Yksi suosituimmista ”epäsuosituista mielipiteistä” on näiden omien somevuosien aikana tuntunut olevan ”en tykkää lapsista”. Olen lukenut sen niin moneen kertaan, että ei pysty edes laskemaan. Se on suosittu blogipostauksissa ja se on suosittu keskusteluketjuissa Facebookin eri ryhmissä. Löytyypä aiheesta monta artikkeliakin. Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen törmättyäni taas viime viikolla useampaan aihetta koskevaan keskusteluketjuun uusimman lapset ravintolassa -kohun pohjalta.

On varmasti mahdollista, että on olemassa monta ihmistä, jotka eivät ole tykänneet yhdestäkään lapsesta, jonka ovat tavanneet. Jotkut eivät tapaa koko elämänsä aikana kovin paljoa lapsia, ja ne muutamat, joita tapaavat, eivät ole sellaisia joiden kanssa heillä klikkaisi, ainakaan juuri sen tapaamisen aikana. Jotkut tapaavat paljonkin lapsia, mutta yhdenkään kanssa ei vaan synkkaa. Sitten kun ei ole synkannut tavattujen lasten kanssa, voi hyvin käydä niin, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi tapaamaan heitä lisää ja olemaan heidän kanssa tekemisissä enemmän. Voi syntyä oman pään sisälle fiilis, että ei tykkää lapsista ollenkaan. Mä tajuan sen.

Samahan se on kaiken muunkin itselle ihan erilaisen kanssa. Monesta asiasta voi muutaman kokemuksen perusteella syntyä fiilis, että ei tykkää asiasta tai ihmistyypistä X, vaikka todellisuudessa on tavannut vain murto-osan tämän ihmistyypin tai asian edustajista. On tavannut muutaman ärsyttävän insinöörin ja alkaa ajatella, että kaikki insinöörit on ärsyttäviä. Tapaa muutaman töykeän mummon kassajonossa ja alkaa ajatella, että mummot on töykeitä kassajonoissa. Se on ihan inhimillistä. Yleensä ihmiset kuitenkin tiedostavat, että heillä ei ole oikeasti kokemusta _kaikista_ tämän ihmistyypin edustajista (jotka ovat kaikki yksilöitä) ja ymmärtävät, että eivät voi sanoa tällaisia karkeita yleistyksiä ääneen, koska ne eivät mitenkään voi olla totta.

Kenellekään tuskin nyky-yhteiskunnassa tulisi mieleen esimerkiksi sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, että ”en tykkää naisista” tai ”en tykkää norjalaisista”, tarkoittaen, että ei halua olla naisten tai norjalaisten kanssa missään tekemisissä, eikä tykkää kenestäkään naisesta tai norjalaisesta. Ei tietenkään, sehän olisi pöyristyttävää. Mutta: on sosiaalisesti ihan hyväksyttävää sanoa, että ei tykkää lapsista. Ollenkaan. Että on tavannut viisi tai kymmenen tai vaikka sata lasta, miljardeista, ja voi sanoa, että ”En tykkää lapsista”.  Ja se on kaikkien mielestä ihan okei. ”Aa joo, toi ei tykkää lapsista.”

En tiedä nähdäänkö se vähän samanlaisena ominaisuutena kuin vaikka hiustenväri: tolla on ruskee tukka, toi pelaa änärii, toi ei tykkää lapsista. No biggie.

Mutta sen pitäisi olla biggie. Miksi on ihan ok leimata kaikki lapset samanlaisiksi, kun ei ketään muutakaan saa? Miksi on ihan ok ajatella, että kaikki lapset on ihan kamalia ja niistä ei vaan tykkää, kun kenestäkään muustakaan ei saa ajatella niin?

Lapset on ihan yhtä arvokkaita yhteiskunnan jäseniä, kuin kaikki muutkin ihmiset. He eivät ole ongelma, ärsyttävä homogeeninen ihmismassa joka rasittaa ah-niin-tärkeitä aikuisia, vaan he ovat ihmisiä ja erilaisia ihan siinä missä mekin, eikä piiruakaan vähemmän tärkeitä.

Pyrin suhtautumaan lapsiin lähtökohtaisesti ihan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin: neutraalisti. En päätä etukäteen, että ”koska toi on lapsi, en voi tykätä siitä”. En myöskään ajattele etukäteen, että ”oi ihanaa, varmasti rakastan tuota ihmistä, koska se on lapsi”.

Olen nähnyt monta lasta, joiden kanssa en viettäisi mielellään aikaa jos ei ole ihan pakko. Monta lasta, joiden touhuja katsellessani mua on etonut tai jotka on olleet niin rasittavia, että on meinannut järki lähteä. Olen tavannut myös monta ihan hirveän ihanaa lasta. Olen tavannut sellaisia lapsia, jotka käyttäytyvät kuin enkelit ja ovat niin kohteliaita ja rauhallisia tai sellaisia jotka ovat villejä, hulvattoman hauskoja ja puheliaita tyyppejä. Useimmat lapset, joita olen tavannut, ovat jotain näiden kaikkien väliltä, tai näitä kaikkia yhtäaikaa. Välillä aivan sairaan ärsyttäviä ja välillä maailman ihanimpia kullannuppuja, aivan kuten suurin osa meistä ihmisistä muutenkin on.

Kun me nähdään lapsia metrossa, juhlissa, päiväkodin pihalla, ravintolassa tai kaupassa, me nähdään yksi ohikiitävä hetki heidän elämästä. Pieni kurkistus, joka ei kerro mitään siitä, millaisia ihmisiä nämä lapset ovat. Eikä myöskään siitä, millaiset vanhemmat heillä on. Harva tekee päätelmiä (joihin uskoo täysillä) vierustoverin elämäntilanteesta tai siitä tykkääkö hänestä sen perusteella, millaisen kuvan tästä saa viiden minuutin yhteisen bussimatkan aikana. Paitsi jos kyseessä on lapsi. 

Joo, on ehkä hauska joskus leikitellä ajatuksella, että millainenkohan elämäntarina tuon vanhan sedän taakse kätkeytyy, mutta kukaan ei päätä, että kaikki vanhat miehet ovat alkoholisteja siksi, että näkee yhden alkoholisoituneen vanhan miehen raitiovaunussa.

Kukaan meistä ei ole elämänsä jokaisena hetkenä hauska, mahtava tai sanavalmis. Ei aikuiset, eikä lapset. Jokainen meistä on myös joskus ollut lapsi. Se tuntuu joskus unohtuvan. Lapset vasta opettelevat elämää ja sitä, miten täällä maailmassa toimitaan.  Isona heistä tulee aikuisia. Mitä paremmin ympäristö kohtaa heidät ja kohtelee heitä, sitä todennäköisempää on, että heistä tulee kivoja aikuisia. He peilaavat omaa maailmankuvaansa ihmisistä ympärillään. Niin läheisistä ja rakkaista aikuisista, kuin niistä bussissa olevistakin, jotka näyttävät selvästi, etteivät tykkää.

Mä en kirjoita tätä tekstiä siksi, että haluaisin saada jonkun mielen muuttumaan esim. lasten saamisen suhteen. En suinkaan. Mulle on henkilökohtaisesti ihan sama, haluaako joku muu saada itse lapsia vai ei, ei se kuulu mulle. Enkä liioin toivo, että kukaan alkaisi tämän myötä lepertelemään kaikille vastaantuleville mukuloille. Kirjoitan tämän siksi, että mun mielestä minkään ihmisryhmän väheksymisen, leimaamisen tai yleistämisen ei pitäisi olla hyväksyttävää. Suomessa on ihan sallittua olla avoimesti lapsia vastaan, monella eri tavalla, ja se on mun mielestä inhottavaa. Niin ei pitäisi olla.

Mä haluaisin, että jokainen ihminen kohdattaisiin omana itsenään, yksilönä kaikissa tilanteissa. Että ne, jotka ovat päättäneet olla pitämättä lapsista voisivat ihan rauhassa ajatella omassa päässään näin, mutta eivät levittäisi tätä ajatusmallia laajemmalle ja tekisi siitä hyväksyttävää. Mä toivon, että olisi yhtä noloa ja junttia sanoa, ettei tykkää lapsista kuin on sanoa, ettei tykkää mistä tahansa muustakaan ihmisryhmästä.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Tämän elokuisen melkein-helleaallon aikana välikausivaatteet tuntuvat jokseenkin kaukaiselta ajatukselta. Fakta on kuitenkin se, että viime viikollakin oli jo sen verran viileitä aamuja ja märkiä kelejä, että laitoin lapsille välikausitakit aamulla päälle. Vaikka nyt on ihanan lämmintä ja aurinkoista, kunnon intiaanikesä, niin sieltä ne kylmät ja pimeät syysaamut ovat jo tuloillaan. On ihan hyvä uhrata muutama ajatus välikausivaatteille tässä vaiheessa, niin kelit ei sitten pääse yllättämään.

Kesä teki perinteiset ja meidän isommat lapset venähtivät hulluna pituutta. Vanhimmalle kävi jopa sama kuin vuosi sitten: hän hyppäsi kesän aikana yhden koon yli kokonaan ja siirtyi vielä seuraavaan. Mä en tiedä mikä siinä kesässä oikeasti on, kun aina lapset hujahtavat silloin pituutta niin paljon. Samaan aikaan meidän keskimmäinen kasvoi niin paljon, että esikoiselle vielä keväällä sopivat vk-vaatteet ovat nyt hänelle just ja just sopivia, eli voivat vielä jäädä pieneksi syksyn aikana. Siksi koettiin hyväksi ratkaisuksi varautua uusilla välikausivaatteilla tähän syksyyn, niin ei käy ainakaan sitten niin, että lokakuussa huomataan yhden olevan liian lyhyissä siskon vanhoissa kuorihousuissa eskarissa ja toisen kokonaan ilman.

Tässä meidän isompien muksujen pienessä ikäerossa on perheen sisäisen vaatteiden kierrätyksen kannalta just se hankala puoli, että välillä käy just niin, että sitten kun vaatteet jää esikoiselta pieneksi ja voi laittaa keskimmäiselle, niin ne ovat jo valmiiksi ”liian sopivia” tai lahkeista jopa liian lyhyitä. Siksi niin iso osa vaatteista onkin heillä kokonaan yhtäaikaa käytössä, paitsi ne jotka on vasta ostettu ja joissa on vielä runsaasti kasvunvaraa.

Välikausivaatteissa turvauduttiin pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniini Polarn O. Pyretiin. Olen ostanut sieltä kuorivaatteita siitä asti, kun esikoinen aloitti metsäkerhossa 2,5-vuotiaana ja edelleen se on mulle luonteva valinta, koska olen aina ollut laatuun 100% tyytyväinen. Tänä syksynä Polarn O. Pyret yllätti ja teki jotain, mitä ainakin FB:n lastenvaateryhmissä on kaivattu pitkään: lisäsi syysmallistoon täysin mustat välikausitakit ja mustan vuorellisen kuorihaalarin (tosin harmaalla käpykuviolla, mutta kuitenkin). Mustia kuorihousujahan PO.Pista on saanut aina, mutta nyt saa halutessaan lapselle kokomustan välikausiasun.

Musta on välikausivaatteissa mahtava väri, koska siinä ei näy lika, eikä varsinkaan pinttynyt lika. Se kestää ja kestää ja jos ollaan niin onnekkaita, että nyt saadaan sitten esikoisen vanhat keskimmäiselle käyttöön ja keskimmäisen vanhat säästöön kuopukselle, ne luultavasti näyttävät kuin uusilta vielä silloinkin. Meillä on ollut välikausivaatteita näiden vuosien aikana lähes kaikissa sateenkaaren väreissä ja ehdottomasti kauneimmin ovat säilyneet aina ne mustat kuorihousut. Nyt onkin hyvä testata, että miten säilyvät kokomustat välikausikamppeet.

Kaikki Polarn O. Pyretin PO.P Weather PRO -ulkovaatteet ovat ominaisuuksiltaan aivan loistavia: Vesipilariarvo 10 000 mm, Kulutuksenkesto väh. 5 000 kierrosta, 180 grit, 12 kPa, Hengittävyys vähintään 5 000 g/m2/24 h ja täysin tuulenpitävä materiaali. Polarn O. Pyretin kuorivaatteissa on Bionic Finish Eco -vedenpitävyyskäsittely, jossa ei ole käytetty haitallisia PFAS-yhdisteitä. Vaatteissa on myös irrotettavat ja turvalliset huput, YKK-vetoketjut sekä 360-heijastimet, jotka näkyvät joka suunnasta. 

Taaperolle otettiin testiin nyt ensimmäistä kertaa PO.Pin vuorillinen kuorihaalari, jossa on siis irroitettava vuori. Fleece-vuori on valmistettu kierrätetystä polyesterista. Haalari sopii hyvin siis niin leudompaan syysilmaan kuin sitten viileämpiikin päiviin. Vuorikangas on erityisen hyvä itse pukemaan opettelevalle taaperolle, kun se vähentää yhden puettavan vaatekerroksen ja lämmittää loistavasti silloinkin, kun istuskelee pitkään maassa tekemässä hiekkakakkuja.

Näin mustien kuorivaatteiden kanssa mä aion pukea kyllä lapsille sitten pimeinä aamuina/iltapäivinä vielä neonväriset turvaliivit, jos lähdetään vaikka pyörälenkille tai jos esim. koululainen kulkee koulumatkaa yksin. Koskaan ei voi olla liian varovainen heijastimien kanssa. Onneksi lisänäkyvyyttä tuo vielä PO.Pin täysin heijastava reppu, joka esiteltiinkin jo aiemmassa Back to school -postauksessa.

Yksi hyvä syy valita juuri Polarn O. Pyretin välikausivaatteet on heidän PO.P Repairs -palvelu. Polarn O. Pyretin kanta-asiakkaat voivat viedä PO.Pista ostetut ulkovaatteet korjattavaksi lähimpään myymälään, riippumatta niiden iästä. Polarn O. Pyret korjaa kaiken, minkä pystyy korjaamaan kestävästi. Vaatteista paikataan repeämiä, vaihdetaan neppareita, vaihdetaan vetoketjuja tai niiden osia jne. Osa korjauksista tehdään myymälässä ja osa ompelijalla. Useimmat käytettävät varaosat ovat alkuperäisiä PO.Pin tuotteissa käytettyjä osia. Turvallisuussyistä PO.P ei vaihda nappeja tai neppareita kokojen 44-104 cm (0-3 v) tuotteisiin, mutta kaikki muut korjaukset onnistuu niistäkin. Korjaus on VIP-kanta-asiakkaille ilmaista ja muille +jäsenille omakustanne-hintaista. Lisää PO.P Repairs-palvelusta voi lukea PO.Pin sivuilta. 

Mustien välikausivaatteiden kaveriksi lapset valitsivat harmaat merinovillaiset ohuet pipot ja kaulurit. Nämä pipot on täydelliset talvellakin esim. luistellessa kypärän alle, kun ovat niin ohuet, että kypärä menee hyvin päähän. Merino kuitenkin lämmittää super hyvin ohuessakin pipossa. Talveksi toki sitten on paksummat pipot ja alkusyksystä lapsilla on vielä lippikset tai trikoopipot, mutta ohuet merinopipot on super hyvä olla 5-10 asteen keleillä ja talviurheilua varten. Ohut merinokauluri menee hyvin vaatteiden alle eikä kutita yhtään. Kaikki PO.Pin käyttämä merinovilla on mulesing free -sertifioitua.

Meidän tokaluokkalainen halusi kuorihanskojen sijaan mustat villalapaset välikauden koulupäiviin. Ilmeisesti hän ei enää välitunneilla kaivele hiekkaa tai mutaa, kuten pienemmät sisarukset. Taaperolle otettiin mustat kuorirukkaset ja eskarilaiselle mustat kuorihanskat. Meillä on ollut myös PO.Pin kuorihanskoja vuosien ajan käytössä ja ne ovat ihan priimaa laadultaan. Pitävät vettä hurjimmallakin säällä ja säilyvät hyvännäköisinä.

Kuorivaatteet on helpointa pitää puhtaana ihan vaan pyyhkäisemällä pintaa kostealla (PO.Pista saa liinan mukaan ostaessa). Haalareihin ja kuorihousuihin on muuten helppo vaihtaa itse uudet lenksut kengille, ne on kiinni napeilla ja uusia lenksuja sopivissa väreissä saa ostettua edullisesti PO.Pista myös.

Nyt meillä alkaa olla välikausikamppeiden tilanne ainakin koulussa/hoidossa tarvittavien vaatteiden osalta erittäin bueno. Pitää vielä käydä läpi kunnolla kenkätilanne – veikkaan, että ainakin esikoisen ja taaperon kenkätilanne on sellainen, että uudet vedenpitävät kengät on vielä ostoslistalla. Keskimmäiselle menee varmasti esikoisen vanhat, mikäli omat ovat jääneet pieneksi kesän aikana.

ARVONTA: VOITA VAPAAVALINTAINEN KUORITAKKI TAI KUORIHAALARI POLARN O. PYRETISTÄ!

Kommentoi postaukseen minkä värisen kuoritakin tai kuorihaalarin haluaisit Polarn O. Pyretin syysmallistosta ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, niin osallistut yhden vapaavalintaisen kuoritakin tai kuorihaalarin arvontaan Polarn O. Pyretin syksyn uutuuksista. Osallistumisaikaa on 3.9. klo 23.59 asti ja voittajalle ilmoitetaan voitosta henkilökohtaisesti. 

Kilpailun järjestää: Polarn O. Pyret Finland / Kids Company Oy

Kilpailun järjestäjän vastuu
Kilpailun järjestäjä rajoittaa vastuunsa kilpailun palkintojen arvoon. Kilpailun järjestäjä vastaa arvottavasta palkinnosta maksettavan lakisääteisen arpajaisveron suorittamisesta. Osallistuja antaa tietonsa ainoastaan kilpailun järjestäjän käyttöön. Oikeus tietojen oikaisemiseen: Kilpailuun osallistunut voi poistaa osallistumisensa poistamalla kommenttinsa.

Lue lisää:

Välikausivaatteet-tagin alta löytyy lisää juttua mm. liikkumaan opettelevan vauvan ja pikkutaaperon välikausivaatteista, sekä jostain sieltä kauempaa myös ne meidän ihka ensimmäiset PO.Pin kuorivaatteet (oranssi takki ja mustat pökät).

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Green Choicen kanssa ja toimin Green Choicen brändilähettiläänä .

Arkeen on palattu ja koulu, eskari, dagis ja harrastukset ovat alkaneet. Arkipäivisin on tärkeää, että saatavilla on helppoa, nopeaa ja terveellistä välipalaa, jota lapset voivat itsekin ottaa. Joinakin iltapäivinä harrastuksia on melko aikaisin koulun/eskarin jälkeen, jollloin syödään illan lämmin ruoka vasta harrastuksen jälkeen. Silloin on tärkeää, että välipalat ovat riittäviä. Ollaan yhdessä lasten kanssa mietitty, mitkä ovat terveellisiä ja mieluisia vaihtoehtoja heille välipaloiksi. Hedelmät ja smoothiet on tietysti yksi hyvä vaihtoehto, mutta lisäksi pitää olla jotain, mikä auttaa pitämään nälkää liikunnallisissa ja vauhdikkaissa harrastuksissa.

Yksi kiva välipala, mistä lapset ovat kovasti tykänneet, on Simppelin sormiruokakeittiön apinaeväs -patukat maapähkinävoilla ja banskulla. Niiden resepti on kuitenkin alunperin vauvoille sormiruoaksi kehitelty, joten sen rinnalle lapset kaipasivat jotain vähän rouskuvampaa ja sellaista välipalaa, missä on vielä aavistus enemmän makua. Kehiteltiin Pinterestin eri granola-patukka reseptien pohjalta meidän oma granola-patukkaresepti, joka rouskuu, maistuu hyvältä ja on helposti muunneltavissa. Siinä on paljon hyviä rasvoja, proteiinia ja makeutuksena banaania. Patukat ovat myös vegaanisia.

Hyvää rasvaa ja makua patukoihin tuo Green Choicen luomu -maapähkinävoi, joka on meillä jatkuvassa käytössä. Green Choicen luomu maapähkinävoit valmistetaan paahdetuista luomu maapähkinöistä (99,3% maapähkinävoista on maapähkinää) sekä ripauksesta suolaa. Maapähkinävoista on saatavilla sekä sileä ja pehmeä creamy versio että maapähkinän palasia sisältävä crunchy versio. Mä itse olen ihan crunchyn fani, mutta moni tykkää enemmän sileästä. Meillä maapähkinävoi on ahkerasti käytössä esim. leivän päällä yhdessä banaanin (tai viikonloppuna hillon) kanssa. Lisätään sitä myös smoothien sekaan ja puuroon makua antamaan. Ja valmistuupa maapähkinävoita hyödyntäen myös loistava satay-kastikekin.

Green Choice on pohjoismaalainen luomu-tuotemerkki, jonka myynti alkoi Suomessa jo vuonna 2015. Mä olen itse tutustunut Green Choiceen alunperin kimchin kautta, koska Green Choice tekee parasta valmis-kimchiä mitä kaupoista löytyy. Käytetään sitä meidän korealaistyylisissä ruuissa aina lisukkeena. Mutta Green Choice tekee tosiaan Kimchin lisäksi myös maapähkinävoita, kookosöljyä sekä muita hapatettuja kaalivalmisteita. Tässä reseptissä käytettiin myös Green Choicen kookosöljyä, joka meillä on hassusti nestemäisessä muodossa, vaikka yleensähän se on kiinteää. Se on näissä kuvissa nestemäistä siksi, että meidän kotona on niin lämmintä näin elokuun aurinkoisina päivinä. Jääkaappiin laitettuna se sitten taas kiinteytyy, mutta tässä kuvassa se ei ole ehtinyt vielä kiinteytyä, kun olin vasta avannut sen granolapatukoita varten ja laittamassa ekaa kertaa jääkaappiin.

Terveelliset maapähkinävoi-granolapatukat (12 kpl)

6dl (luomu) kaurahiutaleita

2dl riisimuroja

1/2dl paahdettuja suolaamattomia maapähkinöitä pieneksi pilkottuna

1/2tl suolaa

1/2tl ruokasoodaa

2 kypsää banaania muussattuna

2 dl Green Choice luomu maapähkinävoita

2 ruokalusikallista Green Choice luomu kookosöljyä

1tl vaniljauutetta

2tl Ceylonin kanelia

(jos kaipaa makeutusta, voi lisätä esim. 1-2rkl hunajaa tai ruokosokeria, ilman niitä patukat voi olla aikuiseen makuun hieman mauttomia, mutta lapsille uppoaa ainakin meidän kokemuksella loistavasti myös ilman) 

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Sekoita kaurahiutaleet, riisimurot, murskatut maapähkinät, suola ja ruokasooda keskenään kulhossa. Laita maapähkinävoi ja kookosöljy kulhossa mikroon ja lämmitä 30 sekkaa, jotta kookosöljy sulaa. Sekoita. Muussaa banaanit joko haarukalla tai sauvasekoittimella ja lisää ne ja vaniljauute sekä kaneli maapähkinävoin ja kookosöljyn sekaan. Sekoita kunnolla sekaisin. Yhdistä kaikki ainekset keskenään. Laita uunipellille leivinpaperia ja kaada taikina sen päälle. Painele taikina tiiviiksi kerrokseksi pellille, käytä apuna esim. desimittaa tai lastaa. Paista uunissa 175 asteessa 20-25 minuuttia. Anna jäähtyä pellillä 10min paiston jälkeen. Leikkaa sopiviksi patukoiksi. Säilytä kannellisessa astiassa sitten, kun patukat ovat jäähtyneet tarpeeksi.

Vinkki: patukoihin voi hyvin lisätä myös esimerkiksi kuivattuja karpaloita, rusinoita, tummasuklaahippuja, kuivattua omenaa, kuivattuja marjoja tai muita pähkinöitä. 

LUKIJAKILPAILU: VOITA GREEN CHOICEN TUOTEPAKETTI!

Mihin reseptiin sä käyttäisit Green Choicen luomu  maapähkinävoita? Kommentoi postauksen kommenttiboksiin ja voita Green Choice -tuotepaketti! Tuotepaketteja arvotaan yhteensä 3 kappaletta, eli kolme voittajaa. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, jotta sinulle voidaan ilmoittaa voitosta henkilökohtaisesti. Arvonta-aikaa on 1.9. klo 23.59 asti ja arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ. Onnea arvontaan kaikille!

Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

1. Epäsynnytyskertomus
2. synnytys nro. 1
3. synnytys nro. 2
4. synnytys nro. 3
5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana?