Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kolmas perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä ja toisen perheen tarinan täältä.

Siiri, 26, & Hannele, 26, sekä esikoinen, 1v9kk, ja kuopus, 3kk, Espoo

Taivaalla paistaa aurinko ja on yksi kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Kävelen kodikkaan pihan poikki terassin ovelle ja koputan. Avaamaan tulee iloisesti hymyillen Siiri ja aurinkoinen taapero. Olohuoneen sohvalla Hannele leikittää kolmen kuukauden ikäistä vauvaa.

Istutaan alas kahvipöytään, joka on täynnä toinen toistaan ihanampia herkkuja, hedelmäsalaattia ja kahvia. Meillä synkkaa heti ja rupatellaan niin remontoinnista kuin lapsistakin. Siirin ja Hannelen upeasti itse remppaama koti kylpee keväisessä auringonvalossa.

Suhde alkoi Tinderistä

Hannele ja Siiri tutustuivat toisiinsa Tinderissä vuoden 2014 jouluaattona. Jo uutena vuotena Hannele tuli Siirin luokse, mutta he eivät kuitenkaan ihan alkaneet heti seurustelemaan.

– Mulle tuli pieni puolen vuoden identiteettikriisi, sillä olin aiemmin tapaillut vain miehiä, Siiri kertoo.

– Kevät oli Siirin osalta sellaista kipuilua, mutta toukokuussa 2015 me vihdoin alettiin virallisesti seurustelemaan, Hannele naurahtaa.

Pari puhui lapsista melko nopeasti sen jälkeen kun olivat alkaneet seurustelemaan ja vuonna 2016 he ostivat nykyisen kodin, jossa tuleville lapsille oli tilaa ja vaihtoivat isompaan autoon.

– 2016 kesällä me sitten varattiin aika Dextralle, Siiri kertoo.

– Jouduimme etsimään klinikan joka suostui hoitamaan naispareja. Ikärajat vaihtelivat myös eri klinikoiden välillä, piti olla yli 25v. Dextralla ei ollut mitään ongelmia. Dextra sanoi heti, että tottakai he voivat auttaa meitä. Siellä henkilökunta on erikseen koulutettu kaikenlaisten perheiden kohtaamiseen ja seinillä on paljon esitteitä ja kirjoja myös naispareille ja apilaperheille, Hannele jatkaa.

Lapsettomuushoitojen ensimmäisellä käynnillä kartoitettiin perheen tilannetta. Ensimmäisellä käynnillä juteltiin siitä, miksi Siiri ja Hannele olivat tulleet vastaanotolle, kauanko he olivat olleet yhdessä ja miten perhehaavetta voisi lähteä toteuttamaan.

 

Molemmat halusivat olla raskaana

Hannele alkoi odottaa esikoista marraskuussa parin 2016 hääjuhlien jälkeen.

–Pohdimme yhdessä, että oli sillä hetkellä taloudellisesti järkevämpää, että lapsettomuushoidot tehdään Hannelelle ja Hannele on raskaana, Siiri kertoo.

Raskausaika sujui Hannelella hyvin, vaikka hän saikin vaivoikseen iskiaksen ja jännekalvontulehduksen.

–Iso maha ja kepit olivat mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta onneksi raskausaikana auttaa se, että tietää kaiken olevan vain väliaikaista, Hannele pohtii.

Siiri ja Hannele tiesivät haluavansa toisenkin lapsen ja Siirikin halusi kokea raskauden.

– Yritimme sinnitellä, että lapsille tulisi edes järkevä ikäero ja esikoinen saisi olla ainokainen ja ehdittäisiin tottua rauhassa perhe-elämään.

Siirillekin tuli iskias raskausaikana, mutta sen suurempia haasteita ei onneksi ollut.

– Toisen lapsen raskausaika oli ehkä rankempaa, koska oli se esikoinen kuitenkin siinä. Olin fyysisesti rajoittunut kun liikkuminen oli niin vaikeaa iskiaksen takia, lapsen pukeminen ja muut askareet olivat aika vaikeita.

Molempien synnytykset olivat imukuppiavusteisia. Kuopus syntyi napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri kiertyneenä. Dramaattisia käänteitä ei siis puuttunut, mutta onneksi kaikki meni lopulta hyvin molemmilla kerroilla.

Naisparia ei osattu kohdata sairaalassa

Sairaalassa pari kuitenkin huomasi saavansa joissain asioissa erilaista kohtelua kuin heteropariskunnat.

– Jännitti mennä synnyttämään. Mulle sanottiin Siiristä, että olet ottanut siskon mukaan synnytykseen, Hannele muistelee.

– Kuopuksen synnyttyä kun meitä tultiin siirtämään synnytyssalista osastolle tai sinne perhepesään, niin työntekijä ei meinannut yhtään ymmärtää, että Hannele tulee mun mukaan, eikä huomioinut mitenkään Hannelea. Jouduin erikseen sanomaan, että vaimo tulee mukaan osastolle, Siiri kertoo.

Ennen äitiyslakia naisparien tie vanhemmuuteen oli pitkä ja hankala

Huhtikuun alusta voimaan tullut uusi äitiyslaki muutti byrokratian osalta huomattavasti aiempaa parempaan suuntaan naisparien osalta, mutta Siiri ja Hannele joutuivat vielä käymään läpi perheen sisäisen adoptioprosessin molempien lasten kanssa, ennen kuin molemmat olivat virallisesti lasten vanhempia, eikä vain toinen.

– Esikoisen synnytyksessä pelotti eniten se, että mitä jos Hannelelle käy jotain. Minulla ei olisi ollut esikoiseen mitään virallista sidettä, Siiri kertoo.

Aiemmin adoptioprosessi käynnistyi lastenvalvojan luona yleensä kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Hannele ja Siiri pääsivät hieman helpommalla, sillä he saivat aloittaa adoptioprosessin heti synnytyksen jälkeen, ilman harkinta-aikaa. Lastenvalvojan tapaamisissa pengottiin koko elämä läpi.

– Meiltä kysyttiin tapaamisessa molempien palkat, mitä mieltä lapsi on adoptiosta (vaikka kyseessä oli vastasyntynyt), miksi haluat adoptoida lapsen, mikä suhde sinulla lapseen, oma lapsuus, onko toimeentulotuen asiakas, lainat, lastensuojelun mahdolliset asiakkuudet ja kaikki.

Tapaamisessa täytettiin nelisivuinen kaavake, jonka jälkeen lastenvalvoja kirjoitti puoltavan lausunnon adoptiolle. Lausunto vietiin käräjäoikeuteen, missä notaari kävi sen läpi. Sitten odotettiin parin kuukauden ajan päätöstä. Adoptioprosessi maksoi molemmilla kerroilla n. 200 euroa.

Uuden huhtikuun 1. päivä voimaan tulleen äitiyslain myötä naisparille hedelmöityshoidoilla syntyvän lapsen juridinen suhde molempiin vanhempiinsa voidaan vahvistaa tunnustamalla lapsi neuvolassa raskausaikana tai lastenvalvojan luona, ilman tarvetta perheen sisäiseen adoptioon. Naisparille syntyvän lapsen oikeusturva paranee huomattavasti, koska hänen juridinen suhteensa molempiin vanhempiinsa on selvä jo syntymästä lähtien. (lähde: Seta.fi)

Neuvolassa Siiri ja Hannele ovat aina saaneet hyvää palvelua ja hoitoa. Monet kaavakkeet ja kysymykset on kuitenkin neuvolassakin edelleen suunniteltu vain yhdenlaisille perheille: kahden vanhemman heteroperheille.

– Sateenkaariperheiden lisäksi ei ole myöskään otettu huomioon sitä asetelmaa, että olisi vain yksi vanhempi. Ei huomioida perheiden monimuotoisuutta mitenkään, Hannele toteaa.

Koko lähipiiri perheen tukena

Lähipiiri on suhtautunut Hannelen ja Siirin suhteeseen ja perheeseen pienen totuttelun jälkeen mahtavasti.

– Hannelen perhe suhtautui alusta asti jo hyvin, koska perhe tiesi jo etukäteen, että Hannele on kiinnostunut naisista. Minulla oli vähän kivikkoisempi tie. Alku oli aika hankalaa, mutta ymmärrän sen, koska se oli itsellekin niin iso kriisi ja yllätys, niin se oli iso yllätys myös vanhemmille, Siiri kertoo.

– Siiri on kotoisin pienemmästä paikasta, niin siellä suhtautuminen oli vähän erilaista kuin pääkaupungissa asuvilla. Vanhemmille sukulaisille oli hankalin juttu ja he esittivät hassuimmat kysymykset. Oletuksena oli se, että ei saa esimerkiksi ikinä lapsenlapsenlapsia. Ei osattu nähdä sitä, että naisparitkin voi saada lapsia, Hannele muistelee.

Alun jälkeen Hannelen ja Siirin perhe on aivan normaali juttu kaikille ja heistä on ollut ihanaa nähdä, miten molempien perheet tukevat ja ovat mukana heidän elämässä paljon.

Uimahallissa samaan pukuhuoneeseen

Kun molemmat  vanhemmat ovat saaneet kokea sekä raskausajan että synnytyksen, tulee väistämättä mieleen kysymys, että onko asioita helpompi käsitellä yhdessä, kun molemmat ovat kokeneet saman?

– EI. Ollaan niin eri tyyppisiä ihmisiä. Siiri on enemmän sohvalle käpertyjä, joka syö suklaata ja katsoo telkkaria. Mä maalasin kattoa vaikka oli iskias silloin raskausaikana, Hannele naurahtaa.

– Ollaan sen verran erilaisia ihmisiä, että vaikka koettaisiin samoja asioita, koetaan ne ihan eri tavalla. Tilanteen ollessa päällä meidän tuntemukset eivät kohtaa.

Joissain asioissa siitä on kuitenkin vissi etu, että molemmat vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

– Me saadaan kaikki mennä uimahallissa samaan pukuhuoneeseen, mikä todella helpottaa pienten lasten kanssa, Siiri naurahtaa.

Aiemmin miesten kanssa tapailut Siiri kokee myös, että Hannelen kanssa on helpompi puhua tunteista ja heillä on eroavaisuuksista samankaltaisia ajattelumalleja.

– Kuunteleminen ja jutteleminen on meille molemmille tyypillistä, Hannele vahvistaa.

Myös perhe-elämään valmistautumisessa on ollut hyötyä siitä, että molemmat ovat naisia. Hedelmöityshoitojen alkuvaiheessa on pakollinen psykologin käynti, jonka molemmat kokivat hyödylliseksi.

– Siellä mietitään jo valmiiksi etukäteen kasvatusta ja tulevaa perhe-elämää monelta eri kannalta, myös sitä, miten lapsille tulevaisuudessa kerrotaan heidän saaneen alkunsa. Sen jälkeen oli paljon valmentautuneempi olo vanhemmuuteen, Siiri kertoo.

Ja minä uskon sen hyvinkin. Mikäli valtion tai kuntien budjetti sen sallisi, olisi aivan loistava juttu, että esimerkiksi yksi neuvolapsykologin käynti tulisi kiinteäksi kaikille kuuluvaksi osaksi neuvolakäyntejä. Vaikka siihen satsaaminen vaatisi paljon rahaa, se voisi kuitenkin ennaltaehkäistä monia myöhempiä ongelmia perheissä ja ehkä siten myös säästää resursseja toisesta päästä. Ongelmiin on parasta puuttua silloin kun ne eivät vielä ole edes syntyneet.

Kun molemmat ovat äitejä

Molemmat äidit ovat löytäneet äitiyden omalla tavallaan ja ovat edelleen omia itsejään, vaikka jossain määrin äitiys on tarkoittanut myös muutoksia.

– Yllätyin siitä, miten paljon Hannele muuttui äitiyden myötä. Hän oli ennen jäykempi, en olisi voinut ikinä kuvitella Hannelea vaikka laulamassa, mutta nykyisin hän laulaa meidän lapsille. Hannele pehmentyi tosi paljon äitiyden myötä, Siiri pohtii.

Siirille lastentarhanopettajana äitiys oli tosi luonnollinen ajatus. Kaikki yllättyivätkin siitä, että Hannele oli ensin raskaana.

– Mun piti todistella kaikille, että olen yhtä hyvä äiti kun Siiri. Kun mun synnytyksen jälkeen Siirillä ei tietenkään ollut samanlaista univelkaa eikä fyysisiä kipuja kuin minulla, niin häneltä onnistui helpommin monet asiat alkuun helpommin, Hannele kertoo.

– Me olemme molemmat äitejä ja se oli itsellekin tosi vaikeaa, että Hannele oli ensin raskaana. Tuntui, että minunhan kuuluisi olla raskaana ja minunhan kuuluisi pystyä ruokkimaan lapsi. Itse olin esikoisen synnyttyä vain kuukauden kotona ja menin takaisin töihin, ja se oli ihan super vaikeaa, Siiri muistelee.

Hannelesta tuntui haastavalta ja oudolta palata töihin ja jättää esikoinen Siirin kanssa kotiin. Nyt Siirin synnytettyä kuopuksen Hannele taas juoksee riemusta kiljuen töihin, ja Siiri on lasten kanssa kotona.

– Meillä molemmilla varmaan hormonit vaikutti aika paljon tunteisiin, Siiri ja Hannele pohdiskelevat.

Lasten pieni ikäero on joskus arjessa raskasta

Esikoisella ja kuopuksella on vain 1,5 vuotta ikäeroa, mikä tuntuu välillä arjessa rankalta.

– Uhmaikä ja pienen vauvan yhdistäminen on välillä haasteellista. Se kun molemmilla lapsilla on tarpeita samaan aikaan hirveästi ja vielä ihan eri asioita, Hannele kertoo.

– Taapero on vielä niin pieni, että ei osaa esimerkiksi odottaa vielä vuoroa. Varsinkin silloin kun on lasten kanssa yksin, tulee mietittyä, että miten oikein voi tehdä kaiken samaan aikaan. Sitten on vielä kaksi kissaa ja kaksi koiraa siihen päälle, jotka aiheuttaa välillä melkoisen sirkuksen, Siiri jatkaa.

Siirille rankinta vanhemmuudessa on ollut se, että kaikesta ammatin tuomasta tietotaidosta huolimatta hänkään ei aina pysty toimimaan kaikessa oikein, kuten ei kukaan.

–  Olen kuitenkin työssäni neuvonut perheitä ja sitten huomaan, että teen itse niitä samoja virheitä. Että tiedän tasan miten pitäisi tehdä, mutta sitten en kuitenkaan itse pysty toimimaan niin. Armollisuus itseä kohtaan on hankalaa, tulee tosi huono omatunto tosi pienistäkin asioista, Siiri kertoo.

 

Äitien välinen arvostelu turhauttaa

Molemmat kokevat joskus rankaksi myös äitien välisen arvostelun ja kyseenalaistamisen, niin netissä kuin oikeassakin elämässä.

– Tuntuu kuin olisi jatkuvasti joku susilauma perässä. Se on ihan sama onko kaupassa vai netissä, niin äidit arvostelee toisiaan. Sukulaisetkin kyseenalaistivat alkuun meidän ratkaisuja. Jatkuvasti piti perustella miksi meillä on tiettyjä ratkaisuja, esimerkiksi lapsi selkä menosuuntaan autossa, onko lapsella tarpeeksi vaatteita päällä jne, Hannele lataa.

Toisen lapsen myötä ratkaisujen kyseenalaistaminen ja neuvojen antaminen on onneksi vähentynyt hieman, mutta edelleen äitien välinen arvostelu turhauttaa.

Toisaalta itsekin saa olla keskustellessa usein varpaillaan, jotta ei tule pahoittaneeksi toisten äitien mieltä. Monet ottavat tosi henkilökohtaisesti keskustelun esimerkiksi turvaistuinten valinnasta ja muista kasvatukseen ja vanhemmuuten liittyvistä valinnoista.

– Hirveästi pitää miettiä, että miten jotkut asiat muotoilee ilman, että vastapuoli ottaa negatiivisena kommenttina. Kyllä perus keskustelu pitää kestää, jos itse on sitä mieltä, että toimii oikein. Niskavillat nousee ehkä helpommin pystyyn jos tietää, että itse ei toimi suositusten mukaan.

Yhdessäolo on tärkeintä

Siiri ja Hannele tykkäävät kaikkein eniten siitä, kun koko perhe on yhdessä. Molemmat nauttivat siitä, kun arjessa on sopivassa suhteessa sekä rauhallista kotona oloa että aktiivisuutta. Yhdessä tekeminen ja ilo lasten uusista taidoista ja jutuista on palkitsevaa.

– Ei ihan hirveästi jakseta paikallaan olla. Tykätään tehdä paljon ja vaikka ollaan kotona niin silti tehdään paljon, remontoidaan ja touhutaan. Välillä se on rankkaa, mutta on se kyllä kivaakin, ei me jotenkin osata olla muuten, Siiri kertoo hymyillen.

Naiset ovat kovia remontoimaan omaa kotiaan, mutta tykkäävät he tehdä paljon muutakin. Lasten kanssa Siiri ja Hannele käyvät Hoplopissa ja Sealifessa ja nauttivat lukemisesta, ulkoilusta ja leikkipuistoista. Perheessä myös lauletaan ja tanssitaan paljon.

– Me otetaan nyt kaikki ilo irti siitä kun lapset haluaa olla meidän kanssa ja tehdä yhdessä ja kulutetaan kaikki energia ja vapaa-aika niihin lasten juttuihin. Ei mene kuin 10 vuotta ja esikoinen haluaa jo yksin rinteeseen ja muualle.

Tunteet saavat näkyä ja kuulua

Siirin ja Hannelen perheessä tunteet saavat näkyä ja kuulua niin lapsilla kuin aikuisillakin.

– Meillä näytetään kaikki tunteet ja me vanhempina näytetään meidän tunteet myös lasten nähden. Keskustelu ja tunteiden sanoittaminen ja anteeksipyytäminen on meille tärkeää. Puhutaan paljon asioista lapsille ja toisillemme, Hannele kertoo.

– Kaikkein paras juttu on se, kun lapsi katsoo silmiin ja tulee syliin ja halaamaan. Se on ihanaa kun lapsi osoittaa rakkautta ja sitä, että vanhempi on tärkeä, Siiri jatkaa.

Tulevaisuudelta Siiri ja Hannele toivovat ennen kaikkea paljon kivoja yhteisiä kokemuksia ja terveyttä.

– Ja vähemmän remonttia, Hannele naurahtaa.

– Eniten odotamme sitä, että saadaan tutusta meidän omiin lapsiin joka päivä. Jo nyt on ihanaa kuunnella taaperon lauseita ja lauluja ja oppia hänestä lisää. Tulevaisuudessa saadaan oppia vielä enemmän, Siiri päättää.

Siirin ja Hannelen terveiset muille vanhemmuudesta haaveileville naispareille:

Älkää välittäkö muiden mielipiteistä, uskaltakaa elää sellaista elämää kuin itse haluatte, oman näköistä perhe-elämää. Liikaa ajatellaan sitä, mitä muut miettii tai otetaan kommentteja itseensä. Jos yhtään miettii perhe-elämää johon kuuluu lapset, kannattaa mennä rohkeasti käymään lapsettomuushoitojen ensikäynnillä, niin pääsee juttelemaan psykologin kanssa. Ajateltiin ensin, että meidän pitää mennä siksi kun ollaan naispari ja että se on meille vaan rasite, koska heteroparit vaan tekevät lapsia eikä heidän tarvitse käydä missään. Mutta sen käynnin pitäisi sisältyä automaattisesti neuvolaan kun se on niin hyvä juttu!

Haluan kiittää lämpimästi Siiriä ja Hannelea, jotka päästivät mut kurkistamaan omaan ihanaan arkeensa ja joiden tarinan sain kertoa teille. Musta oli jotenkin niin ihanaa nähdä mikä lämpö ja rakkaus ja onni koko perheestä välittyi. Kotona oli ihana tunnelma ja niin kauniisti, selkeästi rakkaudella yhdessä rempattu koti. Siiri ja Hannele ottivat esiin myös tärkeän aiheen: äitien väliset ristiriidat. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että äitiydestä pitäisi voida keskustella avoimesti ja arvostelematta toisia. Uskon, että avoimuudella ja sillä, että yrittää edes asettua toisen asemaan pääsee pitkälle kaikessa, niin äitiydessä kuin elämässä yleensäkin. Kiitos vielä Siiri, Hannele ja lapset äärimmäisen ihanasta ja mielenkiintoisesta tapaamisesta. 

Meidän makuuhuone on jo aika pitkään ollut sillä tavalla ”valmis”, että sinne ei ole tehty mitään sen suurempia hankintoja. Sänky tuli vanhasta kodista, ja on muuten palvellut loistavasti jo vuodesta 2015, jolloin ostettiin se osittain teidän suositusten perusteella. Me ollaan siis oltu tähän Ikeasta ostettuun Brimnes-sänkyyn tosi tyytyväisiä. Ostettiin siihen samalla silloin pussijousitetut paksut patjat, jotka ovat myös olleet todella hyvät. Koko tänä aikana ei ole ollut sängystä mitään valitettavaa. Se ei nitise tai natise (mikä oli tärkeä juttu etenkin silloin kun opetettiin kuopusta nukkumaan pinniksessä sivuvaunussa) ja siinä on ennen kaikkea tosi hyvä nukkua. Täydennettiin sänkyä Torista bongaamallani käytetyllä Brimnes-sängynpäädyllä 2017 keväällä ja se oli kyllä piste i:n päälle.

Sängyn lisäksi huoneessa on lipasto, joka ostettiin aikanaan kuopuksen vauvan vaatteita varten. Nyt siellä on meidän alusvaatteet ja sukat, sekä alimmassa laatikossa mun meikkejä ja korurasioita. Taulut on edelleen samat perhe- ja hääkuvat kuten on olleet jo vuosia. Lattialla samat lampaantaljat jotka jo edellisessä kodissa oli. No nojatuoli on ostettu tähän kotiin, se ostettiin silloin 2016 (vai 2017) alunperin olohuoneeseen. Se tuli kuitenkin olkkarista yläkertaan, kun olkkariin tarvittiin lisää tilaa lasten leikeille ja liikkumiselle.

Mä tykkään meidän makkarista juuri tuollaisena kuin se on. Sinne paistaa ihan mieletön ilta-aurinko ja parvekkeelta näkee upean auringonlaskun. Makkari on meillä aika vähällä käytöllä, vaikka onkin viihtyisä. Lähinnä mä valitsen/sovitan vaatteita siellä, tai sitten nukun. Kaikki muu aika menee yleensä alakerrassa milloin missäkin, lasten leikeissä heidän omissa huoneissaan tai sitten kylppärissä tai yläkerran aulassa laittamassa pyykkejä. Makkarissa siis lähinnä käydään vain kääntymässä.

Musta on silti ihanaa sukeltaa puhtaisiin ja raikkaisiin lakanoihin yöunille ja on paljon levollisempi olo silloin, kun makuuhuone on siisti ja rauhallinen. Liian usein se vain kääntymässä käyminen näkyy siinä, että tuolilla on vähän liian korkea vaatekasa ja lattialla jotain sukkia ja muita lojumassa matkalla pyykkiin. Mutta ai että, se on ihana fiilis kun siivoaa makkarin ihan kunnolla, vaihtaa lakanat ja tuulettaa.

Me ostettiin vuosi sitten talvella Oton kanssa ”parisuhdepeitto” eli sellainen tuplaleveä peitto kahdelle. Viime kesäksi vielä vaihdettiin takaisin meidän omiin yhden hengen kesäpeittoihin, mutta nyt musta tuntuu, että niin kauan kuin peitolla pystyy nukkumaan, me nukutaan tällä meidän leveällä peitolla. Ollaan niin tottuneita siihen pitkän syksyn ja talven jälkeen.

Me ollaan talven ajan vaihdeltu kahden pussilakanan välillä, pellavaisen ja flanellisen, mutta nyt ne ovat molemmat alkaneet tuntua liian kuumalta. Mua vähän kummastuttaa erityisesti se, että meidän pellavaiset pussilakanat tuntuvat kuumemmalta kuin flanelliset! Miten se voi olla mahdollista, pellava kun on vielä vilpoinen ja ihana kesävaatemateriaali? En tajua. Mutta siitä syystä me ostettiin nyt ohuesta puuvillasatiinista valmistetut kukkaiset pussilakanat, josko ne olisivat sitten aavistuksen viileämmät. Toivotaan, että niissä on hieman viileämpi nukkua.

Ja mä toivon myös, että heinäkuussa taas luovutaan koko peitosta ja nukutaan astiapyyhkeisiin käärittyjen kylmäkallejen kanssa. Vaikka se oli välillä vähän tuskaista, ne hellepäivät olivat kuitenkin niin ihania! Ja musta se oli myös omalla tavallaan hauskaa, nukkua nyt Suomessa yöt kylmäkallejen kanssa. Mä toivon mielettömiä helteitä ja upeita aurinkoisia päiviä myös tälle kesälle, eikä haittaa helteiset yötkään. Onneksi on jo aiemmin hankittu tuuletin ja ne kylmäkallet valmiina. Mä olen kyllä (valitettavasti) lukenut jostain, että Suomessa keskimäärin joka neljäs kesä on megahelteinen. Eli sen puolesta en uskalla ihan liikaa olla optimistinen. Mutta tämän ihanan lämpimän kevään jälkeen ei auta kuin toivoa, että säät jatkavat lämpenemistä ja saataisiin upea kesä.

Mitäs mieltä uusista kukkapussilakanoista? Iskeekö teihin tällä hetkellä kukkainen vehreys ja painokuosit, vai mieluummin yksivärinen sisustuksessa?

 

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 

Bongasin Tickle Your Fancy -blogista Julia Toivolan alulle laittaman blogihaasteen rehellisistä arkisista kuulumisista. Mun mielestä idea oli tosi kiva, vaikka oma blogini tietysti muutenkin on arkisempi kuin ulkomaanmatkojen ja ammattikuvaajien upeiden otosten täyttämät blogit. Arkisuus on mun juttu ja tykkään siitä omassa blogissani, vaikka rakastan kyllä itse katsoa niitä upeita matkoja ja inspiroivia täydellisen kauniita kuviakin. Viime aikoina täällä on näkynyt juhlia ja ja Tukholman reissua, nähtävyyksiä ja asuja, vaaleja ja mielipiteitä. Paljon kaikkea ihanaa, mutta ajattelin, että olisi ehkä hauskaa kertoa pitkästä aikaa, mitä mulle kuuluu. Mitä mulle itselleni kuuluu juuri nyt, mitä päässä liikkuu juuri nyt, miltä musta tuntuu juuri nyt. Ja niin mä aion tehdä.

Mitä oikeasti kuuluu?

No ihan oikeasti, olen hoitanut kotona sisällä kaksi päivää kuumeista ja räkäistä taaperoa ja ollaan peruttu kaikki pääsiäisen suunnitelmat perjantain jälkeen. Mun paidassa on räkää, mulla on likainen tukka enkä ole meikannut kahteen päivään. Taapero on ymmärrettävästi ollut tosi tarvitseva ja me ollaan yritetty hoitaa häntä parhaamme mukaan, samalla kun ollaan järjestetty pääsiäismunajahtia sisällä isommille (johon taaperokin ehdottomasti halusi osallistua kuumeesta huolimatta). Ei olla grillattu, ei lähdetty ystävän synttärijuhliin Turkuun, eikä olla nautittu ihanasta auringosta ulkona. No isommat onneksi ovat olleet terveenä ja he ovat olleet aamusta iltaan ulkona molempina päivinä. Mutta me aikuiset ollaan kökötetty 2-vuotiaan kanssa sisätiloissa ja koitettu saada häntä viihtymään kurjasta olosta huolimatta. Ei ihan se pääsiäinen jota suunniteltiin, mutta ei onneksi mitään sen pahempaakaan. Joskus käy näin ja sille ei voi mitään.

Tänään sain kuitenkin tartuttua projektiin, joka mun on pitänyt aloittaa viimeiset 1,5 vuotta. Aina on vaan pitänyt ja pitänyt ja pitänyt, enkä ole saanut aikaiseksi. Kyseessä on asia, jota en koskaan ennen ole tehnyt, joten ensimmäisen askeleen ottaminen on tuntunut pelottavalta. Tänään kuitenkin olin jumissa sohvalla taaperon nukkuessa päikkäreitä mun kyljessä kiinni (enkä saanut liikkua) ja mä vihdoin sain aikaiseksi aloittaa. Siitä mulla on ihan älyttömän hyvä mieli. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin luulin. Oikeastaan se oli tosi helppoa. Nyt täytyy vaan jatkaa samaan malliin.

Eli mitä mulle oikeasti kuuluu? Hyvää, ihan älyttömän hyvää. Jos suurin ongelma tällä hetkellä on yhden lapsen flunssa niin aika hyvin pyyhkii. On tosi kiitollinen olo, että kaikki on näin hyvin juuri nyt.

Mitä tapahtuu työrintamalla?

Kävin aiemmin tällä viikolla haastattelemassa seuraavaa ihanaa erilaista perhettä ja myös siitä mulle jäi älyttömän hyvä mieli. Tämä postaussarja on mun oma henkilökohtainen suosikki kaikesta, mitä olen tänne vuosien varrella kirjoittanut. Ihan mieletöntä saada tehdä sitä lisää pienen tauon jälkeen. Seuraava osa ilmestyy viikon kuluttua sunnuntaina!

Musta tuntuu edelleen, että olen ihan täynnä intoa ja inspiraatiota kirjoittamisen suhteen ja se on tosi ihana tunne. Se tekee työnteon tosi helpoksi. Ei ole sellaista tyhjän paperin syndroomaa, päin vastoin. Voisin naputella vaikka 24 tuntia putkeen, eikä silti loppuisi sanottava kesken. Mulla on juuri niin, että kun pääsen alkuun, ei jutusta ole tulla loppua.

Olen ollut parissa tosi mielenkiintoisessa tapaamisessa viime aikoina ja tulevien kuukausien aikana on tapahtumassa mulle itselleni tosi isoja ja mielenkiintoisia juttuja. En malta odottaa, että pääsen kertomaan niistä lisää. Oikeastaan tämän tekstin kirjoittaminen oli mulle itsellenikin hyvä herätys. Pohdiskelin aiemmin nimittäin tänään, että junnaankohan mä liian paikallaan tai jotain. Vasta nyt tässä kirjoittaessa tajusin, että moni asia joita on pitkään suunniteltu ja kehitelty on vihdoin pian tapahtumassa.

Töiden suhteen siis todella hyvä fiilis, niitä riittää ja intoa riittää itsellä. Tällä hetkellä työt ja vapaa-aika tuntuu olevan tosi hyvässä balanssissa, vaikka aina sitä työtä löytyisi tehtäväksi enemmän kuin on aikaa.

Parisuhde / perhe /ystävät?

Oton kanssa menee loistavasti. Meidän yhteiset työpäivät on parasta ikinä. Toisaalta nyt, kun yhteistä aikaa on vihdoinkin tarpeeksi, tuntuu myös helpommalta ottaa välillä omaa aikaa. Sekin on ihan parasta. Mulla on tulossa myös ihania juttuja ystävien kanssa tässä lähiaikoina, joita en malttaisi odottaa! Lasten kanssa menee hienosti myös tätä pientä flunssaa lukuunottamatta. Päivä päivältä sitä vaan hämmästelee, miten isoja lapset ovat jo, kaikki kolme. Vaikka pienimmäinen onkin vielä pieni, on hänenkin kanssaan elämä nykyään jo ihan erilaista kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Varsinkin nyt kun on lämmintä, eikä tarvitse enää miljoonia vaatekerroksia ulos, on kaikki helpompaa. Hän laittaa itse kengät jalkaan ja hatun päähän. Isompia ei juuri kotona näe ellei varta vasten tee jotain yhdessä, kun he ovat kaiken liikenevän ajan kavereiden kanssa ulkona.

Matkat?

Meillä on loppuvuodesta tulossa yksi reissu koko perheen kesken, mutta sitä ennen olisi tarkoitus tehdä joku vähän pienempi reissu joko kahdestaan Oton kanssa tai sitten yhdessä koko perhe. Lisäksi reissataan varmasti Ouluun ainakin pari kertaa lähikuukausina.

Harrastukset/Hyvinvointi?

Olen pitänyt kiinni siitä, että olen liikkunut ainakin 3 kertaa viikossa koko kevään. Se on mulle itselleni tosi iso juttu, että en ole repsahtanut, vaan olen pitänyt kiinni tästä tahdista. Olen yhdistellyt kävelyä, juoksua, joogaa, pilatesta ja kehonpainotreeniä. Ja tietty pitänyt hikisiä diskoja kotona lasten kanssa, ne on parasta treeniä.

Inspiroi eniten/vähiten?

Eniten mua inspiroi vahvat naiset, jotka sanovat ajatuksensa rohkeasti ääneen, ihana kevätaurinko joka mahdollistaa kivojen vaatteiden käytön, te mahtavat tyypit, joiden kanssa ollaan käyty ihan mielettömiä keskusteluita ja ajatuksenvaihtoja viime aikoina, sekä meidän lapset, joiden into ja ilo on parasta koko maailmassa. Vähiten inspiroi ehdottomuus, tahallinen ilkeys somessa ja pirujen maalaaminen seinille. Toivo, kannustus ja yhdessä tekemisen meininki on kultaa.

Tällä hetkellä syön/katson/luen?

Syön tällä hetkellä tosi usein Food Market Herkun valmista kukkakaali shaker-salaattia lounaalla. Olen siihen aivan ihastunut, yhdellä viikolla söin sitä neljällä eri lounaalla. Apua! Arkiruuaksi laitetaan tällä hetkellä aika usein Härkis Currya, parsaa eri muodoissa ja kalaa.

Katson tietenkin Game Of Thronesia maanantaisin ja muina päivinä me katsotaan Netflixistä Dynastiaa, joka on ehkä loistavin saippuasarja ikinä. Niin hyvin tehty. Tarjoaa täydellisessä suhteessa ihan älyttömiä juonenkäänteitä, draamaa, voittoja suosikkihahmoille ja nopeaa etenemistä. Aina kun jakso loppuu niin tekisi mieli aloittaa uusi. Vaikka kyseessä on saippuasarja, se on vähän erilainen kuin joku Kauniit ja Rohkeat tai Salkkarit. Ja siis mulle se kertoo paljon sarjan tasosta, että Ottokin on koukussa tähän. Mä itse kun voin tuijotella vähän hömpempiäkin sarjoja, mutta Otto on hieman vaativampi sarjojen katsoja. Sitä ennen katsottiin Sex Education ja Workin’ moms.

Seuraavaksi aiotaan aloittaa After Life. Mä luen edelleen tällä hetkellä Suvi Ratisen Matkaystävää, joka on musta hirveän symppis ja kiinnostava. Sen jälkeen lukulistalla on seuraavaksi Camilla Läckbergin Kultahäkki ja vihdoin myös Michelle Obaman Minun tarinani. Kirjoille pitäisi oikeasti varata enemmän aikaa taas, mutta viime aikoina olen käyttänyt kaiken liikenevän ajan joko kirjoittamiseen tai sarjoihin. Pitäisi ottaa itselleni joku lukuhaaste nyt, koska mulla on niin monta kiinnostavaa kirjaa odottamassa lukemista!

Mitä odotan?

Odotan niitä työjuttuja, joista aiemmassa kohdassa mainitsin ja joista olen hurjan innoissani. Lisäksi odotan kaikkia sovittuja treffejä ystävien ja sukulaisten kanssa.

Olipa kivaa pitkästä aikaa puhua ihan vaan siitä, mitä mun päässä liikkuu just nyt. Ja nyt mä haluaisin kuulla mitä teille kuuluu just nyt! Mitä te syötte, luette ja katsotte? Mikä inspiroi teitä just nyt? Mitä odotatte? 

Me aloitettiin pääsiäisloma eilen käymällä vihdoinkin tsekkaamassa Heurekan Jättimäiset Dinosaurukset -näyttely. Ollaan jo monta viikkoa oltu menossa vähän isommalla porukalla, mutta aina treffit on siirtynyt jostain syystä. Nyt oli kuitenkin hyvä hetki mennä ja kävi ilmi, että oli ihan hyvä, että odotettiin vähän aikaa ennen kuin mentiin. Näyttelyyn on ollut pitkiä jonoja ja tungosta, mutta eilen sitä ainakin pääsi katsomaan ihan rauhassa. Paljon oli ihmisiä, mutta yhtään ei jouduttu jonottamaan onneksi. Oli siis tosi hyvä päivä mennä.

Me oltiin koko porukka dinosauruksista aivan innoissaan ja lapsista oli varsinkin mahtavaa, kun ne liikkuivat ja olivat niin isoja ja ”aidon” näköisiä. Pisimpään viihdyttiin varmaan karvaisen velociraptorin luona ihmettelemässä, tai siis höyheniä ne olivat eivätkä karvoja. Mutta näyttivät mun silmään ihan karvoilta! Oli niin mielenkiintoista lukea enemmän dinoista ja oli hauskaa, kun näyttelyssä tuli muka yö ja ukkonen ja vesisade ja kaikki tuntui lapsista tosi jännittävältä. Meillä kukaan ei onneksi kuitenkaan pelännyt, vaikka näyttely vaikuttava olikin.

Dinonäyttelyn jälkeen me kierrettiin se Heurekan perus näyttely, jossa ollaan käyty aiemminkin. Se on aina hauska ja ihanaa kun lapset saavat siitä joka kerta vähän enemmän ja enemmän irti kun kasvavat. Itsellekin se on mielenkiintoinen yhä edelleen, vaikka jo lapsuudesta asti nähnyt suurimman osan jutuista.

Heurekassa oli tällä hetkellä meneillään myös aivonäyttely, joka oli musta melkeinpä kaikkein mielenkiintoisin. Siellä napattiin narikasta sellaiset aivot mukaan, joihin kerättiin erilaisia värejä eri pisteiltä. Aivonäyttelyssä pääsi todellakin käyttämään aivoja ja aivojen eri osia. Siellä oli yhtenä juttuna myös epäonnenpyörä, jossa kerrottiin siitä, kuinka moni sairastuu aivoverenkierron häiriöihin ja miksi niihin sairastutaan. Se oli mulle tosi mielenkiintoinen, kun aihe kuitenkin koskettaa tosi läheltä. Lapsista oli myös mielenkiintoista, kun oli yksinkertaisesti selitetty sitä mitä heidän mummulle on tapahtunut ja miksi.

Käytiin tanssimassa tiputanssia ja flossaamassa, soitettiin pianolla Let It Be:tä ja kasattiin palikoista neliötä. Näyttelyssä oli aivopieruja (!!) ja vaikka mitä muuta hauskaa. Koko aivonäyttely oli täynnä aivovitsejä, jotka ainakin mut saivat nauramaan. Mutta mä nauran yleensä juuri kaikkein huonoimmille vitseille eniten, niin siitä ei ehkä kannata vielä tehdä päätelmiä. Meillä kesti paljon pidempi aika aivonäyttelyssä kuin dinonäyttelyssä, mitä en etukäteen osannut odottaa. Kokonaisuudessaan me oltiin Heurekassa varmaan n. kolmisen tuntia, joka vierähti aivan yhdessä hujauksessa.

Liput Heurekaan maksoivat aikuisilta 22 euroa ja lapsilta (6-15v) 15 euroa (meidän perheeltä 74€). Heurekassa ei ollut mitään perhelipputarjouksia. Kun vertaa tuota hintaa vaikka museolippujen hintoihin  ja siihen, että alle 18-vuotiaat pääsevät museoihin yleensä ilmaiseksi, niin aika arvokkaat on liput. Tai siihen, että Korkeasaareenkin pääsee esim. kimppalipulla 5-henkinen perhe huomattavasti edullisemmin. Mä koin, että saatiin kyllä rahalle vastinetta, koska näyttelyt oli tosi huikeita. Mutta tietty useammalla perheellä olisi mahdollisuus päästä näkemään Heurekan upeat jutut, jos siellä tarjottaisiin just vaikka sitä kimppa- tai perhelippumahdollisuutta, kuten monissa muissa paikoissa tehdään.

Ilman muuta pitää miettiä myös mistä kaikesta se lipun hinta koostuu. Dinosaurukset tai muut näyttelyt ei varmasti ihan ilmaiseksi ole sinne ilmestyneet ja Heurekassa on paljon henkilökuntaa paikalla neuvomassa ja kertomassa ja järjestämässä erilaisia tilaisuuksia. Mutta kumpi toisi enemmän lipputuloja, perhelippumahdollisuus, jolloin ehkä useampi perhe lähtisi paikalle, vai kalliimmat liput? Varmasti sitä on tarkkaan mietitty ja laskettu kun  niitä hintoja on päätetty, ihan kaikissa kohteissa, oli perhelippua tai ei. Heureka nyt oli ainakin aika täynnä porukkaa eilenkin, eli siellä hinnat taitavat olla suurimman osan mielestä ihan kohdallaan.

Mitä mieltä te olette Suomen eri nähtävyyksien hintatasosta? Missä paikoissa on hinnat kohdillaan ja koetteko, että jossain paikassa lippu ei tarjoa tarpeeksi vastinetta hinnalleen? Mitä mieltä olette esim. Lintsin tän kesän hinnoista (ranneke 42€ & yksittäinen laitelippu 9€)? Toivoisitteko muuten jotain listausta tai koottuja kokemuksia ja vinkkejä eri perhekohteista Suomessa?