Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä McDonald’sin ja Indieplacen kanssa.

Kun me muutettiin tähän kotiin, huomasin heti, että meidän pihalla ja sen läheisyydessä pyörii hurjasti lintuja. Niiden puuhia on ollut ihanaa ja jännittävää seurata. Koko kesä me kuunneltiin lintujen laulua ja ihasteltiin. Lapset löysivät jopa linnun munan meidän pihalta. Meillä on ollut täällä pihalla yksi linnunpönttö jo valmiiksi, mutta kun multa kysyttiin halukkuutta osallistua Mäkkärin ja BirdLife Suomen kamppikseen, jossa perheet rakentavat yhdessä linnunpönttöjä, mä halusin ehdottomasti mukaan. Koska: lintuperheillä ei voi olla liikaa turvallisia pesäpaikkoja ja perheillä ei voi olla liikaa mukavaa yhteistä tekemistä. Tai no ehkä voi, mutta meillä ei ainakaan ole. Tämä oli ihanaa viikonlopun yhteistä puuhaa, jonka ääressä voi jutella kaikesta mahdollisesta ja lopuksi sai nähdä työn tuloksen: mahtavan Happy Meal -boxin muotoisen linnunpöntön, joka saa hymyilemään!

Tiesittekö, että joka kolmas lintulaji Suomessa on uhanalainen. Tukeakseen suomalaisen luonnon monimuotoisuutta McDonald’s on lahjoittanut BirdLife Suomelle 10 000 euroa lintujen suojelutyöhön. BirdLife Suomen tavoitteena on suojelutyön ja lintuharrastuksen avulla edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä. Rahallisen tuen lisäksi Mäkkäri on tuottanut yli 1400 Happy Meal -laatikon muotoista punaista tee-se-itse-pönttöä pikkulintujen iloksi.

Pöntön nikkaroiminen oli oikeasti tosi hauskaa ja varsin helppoa puuhaa, vaikka meillä ei mitään super työkaluja olekaan. Paketin mukana tuli hyvät ohjeet, joiden avulla osien kokoaminen sujui näppärästi. Ohjeet omanlaisen linnunpöntön rakentamiseen voi ladata ilmaiseksi McDonald’sin sivuilta, jos haluaa itsekin nikkaroida linnuille oman pesäpöntön omista materiaaleista. Pöntölle kannattaa valita sopiva paikka pihalta, joka on puussa n. 1,5-2 metrin korkeudessa, jotta pöntön huoltaminen onnistuu helposti tarvittaessa. Sitten voi vain odotella asukkaiden saapumista uuteen mahtavaan kotiin!

Jos nikkarointi ei ole ihan niin tuttua, tai ei ole materiaaleja sitä varten, pöntön voi saada myös ensi viikolla McDonad’s-ravintoloissa. Lauantaina 26.9.2020 klo 10.00 alkaen jokaisessa McDonald’s -ravintolassa kautta Suomen jaetaan 20 ensimmäiselle Happy Meal -aterian ostajalle linnunpönttö. Pöntöt jaetaan asiointijärjestyksessä ravintolassa, yksi pönttö per asiakas. 

Me ollaan luettu lasten kanssa jonkin verran lintuaiheisia kirjoja, kun he ovat olleet kiinnostuneita linnuista. On ollut hauskaa myös kuunnella oman pihan lähistöllä laulavia lintuja ja yrittää tunnistaa niitä. Mulle on tärkeää tukea luonnon monimuotoisuuden säilymistä ja opettaa meidän lapset kunnioittamaan luontoa. Linnut ovat tärkeä osa sitä. BirdLife Suomen sivuilta voi muuten opetella esimerkiksi erilaisista lintulajeista halutessaan helposti.

Nyt mulle tulee hyvä mieli aina kun näen hauskan linnunpöntön meidän pihapuussa. Muistan, miten kivaa meillä oli nikkaroida sitä yhdessä (ja kerrankin sattui vielä aurinkoinen päivä näiden syyssateiden keskelle). Käy ihmeessä lukemassa lisää kampanjasta McDonald’sin sivuilta ja osallistu sinäkin pönttötalkoisiin omalla tavallasi!

Ja hei muuten: jos osallistut pönttötalkoisiin, voit halutessasi jakaa kuvan rakenteilla olevasta, valmiista tai jo kiinnitetystä pöntöstä someen hashtagilla #HappyMealBirdBox.

Löytyykö teidän pihalta tai pihan läheisyydestä linnunpönttö? 

On vierähtänyt aivan liian pitkä tovi edellisestä Ihanat erilaiset perheet -sarjan postauksesta. Tämä haastattelu oli alunperin sovittu maaliskuulle, mutta siirsimme sitä viikolla sairastelun takia. Viikon kuluttua siitä olikin hallituksen tiedotustilaisuus ja Suomi siirtyi poikkeusaikaan koronaviruksen vuoksi. Haastattelu siirtyi määrittelemättömäksi ajaksi. Tällä viikolla tavattiin yhdessä Tuusulan Jokelassa ihanalla laavulla nuotion äärellä, turvavälien päästä tietenkin. Ja mulle tuli niin hyvä fiilis, kun sain tavata niin upean perheen. Sen pidemmittä puheitta: tässä tulee seuraava ihana erilainen perhe!

Ihanat erilaiset perheet:  Jonna, 30, Hannu, 33, Bea, 9, Edvin, 8, Oula, 7, Ava, 5, Valde, 3, ja Thelma, 10kk.

Etäsuhteesta suurperheeksi

Hannu ja Jonna tapasivat yhteisten kavereiden kautta uudenvuoden juhlissa 2007/2008 Leppävirralla. 

– Tuli viestiteltyä, että kyllä kummatkin oli pistänyt toisensa silmään, se taisi olla sitä rakkautta ensisilmäyksellä, Hannu muistelee.

Hannu asui silloin Varkaudessa ja Jonna taas asui ja opiskeli Helsingissä. Rakkaus roihahti heti parin välillä, eivätkä he säikähtäneet etäsuhdetta, vaan laittoivat sen toimimaan. Hannu muutti pian Kajaaniin opiskelemaan ja he seurustelivat etänä parin vuoden ajan. Vuonna 2010 Jonna ja Hannu menivät naimisiin ja muuttivat yhteiseen kotiin Kajaaniin Jonnan valmistuttua.

Pari kuukautta häiden jälkeen elokuussa 2010 parin esikoinen, Bea, ilmoitti tulostaan. Raskaus sujui helposti.

– En ole ikinä voinut pahoin raskausaikana, olen päässyt tosi helpolla. Kaikki raskaudet on mennyt tosi hyvin. Lopussa ei ole voinut oikein kauheasti liikkua ja onhan se loppu tosi tympeää, kun vaan odottaa, että millon tästä pääsee eroon, Jonna kertoo. 

Jonna on sitä mieltä, että jos raskauksien lopusta voisi vähentää ne pari kuukautta, niin hän voisi synnyttää vaikka parikin kertaa per raskaus. 

Bea syntyi hieman etuajassa huhtikuussa 2011 ja synnytys sujui helposti. Ennenaikaisuuden vuoksi sairaalassa vierähti melkein viikko, mutta kotiin päästyä kaikki sujui hyvin tyytyväisen vauvan kanssa. 

Vauva sujahti osaksi elämää

– Me elettiin silloin vielä ihan opiskelijaelämää ja oltiin melkein joka ilta menossa, Bea oli helppo vauva joka kulki joka paikassa mukana.  Esikoisen syntymä on tietysti iso juttu ja joskus tuntui, että kyllä se vauva muutti ja hankaloitti joitain asioita. Jälkeenpäin on ajatellut, että yhden kanssa oli niin helppoa, Hannu nauraa.

Pian esikoisen syntymän jälkeen Jonna alkoi odottaa parin toista lasta Edviniä. Edvin syntyi viikoilla 36+5 ja hän huusi elämänsä ensimmäiset puoli vuotta.

Vuonna 2013 Jonna ja Hannu etsivät kotia radan varresta lähempää Espoota, mistä Jonna on kotoisin. Hannun Tuusulassa asuva isosisko vinkkasi, että Jokelassa olisi ehkä Hannulle opettajan töitä ja perheelle sopiva asunto. Jonna ja Hannu kävivät katsomassa asuntoa ja päättivät muuttaa Jokelaan. Hannu sai työpaikan. 

Leppästen perhe asettui Jokelaan ja alkoi rakentaa elämää sinne. Ensin he asuivat vuokralla muutaman vuoden ja sitten ostivat oman talon.  Hannu teki opettajan töitä ja parille syntyivät lapset Oula, Ava ja Valde, sekä viime vuonna perheen kuopus Thelma. 

Kolmannen lapsen jälkeen Jonna on mennyt aina nopeasti töihin. 

– Olen ajatellut, että jaksan itse olla parempi äiti, kun en ole koko ajan vain lasten kanssa vaan teen myös jotain omaa, Jonna sanoo.

Tekeekö lasten lukumäärä arjesta rankempaa

Kysyn Jonnalta ja Hannulta, onko perheen arki tuntunut joskus rankalta, kun on paljon lapsia, tai onko jonkun lapsen syntymä muuttanut arkea olennaisesti rankemmaksi. Useinhan sanotaan esimerkiksi, että kaksi menee siinä missä yksikin, mutta kolmas lapsi muuttaa perheen dynamiikkaa. 

– Kun neljäs lapsi syntyi, niin saattoi olla hetki, että oli vähän enemmän kädet täynnä kun kolmella oli vaipat yhtä aikaa ja kaikki olivat kotona. Nyt kun vanhimpia lapsia on lähtenyt kouluun, niin se on auttanut siihen arjen soljumiseen todella paljon, Hannu vastaa.

Jonna ja Hannu ovat molemmat kotoisin isoista perheistä ja kummallekin oli selvää alusta asti, että he haluavat itsekin ison perheen. Kumpikaan ei koe, että lasten lukumäärän kasvaminen olennaisesti muuttaisi arkea rankemmaksi. 

– Mä ajattelen silleen, että se lapsilukumäärä ei muuta elämää hirveästi, mutta pieni vauva muuttaa hetkellisesti. Jos kaikki syö ja kävelee itse, niin niiden kanssa pystyy tekemään vaikka ja mitä, mutta vauvalla on aina oma rytmi, Jonna kertoo.

Kumpikin kokee, että ne rajoitteet ovat enemmän ihmisten omassa päässä. Lasten lukumäärä ei rajoita arkea. 

– Monet, jotka eivät ole ikinä eläneet lasten kanssa ollenkaan kauhistelevat, että miten jaksetaan niin monen lapsen kanssa. Ja sellaiset ihmiset usein kauhistelee eniten, joilla on itsellä yksi tai kaksi pientä lasta ja ne kuvittelee, että työmäärä vähintään triplaantuu kun tulee paljon lapsia. Kun ne kai ajattelee, että yhdessä on jo hirveästi tekemistä, niin miten voi olla kuusi.

– Minä ainaki ite oon semmonen nykyään, että mieluummin vähän rehentelen, että tässä on vasta hyvä alku, kun joku hämmästelee lapsilukua. Ei kannata ottaa liian vakavasti ja tietoisestikin olen vähän halunnut näyttää niille jotka hämmästelee, että elämäähän tää on vaan, ei tässä ole mitään ihmeellistä, Hannu nauraa. 

Enemmän muuttujia ja suunnittelua

Jonna ja Hannu myöntävät, että suurperheellisen arjessa on toki enemmän muuttujia ja se vaatii joskus hieman enemmän suunnittelua, kuin elämä vain yhden tai kahden lapsen kanssa. Kumpikin kuitenkin kokee, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä ja arjen saa kyllä toimimaan niin, että kaikilla on riittävästi omaa ja yhteistä aikaa, sekä huomiota.

–  Me olemme oppineet hyödyntämään kaikkia sellaisia hetkiä, että kun vie tytöt harrastukseen niin käy itse vaikka samaan aikaan lenkillä. Harrastetaan paljon asioiden yhdistelemistä ja tehokkaampaa ajattelua arjessa, niin saadaan kaikki tehtyä ja pysyy oma pää virkeänä. 

Perheen kaikki lapset ovat pääosin hyviä nukkumaan, mikä auttaa jaksamaan arjessa. Jonna ja Hannu myös kuuntelevat toisiaan herkällä korvalla ja paikkaavat toisen panosta aina tarvittaessa.

– Joskus on ollut yksittäisiä päiviä, että kumpaakin väsyttää, mutta yleensä on vaan yksittäisiä hetkiä, että toisella on rankkaa. Ja jos tietää, että toisella huono päivä, niin toinen voi ottaa sen vetovastuun ja toinen saa vaikka makoilla sohvalla, Hannu kertoo.

– Oikeastaan ainoa mieleen tuleva oikeasti rankka juttu on se, jos on joku (vaikka maha)tauti, mitä kaikki sairastaa vuorotellen, niin se voi kestää pitkään ja silloin arki on vaikea järjestellä, kaikkia väsyttää ja on hermo kireällä. Mutta sekin on sellainen erityistilanne, ei perusarkea, Jonna jatkaa. 

Tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus

Kumpikin kokee, että tasa-arvoisesti jaettu vanhemmuus on avain hyvään ja toimivaan arkeen. 

– Se on ihan ehdoton, että hoidetaan kaikki tasapuolisesti. Meillä ei kaikki vain kaadu mun niskaan ja mies juoksee jossain, Jonna sanoo.

Yleensä Jonna ja Hannu käyvät edellisenä iltana yhdessä läpi kalenterista seuraavan päivän muistettavat asiat ja sopivat, kumpi hoitaa minkäkin. Osa lasten harrastuksista on myös sellaisia, että he voivat kulkea niihin itsenäisesti.

– Ne menot, jotka vaativat autolla kuskaamista luovitaan vähän tapauskohtaisesti, että kumman tarvitsee päästä vähän ajelemaan, jos ei jaksa jäädä kotiin laittamaan ruokaa. 

Hannun opettajan työ on melko joustavaa ja työpäivät lyhyempiä. Pitkät 10 viikon kesälomat ovat myös iso voimavara. Hannun ollessa kesän kotona, Jonna on voinut mennä aina kesäksi töihin ja päässyt kotiympyröistä hetkeksi muualle. Hannu taas on nauttinut siitä, että kotona lasten kanssa ollessa ei tarvitse olla jatkuvasti kello kaulassa.

Tänä kesänä perhe vietti ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen yhteisen kymmenen viikon kesäloman ja matkusteli asuntovaunulla Suomessa. Kesäloman jälkeen Jonna aloitti toimintaterapeutin opinnot monimuotona ammattikorkeassa ja kuopus Thelma meni päiväkotiin.

Kahdenkeskistä aikaa järjestyy tarvittaessa

Hyvä ja laaja tukiverkko, sekä lähellä asuvat perheelliset ystävät auttavat jaksamaan arjessa ja tarjoavat arvokasta vertaistukea. Hannu ja Jonna ovat myös pitäneet alusta asti huolen siitä, että kumpikin saa säännöllisesti riittävästi omaa aikaa arjessa. 

– Meillä molemmilla on säännölliset harrastukset ja kerran viikkoon oma vapaailta kummallakin. 

Myös kahdenkeskistä aikaa järjestyy aina tarvittaessa, mutta aina sitä ei muisteta ottaa.

– Meillä ei ole mitään säännöllistä, että käytäisiin kerran viikossa treffeillä, mutta aina saadaan lastenvahti jos pyydetään, pienellä varoitusajalla. Molempien sisarukset auttavat mielellään. Se välillä tuppaa vaan unohtumaan, joskus hoksaa, että nyt kyllä oikeasti tarvitsee kahdenkeskistä aikaa ja sitten sitä otetaan. Joskus taas arki rullaa pitkiäkin aikoja niin hyvin, ettei edes muista kahdenkeskistä aikaa, Hannu kertoo. 

– Meillä on parisuhde aina ollut tasapainoinen. Ei kauheasti riidellä tai jos riidellään, niin nopeasti sovitaan ja välit on tosi läheiset, Jonna kertoo.

 – Ollaan arkena kotona semmosia, että halataan ja pussataan. Lapset joskus sanoikin, että “sit ku me mennään nukkumaan nii te vaan istutte sohvalla ja syötte karkkia ja pussailette”, kyllä sitä varmaan tulee jonkun verran harrastettua, ne on ihan hauskoja hetkiä ne ja aika tärkeitä loppupeleissä, Hannu lisää hymyillen.

Keskinäinen kommunikaatio vanhempien välillä on toimivan perheen ja parisuhteen perusta. 

– Kaikessa auttaa, oli pieni tai iso perhe, aikuisten avoimuus ja se että ollaan omia itsejämme ja sanotaan jos joku ahdistaa. Meillä ei ole mitään estettä sanoa jos joku ahdistaa tai ärsyttää ja ollaan myös onnistuttu siinä, että silti tykätään siitä toisesta vaikka joskus joku ärsyttää.

– Me ei olla tehty niistä mitään ylitsepääsemättömiä esteitä. Toisella jää maitopurkit pesemättä ja toisella pyyhe lattialle märkänä, mutta ne on loppupeleissä isossa kuvassa niin pieniä juttuja joihin ei tarvitse takertua. Niin se toimii isonkin lapsikatraan kanssa se homma. Varmaa meilläkin olisi rankempaa, jos olisi keskinäistä nokittelua ja toisen pärstä tai tekemiset tai tekemättä jättämiset ärsyttäisi liikaa. 

Miten kaikille lapsille riittää huomiota isossa perheessä

Joskus ihmisiä askarruttaa suurperheen arjessa se, että miten kaikille lapsille riittää tarpeeksi jakamatonta huomiota.

Kuten moni muukin asia, lasten huomioiminen arjessa on Leppästen kokemuksella pääosin vain järjestelykysymys, jota lasten kasvaminen helpottaa ja rytmittää luontevasti.

– Se on kiva kun isot lapset tulee koulusta ennen kun pienet tulee kotiin, niin silloin ehtii tehdä isojen kanssa jotain yhdessä ja pelata vaikka Unoa. Pienet kyllä saavat huomiota luontaisesti, isompien kanssa pitää vähän enemmän järjestää. Joskus esikoinen jää vielä hetkeksi valvomaan kun muut ovat menneet nukkumaan, ja sitten rauhassa jutustellaan.

Kahdenkeskisen ajan lapsen kanssa ei aina tarvitse olla mitään super hienoa ja spesiaalia, pienet yhteiset hetket arjessa riittävät hyvin.

– Koulun jälkeen jutellaan aina lasten kanssa ja kysellään, miten päivä on mennyt. Matkoilla tulee myös juteltua paljon, kun viedään lapsia kavereille tai harrastuksiin. Sillon tällöin otetaan myös omiin harrastuksiin mukaan, tai otetaan vaikka joku lapsista kauppaan mukaan kahdestaan.

Kummankin oma kokemus ison perheen kasvattina on se, että sitä vanhempien jakamatonta huomiota on aina saanut ihan riittävästi.

–  Se on musta myös kiva, miten lapset huomioivat toisiaan. Isommat esimerkiksi tykkää vauvasta ihan hirveenä ja aina kysyvät, että saanks mä ottaa sen syliin, Jonna lisää.

Antoisinta on hyvä arki

Jonna ja Hannu ajattelevat, että se tavallinen perus arki lasten kanssa on kaikkein mukavinta.  Kun on levännyt riittävästi ja kaikki ovat hyväntuulisia, ja se, kun lapsi osoittaa rakkautta arjessa. Heistä on myös ihanaa seurata, kuinka lapset ovat niin erilaisia keskenään ja jokaisella on ihan omanlaisensa persoona.

– Lapsilla on ihan sika hyviä juttuja. Isommissa on ihanaa se, kun huomaa, että he kasvaa ja kehittyy ja ajattelee jo omilla aivoilla. Lapset ylipäätään on ihania, he ovat niin vilpittömiä, ja 2-3 vuotiaiden juttuja voisi kuunnella loputtomiin, Jonna kertoo.

– Monella on se mielikuva, että suurperheessä on hillitöntä härdelliä koko elämä, mutta ei se pääsääntöisesti kyllä ole sitä. On niitäkin iltoja, että kaikki juoksee alusvaatteissa pitkin kämppää ja sohvatyynyt lentelee ja jos joku silloin astuu sisälle, niin saattaa saada väärän kuvan. Mutta pääosin kaikki soljuu mukavasti, ihan ilman härdelliä, Hannu lisää.

Toki ison perheen elämään mahtuu epäjärjestelmällisyyttä ja lelusotkujen siivousta, mutta ei niihin kannata takertua.

Leppäset tykkäävät retkeillä ja liikkua paljon yhdessä luonnossa. He myös viettävät paljon aikaa ystäväperheiden kanssa ja kyläilevät puolin ja toisin. 

Tulevaisuudelta he odottavat sitä, että Jonna valmistuu koulusta ja pääsee tekemään oman alan töitä. Haaveissa siintää joskus suurempi talo, ehkä jopa talon rakennuttaminen perheelle. 

Sitten kun lapset joskus kasvavat isoiksi ja lentävät pesästä, Jonna odottaa jo mahdollisia lastenlapsia.

– Tällä viikolla juttelin just yhden kaverin kanssa, jolla on myös pieniä lapsia, että kyllä sitä tavallaan vähän odottaa sitä ku on lapsenlapsia, että saa ottaa ne parhaat puolet, Jonna nauraa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsilla olisi hyvä olla ja kaikki pärjäisivät aikuisena.

Leppästen terveiset suurperheestä haaveileville:

“Jos haaveilee, mutta ei uskalla, koska pelkää että se ois kauhean raskasta, eikä pystyisi tehdä enää mitään, niin mun mielestä ihan rohkeasti vaan. Asiat järjestyy aina ja siihen kasvaa itse siihen suurperheyteen. Ihminen muovautuu tilanteen mukaisesti ja ajatusmaailma myös. Jos elämäntapa on sellainen, että tehdään kaikkea niin kyllä ne lapsetkin siihen sopeutuu. Ei koko elämää tarvitse muuttaa sen takia että tulee lapsi. Elämään tulee enemmän suunnitelmallisuutta ehkä, mutta kyllä lastenkin kanssa pystyy tehdä asioita. Lapset on myös tosi armollisia. Aikuiset itse asettaa niitä suorituspaineita olla tietynlainen. Pitää laskea omaa rimaa, ei ne lapset tarvii kaikkea, lapsille riittää että pääsee retkelle metsään, ei tarvi lähteä aina kahdeksi viikoksi ulkomaille tai olla jotenkin oppikirjamaisia vanhempia. 

Rohkeasti vaan on oma itsensä, kyllä sitä lasten kans voi kaikenlaista tehdä. Ei mikään suhde tai minkään perheen elämä ole koskaan täydellistä, mutta pienillä jutuilla siitä voi saada todella hyvää. Ei tarvitse mitään hokkuspokkustemppuja tehdä, että siitä saa hyvää ja kaikki rullaa.”

Leppästen perheen kuulumisia voi myös seurata Jonnan blogista tai Instagramissa @jonnaltamoi!

Iina:

Mun mielestä oli ihan mahtavaa päästä tapaamaan Leppäsen perhe. Niin moni ajatus oli sellainen, johon itse pystyi samaistumaan. Oli ihana kuulla, että vaikka lapsia on tuplamäärä siitä, mitä meillä, arki voi edelleen olla juuri sellaista, millaisena itse koen hyvän arjen. Niitä pieniä hyviä asioita, yhteisiä hetkiä ja keskinäistä kommunikaatiota. Aivan mielettömän ihana perhe, joka antoi inspiraatiota ja sai hymyilemään. Kaikesta huomasi, miten kovasti kaikki perheenjäsenet välittävät toisistaan ja arvostavat toisiaan. Pussailu ja karkkien syönti iltaisin sohvalla kuulosti niin ihanalta ja myös tutulta. Luulen, että mitä enemmän vanhemmat harrastavat pussailua sohvalla iltaisin lasten mentyä nukkumaan, sitä paremmin koko perhe voi ja sitä helpommin jaksaa keskittyä niihin hyviin asioihin, ja olla välittämättä jostain pienistä hankalista hetkistä.

Keväällä kysyin neuvoa sohvan sijoitteluun täällä blogissa, kun tuntui, että ei itse keksitty mikä olisi sille kaikkein paras paikka olohuoneessa. Ihan ekaksi se oli meillä olohuoneessa ikkunan edessä käsinojineen, mihin se mahtui tosi hyvin ja ei vienyt liikaa lattiatilaa. Silloin harmailla päällisillä sohva tuntui kuitenkin jotenkin mun mielestä imevän osan ikkunasta tulevasta valosta, ja mietin, että voisiko sille olla joku parempikin paikka.

Moni neuvoi ottamaan sohvan pois ikkunan edestä ja sijoittamaan sen mieluummin keskelle lattiaa, televisiota vastapäätä. Mulle jäi erityisesti mieleen jonkun sanat, että “nyt kun olet saanut sen korkean huonekorkeuden ja suuret ikkunat, niin miksi haluat piilottaa ne sohvan taakse”. Mietin, että niinpä, olisi kyllä ihanaa saada ne enemmän esiin.

Moni ehdotti maltillisempiakin muokkauksia, kuten käsinojien poistamista. Ja sitä kokeiltiinkin, se oli kieltämättä kiva ja freesi keino muokata sohvaa. Mulle tuli kuitenkin sellainen olo kommenttien määrästä päätellen, että hitsi, sohva olisi varmaan tosi paljon parempi tuossa keskilattialla, kun niin moni on sitä mieltä, että se kannattaa siirtää. Ja siihen me se käännettiin sitten, ilman käsinojia. Otto ei oikein lämmennyyt tälle ratkaisulle, mutta mä suostuttelin hänet kokeilemaan sitä ja pysymään siinä.

Otto sanoi varmaan sata kertaa, että laitetaan sohva takaisin ikkunan eteen, kun se oli siinä paljon parempi. Silloin ei ollut ylimääräisiä käytäviä täällä, eikä sohva vienyt kaikkea sitä avaruutta, johon myös tässä alakerrassa ihastuttiin. Mä olin vakuuttunut siitä, että kaikki ihmiset kuvien perusteella tiesivät paremmin mikä meidän kotiin sopii, kuin me käytännön kokemuksella, ja niin me pidettiinkin sohvaa tuossa ihan koko kesän ajan. Vaaleanpunaiset päälliset auttoivat, koska se harmaiden päällisten tummuus hävisi. Tilaa ne eivät kuitenkaan tuoneet lisää.

Vaaleanpunaisten päällisten myötä mä aloin kuitenkin itse miettimään, että voisiko sohva niiden kanssa olla ihan ok myös ikkunan edessä. Silloin se ei söisi kaikkea niistä tulevaa valoa, kuten harmaat päälliset hieman tekivät. Me tarvittiin tilaa olkkariin tanssia ja olla, mitä ei kertakaikkiaan vaan ollut sohvan ollessa siinä. Ja jokin aika sitten mä Oton iloksi sanoin, että kokeillaan nyt sitä sohvaa siinä ikkunan edessä vielä. Mun leuka melkein tippui lattiaan, kun alakerta avartui niin paljon. Olin ihan unohtanut miten paljon tilaa täällä oli silloin kun sohva ei ollut keskellä lattiaa. Otto oli ollut oikeassa koko ajan.

Mulle tuli jotenkin niin tyhmä olo, että purskahdin spontaanisti itkuun. Otto ihmetteli, että miten mulla meni sohvan siirtäminen niin tunteisiin. Mutta ei mulla mennyt se sohvan paikka tunteisiin vaan se, että mua ärsytti, että annoin muiden ihmisten mielipiteen vaikuttaa niin paljon omaani ja sen takia meillä oli täällä ihan turhaan ahdasta vaikka kuinka kauan. Tottakai me itse tiedettiin paremmin, kun me asutaan täällä ja nähdään tämä tila koko ajan. Silti uskoin, kun tarpeeksi moni sanoi kuvien perusteella saman asian. Ja olinhan tietysti itse kysynyt neuvoa – koska ajattelin, etten itse osaa niin hyvin.

Itku ei johtunut sohvasta, vaan siitä (että mulla oli silloin PMS), että samalla kyseenalaistin hetkeksi suunnilleen kaikki päätökset, joita olen viimeisten yhdeksän vuoden aikana tehnyt. Kaikki saamani neuvot, kaikki omat mielipiteeni. Hetken mietin, että ei hitto, kuinka moneen muuhun päätökseen jonkun tuntemattoman ihmisen mielipide on oikein vaikuttanut mun elämässä. Mutta asiaa perusteellisesti pohdittuani onneksi tajusin, että kyllä se taitaa jäädä tähän sohvan paikan tasolle ja se on onneksi aika pientä.

Olen kasvanut aikuiseksi niin, että kaikesta mitä teen tai en tee on aina jollain mielipide sekä puolesta että vastaan. Ihan sama mistä asiasta on kyse, se on jonkun mielestä aina väärin tai se pitäisi aina tehdä eri tavalla. Pääosin siihen on tottunut ja olen pyrkinyt aina kuuntelemaan sitä omaa ääntä ja omaa mielipidettä, sanoi muut mitä sanoi. Mutta toki silloin kun itse kysyy neuvoa, tuntuu jo valmiiksi siltä, että muut tietävät minua paremmin.

Silloin voi olla vaikeaa poimia sieltä ne neuvot, jotka oikeasti ovat kaikkein hyödyllisimpiä. Mielipiteiden lisäksi neuvojakin voi tulla aivan laidasta laitaan, kuten tulikin. Moni sanoi, että sohva on oikein hyvä siinä ikkunan edessä, jopa ”kuin siihen tehty”. Silti mulle jäi eniten mieleen se, että sohva on “kaikkien mielestä paljon parempi keskellä lattiaa.” 

Mutta hei, onneksi tässä oli kyse vain sohvasta. Mitään vahinkoa ei tapahtunut, nytpähän on ainakin erittäin perusteellisesti kokeiltu, että olisiko se sohva siinä hyvä. No ei ollut. Ja positiivisena puolena se, että olen tämän sohvan siirron myötä sekä tehnyt perusteellista itsetutkiskelua että ihastunut meidän kotiin, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Nyt tämän uuden järjestyksen kanssa myös meidän keittiö pääsee ihanasti esiin ja sen edessä on runsaasti tilaa. Ja me mahdutaan taas diskoilemaan lasten kanssa ja tekemään lankkuhaasteita Oton kanssa. Ihan parasta.

Tämä oli hyvä (ja onneksi aika pieni) muistutus itselleni, että pitää luottaa siihen omaan fiilikseen. Välillä on ihan hyvä kysyä neuvoakin, mutta lopulta se on se oma tunne, joka ratkaisee. Täällä on niin hyvä olla ja niin meidän näköistä juuri nyt, eikä enää ole yhtään sellainen fiilis, että tämä sohva ei sopisi tähän kotiin. Sehän on tosiaan kuin tehty juuri tuohon missä se on.

Minä olen sisustusfiiliksissäni ihan tuuliviiri. Voi olla, että jonkun ajan kuluttua innostun taas kääntämään sohvan, tai mulle tulee joku ihan toinen idea mieleen. Mutta se on sitten sen ajan juttuja, nyt olen tyytyväinen tähän. Ja tiedättekö, on ihan ok olla tuuliviiri ja muuttaa mielipiteitä kun oppii ja oivaltaa uutta. Maailma olisi todella tylsä ja armoton paikka, jos pitäisi aina pysyä siinä päätöksessä, jonka on kerran tehnyt.

Multa toivottiin Instan puolella postausta omasta syys- ja talvi-pukeutumisesta ja ajattelinkin lähestyä aihetta omien lempparitakkieni kautta. En ole ostanut ainakaan vielä tähän lähestyvään syksyyn tai talveen yhtään uutta takkia, mutta kevyt ja lyhyempi puffer-takki kyllä himottaisi jossain vaaleassa pastellisävyssä. Sellainen multa puuttuu ja sellainen olisi ihana sellaisiin päiviin, jolloin untuva-makuupussitakki on liikaa ja ohut villakangastakki liian vähän. Olisi myös ihana saada pieni väriläiskä takkikaappiin, joka tällä hetkellä on melko musta-beige. Mutta toisaalta, ihan hyvin pärjään näillä nykyisilläkin takeilla.

Nyt kuitenkin keskitytään niihin olemassaoleviin takkeihin, joista tykkään myös kovasti. Alkusyksyyn mulla on kaksi takkia aktiivisessä käytössä ja talveen toiset kaksi. Kokosin tähän postaukseen asukuvia kustakin takista vuosien varrelta, sekä tietenkin kuvat itse takeista. 

Musta biker-nahkatakki (vuodelta 2018)

Klassikko! Ikuinen lemppari-takkimalli, jota olen aktiivisesti käyttänyt vuodesta 2007 asti, jolloin ostin ekan bikerin yhtä aikaa kaverin kanssa Oulun H&M:ltä. Biker-takki on kiinteä osa mun vaatekaappia, joka sopii lähes kaikkien vaatteiden kanssa yhteen, ainakin mun mielestä. Biker-takkia käytän siihen asti, että lämpötilat laskevat alle + viiteen asteeseen. Se pitää hyvin tuulta ja toimii yhtä hyvin mekkojen ja farkkujen kanssa.

Beige lyocell-trenssitakki (vuodelta 2015)

Tämän takin ostin vuonna 2015 ja käytinkin sitä todella aktiivisesti n. vuoden ajan. Jostain syystä takki on jäänyt vähän vähemmälle käytölle, mutta en kuitenkaan kertaakaan ole harkinnut luopuvani siitä. Se on klassikkomalli klassikkovärissä ja monikäyttöinen ja helppo yhdisteltävä. Tänä syksynä käytin takin kemiallisessa pesussa ja siitä tuli kuin uusi. Olen nyt käyttänyt sitä paljon vähän rennommin yhdisteltynä kuin silloin 2015. Olen yhdistänyt sitä esimerkiksi Oton isoon huppariin ja neuleisiin, sekä tennareihin. 2015 kun aloitin työt toimistolla, halusin näyttää tosi aikuiselta ja mun tyyliin tulikin mukaan korkkareita, kauluspaitoja, suoria housuja ja se trenssi. Nyt en halua näyttää yhtään aikuiselta (kenties orastava kolmenkympin kriisi) vaan yhdistelen mielellään rentoja vaatteita keskenään. 

Kamelin värinen villakangastakki (vuodelta 2019)

Viime syksyn ostos, jota rakastan edelleen. Ryhdikäs ja monikäyttöinen klassikkotakki, joka toimii niin arkipukeutumisessa kuin juhlavaatteidenkin kanssa. Lämmin, mutta silti kevyt, rento mutta tyylikäs. Takki on juuri sellainen kuin toivoin ja laatu on ollut hyvä. Takki ei ole nyppyyntynyt tai kulunut ja se on säilynyt kauniina ahkerasta käytöstä huolimatta. Tämä takki on mulla eniten käytössä sitten, kun mittari on alle 10 plus-asteessa. 

Musta pitkä untuvatakki (vuodelta 2017)

Ostin Adidaksen makuupussitakin kolme vuotta sitten kuopuksen vauvavuonna puistohengailua varten. Silloin piti jaksaa seisoskella pitkiä aikoja kerrallaan puistossa antamassa vauhtia keinuvalle vauvalle, kylminäkin pakkaspäivinä. Makuupussi on ulkona seisoskeluun aivan täydellinen, varsinkin, jos ei jaksa pukea ulkohousuja jalkaan, sillä se yltää nilkkoihin asti. Kiitos viime kevään laskettelureissun, mulla on nykyisin jopa ne ulkohousut sekä laskettelutakki. Silti uskon turvautuvani talven puistoreissuilla edelleen mieluiten makuupussitakkiin. Urheilullisemmat talviaktiviteetit voi suorittaa niissä laskukamppeissa sitten.

Näihin takkeihin yhdistelen mun Acne Studiosin huivia sekä pipoa, mustia nahkahanskoja sekä erilaisia nilkkureita ja alkusyksystä myös tennareita. Olen ollut jokaiseen takkiin tosi tyytyväinen ja ne ovat olleet onnistuneita, kestäviä hankintoja, kuten olen toivonutkin. Vaikka välillä sitä värin pilkahdusta kaipaakin, mulle ne kestävimmät hankinnat ovat juuri näitä klassisia mustia, beigejä ja kamelinruskeita. 

Mitkä ovat sun omat lempparitakit syksyyn ja talveen? Onko joku tietty takki etsinnässä tänä syksynä?

Tehtiin viikonloppuna ystävien kanssa itse pizzaa ja niistä tuli niin hyviä, että halusin jakaa ohjeet myös teille! Otto toimi meillä pizzapohjan leipurina elämänsä ensimmäistä kertaa ja täytyy kyllä sanoa, että pohjista tuli ihan todella hyvät. Niissä oli sopivasti makua ja hyvä rakenne. Otto saa jatkossakin tehdä meidän pizzapohjat. Myös pizzojen täytteet olivat aivan priimaa, vaikka itse sanonkin. 

Itsetehty pizza on muuten ihan loistava ruoka vaihtoehto silloin, jos tulee vaikka vieraita ja on monta eri ruokavaliota, jotka pitää ottaa huomioon. Kun jokainen saa itse tehdä sellaisen pizzan kuin haluaa, tulee varmasti mieluisaa ja sopivaa syötävää.

Nämä pizzat ovat molemmat kasvispizzoja, mutta maitotuotteita ja hunajaa on käytetty. Niistä voi tehdä helposti myös täysin vegaaniset korvaamalla juustot ja creme fraichen vegaanisilla vaihtoehdoilla (ja juurespizzassa hunajan esim. ruokosokerisiirapilla). Molemmissa pizzoissa on runsaasti makua ja ne sopivat kyllä aika ihanasti syksyyn mun mielestä. Pizza on ihana viikonloppuruoka ja parasta on napostella myöhemmin pari palaa pizzan jämiä jääkaapista!

Pizzapohja (2 pellillistä) 

5dl vettä

50g tuorehiivaa

1,5tl suolaa

10dl (durum)vehnäjauhoja

4rkl oliiviöljyä

Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää suola, vehnäjauhot ja oliiviöljy. Sekoita tasaiseksi. Alusta pizzataikinaa muutaman minuutin ajan. Anna taikinan kohota liinan alla lämpimässä ja vedottomassa paikassa, kunnes se on kohonnut kaksinkertaiseksi. (n. puoli tuntia).

Jaa taikina kahteen osaan ja kauli taikina kahdeksi ohueksi levyksi, helpointa se on tehdä suoraan jauhotetun leivinpaperin päällä, niin taikinaa ei tarvitse siirrellä.

JUURESPIZZA (2 pellillistä)

300g raitajuuria

300g keltajuuria

200g creme fraichea

½ pussillinen pinjansiemeniä

pari oksaa tuoretta rosmariinia

4rkl oliiviöljyä

4rkl hunajaa

200g murustuvaa vuohenjuustoa

1tl sormisuolaa esim. Maldon

Pese ja kuori juurekset ja leikkaa mandoliinilla tai juustohöylällä ohuiksi viipaleiksi.  Levitä creme fraiche pizzapohjien päälle. Lado juuresviipaleet kauniisti sikin sokin. Valuta viipaleille oliiviöljyä ja hunajaa ja ripottele suolaa. Lisää lopuksi pinjansiemenet ja rosmariinin oksat, sekä murustele vuohenjuusto pizzan päälle. Paista uunissa 225 asteessa n. 15 minuuttia. 

NACHOPIZZA (2 pellillistä) 

250g beanit-murua 

1tlk Mutti-pizzakastiketta

1 ps Taco-maustetta

Kourallinen nachoja

200g creme fraichea

1 punainen paprika

2rkl jalapenoja

100g juustoraastetta

(punasipulia, korianteria, ananasta)

Paista beanit-muru nopeasti pannulla ja lisää taco-mauste. Levitä pizzakastike pohjan päälle ja ripottele murut. Pilko paprika ja levitä kuutiot pizzapohjalle. Lisää sopivasti jalapenoja, sekä hieman murustellut nachot. Ota teelusikalla creme fraichesta sopivia nokareita ja lisää tasaisesti. Ripottele päälle juustoraaste ja paista uunissa 225 asteessa n. 15 minuuttia. 

Meillä ei nyt tullut otettua mitenkään älyttömän paljoa  kokkailun lomassa kuvia, kun en ollut suunnitellut tekeväni postausta pizzoista. Mutta siis ne olivat vaan niin hyviä, että pakko jakaa ohjeet eteenpäin. Pahoittelut siis näistä melko arkisista “ruokakuvista”. Luulen, että tullaan tekemään pizzaa vielä monta kertaa tänä syksynä! Ja siis ollaan harkittu myös pizzakiveä meidän grilliin, kun olen kuullut siitä paljon kehuja. Onko teillä pizzakiveä ja onko sitä helppo käyttää?

Ihanaa viikon jatkoa kaikille!

Mitkä on teidän lempparitäytteet itse tehtyyn pizzaan? Entäs paras pizzapohjan resepti?