nyt!”. Meille ei ole luontaista huikata bussipysäkillä kanssamatkustajalle, että onpas sulla kivan näköinen huivi, vaikka ajattelisimmekin niin omassa päässämme. Ja ainakin vielä mun nuoruudessa, esimerkiksi kun koulusta saatiin todistus, enemmän kehuttiin siitä hyvästä todistuksesta, ei siitä kehityksestä ja työstä, jota sen eteen oli tehty.

Kehumisen sudenkuopat useamman lapsen kanssa

Kun meilläkin on lapsia kolme, mulle on todella tärkeää, että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti niin kehujen suhteen kuin kaikessa muussakin. Sisarusten epätasa-arvoinen kehuminen on yksi niistä sudenkuopista, joihin on helppo pudota, vaikka pyrkisinkin toimimaan vanhempana parhaan tietoni mukaan. Se voi tapahtua ihan huomaamattakin, että esimerkiksi kehuu aina yhtä lasta tietystä asiasta, eikä huomaa kehua muita siitä samasta, vaikka hekin olisivat siinä hyviä. Olen kuullut esimerkiksi, että yhtä tuttuani kehuttiin aina hyvästä koulumenestyksestä, mutta hänen sisarustaan ei koskaan. Sisarusta kehuttiin kyllä muista asioista, mutta ei koulumenestyksestä, vaikka hänenkin kouluarvosanat olivat hyviä (mutta eivät parhaita, kuten sisaruksella). Siitä jäi hänelle pysyvä trauma.

On myös mahdollista, että ei muista kehua esimerkiksi keskimmäistä lasta uusista taidoista ja niiden harjoittelusta yhtä paljon kuin esikoista.  Esikoisen kanssa uudet taidot tulevat ensimmäistä kertaa ja niitä odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta keskimmäisen kanssa ne ovat jo tuttu juttu vanhemmalle. Se on hyvin inhimillistä ja voi tapahtua täysin tiedostamatta, mikä tuntuu musta pelottavalta. Lapselle itselleen ne uudet taidot ovat ihan yhtä uusia ja hienoja asioita, oli hän sitten esikoinen, keskimmäinen tai kuopus. Minun vanhempana tulee muistaa se. En koskaan haluaisi, että lapsella on sellainen fiilis, että en ole yhtä ylpeä hänestä kuin sisaruksesta, tai että hänen saavutuksillaan ei ole yhtä paljon merkitystä kuin sisaruksen saavutuksilla.

Pyrin aina huomioimaan, että kehun lapsia tasapuolisesti heidän saavutuksistaan ja myös sinnikkäästä harjoittelusta ja kehityksestä. Pyrin olemaan vertailematta lapsia, heidän taitojaan tai kehitystahtiaan toisiinsa. Jokainen kehittyy omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. En halua nostaa ketään lapsista jalustalle, muiden yläpuolelle. Pyrin aina kannustamaan ja kehumaan paljon. Ja jos kehun yhtä hienosta suorituksesta, voin hyvin samalla miettiä, mistä voisin kehua sisaruksia myös. Sen ei tarvitse olla aina mikään iso juttu, pelkästään se riittää, että kehun vaikka siitä, miten hyvin lapsi muisti viedä astiat ruuan jälkeen tiskikoneeseen.

Lapsen mahdollisuuksien määritteleminen ja vähättely

Tästä ollaan myös muiden tuttujen vanhempien kanssa puhuttu paljon, lapsen mahdollisuuksien määrittelemisestä kehujen kautta (tai kehumattomuuden kautta). Kuinka syvälle se jääkään mieleen, kun sukulainen vaikka sanoo nähdessään lapsen kamppailevan kimurantin matikan tehtävän kanssa, että ”No meidän suku nyt vaan ei koskaan ole ollut hyvä matematiikassa”. Tai jos lapsi on sukunsa ensimmäinen, joka on ilman sen suurempaa harjoittelua jo taitava laulamaan, ja sitten häntä aletaan kehua tästä koko suvun kuullen, mutta samaan hengenvetoon aina muistutetaan, että yleensä meidän suvussa ei osata laulaa. Millaisen viestin tämä lähettääkään kaikille muille suvun lapsille. Heille voi syntyä sellainen fiilis, että se on jo sinetöity, tämä suku ei vaan osaa laulaa (vaikka oikeasti laulutaitoakin voi kehittää tosi paljon harjoittelemalla).

Olen karsinut omasta puheestani pois sellaiset lauseet, jotka niputtavat meidän suvun tai perheen taitoja yhteen. Vaikka kamppailin itse esimerkiksi kemian kanssa lukiossa (ja myös äitini), en sano lapsen kuullen, että meidän suvussa ei olla hyviä kemiassa. En halua luoda lapsille sellaista ennakkofiilistä, että he eivät voisi olla jossain asiassa hyviä, koska se asia ei kiinnostanut minua tai koska en  itse jaksanut tehdä sen eteen töitä. Tai vaikka en itse koe olevani mitenkään erityisen musikaalinen, en hämmästele ääneen sitä, miten minun lapseni voi osata laulaa puhtaasti ja kauniisti, kun minä en osaa.

Pyrin huomioimaan sen, että lapset, kuten me kaikki ihmiset, on yksilöitä, eikä sillä ole lapsen kehityksen kannalta mitään väliä mitä minä tai mun äitini teki tai ei tehnyt lukiossa. Enemmän merkitystä on sillä, että suhtaudun aiheeseen positiivisen uteliaasti ja kannustavasti ja kehun lasta työstä, jota hän tekee oppiakseen asian.

Vaivannäön kehuminen saavutusten sijaan

Myös se ahkera harjoittelu on hieno saavutus itsessään, vaikka se ei vielä olisi saanut aikaan suuria tuloksia. Pyrin huomioimaan pienenkin kehityksen, vaikka lapsi ei vielä olisi oppinut jotain asiaa täysin. Vaikka lapsi ei vielä jaksa lukea kokonaista kirjaa, voin kehua siitä, kuinka hän lukee hienosti sanoja kauppareissulla kylteistä.  Tai kun lapsi on lukenut yhtä ruotsinkielistä lausetta maitopurkista pitkään ja saa sen viimein luettua, voin sanoa: ”Huomasitko, miten hienosti tunnistit ja lausuit nuo sanat ja ymmärsit, mikä sana oli kyseessä, vaikka se kirjoitettiin eri tavalla kuin lausuttiin?”.

Haluan, että lapset oppivat huomaamaan, että harjoittelu ja vaivannäkö on hieno asia. Toivon, että he tietävät, miten paljon arvostan heidän tekemäänsä työtä, enkä pelkästään työn tulosta. On myös tärkeää, että kehun lapsia ikätason ja kehityksen mukaisesti.

Kehut unohtuvat kun lapsi mokaa

Sisarukset joskus kinastelevat ja joskus lapset mokaavat. Mun mielestä on ihan inhimillistä, että jos lapset esimerkiksi tappelevat jonain päivänä erityisen paljon toistensa kanssa, alkaa helpommin kiinnittää huomiota niihin negatiivisiin asioihin, eikä huomaa  niin helposti niitä positiivisia siinä sivussa. Sitä, että tappelun välissä lapsi auttoi sisarustaan hienosti jossain pelissä, tai muisti hyvin laittaa kaikki tavarat paikoilleen tullessaan ulkoa. Siitä voi syntyä helposti sellainen kierre, että huomioi vaan ne lapsen tekemät ikävät jutut, sitten lapsi huomaa, että ketään ei edes kiinnosta ne hyvät asiat joita hän teki ja sitten lapsi lakkaa tekemästä niitä hyviä asioita. Sitten vanhempi antaa entistä enemmän negatiivista huomiota ja kierre on valmis.

Välillä tätä on hankalaa muistaa sellaisina hetkinä, jos hermoja kiristää sisarusten tappelu. Mutta olen ainakin itse huomannut, että se hyvien asioiden huomioiminen (hankalinakin päivinä) saa paljon hyvää aikaan. Yritän parhaani mukaan huomata ne hyvät asiat silloinkin, kun niiden ympärillä on ollut kolme turhaa riitaa. Onneksi lasten kanssa tulee aina uusi päivä ja vanhempana voin pyytää lapsilta anteeksi ja kehua myöhemminkin, jos huomaan heidän tekemät hyvät asiat, vaikka aiemmin ne olisivat menneet tappelun lomassa ohi. Ja ainakin meidän lapset reagoivat käytöksellään positiivisesti heti, kun huomioin niitä hyviä asioita enemmän kuin negatiivisia.

Lapsen kehuminen toisille

Puhun meidän lapsista toisille kauniisti. Yritän myös kertoa heistä positiivisia ja kivoja asioita toisille heidän kuullen. Sen oikein huomaa, miten lapselle tulee tyytyväinen ilme kasvoille, kun hän leikin lomassa kuulee, miten äiti kehui jotain hänen tekemää asiaa toiselle aikuiselle. Vältän myös vähättelyä ja lapsista negatiivisista asioista puhumista toisille (varsinkin heidän kuullen). Tottakai itsekin joskus tulee avauduttua vaikka kaverille siitä, miten lapset vetkuttelivat aamulla ja hoitoon lähtö oli yksi farssi, mutta en tee sitä lasten kuullen. Lapsi saattaa kuulla vain osan keskustelusta ja hänelle voi jäädä vaikka mitä ihme mielikuvia itsestään, joista hän ei välttämättä sitten osaa kysyä vanhemmalta.

Haluan, että meidän perheessä kehuminen on helppoa ja tosi normaali osa arkea. Haluan, että meillä huomataan pienetkin hyvät asiat ja annetaan runsaasti positiivista palautetta. Uskon, että lasta ei voi kehua liikaa, mutta toki voi kehua vääristä asioista tai väärin perustein. Haluan kehua aina aidosti, eli en kehu olemattomista taidoista tai saavutuksista. Kehun lapsia myös kehumisesta. Kun he huomaavat vaikka sisaruksen tekemän hienon piirustuksen, kehun siitä, miten hienosti he antoivat positiivista palautetta. Näin he ehkä haluavat antaa sitä jatkossakin.

Nämä ajatukset postauksessa perustuvat omiin ajatuksiini ja kokemuksiini omien lasten kanssa, sekä keskusteluihin joidenkin tuttujen vanhempien kanssa. En siis todellakaan ole mikään ammattilainen, mutta toivon, että näillä ajatuksilla voisin itse edistää terveen itsetunnon kehittymistä juuri meidän lapsille.

Musta olisi tosi mielenkiintoista kuulla millainen suhtautuminen teillä on kehuihin omasta lapsuudesta, tai miten kehutte omia lapsianne tai muita tuttuja lapsia? Millaisia ajatuksia aihe herättää?  


Pieniä muutoksia kotona – pelinurkan uusi paikka

10.09.2019

Koska me edelleen aktiivisesti etsitään meille uutta kotia ja tavallaan valmistaudutaan muuttoon, ei olla koko tänä vuonna ostettu juurikaan mitään sisustusjuttuja tai huonekaluja kotiin. Ei haluta ostaa tänne enää mitään sellaista, joka toimii erityisen hyvin tässä kodissa, koska voi olla, että seuraavassa kodissa onkin aivan erilainen pohja. Lastenhuoneeseen ostettiin yksi kaappi, joka on sellaista sarjaa, mitä haluan tulevassa kodissa enemmänkin lastenhuoneisiin, mutta muuten ei olla ostettu pitkiin aikoihin _mitään_. Ei huonekaluja, ei tyynyjä, ei torkkupeittoja, ei uutta työpöytää tai työtuolia Otolle, vaikka vanha meni rikki. Me vältellään väliaikaratkaisuja, koska tarkoituksena on ostaa kotiin vain ikuisia asioita (pois lukien tietysti jotkut lasten jutut, jotka toki pienen kokonsa vuoksi jossain vaiheessa jäävät tarpeettomiksi).

Silloin kun tekee mieli saada kotiin äkkiä jotain sutinaa, me pyöritellään huonekaluja. Yleensä ne parhaat järjestely-ratkaisut tulevat mieleen vasta kun huonekaluja on katsellut yhdessä (tai useammassa) asennossa jo pidemmän aikaa. Niin kävi tälläkin kertaa. Joskus jo aikoja sitten me siirrettiin Oton työpiste meidän portaiden alapuolelle ruokailutilan yhteyteen. Ratkaisu toimi, mutta ei ole koskaan ollut se kaikkein elegantein. Oton kaksi jättimäistä näyttöä, iso tietokoneboxi ja RGB-valot joka puolella eivät varsinaisesti kaunistaneet ruokailutilaa. Mutta ajattelin, että siellä ne ovat vähiten ”tiellä” ja paikka sopi Otollekin hyvin.

Viime viikolla Otto yhtenä päivänä keksi, että mitä jos siirrettäisiin hänen työpisteensä olkkariin, siihen, missä mun työpiste ihan ekana syksynä oli. Ensin vähän ähisin, että onkohan se nyt hyvä ajatus, mutta sovittiin, että kokeillaan. Bestå-kaapit olohuoneesta siirtyivät ruokailutilaan kavereidensa jatkoksi ja Oton työpiste olkkariin. Ja se oli ihan loistava ratkaisu! Ruokailutila näyttää nyt tuhat kertaa paremmalta ja isommalta, kun yhdellä seinällä on yhtenäinen kaappirivistö, joka jatkuu aina portaiden alle asti. Olohuoneessa taas työpiste on sellaisessa kohdassa, jota en esimerkiksi ole valokuvannut juuri muutenkaan. Se ei häiritse ketään ja Otolla on enemmän tilaa hengittää koneella ollessaan.

Oton ikivanha työtuoli vietiin jo aiemmin kierrätyskeskukseen ja nyt hänellä on työtuolina olohuoneeseen aikanaan ostettu kevyt nojatuoli. Ei se paras ratkaisu, mutta palvelee hyvin siihen asti, että muutetaan joskus ja sitten ostetaan se loppuelämän työtuoli. Nyt on tosi kiva, kun Otto on siinä olkkarissa hengailemassa, vaikka hän esimerkiksi pelaisi illalla kun lapset on nukkumassa. Ollaan kuitenkin yhdessä siinä, eikä eri huoneissa.

Bestå-kaappi on toiminut olkkarissa lelukaappina niin kauan, kuin taapero on leikkinyt pääosin siellä. Nyt 2,5-vuotiaana hän kulkee jo tosi sujuvasti itse portaissa ja siksi hänkin leikkii pääosin nykyisin yläkerrassa lastenhuoneissa siskojensa kanssa. Duplot jätettiin vielä ruokailutilan kaappiin ja lisäksi kaikki askartelutarvikkeet, muovailuvahat, lautapelit ja palapelit sekä valikoima kirjoja meillä on alakerrassa yhteisiä leikkejä varten. Portaiden alla on myös bOblesit, joista voi rakentaa temppuradan alakertaan. Nyt oli siis hyvä hetki siirtää lelut pois olkkarista ja se on rauhoittanut olkkarin menoa ihan älyttömästi, vaikka edelleenkin meillä se on sellainen ”elämän keskus” mikä näkyy siinä, että olohuone on lähes aina vähän sekaisin.

Tältä Oton työpiste näytti ennen ruokailutilan nurkassa portaiden alla:

Me ollaan molemmat tosi tyytyväisiä tähän muutokseen, koska se rauhoitti molempia huoneita jossain määrin. Nyt on tosi kiva, kun ruokailutilassa on sellainen yhtenäinen selkeä ilme. Lisä-laskutila tuli myös kreivin aikaan, sillä ihan parin viikon päästä juhlitaan jo esikoisen 8v-synttäreitä. On siis oikein kiva, kun tarjoiluita varten on nyt pitkä taso, johon asetella kaikki mahdollinen.

Välillä tekee ihan hirveästi mieli sisustaa ja ostaa kaikkea ja mun Pinterestin inspiraatiotaulut vain kasvavat kasvamistaan. Mutta tämä ratkaisu on ihan pakollinen, koska olisi täysin sietämätöntä ostaa turhia juttuja vain muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi ja sitten laittaa heti eteenpäin, kun ne eivät sopisikaan enää. Meillä on koko elämä aikaa sisustaa ja etsiä täydellisiä ratkaisuja sitten, kun ollaan uuden katon alla.

Mihin teidän kotona (jos siellä on sellainen) on sijoitettu samantyylinen pelinurkkaus? 


Arjen jakaminen toisen kanssa

09.09.2019

Kirjoittelin keväällä siitä, miten meillä jaetaan kotityöt. Silloin keskityin pääosin vain niihin ja jätin arjen muut velvollisuudet pois aiheista. Tänään palataan tämän aiheen pariin, kun pohdin hieman sitä, miten arki muuten meillä jakautuu. Arkeenhan kuuluu aivan älyttömän paljon muitakin velvollisuuksia kuin vain ne iänikuiset kotityöt. Iso osa arjen velvollisuuksista on myös näkymättömiä, niin kutsuttua metatyötä. Sivuan hieman sitäkin aihetta tässä, että kuinka metatyöt jakautuvat meidän kesken ja mitä metatöitä huomaan omassa arjessamme.

Kaupassakäynti

Kaupassakäynti vaatii suunnittelua ja se jakautuu aika tasan meille molemmille aikuisille. Minä olen yleensä se, joka tekee listat ja pysyy kärryillä siitä, mitä meidän kaapeissa on ja mitä tarvitaan. Otto taas on se, joka hoitaa lähes kaikki pikkukauppareissut sähköpotkulaudallaan, sekä ajokortillisena on aina mukana isoilla kauppareissuilla. Otto tykkää niin kovasti ajella, sekä sähköpotkulaudalla että autolla. Hän on aina valmiina lähtöön kun Amerikan suolakurkut on loppu tai lapsi haluaa banaania välipalaksi.

Mä olen tosiaan se, joka yleensä suunnittelee ostokset. Lueskelen eri ruokalehtiä ja blogeja aina kun ehdin ja jaksan, ja koetan keksiä jotain vaihtelua meidän arkiruokiin. Aina jos mennään ilman listaa kauppaan, se kostautuu. Kaupassa menee joko kauan aikaa, tai sitten jotain tärkeää unohtuu. Yritän tehdä kauppalistan aina siinä järjestyksessä, missä tuotteet tulevat eteen kaupassa kävellessä.

Ruuanlaitto

Ruuanlaitto jakautuu meille molemmille myös aika tasaisesti. Muutamia vuosia sitten jako oli ehkä 80/20 niin, että minä tein useammin ruokaa, mutta Otto osallistui joskus pilkkomalla ja pesemällä ja välillä kokkaili itsekin. Meidän kuopuksen odotusaikana kuitenkin Otto otti isomman roolin myös ruoanlaitossa mun supisteluherkkyyden vuoksi ja jotenkin ”pakon edessä” alkoikin yllättäen tykkäämään siitä tosi paljon.

Nykyisin siis ruuanlaitto menee ehkä 60/40, niin että mä teen ehkä yhden kerran viikossa enemmän. Usein laitetaan ruoka kokonaan yhdessä, tai sitten kokkaillaan yksin vuorotellen. Usein toinen tulee auttamaan ainakin vähän. Otto tosin tykkää kokata omia reseptejään eniten yksin, koska mulla on tapana sitten tulla sörkkimään ja auttamaan liikaakin. Mä pysyn silloin ihan mielelläni siis taka-alalla ja keskityn tekemään sillä aikaa jotain muuta.

Logistiikka: lasten vieminen ja hakeminen

Lasten ensimmäisten vajaan parin päiväkoti-vuoden ajan vieminen ja hakeminen oli lähes kokonaan mun vastuulla. Lasten hoitoaika oli silloin max 7h/päivä ja minä olin meistä se, joka kävi osa-aikaisesti töissä. Minä siis vein ja hain aina lapset julkisilla tai kävellen. Sitten kun meille tuli auto vuonna 2015 kesällä, Otto alkoi aina välillä hakemaan lapsia, jos olin pystynyt viemään heidät tarpeeksi ”myöhään”, jotta he saivat olla hoidossa siihen asti, että Otto pääsi töistä.

Mun raskausaikana vuonna 2016 syksyllä me muutettiin hoitosopimusta niin, että lapset saivat olla hoidossa vaikka täyden päivän tarvittaessa, jotta saatiin hakemisiin ja viemisiin lisää pelivaraa. Käytännössä lapset olivat yleensä silti ihan maksimissaan sen 8 tuntia hoidossa, mutta ainakaan ei tarvinnut tuli hännän alla yrittää ehtiä hakemaan tasan 7 tunnin kuluessa.

Vanhempainvapaan ja opintovapaan myötä päävastuu hakemisista ja viemisistä on ollut Otolla, koska hän on ollut kotona ja hänellä on ollut ajokortti. Meillä ruotsinkielinen päiväkoti ei sijaitse missään ihan lyhyen matkan päässä (verraten siihen, että suomenkielisiä on alle puolen kilsan säteellä kodista neljä) , vaan sinne on useita kilometrejä. Siksi auto on kaikkein kätevin.

Matka, joka autolla kestää 5-10 minuuttia liikenteestä riippuen, kestää kävelyineen ja bussin odotteluineen julkisilla 20-30 minuuttia per suunta. Lisäksi koulu ja eskari sijaitsevat aivan eri paikassa kuin päiväkoti, jolloin viemisiin lisättäisiin julkisilla vielä päälle toiset kävelyt, bussimatkat ja bussin odottelut. Tästä syystä meillä onkin tavoitteena, että saisin vielä tämän vuoden puolella ajokortin, jotta mäkin voisin osallistua hakemisiin ja viemisiin helposti ihan yhtä lailla. Nämä samat pätee myös harrastuksiin kuskaamiseen, että pääosin se on Otto, joka niihin vie tällä hetkellä, mutta ihan tilanteen mukaan mennään.

Metatyö

Metatyötähän lapsiperheessä on aivan älyttömästi. Kaikkea ei edes tajua, mutta ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi erilaisten lappujen täyttäminen, ilmoittautumiset synttärikutsuille (+ logistiikka ja lahjat), varusteiden valmistelu lasten retkiin/uintipäiviin/liikuntatunneille, vaatteiden nimikoiminen, kalenterista huolehtiminen (se, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan), vanhempainillat, muihin vanhempiin yhteyden pitäminen Whatsapp-ryhmissä, Wilma-viestit, lasten leikkitreffien järjestelyt ynnä muut. Varsinkin näin lukuvuoden alussa metatyöt korostuvat, kun samaan aikaan on kolmen lapsen vanhempainillat, kauheasti synttäreitä, jokaiselta omat laput täytettäväksi eskariin ja hoitoon (tarpeet, luonne, kielet kotona, valokuvausluvat) sekä koulun lippulappuset. Kaikki tulee kerralla isona ryppäänä, mutta onneksi sitten rauhoittuu ekojen viikkojen jälkeen. Iso osa arjen velvollisuuksista on juuri tätä näkymätöntä ajatustyötä.

Me jaetaan metatyöt aika tasan. Siinä missä Otto hoitaa tässäkin paljon sitä logistiikkaa, mä taas täyttelen lappuja. Vanhempainillat jaetaan melko tasan ja kumpikin seuraa Wilmaa, sekä ilmoittaa yhtä usein synttärikutsuille ja osallistuu Whatsapp-keskusteluihin. Esimerkiksi juuri tuo lappujen täyttely on ollut mulle super hyvää ruotsin kielen harjoitusta, kun on pitänyt analysoida omien lasten vahvuuksia, luonteita, tarpeita, lempileikkejä ja muita juttuja laajasti ruotsiksi. Alkuun se jännitti mua ja kaipasin Oton tukea, mutta nykyisin uskallan täyttää laput kokonaan itse ja jos siellä nyt joku pieni kirjoitusvirhe on, niin sitten on.

Lasten vaatteet ja varusteet

Arjen velvollisuus, josta mä nautin, on lasten vaatteista ja varusteista huolehtiminen. Se ei tunnu velvollisuudelta vaan mä rakastan miettiä lasten vaatejuttuja ja niistä löytyykin täältä blogista paljon postauksia. Ymmärrettävästi se on siis pääosin mun vastuulla, mutta toki nyt Ottokin osaisi käydä vaikka puuttuvat kumpparit ostamassa.

Auto

Otto huolehtii pääosin autoon liittyvistä asioista, koska mulla ei sitä ajokorttia vielä ole. Sitten kun mulla on, niin toki mäkin voin käyttää renkaiden vaihdossa, määräaikaishuollossa tai käydä tankkaamassa.

Meillä toimii hyvin nämä jaot, mitä ollaan tehty. Molemmilla on mahdollisuus sanoa, jos kaipaa toiselta enemmän panostusta jollakin arjen osa-alueella ja keskustellaan näistä hyvin avoimesti ja melko usein. Välillä toiselle kasautuu liikaa joku asia ja sitten voi pyytää toiselta jeesiä ja osallistumista.

Meiltä ilmestyi tänään myös podcastin 5. jakso, jossa keskustellaan arjen jakamisesta ja arkeen liittyvistä velvollisuuksista. Jakso on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sannan ruokakassin kanssa ja se on meidän 1. kauden ainoa kaupallinen yhteistyö (ihan mieletöntä, että meihin uskottiin niin paljon, että saatiin kamppis jo ennen kuin yhtään jaksoa oli ulkona!). Jakson sisällöstä n. 1/3 on kaupallista sisältöä (loppupuolella) ja muuten puhutaan kaikista muista arkeen liittyvistä jutuista. Jakson pääsee kuuntelemaan:

Kuuntele Yhdessä S01E05: Arjen jakaminen toisen kanssa (kaupallinen yhteistyö)

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcast-appissa TÄSTÄ