Saimme ihan mielettömän ihania joululahjoja läheisiltä, mutta yksi oli kyllä ylitse muiden! Meitä pyydettiin nimittäin Emilian ja Topiaksen vauvan kummiksi Oton kanssa. Se oli kyllä niin ihana juttu ja miten paljon lahjaan oli vieläpä panostettu! Saimme kustomoidussa puulaatikossa (meidän kuvilla varustettuna) viinipullon, tekstillä ”Tulisitteko kummeiksi?”. Se oli niin huippu lahja ja tuli ihan kyyneleet silmiin! Ja vaikka me kyllä osattiin toiveikkaasti tätä kutsua odottaakin, niin tuli silti ihan yllärinä, miten paljon siihen oli panostettu. Siitä tuli tosi tärkeä ja hyvä olo. Ja tottakai me nyt suostuttiin kummeiksi!

Mulla on vasta yksi kummilapsi entuudestaan (sekä Plan-kummilapsi Zimbabwessa), ja Otolla ei ole vielä kummilapsia ollenkaan, joten tämä on meille iso juttu ja tietenkin hieno ja tärkeä tehtävä, oli kummilapsia yksi tai tusina. On suuri kunnia tulla pyydetyksi kummiksi. Mulle itselleni kummina tärkeintä on läsnäolo, vaikka toki näin etä-kummina sitä ei voi antaa aina ihan niin paljon kuin haluaisi. Mutta tärkeintä on se, että nähdään, ja että silloin kun nähdään, ollaan aidosti läsnä ja mukana kummilapsen jutuissa. Ihan niinkuin Emilia ja Topiaskin ovat meidän kuopuksen kummeina mukana!

Minusta tuli ensimmäisen kerran kummi 18-vuotiaana kummipojalleni ja olinkin silloin ahkerasti hänelle lapsenvahtina ja kävin usein moikkaamassa ja leikkimässä. Se oli niin ihanaa! Ja uskon, että hänen kanssa saadun kokemuksen ansiosta mun oli niin helppo hypätä äidin rooliin itse vain puolitoista vuotta myöhemmin. Mun kummipoika oli niin tyytyväinen, hyvin nukkuva ja iloinen vauva, että mua ei ikinä jännittänyt hoitaa häntä. Sitten kun muutin pois Oulusta, tuli tapaamisesta hieman hankalampaa, mutta onneksi ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä mun tädillä eli kummipojan luona, ja silloin olen yrittänyt aina keksiä kivaa yhteistä tekemistä.

Ollaan käyty puistoissa ja huvipuistoissa, pelattu, menty uimaan ja käyty meidän isovanhemmilla kylässä. Nyt mun kummipoika on jo iso 11-vuotias, jonka kasvua on mahtavaa seurata edelleen. Toivon, että voin olla sellainen läheinen ja rento aikuinen hamaan tulevaisuuteen asti, jolle kummilapsi voi aina soittaa tai laittaa viestiä, tai tulla vaikka meille Helsinkiin lomalle. Ja yritän itsekin kysellä säännöllisesti kuulumisia.

Meidän lapsilla on jokaisella useita kummeja, mutta heistä ehkä n. puolet on aktiivisesti tai melko aktiivisesti mukana meidän elämässä. Nuorena kummeja valitessamme teimme parhaamme, mutta tietty on vaikeaa vielä silloin tietää, ketkä ovat niitä loppuelämän ihmisiä ja ketkä taas eivät. Tai en tiedä onko se kaikille vaikeaa, mutta meille oli. Juuri siksi me pyydettiin lapsille paljon kummeja, jotta jäljelle jäisi myös niitä läsnäolevia tyyppejä, vaikka osan kanssa tiet erkanisivatkin syystä tai toisesta. Ja onneksi jäljelle on jäänyt ihan mahtavia kummeja, jotka käyvät kylässä, pyytävät leikkimään, lähettävät kirjeitä, laittavat lapsille Whatsappissa viestiä ja tulevat synttäreille silloin kun sellaisia pystyy järjestämään. Osa meidän kummeista asuu kauempana, ja he ovat osallistuneet etänä hienosti aina niin hyvin kun ovat pystyneet.

Me aiotaan olla kummeina sellaisia turvallisia aikuisia, jotka kysyy kuulumisia ja välittää, ilahduttaa joskus postilla tai paketilla, käy kylässä ja touhuaa lapsen kanssa yhdessä. Juuri sellaisia, joita meidänkin lasten kummit ovat heille. Ei maltettaisi kyllä millään odottaa, että päästään tapaamaan meidän eka yhteinen kummilapsi! Niin jännittävää! Mutta vielä pitäisi kesään asti jaksaa odotella. Ihanaa päästä juhlimaan myös kastejuhlaa kesällä ja päästä arvailemaan pikkuisen nimeä. Mun sydämessä on tilaa kyllä vaikka kuinka monelle pikkumurulle ja toivottavasti päästään tulevaisuudessa olemaan kummeja vielä useammillekin ihanille pikkuisille!

Muistin tällaisen hauskan postausidean vuodelta 2016 (apua, melkein viiden vuoden takaa!) ja päätin, että nyt olisi oikein hyvä hetki tehdä tällainen katsaus uudelleen. Eli meidän perheen inhokki- ja lempparijuttuja listattuna. Koko perhe halusi osallistua tähän, koska kaikista oli niin hauskaa lukea noita melkein viiden vuoden takaisia vastauksia siitä, mitkä ovat olleet lemppari- ja inhokkiohjelmia, -ruokia ja muita juuri silloin. Tällä kertaa mukaan liittyi myös meidän kuopus, joka on nyt jo vanhempi kuin meidän keskimmäinen oli silloin edellistä kyselyä tehdessä, jolloin kuopusta ei vielä ollut.

Kuten jo silloin 2016 kirjoitin, meillä ei kotona puhuta inhokeista tai inhoamisesta yleensä missään asiassa, valitsin sanan vain tuohon otsikkoon, koska se oli edellisenkin version otsikossa. Oikeampi termi on ehkä se ei-niin-lempparit, tai ”ei aivan minun makuuni”, joita meillä yleisemmin käytetään kuvaamaan jotain asiaa, joka ei ainakaan ole se lemppari. Lasten vastaukset on kirjoitettu sanasta sanaan niinkuin he itse ne sanoivat, kuten viimeksikin:

Meidän perheen lempparit & ei-niin-lempparit:

Lemppariruoka / Ei-niin-lemppariruoka:

Iina: Kaikki mausteiset ruuat on tällä hetkellä lemppareita. Fried rice eri mausteilla, erilaiset curryt. / iki-ei-niin-lempparit on kyllä kaikki kirkasliemiset perus kuoluruokakeitot, kuten siskonmakkarakeitto, nakkikeitto, lihakeitto, kalakeitto (mut kermainen lohikeitto kyllä menee).

Otto: Hampurilainen ihan ehdoton ykkönen. Kun yhden ja saman safkan voi tehdä miljoonalla eri tavalla, ei siihen voi kyllästyä. Ymmärrän, ettei kaikki pysty loputtomiin vetämään (sori Iina), mutta väitän ettei kukaan voi vakavalla naamalla sanoa ettei pidä hampurilaisista. / Vaikka olenkin valtava weebi, ja rakastan kaikkea japanilaista, en ole koskaan oppinut syömään sushia. Konsepti on mahtava, ei siinä. Japanissa vain arvostetaan kulttuurillisesti enemmän ulkonäköä kuin makua, ja sen huomaa.

Esikoinen: Tortillat, koska siinä on niin paljon eri makuja, tortilloista voi tehdä vaikka makeita. / Koulun broilerikeitto, koska se broileri on sitkeää ja suurin osa sopasta on pelkkää löllöä porkkanaa.

Keskimmäinen: Nuudeliwokki, koska nuudelit maistuu niin hyvältä. / Parsapiirakka. Muuten mä tykkäisin siitä, mut siinä on parsaa.

Kuopus: Muro, öö koska tykkään kauramaidosta ja jugurtista. / No chilistä en tykkää enkä sienestä, enkä paprikasta.

Lempparihedelmä / E-n-l-hedelmä:

Iina: Viinirypäleet, persimon, sitruuna, lime. Kaikki raikkaat hedelmät, joille en ole allerginen. / Tähän täytyy sanoa, että satsuma tai hunajapomelo, ne on sellaisia hedelmiä, joilta odotin paljon, mutta ei ollutkaan sitten makua eikä rakennetta.

Otto: Sitrushedelmät, tarkemmin ehkä greippi tai lime. Syön vähän liian vähän hedelmiä sellaisenaan, mutta sitrushedelmiä tulee toistuvasti käytettyä ruoanlaitossa tuomaan hapokkuutta. / Omena. Täysin yliarvostettu sellaisenaan, vaikka toimiikin erinomaisesti esim. piirakoissa. Raaka omena on vaan niin perhanan tylsä juttu, vaikkei omenoille allerginen Iina tätä kykenekään sisäistämään.

Esikoinen: Klementiini, vesimeloni tai ananas, koska ne on mehukkaita, mutta niissä on hyvä rakenne, että ne ei oo pelkkää muussia. / Karambola. Se on ihan ok mut se ei silleen oo mun lemppari.

Keskimmäinen: Banaani ja omena, koska banaani on pehmeetä ja omppu on mehukasta. / Ananas, en tiedä miksi.

Kuopus: Vesimeloni ja ananas, koska niissä on mehua. / Mä tykkään kaikista hedelmistä!

Lempparivihannes/ E-n-l-vihannes:

Iina: Tomaatti, paprika, kurkku, kesäkurpitsa, kukkakaali, porkkana. / Selleri, siis se vihreä pitkä pötkylä, jossa on pistävä maku, joka tulee kaikesta läpi.

Otto: Mä nyt vähän juksutan, ja sanon että inkivääri, vaikkei se teoriassa olekaan vihannes. Eikä varsinaisesti edes juures. Hence the juksutus. Ei ole kovin monta paikkaa, mihin inkivääriä ei saisi jollain tavalla toimimaan. / Lanttu. Joulun lanttulaatikko on ihan syötävä setti, mutta silloinkin vain jos on pakko. Muuten lantulla voi heittää vesilintua.

Esikoinen: Paprika, se on mehukas ja sitä on monta eri makua, kun eri värit maistuu erilaiselta. / Kaikki muut vihannekset on hyviä, paitsi keitetty porkkana.

Keskimmäinen: Kurkku, koska se on sellanen fresh niin mä tykkään siitä. / Parsasta, en tykkää sen koostumuksesta.

Kuopus: Salaatti, koska salaatti on vihreetä ja mä tykkään vihreestä. Ja koska se on terveellistä. / No chilistä.

Lempparijuoma / E-n-l-juoma:

Iina: Maustamaton kivennäisvesi, tai sitruunalla maustettu vesi. / ”Sitruunan makuinen” kivennäisvesi, maistuu aina ihan tiskiaineelta valmistajasta riippumatta.

Otto: Lempijuoma vähän riippuu tilanteesta. Parhaalta maistuu kylmä pienpanimo-IPA koska oon oluthipsteri, varsinkin sen burgerin kanssa, ai että. Sellaista vaan harvemmin kehtaa joka tilanteessa juoda. Hyvänä kakkosena inkivääri-kombucha, tai ihan vaan og zero-cola. / Kaakao. Suklaa on omasta mielestä hädin tuskin hyvää, vielä vähemmän kiinnostaa vetää sitä nestemäisessä muodossa. Pahinta on kun siinä on paakkuja.

Esikoinen: Vesi tai appelsiinimehu, varsinkin sellainen jossa ei ole hedelmälihaa. / Ässämix-limu, koska se maistuu vähän salmiakilta.

Keskimmäinen: Omppumehu, koska se vaan on niin hyvää. / Appelsiinimehu, kun siinä on sitä ihmeen hedelmä-sitä-juttua, hedelmälihaa olikse?

Kuopus: Appelsiinimehu, eikun mandariinimehu. Koska siinä on mehua. / Inkivääri-kurkumajuomasta.

Lemppari lastenohjelma / E-n-l-lastenohjelma:

Iina: Saagan seikkailut, Tete & Mama, molemmat on söpöjä ohjelmia, joissa käsitellään lasten elämässä ajankohtaisia aiheita. / Alien TV, tätä lapset katsoo Netflixistä, jotenkin niin turha kun siinä ei edes puhuta mitään. En ole saanut kiinni tästä.

Otto: Aika 50/60 että lasketaanko lastenohjelmaksi, mutta koska HBO Nordic ainakin on sitä mieltä että on, niin sanon että Adventure Time. Lapset tosin eivät ole meillä tätä edes katsoneet, ihan itse katsoin kerran alusta loppuun. / Katti Matikainen. En edes tiedä pyöriikö tää enää, mut en voi sietää. Koko hahmo ja ohjelma yhtä psykoosia. Ei tietenkään millään henkilökohtaisella pahalla näyttelijää kohtaan.

Esikoinen: Mulla ei hirveesti oo, mut joskus katson My Little Ponya tai Ryhmä Hauta jos joku muu katsoo niitä telkkarista. / Mulla ei oo mitään mistä en tykkäisi, mutta yleensä en katso lastenohjelmia.

Keskimmäinen: Ryhmä Hau pikkusiskon kaa. / Transformers, koska en jaksa puhua mistään Transformersista.

Kuopus: Ryhmä Hau, koska siinä on pinkkiä ja koiria! / Mä tykkään kaikista.

Lemppari koko perheen ohjelma / E-n-l-koko perheen ohjelma:

Iina: Sing on, Julie and the Phantoms, Putous, Suurmestari, Supernanny Suomi. Kaksi ekaa Netflixistä, kaksi vikaa telkkarista. Kaikki on sellaisia viihdyttäviä, joita koko perhe jaksaa katsella. /

Otto: Putous. Siinä on vähän sellaista jokaiselle jotakin meininkiä. Jotkut jutut naurattaa perheen (kohta) neljävuotiasta, osa taas meitä aikuisia. Taika-Pasi on ehkä yksi lempisketsihahmoista kautta aikojen, ja mä oon sentää kattonut Kummelia koko elämäni. / Putous. Välillä tulee kyllä korvista, varsinkin loppukaudesta. Lempinäyttelijät lopettivat joka kausi viimeistään viime kaudella. Koko sarja ihmeellistä kuolleen lehmän lypsämistä, enkä ymmärrä miksi niitä Trump-vitsejä jatkettiin niin pitkä. Nauroiko joku niille?

Esikoinen: Julie and the Phantoms, on varmaan yksi parhaita ohjelmia. / En oo hirveesti nähnyt sellaisia koko perheen ohjelmia, joista en olisi tykännyt.

Keskimmäinen: Putous, koska on kivaa olla perheen kanssa ja kattoo sitä. / En tykänny hirveesti Putous All Starista.

Kuopus: Viiden tähden tähteet, koska siinä on molempia mistä mä tykkään. / Kaikista tykkään.

Lemppari viikonpäivä / E-n-l viikonpäivä:

Iina: Kyllä se on perjantai. Kuopuksen vapaapäivä ja lapsilla lyhyt koulupäivä, koko viikonloppu edessä ja saunaa ja herkkuja. / Maanantai ei ole lemppari tällä hetkellä, vaikka joskus sekin on ollut viikon paras päivä.

Otto: Perjantai, hands down. Paras hetki nimenomaan se kun pistää työkoneen kannen kiinni iltapäivällä, ja unohtaa kaiken maanantaiaamuun asti. Koko viikonloppu edessä, täynnä mahdollisuuksia ja muuta ihanaa liibalaabaa. / Maanantai. Olen aina väsynyt. Älkää ymmärtäkö väärin, arki on oikeesti ihan jees, ei maanantai sen takia ole hanurista. Olen vain niin paha yökyöpeli että sössin unirytmin jokaikinen viikonloppu, ja maanantai menee vähän toipuessa.

Esikoinen: Keskiviikko ja perjantai, tai koko viikonloppu. / Ehkä maanantait, koska pääsen niin myöhään koulusta ja ei oo hirveän jännittäviä oppitunteja.

Keskimmäinen: Perjantai, koska silloin on karkkipäivä! / Tiistai, koska silloin mulla on niin pitkä päivä.

Kuopus: Öööö karkkipäivä, siis perjantai, koska sillon saa syödä karkkia ja mulla on vapaata. / No kaikista mä tykkään.

Lempparitekeminen / E-n-l-tekeminen:

Iina: Perheen kanssa yhdessä ulkoilu, pelaaminen, leffojen katselu, piirtäminen, kokkaaminen. Yksin The Crownin katselu tai maalaaminen. Oton kanssa sarjat ja höpöttely. / Siivoaminen, pyykinpesu, järjestely, en nauti.

Otto: Koko perheen voimin boulderoimaan lähteminen toimii aina, vaikka korona pistänytkin aika tehokkaan stopin sille. Nippanappa tulee itsekään käytyä enää tätänykyä, vaikka mieli tekisi. Jokaperjantainen koko perheen sauna on kanssa yksi viikon kohokohtia. / Siivoaminen. Ainoastaan kettiön siivoan mielelläni, ja senkin mieluiten yksin. Porukalla kun yrittää mitään siivota niin tuntuu usein että kestää kauemmin, kuin jos yksi sykkisi.

Esikoinen: Pelaaminen koko perheen kesken, pianon soitto, kaikki akrotemput, laulaminen ja tanssiminen ja ruuanlaitto. / Kotileikki tai joku nukkeleikki. Kyl niitä välillä on ihan kiva leikkiä, mutta ei aina jaksa.

Keskimmäinen: Trampalla pomppiminen, kavereiden kanssa leikkiminen, piirtäminen. / Siivoaminen, siks koska siinä kestää niin kauan ja se on tylsää.

Kuopus: Leikkii mun robottikoiralla, leikkii barbeilla, pelata Unoa, koska siinä pystyy skipata toisen. / No en jaksa siivoo.

Mistä pidän kaikkein eniten / Mistä pidän kaikkein vähiten?

Iina: Perheen yhteisestä ajasta ja tekemisestä. Ja matkustamisesta yhdessä, sitä on niin hitsin ikävä. / Stressaamisesta, huolista, murheista. No, kukapa niistä tykkäisi. Yritän olla mahdollisimman paljon stressaamatta, mutta ei sitä voi aina estää.

Otto: Pelaaminen edelleen lähellä sydäntä, vaikka se onkin jäänyt vähän taka-alalle tässä vuosien saatossa. Onneksi siitä on tullut vähän sellainen koko perheen juttu, ja Nintendo onkin ollut viime vuosina enemmän lasten käytössä kuin omassa. / Vihaan kiirettä. Se menee mulla tunteisiin, ja vaikuttaa yöuniin. Elämä on paljon kivempaa kun ei ole hoppu joka suuntaan. Laiskat sunnuntait ja lasten kanssa yhdessä, rauhassa kokkailu on best.

Keskimmäinen: Perheestä, koska muuten mä en eläis jos mulla ei ois perhettä ja perhe on tärkeä. / Ilmastonmuutoksesta, koska se ei oo hyvä juttu.

Kuopus: Äidistä ja isistä ja siskoista, perheestä. / Piikeistä, koska ne sattuu.

Tietäisinpä tänään, että kaikki tulee menemään tänä vuonna hyvin. Että vuoden lopussa tarkastelen kulunutta vuotta tyytyväisenä, onnellisena ja kiitollisena siitä, että kaikki meni hyvin, vaikka alkuvuodesta oli vielä epävarmaa ja pelottavaa. Kliseitä, kliseitä, mutta epävarmuus, se on niin hiton kuluttavaa. Kai sitä on viimein alkanut tajuta, että ei se vuoden vaihtuminen tosiaan ollut mikään taikanappula. Nyt se on alkanut jysähtää kunnolla tajuntaan, että ei oikeasti tiedä vielä(kään) mistään mitään tämän vuoden suhteen. Kaikki on ihan yhtä levällään nyt kuin syksylläkin.

Haluan uskoa hyvään ja  ennen kaikkea siihen, että pikkuhiljaa kaikki alkaa tästä ratketa kun vuosi kuluu eteenpäin. Arjessa kaikki on hyvin ja pyrin ottamaan siitä kaiken ilon irti. Mutta se taustalla jatkuvasti häilyvä epävarmuus häiritsee. Yrittäjänä olen tottunut sietämään tietyn määrän epävarmuutta aina – mutta liika on liikaa. Tätä epävarmuutta on kohta jo vuosi takana. Kuinka pitkään sitä pitää vielä jaksaa?

Miten olla tuottava, inspiroiva ja luoda uutta, kun epävarmuus tahmaa ajatuksia ja saa pelkäämään, vaikka ei haluaisi? Siihen mulla ei ole vastausta, mutta se on jotain, mitä on pakko oppia. Inhoan termiä ”uusi normaali”, mutta koska ei vieläkään ole olemassa mitään absoluuttista deadlinea, tämä on jollain tasolla se tämän hetken normaali, johon on jotenkin vaan pakko tottua. En voi enkä aio rämpiä tätä vuotta eteenpäin samanlaisen pelon vallassa kuin viime syksyä. Mutta toistaiseksi sitä fiilistä on ollut yllättävän vaikea karistaa.

Tiedän mikä siihen auttaisi. Se, että viettää mahdollisimman paljon aikaa sellaisten tyyppien kanssa, jotka inspiroivat, kannustavat ja antavat uutta ajateltavaa. Mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty näinä aikoina, kun suurin osa ajasta kuluu oman perheen kanssa kotona. Oma perhe toki ilahduttaa ja kannustaa aina, mutta kun on viettänyt yhdessä aikaa todella tiiviisti melkein vuoden, niin sitä ehkä harvoin enää siinä vaiheessa pystyy tarjoamaan toiselle out-of-the-box-ajattelua tai täysin uusia ideoita. Mutta haittaako se mitään? Tarvitseeko aina ollakaan tuottelias ja luova, vai voisiko vain ammentaa siitä, mitä on juuri nyt ja miettiä itsensä haastamista ja tavoitteita myöhemmin?

Koska en ole ennustaja, enkä voi vielä kurkistaa, miltä loppuvuosi näyttää, voin vain keskittyä siihen hyvään mitä on juuri nyt. Yrittää olla itselleni ja muille armollinen ja uskoa, että sieltä levon ja rentoutumisen kautta löytyisi jossain vaiheessa myös se fiilis luoda uutta. Tehdä niitä asioita, joista nautin ja jotka tekevät mut onnelliseksi. Ja onneksi perhe on niistä kaikkein suurin ja merkittävin. Parasta mitä voin tehdä itselleni juuri nyt, on nauttia ajasta perheen kanssa ja ilahduttaa heitä minkä ehdin. Koska sieltä arjen onnesta oman perheen kanssa olen ennenkin löytänyt sen inspiraation, silloinkin kun koko elämä on ollut epävarmaa ihan ilman koronaa.

Niin kauan kuin mulla on mun perhe, kaikki on hyvin, vaikka en tietäisi mistään muusta. Joten oikeastaan tiedänhän minä jo nyt, että kaikki tulee menemään ihan hyvin ja tästä tulee hyvä vuosi, jota voin tarkastella onnellisena ja kiitollisena. Jokainen vuosi, jonka saan viettää mun perheen kanssa yhdessä, on vuosi, josta olen mittaamattoman kiitollinen. Ja se riittää. Vaikka mulla on kova halu edetä elämässä ja saavuttaa tavoitteita, ne eivät kuitenkaan ole mittari sille, kuinka onnistunut olen tai kuinka menestynyt olen elämässä. Sellaisia lempeitä ajatuksia tammikuussa 2021.

PS: on muuten pinkit noi mun housut oikeasti, kuvissa on lämpimämpi filtteri, koska ne vetivät niin siniseksi iltapäivän hämärässä ja tasapainotin sitä lämpimämmillä sävyillä, joka veti sitten housut samalla oranssiksi. Ajattelin, että näyttää ihan hauskalta oranssitkin housut ja annoin olla!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä DNA kanssa.

Meillä on ollut DNA Koti 5G nettiyhteys nyt reilun kuukauden ajan kotona. Kirjoitin netin helposta asennusprosessista jo aiemmin joulukuussa ja nyt netti on tosissaan ollut meillä aktiivisesti käytössä niin lomalla kuin kahden kotona työskentelevän arjessakin jo hyvän tovin. Me tarvitaan arjessa nettiä tosi paljon ja etenkin nopeaa, toimintavarmaa nettiä. Esimerkiksi minä siirrän usein suuria kuva- ja videotiedostoja ja lähetän niitä tarkastettavaksi asiakkaille. Olisi todella kurjaa tehdä jotain sellaista päivittäin, jos se olisi hirveän hidasta ja kankeaa. Työn sujuvuuden kannalta on ehdottoman tärkeää, että ei tarvitse odotella pitkiä aikoja näitä ihan perusjuttuja. Ja täytyy kehaista, että viime aikoina ei todellakaan ole tarvinnut odotella.

DNA Koti 5G -yhteys on suunniteltu erityisesti omakoti-, paritalo- ja rivitaloasunnoille. Sen ideana on vain asiakkaalle varattu oma kaista ja toimintavarma netti takuunopeudella. DNA Koti 5G -yhteyden saa jopa 1000M nopeudella ja lisäksi sille luvataan takuuvarma miniminopeus, joka ei lähtökohtaisesti alitu. Käytännössä se siis tarkoittaa sitä, että meidän talon seinään asennetun ulkovastaanottimen avulla meille varataan oma kaista 5G-verkosta, ja sille kaistalle annetaan miniminopeustakuu. Normaalisti tilaaja tietysti nauttii juuri siitä netin nopeudesta minkä on tilannutkin, mutta miniminopeustakuulla varmistetaan, että DNA Koti 5G-tilaajille nettiä riittää, eikä kuvanlaatu kärsi tai netti pätki, vaikka olisi käynnissä Jääkiekon MM-finaalit ja koko lähialue tuijottaisi samaa lähetystä. Ja toimii hyvin myös silloin, kun perheessä on monta netin käyttäjää, kuten meillä. Kaistaa riittää kaikille. 

Kuukauden kokemuksella uskallan sanoa, että miniminopeustakuu on pitänyt paikkansa. Vaikka tämä postaus onkin kaupallinen yhteistyö, me sitouduttiin tähän nettiin kahdeksi vuodeksi ihan omalla kustannuksella, joten tullaan sitä käyttämään tästä pitkästi eteenpäinkin. Eli en tässä huutele mitään mainospuheita (kuten en yleensäkään), vaan puhun ihan reilusti omalla kokemuksella.

Mitä tarkoittaa kiinteä 5G? Talon seinään kiinnitetty ulkovastaanotin ottaa yhteyden 5G-tukiasemaan, joka on yhteydessä kiinteään valokuituverkkoon. Tukiaseman ja valokuituverkon välillä yhteys kulkee langattomasti. Ulkovastaanottimesta vedetään ethernet-kaapeli sisälle taloon joko seinään tehdyn pienen reiän kautta tai ikkunan välistä. Rakennuksen sisälle luodaan oma sisäverkko, joka voidaan Wi-Fi-laitteiden avulla ulottaa vintiltä takapihalle asti. Meille tuli kaksi Wi-Fi-laitetta, koska asutaan kaksikerroksisessa kivitalossa. Jos meillä olisi kolmaskin kerros, niin tarvittaisiin vielä kolmas laite, jotta netti toimisi joka puolella asuntoa.

Moni varmasti miettii, että mitä hyötyä on juuri 5G-yhteydestä, miksi valita juuri se? DNA kertoo, että 5G-verkon luotettavuus ja toimintavarmuus ovat nykyistä mobiiliverkkoa paremmat. 5G-verkko mahdollistaa jopa 10-kertaiset nopeudet aiempaan verrattuna ja sen avulla päästään jo gigan nopeuksiin. Ei tarvitse odotella, että suoratoistopalvelut lataavat ohjelmaa, ja välitön yhteys minimaalisella viiveellä nostaa myös pelaamisen uudelle tasolle. Kuituun tai muuhun kiinteän nettiyhtyeteen verrattuna Koti 5G asennus on onnistuu nopeammin eikä siinä ei tarvita kaivuutöitä. Asennus onnistuu ympäri vuoden ja kustannuksiltaankin se on edullisempi. Kirsikkana kakun päälle on vielä se, että ulkovastaanotin jää DNA omistukseen, jolloin sen mahdollisista huolloista tms. ei tarvitse itse lainkaan huolehtia, koska DNA on siitä vastuussa.

DNA sivuilta voi tarkistaa, että saisiko omaan kotiosoitteeseen asennettua DNA Koti 5G -yhteyden. Ja asennuksestahan saa sitten myös haettua kotitalousvähennyksen verotuksessa, mikä kannattaa ehdottomasti hyödyntää.

Ollaan oltu oikein tyytyväisiä DNA Koti 5G -asiakkaita ja en näe mitään syytä, miksi ei oltaisi jatkossakin. Tuntuu turvalliselta, että ulkovastaanotin on edelleen DNA omistuksessa ja he huolehtivat siitä nyt ja tulevaisuudessa. Me voidaan vaan keskittyä olennaiseen, eli nauttimaan nopeasta netistä ja käyttämään sitä niin paljon kuin sielu sietää. Pidän muuten sunnuntaina My dayn DNA omalla IG-tilillä, kannattaa seurailla!

Sain yhdeltä ihanalta pitkäaikaiselta seuraajaltani postaustoiveen siitä, mitä mieltä olen lasten meikkaamisesta. Hänen oma lapsensa oli alkanut kiinnostumaan meikkaamisesta nyt pikkukoululaisena, ja hän halusi kuulla, miten meillä kolmen lapsen kanssa suhtaudutaan tähän asiaan. No, meilläkin meikit kiinnostavat, tai ovat kiinnostaneet jo pari vuotta. Ensin vanhinta ja hänen myötä sitten keskimmäistä ja nuorintakin.

Minä olen meikkien suhteen mielestäni aika rento ja yritän suhtautua niihin fiksusti ja mahdollisimman neutraalisti. Meikit eivät ole keino ”tehdä itsestä kauniimpaa/parempaa/hyväksyttävämpää”, ne ovat vaan keino toteuttaa itseä, jos haluaa sillä tavalla itseään toteuttaa. Meikit ovat keino toteuttaa itseä ja omia intohimoja siinä missä vaatteet, musiikki tai maalaaminenkin. En koskaan sano, että minun pitäisi meikata näyttääkseni paremmalta tai voidakseni mennä johonkin tai tehdä jotain. En koskaan sano, että pitäisi näyttää tietynlaiselta voidakseen olla tai tehdä jotain. En myöskään arvostele toisten meikkejä tai meikkaamattomuutta, tai ulkonäköä ylipäätään.

Kuvassa minä kutosluokan syksyllä, ainakin huulikiiltoa on huulissa ja luultavasti poskipunaakin poskilla maltillisesti. 

Meidän lapset eivät meikkaa kouluun, eivätkä ole edes pyytäneet, että saisivat meikata koulupäivinä. Itse muistaakseni aloin laittamaan huulikiiltoa ja poskipunaa joskus vitosella. Vasta kutosella tai seiskalla laitoin päivittäin ripsaria ja puuteria ja pikkuhiljaa meikkivoidekin tuli yläkoulussa mukaan kuvioihin (never forget Maybelline dream matte mousse). Emme ole vielä keskustelleet siitä, milloin on hyvä aika alkaa meikata kouluun, koska se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Mutta tätäkin on varmasti tulevina vuosina hyvä miettiä.

Itse ajattelen kuitenkin, että meikki on vain meikkiä – ei mitään sen kummallisempaa tai suurempaa. Ainakin omasta lapsuudestani muistan sen, miten jotkut aikuiset suhtautuivat lasten meikkaamiseen pelokkaasti ja hieman tuomitsevastikin. Varsinkin kouluun meikkaamista piti lykätä ”mahdollisimman myöhään”, koska sen myötä ”lapsuus on ohi” ja muuta sheissea. ”Annetaan lasten olla lapsia”, ”miksi noin pienenä pitää jo yrittää näyttää aikuiselta” ja mitä näitä neronleimauksia nyt oli. En voinut ymmärtää sitä silloin, enkä ymmärrä nytkään. Itsensä etsiminen ja toteuttaminen, ensin leikin ja joskus myöhemmin jos itse niin haluaa, myös meikin, kautta on nimenomaan sitä lapsuutta ja kasvua. Meikkileikit voivat olla tärkeä keino testata uusia asioita ja katsoa mikä miellyttää omaa silmää ja fiilistä.

Kasiluokan syksyllä, kasvoilla ainakin: dream matte moussea, jotain anytimen edullista puuteria, huulikiiltoa, ripsaria ja kulmakynää, sekä tietty kulmat nypitty ohueksi. 

Itse opettelin meikkaamisen kantapään kautta. Testasin ensin kaiken mahdollisen mikä ei toimi ja sitten myöhemmin aloin vasta opetella niitä juttuja, jotka toimivat omilla kasvoillani. Siinä mielessä nykyajan nuoret meikkaajat ovat huomattavasti onnellisemmassa asemassa, sillä heillä on jo nyt saatavilla kaikki maailman tutoriaalit ja käyttökokemukset tuotteesta kuin tuotteesta. Ei tarvitse välttämättä tehdä niitä meikkimokia, joita itse tein.

Haluan myös tarjota omille lapsille mahdollisuuden harjoitella halutessaan meikkaamista kotona hyväksytysti, ettei heidän tarvitse sitten joskus ollessaan isompia aloittaa ihan nollasta, mikäli haluavat alkaa meikkaamaan enemmän. Ja jos niitä meikkimokia tulee, niitäkin on ehkä kivempi tehdä rauhassa kotona, kuin kouluaamuna kiireessä. Niin voi käydä jos on yhtäkkiä saanut vaikka 13-vuotiaana luvan meikata kouluun, mutta taitoja ei vielä ole yhtään, koska ei ole saanut edes harjoitella ennen sitä. Meillä siis saa meikata ja kokeilla kotona kaikin mokomin, ihan niin usein kun haluaa, mutta tosiaan toistaiseksi tätä tehdään vain kotioloissa, eli ei lähdetä vielä kouluun tai kauppaan tai diskoon näissä tuotoksissa.

Lukion ekalla meikkasin edelleen melko maltillisesti ainakin syksyllä. En nyt muista kyllä yhtään enää, että mitä tuotteita silloin käytin. Tuohon valokuvaan oli meidän lapset piirtäneet oranssilla kynällä joskus pienenä, siitä hienot efektit rinnassa.

Minä olen ostanut lapsilleni ihan oikeita meikkejä. Koen oikeat meikit huomattavasti turvallisemmiksi, kuin tahmaiset ”lelumeikit”, joita lasten lelukaupoissa myydään. Meidän lapsilla meikit ovat pääosin luonnonkosmetiikkaa tai hajusteetonta kosmetiikkaa. Heillä on erilaisia luomivärejä, kasvomeikkejä, ripsivärejä, rajauskyniä ja huulimeikkejä. Olen opettanut myös hygieniaa (esimerkiksi että ei saa käyttää liian vanhaa ripsiväriä, toisten meikkejä ei lainailla, meikit pitää aina puhdistaa kasvoilta kunnolla, siveltimien puhdistusta yms.). Nämäkin ovat erittäin tärkeitä juttuja, jotka on hyvä pitää mielessä alusta asti jos aikoo meikata.

Lukion kakkosella alkoi meikkaamisen kultakausi, oi että. Tästä meni vielä aika monta vuotta, että löysin tieni itselleni sopivien tuotteiden pariin ja meikkaamiseni alkoi muistuttaa nykyistä tyyliä. 

Etenkin kasvojen puhdistus on tärkeää meikkaamisen jälkeen, joten meiltä löytyy kotoa hellävaraisia hajusteettomia puhdistustuotteita sitä varten. Meillä lapset hyvin harvoin meikkaavat ihoa, vaan he keskittyvät ennemmin glitteriin ja mielikuvituksellisiiin silmämeikkeihin. Joskus he innostuvat ja meikkaavat monena päivänä, toisinaan meikkejä ei muisteta moneen viikkoon tai kuukauteen. Ja niin se on hyvä ollakin. Heillä on halutessaan mahdollisuus kokeilla ja opetella, mutta ei koskaan pakkoa. Kaikki heidän tekemänsä meikit ovat myös minun  mielestäni hienoja. Vaikka neuvon ja opastan pyydettäessä, en koskaan arvostele lopputulosta.

Aion suhtautua meikkaamiseen niinkuin kaikkeen muuhunkin lasten kasvatuksessa. Arvostavasti, lasta kuunnellen, tukien, kehuen ja opastaen. Kenenkään lapsista ei ole pakko meikata ikinä, mutta jos he joskus haluavat, autan ja neuvon ja tarjoan välineitä sitä varten. Samalla opastan myös lapsiani siitä, että kenenkään toisen meikkaaminen tai meikkaamattomuus ei kuulu heille ikinä. Koen myös, että minulla yksin ei ole oikeutta määrittää mikä on sopiva ikä alkaa meikkaamaan kouluun. Eivät ne ole minun kasvoni, eivät minun meikkini. Tässä asiassa seuraan ennen kaikkea lasteni omaa fiilistä – milloin heistä tuntuu siltä, että he haluavat alkaa meikkaamaan kouluun. Katsotaan tuleeko sellaista fiilistä joskus ja jos tulee, mikä on oma fiilis silloin?

Jatketaan keskustelua IG:ssä! Missä iässä sinä aloitit meikkaamisen? Miten suhtaudut omien lastesi mahdolliseen meikkaamiseen? Käy vastaamassa IG Storiesin kyselyyn!