Mun muutama vuosi sitten tekemäni postaus kuivatuista appelsiineista on noussut yhdeksi joulun ajan hiteistä. Se nousee tasaisesti luetuimpien postausten listalla aina joulun aikaan, tälläkin hetkellä sitä luetaan kymmeniä tai jopa satoja kertoja päivässä. Ei mikään ihme, sillä kuivatut appelsiinit ovat erityisen trendikkäitä juuri nyt. Eikä varmasti vähiten siitä syystä, että niistä on todella helppoa tehdä ekologisia ja kauniita joulukoristeita niin kuuseen kuin seinällekin. Viimeksi mä tein kuivatuista appelsiineista köynnöksen, serviettikoristeet sekä riippuvia joulukoristeita. Tällä kertaa törmäsin vähän toisenlaiseen (mutta ihanaan) ideaan Pinterestin ihmeellisessä maailmassa.

Erilaiset roikkuvat macrame-koristeet on todella trendikkäitä tällä hetkellä ja vähän niiden tyyliin voi toteuttaa riippuvan seinäkoristeen myös kuivatuista sitrushedelmien viipaleista. Viimeksi kuivasin vain appelsiineja, mutta nyt otin mukaan myös limejä, jotta sain vähän vaihtelua viipaleiden ulkonäköön ja kokoon. Ne meidän monta vuotta sitten kuivatut appelsiinit ovat muuten edelleen meillä esillä keittiön ikkunassa. Vuosien saatossa appelsiiniviipaleet on tummuneet kyllä, mutta edelleen ne ovat tosi kauniita ja rustiikkisia mun mielestä. Ne on meillä esillä ympäri vuoden.

Olin ihan unohtanut miten mielettömän upea tuoksu siitä tulee, kun kuivaa sitrussiivuja raollaan olevassa uunissa tuntien ajan. Koko kodissa leijuu ihana joulun tuoksu. Tämä ohje on ihan todella helppo ja tässä se tulee:

DIY Seinäkoriste kuivatuista appelsiineista

Tarvikkeet:

Puukeppi haluamasi levyisenä (kuitenkin vähintään n. 50cm, voi olla leveämpikin)

3kpl appelsiineja

3kpl limejä

juuttinarua

iso parsinneula

Viipaloi appelsiinit ja limet ohuiksi siivuiksi ja levitä uunipellille. Kuivata uunissa 75 asteessa 5-7 tuntia. Laita lusikka tai joku muu uunin luukun väliin, jotta se pysyy raollaan ja neste pääsee haihtumaan pois. Kuivatuksen jälkeen nostele viipaleet talouspaperin päälle pöydälle ja jatka kuivatusta siinä kunnes paloista ei irtoa enää milliäkään nestettä. Pujota juuttinaru parsinneulan silmiään ja ompele sitrusviipaleet yhteen 5-6 nauhaksi. Jätä nauhan päähän narua ja solmi nauhat roikkumaan puukepistä tasaisin välein. Kepin voi ripustaa seinälle solmimalla juuttinarusta siihen vielä ripustusnauhan.

Mun mielestä tästä tuli aivan ihana ja kotoisan näköinen ja olen aika varma, että tämäkin tulee olemaan meillä esillä vuoden ympäri eikä ainoastaan näin joulun aikaan. Koristeen väreihin saa vaihtelua esimerkiksi veriappelsiineista (joita en vielä pari viikkoa sitten askarrellessani onnistunut löytämään kaupoista), limeistä tai sitruunoista.

Oletteko te askarrelleet itse kuivatuista appelsiineista koristeita? 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin & Indieplacen kanssa.

Mä rakastan perinteitä, vaikka monessa asiassa olen myös valmis luopumaan niistä ja ottamaan uudet ja paremmat ideat vastaan.  Tässä kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin kanssa mä pohdin jouluruokaperinteitä ja jouluruokaan liittyviä muistoja, joita mulla on.

Joulupöytä on mulle tärkeä sekoitus perinteitä ja kokeilua, rakkaita ruokamuistoja ja uusia ideoita. Yksi niistä asioista, joista mä olen joulussa todella iloinen on se, että ennen kuolemaansa mun mummu ehti antaa mulle meidän suvun perinteiset joulureseptit, jotka hän oli kirjoittanut ja tulostanut. Ne reseptit on aina olleet mulle tärkeitä, mutta nykyään ne on vielä ihan älyttömän ekstra-rakkaita ja vaalin niitä kuin kukkaa kämmenellä.

Olen skannannut ne ja tallentanut ulkoiselle kovalevylle ja google driveen ja puhelimeen ja joka paikkaan. En halua ikinä menettää niitä, vaan haluan, että ne siirtyvät sukupolvelta toiselle. Mun haaveena on ehkä tehdä vielä sellainen valokuvakirja, johon kuvaan kaikki ne perinteiset jouluruuat ja liitän mummun reseptit mukaan. Ehkä sinne voisi liittää meidän perheen omiakin reseptejä mukaan, sillä meille on muodostunut omia jouluherkkuperinteitä myös.

Mun lapsuudessa me vietettiin joulua aina joko mummulassa tai sitten mun tätien tai enon luona. Ei koskaan oltu jouluaattona kotona Helsingissä, vaan lähdettiin aina Ouluun. Meillä ei äidin kanssa siis ollut mitään jouluruokaperinteitä, vaan kaikki tuli sieltä mummulasta tai sukulaisilta. Aina jos vietettiin joulua mummun luona, mä autoin mummua sen minkä pystyin. Leivoin mummun kanssa Hanna-tädin kakkuja ja vaaleita pipareita ja herkuttelin oikeasti itsetehdyillä joulutortuilla, jotka olivat ihan erilaisia kuin ne kaupan taikinasta tehdyt.

Meidän jouluissa oli aina ne kaikki perinteiset jouluruuat: imelletty perunalaatikko, lanttu- ja porkkanalaatikko, sinappihunnutettu joulukinkku, graavilohi, kinkun kastike ja hernetuuvinki, eli oululainen perinneruoka, sellainen paksu hernemössö. Jälkkäriksi oli sekahedelmäkeittoa ja pipareita ja torttuja. Mä tykkäsin jouluruuasta kovasti jo ihan lapsesta asti. Myös ne laatikot, joista moni lapsi ei tykkää, olivat mun suosikkeja. Aina odotin ihan hirveästi ruokailua jouluisin. Mun mummu teki kaiken aina alusta asti itse, tuoreista juureksista ja muutenkin tuoreista aineksista.

Mulle on jäänyt ihan elävästi mieleen yksi joulu mun lapsuudesta, kun oltiin kaikki influenssassa: minä, mun äiti ja mummu sekä vähän pappakin. Kaikki, paitsi mun teräspappa, me oltiin aivan sänkyjen omia. Jatkuvasti korkeassa kuumeessa ja yskässä. Muistan vaan kuinka aaton aattona mun pappa kokkasi yksin jouluruokia, koska pitihän ne jouluruuat silti saada pöytään. Hän paistoi kinkkua ja teki laatikoita. Yleensä mun mummu aina teki ruuat, mutta sinä jouluna pappa valmisti ne. Olivat kyllä ihan yhtä hyviä kuin mummunkin tekemät. Mummu taisi sängyn pohjalta huudella ohjeistuksia.

Mulle ei silloin oikein edes maistunut ruoka, mutta muistan kuinka mulle tuotiin vaaleita Hanna-tädin kakkuja ja söin niitä sängyssä kuumeisena ja murustelin mun lakanoille. Vaikka harmitti olla jouluna kipeänä, tämäkin joulu on jäänyt mieleen lämpimänä muistona. Siellä me sairasteltiin kaikki yhdessä ja lopulta kuitenkin päästiin yhteisen joulupöydän ääreen ja alettiin parantua. Vaikka olo oli kurja, niin ainakin oltiin kaikki yhdessä.

Vietin ensimmäistä kertaa joulua kotona vasta ollessani 21-vuotias. Se oli mun ja Oton ensimmäinen yhteinen joulu. Sinä jouluna me saatiin ne mun mummun reseptit ja sinä jouluna me alettiin luomaan niitä meidän omia jouluruokaperinteitä ja muistoja. Ollaan alusta asti tehty kaikki ruuat Oton kanssa yhdessä. Mun mielestä on ihanaa, että lapset ovat nähneet niin jouluruuissa kuin muutenkin meidän ruokaperinteissä sen, että Oton kanssa ollaan keittiössä(kin) tasa-arvoisia, eikä ruuanlaittovastuu kasaudu kummallekaan yksin. Joulun aikaan me ollaan aina hääräilty kahdestaan keittiössä joulumusiikin soidessa ja tehty saumatonta yhteistyötä.

Toinen todella elävästi mieleen jäänyt muisto, on mun ja Oton joulukinkkumoka vuodelta 2015. En kertakaikkiaan käsitä mikä aivopieru meille tuli Oton kanssa (oltiin siis molemmat ihan todella poikki töistä ja töissä vielä 23.päivä). Me leikattiin kinkusta se verkko pois vahingossa silloin, kun se kinkku oli vielä raaka. Siis miksi, mitä, miten, en vieläkään käsitä. Kätevinä me ratkaistiin tämä ompelemalla se verkko takaisin kiinni kinkun ympärille. Ihan hyvä kinkku me saatiin silloinkin ja nyt naurattaa, mutta silloin meinasi tulla melkein itku, kun ajateltiin kalliin kinkun olevan menetetty. Oltiin siis ennen sitä paistettu onnistuneesti kinkku jo monena jouluna, joten en vieläkään käsitä miksi me yhtäkkiä mokattiin silloin. Onneksi saatiin se pelastettua lopulta. Ja opittiinpahan kerrasta, että ei todellakaan tehdä niin enää.

Vaikka tässä nyt tuli mieleen nämä kaksi muistoa, sairastelu ja mokailu, niin päällimmäisenä ruokamuistona joulusta on kuitenkin ne ihanat yhteiset ateriat, upeat maut ja rentous. Herkulliset ruokamuistot, täysi maha kun on syönyt liikaa graavilohta, mätiä ja sienisalaattia, joulupäivän helppo lounas kun voi vaan yökkäreissä lämmittää jouluruokia. Kynttilänvalo, juuri sopivan makea imelletty perunalaatikko ja aaton aatto -yönä syödyt ensimmäiset kinkkusiivut. Sekin perinne tulee mun lapsuudesta, että kinkku paistetaan aina yöllä. Vaikka me aloitettaisiin kuinka aikaisin, niin yöhommiksi se kuitenkin aina menee.

Mä haluan välittää jouluruualla samanlaisia arvoja ja rakkautta meidän lapsille, kuin itsekin koin lapsuuden jouluissa. Vanhoja ruokaperinteitä, itse alusta asti tekemistä, yhdessä rauhassa syömistä, tuoreita ja laadukkaita aineksia, sekä kiireettömyyttä. Jouluruuat tehdään isoissa satseissa etukäteen valmiiksi, jotta jouluna voi sitten keskittyä olennaiseen: yhdessäoloon, nauttimiseen ja rentoutumiseen. Jouluruokiin panostetaan, koska se on meille mahdollista ja koska joulu on tärkeä juhla ja me halutaan kunnioittaa sitä.

Me ostetaan meidän jouluruuat K-Supermarketista. Sieltä löytyvät niin tuoreet paikallisten tuottajien juurekset, ihanat herkulliset juustot myöhäisillan juustotarjottimelle, tuoreet kalat ja mädit tiskistä sekä loistava glögivalikoima. Suositaan joulupöydässä mahdollisimman paljon lähellä tuotettua, kotimaista ja luomua. Monia reseptejä meidän joulupöytään on tullut myös K-ruoka -sivustolta, kuten savuporoterriini, joka on Oton suurinta herkkua jouluisin. Jaan myöhemmin teille meidän tämän joulun joulumenun, mutta siihen asti jouluruokainspiraatiota voi etsiä hyvin K-Supermarketin sivuilta ja kauppojen hyllyiltä. Siellä voi tutustua paremmin myös K-Supermarketin arvoihin ja ajatuksiin ruokaan liittyen.

Millaisia jouluruokaperinteitä teillä on? Millaisia muistoja teillä on lapsuuden joulupöydistä?

Niin vaan päivät kuluu ja jouluaattoon on enää 2,5 viikkoa! Aivan kreisiä. Tässä luukussa onkin hyvä valottaa vähän meidän suunnitelmia tämän vuoden jouluaatolle. Kuten tiedätte, me ollaan sellaisia tyyppejä, jotka nauttivat perinteistä. Tykätään jouluruokaperinteistä ja tykätään muutenkin jouluperinteistä. Siksi meidän jouluaatto noudattaa sellaista meille aika perinteistä kaavaa. Käyn sen tässä läpi.

Jouluaattoa vietämme tänä vuonna meillä kotona. Meille tulee aattona mun äiti (jo muutamaa päivää ennen joulua), sekä Oton isä ja sisarukset. Meitä on siis joulua viettämässä niin iso ja runsas porukka, että meidän ruokapöytää täytyy jatkaa lisäpöydällä. IHANAA! Juuri tällaisen joulun järjestämistä mä rakastan niin paljon. Viimeksi kun vietettiin joulua isolla porukalla meidän kotona vuonna 2017, meidän kuopus oli vielä vauva ja mun mummu oli juuri kuollut. Vaikka vauva toi ihanaa vauvamaista tunnelmaa joulun viettoon, niiden järjestelyiden toteuttaminen hieman katkonaisilla yöunilla oli vähän haastavaa.

Lisäksi tunnelma ei ehkä ollut niin katossa, kun meillä oli suruaika vielä meneillään. Ihana joulu me saatiin olosuhteista huolimatta, mutta odotan ihan hirveästi sitä, että tänä jouluna meillä on kaikki voimavarat kohdillaan tämän ison perhejoulun järjestämiseen. Jouluaattoa edeltää (ainakin toivottavasti) hyvät kahdeksan tunnin yöunet ja koko porukalla on hyvä fiilis. Siitä on jo hyvä lähteä.

Aattoaamuna me herätään perinteisesti lasten kanssa katsomaan Joulupukin kuumalinjaa sekä muita aamun joulu-lastenohjelmia. Samalla viimeistellään jouluruokia, mikäli jotain viimeisteltävää vielä on. Jos oltaisiin niin onnekkaita, että maassa olisi jo lunta ja ilma olisi kaunis, tämä olisi se hetki kun me sännättäisiin pulkkamäkeen. Lapset myös avaavat kuusen alta löytyvät ”jouluaaton selviytymispakkaukset”, jotka yleensä sisältävät aaton asun tai yöpuvun, kirjan sekä pienen itsetehdyn herkun. Lumiukko-piirretyn jälkeen syödään riisipuurolounas ja mennään käymään joulusaunassa. Sitten laittaudutaan ja lähdetään joko käymään haudoilla (ellei olla käyty jo 23.päivä) tai sitten valmistaudutaan rauhassa kotona vieraiden saapumiseen.

Iltapäivällä meille tulee joulupukki, jonka kanssa vietetään pieni tuokio ja ehkä lauletaan joulupukkii, joulupukkii. Lapset jakavat pukin apuna osan lahjoista. Lisäksi he saavat avata yhdet lahjat. Tämän jälkeen on jouluillallisen vuoro, joka syödään kaikessa rauhassa nautiskellen. Pukki on jo käynyt, niin iso osa joulujännityksestäkin on jo lauennut ja lapset jaksavat keskittyä ruokailuun. Santsataan monta kertaa, jutellaan ja sitten me aikuiset valitellaan ähkyä (muuten en harrasta tällaista ähkyyn asti syömistä, mutta joulu on joulu).

Ruuan jälkeen jaetaan loput lahjat ja lapset saavat availla niitä. Istuskellaan, kuunnellaan joulumusiikkia (ehkä Michael Buble) ja autetaan lapsia avaamisessa. Jossain vaiheessa nautitaan jälkiruokaa. Pelataan mahdollisesti jotain lautapeliä, jos pukki sellaisia tuo. Seurustellaan ja nautitaan. Katsotaan vähän aikuistenkin lahjoja, että mitä se pukki toi. Jossain vaiheessa lapset menevät nukkumaan ja aikuiset jatkavat iltaa vielä mahdollisesti aikuisten seurapelin, glögin ja juustotarjottimen kanssa. Tämä osuus jäi ainakin silloin pari vuotta sitten pois, kun meidän vauva ei alkanut yöunille kovinkaan aikaisin ja oltiin muutenkin aivan puhkipoikki kaikesta. Siksi odotan tätä aikuisten rauhallista loppuiltaa tänä vuonna tosi paljon, siitä tulee varmasti ihana päätös päivälle. Rupattelua, joulumusiikkia, hilloja, juustoja, oliiveja ja viikunoita. NAM!

Ja sitten alkaakin se joulun paras osuus: joulupäivä ja tapaninpäivä. Silloin ollaan yökkäreissä, pelataan, luetaan, leikitään ja nautitaan rauhasta.

Aivan mielettömän ihanaa itsenäisyyspäivää kaikille ja onnea Suomi 102 vuotta <3

Millaiset suunnitelmat teillä on jouluaatolle? Onko teillä paljon jouluperinteitä, vai menettekö enemmän fiilispohjalta?

Multa toivottiin kovasti postausta meidän lasten itse valitsemista joulukoristeista, sillä kuten tiedätte, meillä on joulukoriste-perinne. Lapset saavat joka vuosi valita yhden koristeen jokainen ja sitten kun aikuisena muuttavat omaan kotiin, saavat kerätyn joulukoristekokoelman mukaansa. Näin heidän ei tarvitse aloittaa koristeiden keräämistä tyhjästä (mikäli sellaista haluaisivat isona tehdä) ja lisäksi heillä on tuttuja, rakkaita koristeita, joilla on tarina. Mun mielestä tämä on ihana perinne, jonka avulla voi samalla myös seurata sitä, mistä lapset innostuvat tänäkin vuonna.

Koristeita tätä varten kuvatessani huomasin, että vuonna 2015 me ei noudatettu tätä perinnettä. Olen ollut varma, että koristeet on valittu joka vuonna, mutta ei. Vuonna 2015 tämä jäi välistä kokonaan. Miten harmi! No mutta, ehkä he saavat jonakin vuonna sitten valita kaksi koristetta yhden sijaan, jotta voidaan korjata tilanne. Lisäksi yksi valittu koriste kerkesi mennä innokkaan taaperon käsissä rikki, joten sen tilalle on ostettu uusi melkein vastaava. Muuten kaikki koristeet ovat juuri niitä alkuperäisiä, joita meidän lapset ovat alunperinkin valinneet. Onneksi tässä on ehditty jo aika monta vuotta harrastaa tätä, niin on jo monen monta koristetta esiteltävänä. Aloitetaan alusta:

2011:

Aina ensimmäisenä joulunaan meille syntynyt vauva on saanut kliseisesti Weisteen Baby’s First Christmas -koristeen. Aloitin perinteen vuonna 2011, joten sitä jatkettiin sitten myös keskimmäisen ja kuopuksen kanssa.

2012:

Toisena joulunaan meidän esikoinen valitsi tämän ihanan pehmeän tonttukoristeen.

2013:

Ekana jouluna keskimmäinenkin sai siis vaaleanpunaisen vuosipallon ja meidän esikoinen taas valitsi tämän ihanan kimaltelevan jäätelöannoksen.

2014:

Vuoden 2014 koristeet me ostimme Tukholmasta. Alunperin meidän esikoinen valitsi aivan ihanan glitter-robotin ja keskimmäinen suloisen punaisen kilpa-auton. Kilpa-auto on kuitenkin sittemmin mennyt rikki ja korvattu punaisella Kleinbusilla, jonka katolla on joulukuusi. Tuossa alemmassa kuvassa ikuistettuna kilpa-auto vuonna 2015.

2016:

Tänä vuonna lapset valitsivat yllättäen lasiset koristeet, joiden sisällä on toisessa joulukuusi ja toisessa kuusi sekä ihana lumiukko. Nyt en kyllä yhtään muista kumpi on kumman, mutta nämä on tosi kauniit.

2017:

Meidän kuopus sai syntyessään myös tuon perinteisen vaaleanpunaisen vuosi-joulupallon. Isommat heittäytyivät villeiksi ja valitsivat kuuseen eläimiä. Toinen pöllön ja toinen puusta veistetyn munanmuotoisen poron pään, jossa on punainen tupsu. Nämä ovat aika hauskoja.

2018:

Viime vuonna meidän taapero ihastui punaiseen lentokoneeseen. Toinen isoista valitsi lasipallon tekstillä ja paljeteilla ja toinen jatkoi hyväksi havaitsemallaan eläinlinjalla: hän valitsi jääkarhun, jonka suussa on hopeinen kala.

2019:

Tänä vuonna eläinlinjaa noudattivat ei-niin-yllättäen kaikki kolme. Yksi valitsi raidallisen laaman, joka muistuttaa pinjataa. Yksi ihastui suloisen pehmoiseen siiliin ja yksi valitsi valtavan karvaisen kirahvin. Kirahvit ovat meidän taaperolla pop tällä hetkellä muutenkin, joten heti koristeen nähdessäni mä arvasin, että hän varmaan valitsee sen.

Kuuntelin tuossa taannoin lenkillä Janne Naakan ja Valtteri Sandbergin Olohuone-podcastin jaksoa, jossa he vastailivat Ask Redditissä kysyttyihin kysymyksiin. Yksi näistä kysymyksistä jäi erityisesti mun mieleen: Mitä olisit toivonut, ettei vanhempasi olisi koskaan sanonut sinulle (tai sinun kuullen)? Se herätti ajattelemaan tosi paljon. Mitkä asiat ovat sellaisia, joita en ole tajunnut, etteivät lapseni haluaisi kuulla ja olen vahingossa sanonut niitä? Vai onko sellaisia asioita?

Toki mä olen miettinyt jo ihan äitiystaipaleeni alusta asti, että on asioita, joita en halua tehdä tai sanoa lasten kuullen. Näitä ovat esimerkiksi oman ulkonäön/painon arvostelu, vertaileminen toisiin ja muiden ihmisten arvostelu tai haukkuminen (tätä en halua tehdä kenenkään kuullen enkä yksin), sekä sellainen ”en pysty/en osaa/en ole riittävän hyvä” itseä lannistava puhe. Nämä on ollut mulle sellaisia itsestäänselvyyksiä. Ja itsestäänselvää on myös se, että en arvostele meidän lasten painoa tai ulkonäköä, tai lannista heitä sanomalla, etteivät he ole tarpeeksi hyviä johonkin, tai vertaile heitä muihin. En koskaan halua, että meidän lapset oppivat vihaamaan ja inhoamaan esimerkiksi omaa ulkonäköään tai jotain piirrettä itsessään, kuten olen itse joskus tehnyt. Se säästää niin paljolta epävarmuudelta, kun ei koskaan opettele sellaista. Tiedän itse, miten pitkä matka on ollut opetella rakastamaan omia persoonallisia piirteitä ja opetella ajattelemaan, että ne eivät ole virheitä vaan ne ovat minä.

On itsestäänselvää, että en halua arvostella tai haukkua ketään, en lasten kuullen enkä muutenkaan. Tämä aikuisen esimerkki on mun mielestä numero ykkönen siinä, kun lapsia opettaa kohtelemaan kaikkia tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti. Jos kotoa saa sen mallin, että on ok arvostella julkkiksen hameenhelmaa, jonkun elämänvalintoja tai eri näköisiä tai eri tavalla ajattelevia ihmisiä, siitä on vaikea päästä eroon. Siksi meillä ei koskaan kauhistella kenenkään vaatevalintoja, vaan kehutaan niitä. Muistetaan, että jos joku ei kohtaa oman maun kanssa, se ei tarkoita etteikö se silti olisi hieno tai upea tai juuri oikea jollekin toiselle. Meillä ei koskaan arvostella toisten henkilökohtaisia valintoja elämässä tai erotella ihmisiä meihin ja noihin tollasiin.

Mutta kuinka paljon on niitä sellaisia pieniä asioita, joita aikuiset voivat joskus ohimennen sanoa, jotka jäävät ikuisiksi ajoiksi lapsen mieleen ja vaikuttavat paljon pidemmälle kuin ikinä osaisi kuvitella? Mä halusin selvittää mitä mun seuraajat toivoisivat, etteivät heidän omat vanhemmat olisi koskaan sanoneet heille tai heidän kuullen ja kysyin tätä Instagram Storiesin puolella. Alta löydätte listauksen asioista, joita tämän blogin seuraajat olisivat toivoneet, että heidän vanhempansa eivät olisi koskaan sanoneet heille tai heidän kuullen jollekin toiselle. Mä yllätyin vastauksista.

Miten raakoja, hirveitä asioita vanhemmat ovat voineet sanoa. Miten järkyttävän rumia asioita, miten pelottavia asioita. Itkin näitä lukiessani ja itkin näitä kirjoittaessani. Surullista on myös se, miten monen vanhemmat ovat arvostelleet joko lapsen painoa tai sitten lapsen kuullen omaa painoa ja ulkonäköä. Se on ollut selkeästi oikein standardi vielä oman sukupolveni lapsuudessa.

Mitä toivoisin, että vanhempani ei olisi koskaan sanonut minulle (seuraajien lähettämät vastaukset):

Haukkunut toista vanhempaa eli mun omaa äitiä tai isää minulle.

Haukkunut omaa ulkonäköään.

Pahaa toisesta vanhemmasta (eroperhe).

Vanhempani riitelivät kovasti edessäni. Sitä en toivo lapselleni!

Että nuorin siskoni on kasvatettu rakkaudella, meidät vanhemmat sisarukset rahalla.

Sain 5. luokalla meikattuani ekaa kertaa kuulla isältäni, että vain huorilla on tuollaiset meikit.

”Ei sun kannata vaihtaa musiikkiryhmään, kun noi muut tuolla osaa laulaa.”

Tykkäsin paljon tytöille tyypillisistä jutuista, äiti huomautti useasti (poika).

Rasistisia juttuja esim. venäläisistä.

Haukkuneet toisiaan (erosivat kun olin pieni).

Äiti hoki ja hokee edelleen: oonpa mä taas lihonut!

Kommentoinut painoani ja vartaloani ja pyytänyt olemaan kertomatta masennuksestani muille.

Kommentoineet omaa mielipidettään niin vahvasti tatuoinneista, että ovat loukanneet.

”Olenpa lihonut.”

Painon kommentointi: välillä, että paisuin silmissä kuin pullataikina ja toisinaan olin liian laiha.

Äiti peilin edessä: järkyttävä tää mun maha, saispa nämä läskit pois.

Oma äiti sanoi, että katuu että on synnyttänyt mut ja toivoisi, että olen kuollut.

Puhunut negatiivisesti omasta kropastaan ja ulkonäöstään.

Äitini suusta minulle: ”Kuole paska, kuole!”

Minun talossani sinä et laita huoneen ovea kiinni (olisin halunnut tehdä läksyjä rauhassa).

Kaikki puhe ei-heteroseksuaalisuudesta psykiatrisena sairautena.

”Äiti, toi setä sanoi et näytän samalta kuin sinä” ”ai kauheeta, voi lapsi raukkaa.”

Haukuttu toista vanhempaa lapsille kun vanhemmat riitelivät keskenään.

Negatiiviset raha-asiat.

Ettei äitini olisi kommentoinut negatiiviseen sävyyn painonnousuani kun olin 15.

”Ootte pilannut mun elämän.”

Haukkunut lihavaksi siitä asti kun olin 30 kiloa kevyempi kuin nyt.

Rahahuolia, parisuhdeongelmia.

Etten ikinä tulis valmistumaan lukiosta tai pääsemään jatko-opiskelemaan. Molemmat tehty!

Toivoisin, ettei vanhempani olisi eron jälkeen haukkuneet toisiaan minulle.

Toivon, ettei äitini olisi jatkuvasti puuttunut veljeni painoon ja käskenyt laihduttamaan.

Että olen vahinkolapsi.

Että pitää olla kiltisti tai joulupukki ei tuo lahjoja. Että saan tukkapöllyä.

Kommenttia painosta. Kyllä teini jo itse oman ylipainonsa tunnistaa.

Haukkunut ja vähätellyt omaa kroppaansa.

Olin 21v ja psyykkisesti ihan rikki. Äiti kysyi: millonkohan ajattelit ruveta taas jaksamaan?

Arvostellut erilaisia/erottuvia ihmisiä esim. TV:ssä.

Sitä, että minä, minun ulkonäköni tai joku suoritukseni on ihan hyvä, mutta ei koskaan hyvä.

Puhunut neekereistä tai rasistisesti. Onneksi en oppinut itse käyttämään sitä sanaa.

Puhunut pahaa toisesta vanhemmasta ja käyttäneet lapsia välikappaleina.

Vanhempien välisiä riitoja en olisi halunnut kuulla.

Että äitini ei olisi arvostellut omaa kroppaansa ja puristellut olemattomia makkaroitaan.

Halusin pienenä soittaa viulua. Siihen äitini totesi, että sitä varten pitäisi olla musikaalinen.

Ettei iskä olis aina sanonut kuinka kamalia ollaan ja tehdään kaikki väärin.

Nyt vasta aikuisena olen tajunnut, miten vahvan kiltin ja reippaan tytön roolin olen joutunut aina ottamaan.

Jatkuvasti kritisoinu herkkujen syömistä/hehkuttanut terveellistä ruokaa -> morkkis jos syö herkkuja.

Että olen samanlainen kuin äitini. Ei mikään kehu kun äiti on päihteiden käyttäjä.

Mun isä sano mulle useasti, että olen tosi ylipainoinen. Sanat kaikuu vieläkin korvissa.

Oma vanhempani sano kerran tienpäällä, että vois vain ajaa rekkaa päin. Traumat jäi ja pelko.

Äitini ollessa hyvin väsynyt yksinhuoltaja tokaisi hän vähän kierrellen, että kunpa ei olisi lapsia.

Persoonallisuutta koskevat haukut riidoissa. Aikuisten pitäisi osata antaa palautetta.

Että äiti ei olisi puhunut niin paljon isästäni ja äidin omista vanhemmista pahaa.

Äiti sanoi: puolet perheen lapsista menee lastenkotiin, jos isä kuolee syöpään.

”Erotaan isän kanssa heti kun olet täysi-ikäinen.”

Negatiivista omasta kropasta tai ruuasta. Laukaisivat itselläni syömishäiriön.

 Kommentoinut omaa tai muiden painoa tai tarvetta laihduttaa.

Sitä, että mun tuntemat tunteet on jotenkin vääriä tai epänormaaleja.

Kun riidan aikana lapsena sanoin, että pelkään äitiä, niin hän vastasi, että hyvä, niin pitääkin että tottelet.

Olin meikannut ja äiti sanoi: kyllä sustakin saa ihan nätin kun laitat vähän meikkiä.

Toivon, ettei vanhempi olisi arvostellut ja haukkunut toista vanhempaa minun kuullen.

Kerran äiti väsyneenä huokaisi saunassa, että joskus mä vielä vaan lähden pois. Olin siis varmaan 5-6v. Isä joi paljon, joten pitkään pelkäsin, että jään yksin hänen kanssaan kun äiti jättää perheen.

Kommentteja ulkonäöstä. Esim. isoista tisseistä tai selluliitista huomautus.

Ulkonäköön liittyviä asioita, mm. painosta, pukeutumis- ja hiustyylistä jne T. vieläkin huono itsetunto 28v

”Älä itke”, silloin kun oikeesti itketti ja halusi itkeä. Tuntui, ettei olisi saanut itkeä.

Isäpuoli kaverilleen: hän ei ole mun tytär, kun kaverinsa kehui hänelle, että tytär on todella kaunis.

En ois koskaan halunnu kuulla sitä, kun iskä sano et olispa mun ystävä mieluummin hänen tyttärensä.

Äiti suuttui todella pienistä asioista (esim. jos väiteltiin veljen kanssa riitti aiheuttamaan raivarit) ja monesti suuttuessaan äiti sanoi, että muuttaa pois ja ei tuu takaisin kun me ei osata käyttäytyä, tai sitten saatiin mattopiiskasta tai tukkapöllyä. Nyt kun on omia lapsia niin en ymmärrä miten niin voi tehdä omalle lapselle.

”Siks kun mä sanon niin.”

”Sun kainalokarvat on alkanut kasvaa.” Siinä oli monta mun kaveria ympärillä.

Tyhmäksi yms. sanominen on jäänyt vielä aikuisenakin kummittelemaan mieleen.

Haukkunut toista vanhempaa riidan/eron jälkeen mulle.

Puhunut ulkonäöstä tai painosta negatiiviseen sävyyn.

Rahan riittävyydestä puhuminen siihen sävyyn, että aiheuttaa lapselle huolta.

”Olisit kuin siskosi. Ostan sulle tupakkaa vaan, ettet ala huoraamaan. Olet liian lihava.”

Kun olin teininä pahasti masentunut ja itsetuhoinen, mulle sanottiin, että kiukuttelen tahallaan.

”Onpa sinun rinnat kasvanu. Oletpa lihonut.” T. suorasanaisen isän tytär

”Hillitse itsesi”, eli negatiiviset tunteet ei saaneet meidän kotona juuri näkyä tai kuulua.

Laihdutuspuheet.

Ikäviä kommentteja, joita hän oli saanut raskaudesta kun odotti mua. Olin silloin 6v ja otin ne aika raskaasti.

Haukkuneet toisiaan ja sitä, ettei äiti olisi puhunut painosta/ulkonäöstä niin paljon.

Mainintoja hänen ja toisen vanhempani välisestä intiimielämästä. Hyi.

”Nyt on taas tullut herkuteltua niin paljon, maanantaina palaan ruotuun!”

Haukkuneet toisiaan ja sitä, ettei äiti olisi puhunut painosta/ulkonäöstä niin paljon.

En olisi toivonut isäni sanovan, että olisi jo tappanut itsensä jos meitä lapsia ei olisi. On hirveää kun joutuu elämään pelossa milloin jotain pahaa käy.

”Jos sä vielä lihot, niin ethän sä kohta mahdu kulkemaan ovista (nauraen).” Olin 8v.

Arvostellut/puhunut pahaa toisesta. Nyt pelkään, että olen samanlainen ja vanhempi ajattelee minusta samoin.

”Sä olet ihan niinkuin X (huonossa mielessä).”

Kaikki painoon liittyvät asiat. Varsinkin herkässä murrosiässä kun kroppa muuttuu vielä niin paljon.

Ettei ole rahaa, uhannut hylkäämisellä tai ettei saa itkeä.

Vanhempien omilta parisuhteiden pahimmilta kriiseiltä olisin halunnut välttyä.

Että musta ei ole mihinkään, pilaan vaan kaiken mitä teen tai kouluun hakiessa, ettei se sinne pääse yms.

”Oot lihonut ”+ koskaan en ole saanut kuulla olevani rakas ja olen jo 30+ vuotias.

Äiti sanoi joskus teininä mulle, että luulin kun olit pieni, että susta tulisi isona kaunis, olin väärässä.

”Onneks sä muutat kohta pois.”

”Susta tulee samanlainen kuin musta (ylipaino).”

Painosta kommentointi.

Negatiivinen kommentointi pulleasta ulkonäöstäni.

Joistain sukulaisista jotain negatiivista.

”Et sä kuitenkaan siihen pysty.”

”Et kuitenkaan pysty/onnistu.”

Esim. että olen aina ollut vaikea lapsi tai että ne aikoo iskän kanssa erota, mutta eivät eronneet.

Tulee heti mieleen nää ”tytöt ei tee noin” ja ”pojat on villejä”.

Toisen vanhemman mollaus.

”Mulla on kauhea mummokuume, tee lapsia!”

Etten voi harrastaa/liikkua/kokeilla jotain, koska en ole oikeanlainen, esim. hoikka.

Yleisesti toisen vanhemman jatkuva ja kaikesta haukkuminen.

Teini-ikäisenä riidan päätteeksi isä sanoi, että lastenkotiin sut pitäisi viedä.

Vertaillut minua veljeeni ja puhunut negatiiviseen sävyyn hänestä. Tai kommentoinut mieheni ammattia seurustelun alussa alentavasti, kun ei ollut akateeminen.

Että kyllä on ihme (huonolla tavalla), että nykyään nainenkin voi olla miesten ammatissa.

Isäni ja äitipuoleni kommentoivat teininä vaatteitani, koska olin poikatyttö enkä naisellinen.

Puhuneet raha-asioista. Stressasin sitten itsekin rahoista, vaikkei meidän tilanne mikään huono ollut.

”Oon niin lihava ja ruma”. Mun äiti moitti itseään hirveesti ja se on osasyy mun huonoon itsetuntoon. Usein kun katoin peilistä niin mietin, et äitikin vihasi itseään tän kokoisena. Eronneet vanhempani myös haukkuivat toisiaan meille lapsille. Se oli tosi traumaattista.

Eniten jäänyt vaivaamaan, kun hoikka äiti aina jaksoi puhua siitä, kun hänellä on niin iso vatsa.

Ettei äiti haukkuisi meille lapsille iskää. Nyt jo 12 vuotta erosta ja edelleen.

”Oot luuseri.”

Pahimpia mahollisia on nää ”susta ei kyllä ikinä tuu mitään” ja myös vanhempien välinen riitely.

”Oot ihan kun isäs” siis negatiivisessa merkityksessä, tuplaloukkaus koska minua ja isääni molempia kritisoitu samalla.

Äidin ei olisi tarvinnut jauhaa painostaan ja ainaisesta laihduttamisen tarpeesta.

Olisin toivonut ettei olisi sanottu ettei pysty siihen tai tähän.

Just toi ”näin on aina tehty” on ollut kasvatusmetodina. Onneks nykyään uskalletaan tehdä eri tavalla.

Vanhemmat tappeli (sanallisesti) aina tosi rajusti meidän kuullen. Sitä oli tosi ikävää kuunnella.

Arvostellut muiden pukeutumista tai kokoa.

Vanhemmat erosi kun itse olin jo aikuinen. Kumpikin puhui rumasti toisistaan mulle. En olisi halunnut toimia terapeuttina ja kuunnella kun toista vanhempaa haukutaan. Olisivat puhuneet keskenään.

Ettei olisi puhunut omasta kropastaan lasten kuullen rumasti.

Arvostellut omaa ulkonäköään, arvostellut poikaystävävalintoja vähätellen. Ja ihan pakko lisätä, että tämä vähätelty poikaystävä on näin 10v jälkeen lasteni isä.

Tuskaillut jatkuvasti siitä, miten rahaa ei ole.

Äidin kriiseilyä omasta painostaan en näin aikuisena ajateltuna olisi todellakaan halunnut kuulla.

Että katsotaan sitten kassalla onko meillä edes rahaa ostaa näitä ruokia.

Lapsena ja nuorena haaveilin monenlaisista asioista. Äiti välillä lyttäsi haaveet liian kärkkäästi.

En olisi halunnut kuulla, että vanhempani pysyivät kauan yhdessä minun takiani. Erosivat siis kun oli 14v. En itse haluaisi antaa esimerkkiä, että on ok olla parisuhteessa missä ei ole enää mitään jäljellä. Tutustuin äitiini kunnolla vasta kun isä muutti pois.

Äiti oli loistava arvostelemaan omaa ulkonäköään negatiivisesti. Mitkä opit sainkaan.

”Olet lihava, sun pitäis olla hoikempi” kun todellisuudessa oon vaan kurvikas.

Äitini kärsi masennuksesta silloin kun saimme esikoisen. Kerran hän tuli kylään ja keskustelumme äityi riidaksi, jossa hän syytti minua, veljeäni ja isääni hänen masennuksestaan. Siinä babyblues hetkessä ei olisi voinut pahemmin sanoa. Välillä mietin sitä vieläkin, että oliko se totta.

”Joskus mä vaan vihaan teitä lapsia.”

Vanhemmat puhuivat ei-niin-kauniisti vaarista ja hänen puolisostaan.

Kuulin, kun äiti puhui saunassa isälle, ettei minusta mitään tule. Nykyään olen insinööri ja äiti.

1. Haukkunut toinen toistaan. 2. Arvostellut kenenkään ulkonäköä (vitsilläkään).

Äitini ei koskaan ole viihtynyt kropassaan ja puhui siitä aina paljon. Nykyään minulla sama ongelma.

”Kannustanut” vertaamalla toisiin.

Ettei äiti olisi arvostellut omaa ulkonäköään mun kuullen. Tekee sitä edelleen paljon ja uskon, että ainakin osittain sen takia olen ite aina ollut tosi epävarma ulkonäöstäni.

Puhunut pahaa tuttavista. Tai kenestäkään. Ehkä omaa huonoa itsetuntoa heillä ja ehkä silloin ei niin ajateltu kasvatusta yms.

Äitini sanoi minulle nuorena, että ihmiset pitäisivät minusta enemmän jos olisin hoikempi.

Että he haluavat tappaa itsensä. Tää oli aika rankka.

Kommentointi mun painosta jatkuvasti ja asiattomasti. Muistan myös kuinka äiti puhui itsestään rumasti ja voivotteli kuinka on lihonut yms. Jatkuvasti oli jollain dieetillä ja puhui siitä.

Raha-asioista stressaaminen kovaan ääneen sai ainakin mut jo pienenä murehtimaan.

Erotessa haukkuivat toisiaan mulle, esikoiselle, koska osasin muka käsitellä asioita. Olin 13v.

Arvostellut toista vanhempaa ja omaa ulkonäköään.

Kommentoinut herkkujen syömistä ja omaa painoaan.

Vanhempien eron jälkeen äiti kertoi faijasta kaikkea paskaa. En olisi halunnut tietää.

Kannustanut mua laihduttamaan tiettyyn vaatekokoon, niin saisin unelmieni valmistujaismekon. Ymmärrän, että tarkoitti tuolla vaan mun parasta ja tarkoitusperä oli hyvä (mun hyvinvointi) mutta toteutus kusi pahemman kerran.

Eroperheessä ”Oot ihan samanlainen kun isäs/äitis”.

”Olisi pitänyt tehdä abortti silloin kun odotin sua.” alkoholistiäidin sanat kesken riidan. Yli on päästy jo noista sanoista ja välit hyvät nykyään. Joskus vain tulee nuo sanat mieleen.

Riidan aikana oma iskä sanoi, että et oo mulle enää minkään arvoinen. Se sattui, olin 15v.

En kehu sua, koska ei muakaan ole kehuttu.

Isovanhemmista asioita, jotka laittaa heidät mun silmissä negatiivisempaan valoon.

”Noh, oon katellut että kyllähän sulla on tota painoa ruvennut kertymään”. Nämä ja muut kommentit aiheuttivat mulle syömishäiriön.

Heidän parisuhteen ongelmia, pettämistä, eroaikeita yms. Ei kuulu edes aikuisille lapsille.

Äitipuoli teini-minälle suihkussa: Miten sulla voi olla raskausarpia, ethän sä oo ollut ees raskaana!”

Arvostelevan omaa kroppaa mun edessä.

Ettei isä olisi halunnut lasta, mutta äiti jätti salaa pillerit pois.

Sanomatta jättämisiä on paljon enemmän. Ei koskaan kehuttu tai sanottu, että rakastaisivat.

”Sä oot vaan lähihoitaja, joka vammaisia hoitaa.”

Kaikenlainen mun kehon kommentointi ja syömisen arvostelu.

Isä vieraille: Meidän lapsesta onkin tullut nainen, kun sai kuulla mun kuukautisten alkamisesta ensimmäistä kertaa.

Kommentoinut mun ulkonäköä negatiivisesti. Eikä myöskään toistensa ulkonäköä.

”Ei susta ole siihen”.

Puhunut painosta/laihduttanut.

Eron jälkeen haukkuneet toisiaan mun kuullen.

Ei valittaisi toisistaan minulle ääneen, riidellyt erosta ja olen kuullut mikä eron syy oikeasti on.

Tykkäsin laulaa tosi paljon nuorena ja äiti sit sanoi kerran, että mun laulu on kuin linnun rääkymistä.

Äiti kritisoi omaa painoaan ja ulkonäköään usein.

”Lopeta seurustelu, koska olet liian nuori.”

”Sut viedään kasvatuslaitokseen!”

Uhkailut avioerolla ja käskenut päättää kumman luona haluaa asua vanhempien riitojen aikana.

Kun olin 15v, isäni kertoi itsetuhoisista ajatuksistaan.

Etten tule pärjäämään valitsemallani alalla, koska olen nainen.

Mulla kyl hyvä itsetunto on äidin käsialaa. Mut pienenä sanottu, että tekis mieli myydä pois.

Osoittanut pettymystä kouluasioissa, vaan auttanut enemmän niissä ja uskonut muhun!

Ettei meillä ollut paljoa rahaa. Palautin siksi välillä salaa viikkorahoja.

Että on läski. Äiti hokee tätä koko ajan, eikä edes ole mitenkään niin iso.

Että olin vahinko.

”Pitäiskö sun käydä enemmän salilla, ei varmaan kannata syödä enää toista pullaa.”

Rahasta liiaksi puhuminen. En pienenä uskaltanut sanoa harrastustoiveita, koska tiesin ettei meillä ole paljoa rahaa.

Mua määritti pitkään se, että pienenä aina sanottiin ”Kun tää lapsi on niin ujo.”

Iskä kerto, että oon lihonut ja puristeli mun reisiä ja mahaa, että on jotain ylimääräistä, vaikka ei ollut.

Puhunut negatiiviseen sävyyn omasta ulkonäöstä, eikä kommentoinut minun painoani.

”Olet kohta lihava kuin jalkapallo. Sinullakin on tommonen siideripötsi. Olen itse niin lihava, sulla on kyllä ihan samanlainen vartalo.”

Jatkuvasti rahasta puhuminen, kuinka sitä ei ole ja kuinka kalliiksi olen heille tullut. Ulkonäön kommentointi ja seksuaalissävytteiset kommentit.

Kommentoinut omaa tai mun vartaloa. Äiti teki näin ja näen ne virheet itsessäni vieläkin.

Vanhempani olivat olleet viikon reissussa ja ekat sanat reissun jälkeen ”Oletpa lihonut”. Olin 7v.

Voi kun äiti olisi jättänyt puhumatta kaikki laihdutusasiat, paastot ja muut mun kuullen. Niiden myötä kuljin itsekin jo melko nuorena mukana painonvartijoissa ja katselin milloin mitäkin dieettejä. Meidän äiti ei edes koskaan ollut mitenkään lihava, ehkä lievästi ylipainoinen painavimmillaan joskus.

Siinä oli kaikki vastaukset, jotka tähän aamuun mennessä kerkesin kirjoittaa ylös. Näitä tuli ihan valtava määrä, mutta halusin ottaa mahdollisimman monta mukaan postaukseen, jotta ne herättäisivät mahdollisimman paljon ajatuksia. Halusin, että mahdollisimman moni, joka on kuullut jotain ikävää, löytäisi jonkun kehen samaistua. Ja halusin, että se välittyy, kuinka järkyttävän yleistä se on, että vanhemmat ovat arvostelleet itseään meidän sukupolven kuullen, ja kuinka moni lapsi sitä harmittelee edelleen. Näen ihan selvän yhteyden sen välillä, miten ysärillä erilaiset ihmedieetit, laihdutusohjelmat ja muut ovat tulleet muotiin, sekä sen, miten suuret ulkonäköpaineet meidän vanhemmilla on varmasti niiden sekä sen ajan median ja ahtaiden muottien myötä ollut. Tuskin kukaan huvikseen arvostelee omaa ulkonäköään, vaan se ajatusmalli on tullut ulkopuolelta niin vahvana, että siltä on ollut vaikea välttyä.

Joukossa oli ihan äärettömän surullisia ja vihastuttaviakin kokemuksia, ja olen niin pahoillani kaikista ikävistä asioista, joita moni on joutunut kuulemaan ja kokemaan niiltä ihmisiltä, keneen pitäisi voida kaikkein eniten luottaa ja tukeutua. Kiitos ihan älyttömän paljon kaikille, jotka osallistuitte keskusteluun <3