Heippa! Terveisiä täältä vauvantuoksun ja ällöonnellisen rakkauspilven keskeltä! Pikkuipana on kyllä totaalisesti sulattanut meidän kaikkien sydämen ja kestovirne naamalla täällä vaihdellaan vaippaa, tuijotellaan tuhisevaa palleroista ja leikitään Tipan kanssa. Ihanaa olla kotona yhdessä koko perhe, Ottokin on isyyslomalla vielä seuraavat pari viikkoa joten saadaan rauhassa tutustua kaikki yhdessä meidän uuteen perheenjäseneen. Ainakin tähänastisen perusteella hän on rauhallinen, tyytyväinen ja kova syömään ja nukkumaan. Yöt ovat sujuneet hyvin, vauva on heräillyt tasaisin väliajoin syömään ja jatkanut sitten uniaan, viime yönä neiti nukkui jopa kuuden tunnin pätkän putkeen.

Ylläolevat kuvat on otettu tiistaina ja keskiviikkona kun oltiin ihan ekoja hetkiä kotona, nyt tuntuu että vauvahan on ollut meillä aina vaikka eipä siitä synnytyksestä edelleenkään ole kuin viisi päivää. Mulla on tosi hyvä olo (niin henkisesti kuin fyysisestikin), jotenkin tuntuu siltä niinkuin meille olisi vain yhtäkkiä muuttanut pieni suloisuus asumaan ja koko synnytys olisi ollut unta. Kai se johtuu siitä että kaikki kävi niin helposti ja nopeasti etten oikein ole ehtinyt edes tajuamaan!

Eilen käytiin siellä kontrollissa hoitajan luona ja vauvan paino oli lähtenyt jo nousuun mukavasti, varmaan huomenna tai ehkä jo tänään ollaan saavutettu syntymäpaino uudelleen. Kaikki oli muutenkin tosi hienosti ja ei tarvitse enää käydä kontrolleissa vaan normaali neuvolaseuranta riittää. Vauva on alkanut jo hymyilemään vahingossa vienoa hymyä ja ei voi kyllä olla mitään söpömpää kuin ne tahattomat pikku ilon häivähdykset neidin kasvoilla! Parina iltana vauva on jaksanut jopa valvoa yli tunnin putkeen ja tuijotellut vaan tyytyväisen hämmentyneenä äidin tai isin sormea puristellen. Ihana rakas<3

Kuvissa vilahtelee myös meidän VauvaPopista vauvikselle saatu Kiddy Evolution Pro -turvakaukalo jota tomera isosisko niin tarkasti vartioi! Mä teen tuosta meidän seeprakuosisesta ihanuudesta postauksen mahdollisimman pian, siihen asti Kiddyihin voi käydä halutessaan tutustumassa täällä! Tiara on ottanut vauvan oikein hyvin vastaan, oikeastaan aika rauhallisesti mun mielestä.

Alkuinnostuksen jälkeen vauva ei nautiskele enää kokoaikaisesti Tiaran ylenpalttisesta kiinnostuksesta, mutta Tiara ei myöskään ole ollut kertaakaan negatiivinen vauvaa kohtaan. Illalla käydään antamassa vauvalle pusu ennen nukkumaanmenoa, muuten ei voi ollenkaan mennä nukkumaan ja päivisin saatetaan kommentoida vauvan tekemisiä (”vauva, pieeeeni, syö” ”vauva nukkuu”) tai käydä silittämässä varovasti jalasta, mutta muuten Tiara on jatkanut puuhiaan niinkuin ennenkin eikä kiinnitä vauvaan sen suurempaa huomiota.

Päivät ovat sujuneet mukavasti, oikeastaan aika normaalisti. Tuntuu siltä niinkuin aina olisi ollut näin. Pikkutytsy nukkuu ainakin vielä toistaiseksi niin paljon että aikaa jää kyllä Tiaran huomioimiseen erittäin riittävästi. Ja Oton ollessa kotona on Tiara saanut leikkiseuraa paljon normaaliarkea enemmän, kun me ollaan yhdessä rakennettu majaa ja neiti on saanut käydä kaupassa ja isin töissä pyörähtämässä Oton kanssa. Imetyshetkinäkin Tiara on leikkinyt ihan sievästi eikä ole vaatinut mitään erityishuomiota tai ollut mustasukkainen vauvan saamasta läheisyydestä.

Kuten jo alussakin sanoin niin tällä hetkellä tuntuu että meillä on meneillään kunnon honeymoon jonka ei toivoisi päättyvän ikinä! Tietenkin arki alkaa sitten kun Otto menee taas takaisin töihin mutta siihen asti me kyllä nautitaan tästä ihanasta vapaudesta olla tekemättä mitään jos ei huvita ja tietysti meidän ihanien tyttöjen seurasta ja yhteisestä ajasta.

Vauveli alkaa heräilemään pikkuhiljaa niin mun pitää rientää avaamaan maitobaari, mutta täytyy vielä tähän loppuun lisätä miljoonat kiitokset teille kaikille ihanille onnitteluista ja kauniista sanoistanne<3 Mä oon lukenut jokaikisen kommentin, tirautellut kyyneliäkin ja hymyillyt pöntön onnellista hymyä! Koetan paneutua kommentteihin mahdollisimman pian enemmän, mutta hetken aikaa nautiskelen vielä vauvantuoksusta ja rauhasta ennen kuin palaan normaaliin blogiarkeen! Ihanaa viikonloppua mun maailman parhaille lukijoille<3

Nämä masukuvat on otettu viime sunnuntaina ennen babyshowereita kun mulla tuli 36+0 täyteen! Nyt ollaan siis raskaudessa sellaisilla viikoilla jonne asti en viimeksi päässytkään, kun Tiara syntyi juuri päivää ennen. Ei tämä kyllä mitään herkkua enää ole. Vaikka nyt ei tarvitsekaan enää levätä ja varoa aiheuttamasta supistuksia, ei tämä jatkuva 24/7 -supistelu ja ”jokohan nää kohta olis niitä synnytyssupistuksia?” -ajattelukaan helpolta tunnu. Kokoajan jännittää että koska alkaa tapahtua ja turhauttaa kun mitään ei jatkuvista oireista huolimatta tapahdu.

Tänään kävin neuvolalääkärillä ja tilanne on kuulemma jo erittäin kypsä ja käytännössä synnytys voi käynnistyä milloin tahansa, ”jee”. Onhan se tavallaan helpottavaa kuulla, mutta toisaalta myös turhauttavaa. Jos tilanne ei olisi edistynyt ollenkaan olisin voinut suosiolla luovuttaa ja ajatella että tässä kestää vielä viikkoja, mutta koska asiat kuitenkin ovat edistyneet on mulla kokoajan odottavan jännittynyt fiilis. Ja vaikka asiat ovatkin edistyneet, ei sekään käytännössä takaa sitä että raskaus ei menisi vaikkapa yliajalle, kaikkihan on ihan mahdollista edelleen.

Masupallo on ihana ja haikealla mielellä luovun siitä sitten kun aika koittaa, mutta kyllä se halu saada oma pikkuinen sieltä masusta jo syliin on ihan hirvittävän kova! Mä katselen synnytysohjelmia haaveillen siitä täydellisestä hetkestä kun saa oman vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle. Suunnittelen innoissani ristiäisiä vaikka niihin on vielä viikkokausia ja mietin että pussaileekohan Tiara yhtä innokkaasti vauvaa sen synnyttyä kuin mun masua nyt.

Pieniä tai no aika suuriakin pelkoja on herännyt; meneehän kaikki hyvin, syntyyhän vauva terveenä, selviänkö itse ilman sen suurempia komplikaatioita. Kuinka kauan joudumme olemaan sairaalassa, saadaankohan me perhehuonetta? Pääsenköhän synnyttämään sinne minne toivoisin kun sulkuja tuntuu olevan joka puolella kokoajan ja pian Naistenklinikkakin menee remonttiin ja se vaikuttaa kaikkiin HUS:in synnäreihin. Kaikki asiat mietityttävät todella paljon! Mutta täytyy vain toivoa että kaikki kääntyy parhain päin ja me saadaan terve vauva terveeseen syliin mahdollisimman turvallisesti!

Tässä on nyt viimeiset masuvertailu -kuvat Tiaramasuun, koska enempää niitä ei enää ole! Ensikatselulla musta tuntui että masuthan ovat ihan identtiset, mutta eipä se niin vain olekaan. Kun katsoo tarkemmin niin sen huomaa selkeästi kuinka Tiaramasu on ylempää paljon pyöreämpi ja ”täydempi” koska Tiara oli perätilassa ja neidin pää pyöristi mun masua ylhäältä päin. Vastaavasti taas masu on alhaalta paljon pienempi ja vähemmän ulkoneva. Nyt mulla on tietysti juuri toisinpäin koska vauva on raivotarjonnassa kuten kuuluukin.

Tänään on siis viikkoja 36+3, muutaman tunnin päästä jo 36+4! Se jää nähtäväksi miten suuriksi nuo luvut tuosta ehtivät vielä kasvaakaan. Kiitos teille ihanille tsemppareille kaikesta tuesta ja teidän kauniista sanoistanne<3 koska olen todennut jo miljoonaan kertaan että te olette parhaita vertaistukijoita, kysynkin nyt:

Miten teidän synnytykset ovat käynnistyneet? Millä viikolla? Millaisia oireita teillä on ollut ennen synnytyksen käynnistymistä? Miten toinen synnytys on eronnut ensimmäisestä?

Mainitsinkin eilisessä kysymyspostauksessa, että aion koostaa ihan oman postauksensa näistä tyylijutuista, koska aihe on pyörinyt viime viikkoina mun päässäni todella paljon. Kuvitukseksi valitsin tähän postaukseen asukuvia vuodesta 2008 tähän päivään saakka, niin saatte ehkä käsitystä siitä millainen tyyli mulla on ollut vuosien varrella ja miten se on muuttunut. Ja kyllä, nuorempana harrastin keuhkojeni saastuttamista syöpäkääryleillä ja kuvittelin että harrastustani on coolia esitellä kuvissa. Tiedän, auttamattoman noloa!

Mä luulin että mun oma tyylini on ihan hukassa, ja tavallaan se onkin. Tässä vaiheessa raskautta kun en koe enää kykeneväni omaa tyyliäni toteuttamaan pukeutumisessa ainakaan kovin hyvin. Mulla ei ole ollut halua investoida uusiin mammavaatteisiin enää viimeisen kuukauden-parin aikana koska käyttöikä olisi jäänyt niin lyhyeksi eli olen kulkenut vanhoissa tutuissa jo pitkän aikaa. Mä oikein odotan sitä että saan oman kroppani (tai ainakin melkein) takaisin ja pääsen ostamaan ja käyttämään normaaleja vaatteita, normaalien kauppojen normaaleista valikoimista!

Viime aikoina mä oon pohtinut paljon näitä tyylijuttuja, sitä millaisia vaatekappaleita pidän tyylikkäinä ja mitä haluan ilmentää omalla tyylilläni. Puekutuminen ja trendit ovat aina kiinnostaneet mua – mun ensimmäinen haaveammattinikin oli vaatesuunnittelija – mutta tuntuu että viime vuodet olen ollut ulkonäköni kanssa aika hukassa. Varmasti suurin syy tyylin hukkaamiselle on se että minusta on tullut äiti, ja olen vasta etsinyt omaa identiteettiäni äitiyden maailmassa. Äitiys muuttaa ihmistä, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja en ole oikein tiennyt mitä haluan ulkonäölläni viestittää.

Varsinkin Tiaran syntymän jälkeisiä asukuvia katsoessani huomaan, että mulla oli kova tarve todistaa olevani muutakin kuin vain äiti. Mä halusin häivyttää kaiken äitimäisyyden ulkonäöstäni mahdollisimman kauas, ja olla ulkoisesti se sama Iina kuin ennenkin. En tietenkään tiedä miten nyt käy, mutta voisin kuvitella että mulla ei ole enää mitään tarvetta todistella mitään kenellekään, ei myöskään itselleni. Mä tiedän että olen myös Iina tämän ison rantapallon alla ja että kyllä muutkin sen huomaavat vaikken pukeutuisikaan pinkkiin minihameeseen ja korkokenkiin sunnuntaisella vaunulenkillä.

En todellakaan usko että muutun edelleenkään stereotyyppiseksi puistomammaksi ulkoilupukuineen ja mukavine goretex-kenkineen tai että unohdan huolehtia ulkonäöstäni. Enemmänkin aion opetella pukeutumaan tilanteeseen sopivasti ja panostaa laadukkaisiin ja kestäviin materiaaleihin halvan H&M-trikoon sijaan. Ja ehkä mä jonkinnäköisen ulkoiluun sopivan takin voisin hankkia ensi syksyksi sitten, aion nimittäin tulevina vuosina ottaa kaiken irti ulkoilusta lasten kanssa kun olen jäänyt siitä niin paljon paitsi tämän talven aikana.

Mutta ulkoiluun sopiva takki ei kyllä mulle tarkoita samaa kuin tuulipuku Citymarketista, vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole, ne eivät vain ole mua. Ehkä hankin tyylikkään parkan (niiden kahden aiemman seuraksi) tai kirkkaankeltaisen sadetakin, jonka alle unelmanpehmeän ja lämpimän villaneuleen ettei varmasti tule kylmä ulkoillessa.

Tänään julkaistussa huhtikuun Kaksplussassa oli kiinnostava artikkeli nimeltä ”Korkkariäidit vs. Verkkariäidit”. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä jos ilmoitan että koen olevani enemmän korkkariäiti kuin verkkariäiti? Ja mäkin olen kohdannut ihmettelyä siitä miksi ihmeessä mun täytyy käyttää joka päivä aikaa meikkaamiseen vaikka menisin vain Tiaran kanssa kauppaan tai neuvolaan. Mun kohdallani se johtuu yksinkertaisesti siitä että rakastan meikkaamista, laittautumista ja asun valitsemista.

Ulkonäkö on mulle tärkeää ja laittautuminen on tärkeä henkireikä arjen kiireiden tai supertylsän vuodelevon keskellä. Mä en tunne oloani hyväksi kulahtaneissa vaatteissa ilman meikkiä, ja esimerkiksi parin päivän flunssan jälkeen mun sormet oikein syyhyävät päästä sutimaan meikkejä väsyneeseen nassuun. Arkena riittää perussiisti meikki, mutta juhliin ja muihin tilaisuuksiin on luksusta saada laittautua oikein urakalla aina joskus.

Haluaisin että mun tyylini on omaperäinen, mutta kuitenkin klassisen tyylikäs ja ajanmukainen. Multa on aina ehkä puuttunut taito ajatella vaatehuoneen sisältöä kokonaisuutena, enkä ole miettinyt koskaan shoppaillessani vaatteiden yhteensopivuutta ja sen onkin sitten aina huomannut aamuisin vaatekriiseillessä. Vaatehuone pursuaa tavaraa hylly- ja henkarikaupalla, mutta koskaan ei muka ole mitään päällepantavaa.

Nuorempana vaatteita shoppaillessani tausta-ajatuksena on ollut ainoastaan määrän kartuttaminen (kyllähän silloin on pakko löytyä päällepantavaa kun vain on paljon vaatteita!) Mutta totuus on se että ne kivatkin vaatteet ovat hukkuneet kulahtaneiden trikoorytkyjen sekaan ja olo on ollut välillä tosi epätoivoinen!  Nyt olen vihdoinkin päättänyt toimia toisin, siivonnut vaatekaapista 3/4:aa vaatteista varastoon ja jättänyt sinne vain ne lemppareista lemppareimmat jotka tiedän haluavani pukea päälle heti kun niihin mahdun. Oikeasti se on tasan niin että laatu korvaa määrän vaatteissa, enkä voi käsittää miksi mulla kesti näin kauan sen tajuamiseen!

Mä odotan innolla että saan heittää kaikki äitiysvaatteet sinne varastoon muiden turhuuksien seuraksi ja pääsen täyttämään vaatevalikoimaa uusilla jutuilla. Olen koostanut tarkan listan siitä mitä vaatteita haluan ja aion noudattaa sitä prikulleen kohta kohdalta ennen kuin teen yhtäkään heräteostosta. Kaikkea en aio ostaa tietenkään kerralla, vaan etsin pikkuhiljaa niitä tismalleen juuri oikeita vaatekappaleita ja asusteita.

Ensimmäiset jutut listalta ovatkin jo matkalla mun vaatehuoneeseen kun eilen klikkasin Asokselta ostoskoriini uuden biker-nahkatakin, kellohelmaisen mustan hameen ja ihanan mustan olkalaukun. Listallani ovat myös esimerkiksi täydelliset farkut, mukavat tennarit ja klassikkopikkumusta, mutta ainakin farkut ja muut tyköistuvat vaatteet tulen hankkimaan vasta sitten kun mun kroppani on palautunut lopulliseen muotoonsa. Kunhan saan listan jäsenneltyä vielä sopivaksi ja Asoksen paketin kotiin voin esitellä sen sisältöä tarkemmin, jos siis haluatte lukea aiheesta lisää.

Millaisesta tyylistä te pidätte? Onko teillä tyyli-ikonia? Onko äitiys muuttanut tyyliänne tai uskotteko tyylinne muuttuvan jos joskus tulette äidiksi?

PS: Edelleen muistuttelen teitä ihanuuksia MiniMint -arvonnasta, osallistumisaikaa enää kaksi päivää! 😉

EDIT: Unohdin ensin linkata vielä tämän videon, jonka päivällä jo linkkasin blogin facebook-sivuille! *TÄSSÄ* videossa Tiara laskee ihanasti numeroita, 1-10 ei ihan onnistunut kun Tipanen jännitti kameraa aluksi niin paljon ettei häntä saanut edes kuvata samalla kun hän puhui mutta saatiin me muutama numero tallennettua kameraan!

Postaustoiveita teiltä taannoin udellessani vastaanotin todella mielenkiintoisen postaustoiveen; toiveen että kertoisin millaisia ovat meidän perheen kasvatusperiaatteet. Mä oon miettinyt tässä jo useamman viikon tätä aihetta, koittanut kiinnittää huomiota siihen millainen kasvattaja olen omasta mielestäni ja millainen Otto on. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, meidän arvoja ja sitä millaisiksi ihmisiksi haluan meidän lapset kasvattaa. En voi sanoa että meillä olisi mitään tiettyä kasvatusfilosofiaa enkä näe itseäni minkään tietyn vanhemmuuden tyylisuuntauksen toteuttajana (esim. kiintymysvanhemmuus, curling-vanhemmuus, mitä näitä kaikkia ihania nimityksiä onkaan), mutta on asioita joita kasvatuksessa pidän tärkeinä ja asioita joita pidän vähemmän tärkeinä. Ne tärkeät asiat ajattelin jakaa teidän kanssanne tässä postauksessa.

Mikään ei ole rakkautta ja rakastamista tärkeämpää, siitä mä olen aivan varma. Tärkeintä mulle kasvattajana on että meidän lapset saavat osakseen rutkasti rakkautta ja tuntevat olonsa rakastetuksi. Mä haluan opettaa meidän lapset sekä rakastamaan että ottamaan rakkautta vastaan. Mun mielestä lapsi ansaitsee vanhempiensa ehdottoman rakkauden ja luottamuksen oletusarvoisesti. Luottamuksen voi menettää – ja ansaita takaisin – mutta rakkautta ei. Mä aion rakastaa Tiaraa ja tulevaa tytsykkää aina ja ikuisesti tapahtui mitä hyvänsä. Se on tärkein arvo mitä mä oon mun äidiltä oppinut, että äidinrakkaus on ehdotonta ja aina saa tulla kotiin vaikka mikä olisi.

Olennaista mun mielestä on se että lapset tuntevat olevansa rakastettuja ja tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat. Kehua ei voi koskaan liikaa, ja mulle on tärkeää vahvistaa lasten itsetuntoa. Tai varmaan kehuakin voi liikaa (silloin on mun mielestä jotain pielessä kun vanhemmat päästävät kehuja jaellen alaikäisen totaalisen laulutaidottoman lapsensa Idolsiin nolaamaan itsensä koko kansan edessä), mutta en usko että lasta voi kehua liikaa niistä asioista joissa hän oikeasti on hyvä.

Vanhempana koen myös että on mun tehtävä auttaa lapsia löytämään niitä asioita joissa he ovat hyviä ja tarjota mahdollisuuksia lapsille itselleen löytää se/ne omat juttunsa. Kehua voi myös ihan muutenvain, ei lapsen tarvitse olla huippu-urheilija tai 3v valokuvamalli kuullakseen olevansa hyvä jossain, vanhempana voi myös kehua erityisen hienosta leikistä, mahtavasta piirustuksesta tai hienosti syödystä poronkäristys -lautasellisesta. Kehut kuuluvat osaksi arkipäivää, mutta toki sitä rakkautta voi ja pitää osoittaa muutenkin. Meillä halataan, pussataan ja paijataan  päivittäin ja toivon että tämä tapa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti. Tietenkin kunnioitan lapsen rajoja että jos ei pussaaminen enää tunnu lapsesta luontevalta niin en mä väkisin ole pussaamassa, mutta niin kauan kun mua ei kielletä niin hukutan Tiaran ja vauvan suukkoihin joka päivä!

Se että haluan tarjota lapsille mahdollisuuksia löytää oma juttunsa, tarkoittaa sitä että haluan kannustaa lapsia harrastamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Mä oon itse saanut aina harrastaa mitä olen halunnutkin ja harrastinkin nuorempana tanssia melkein 10 vuotta ja taidekoulua samanverran. Oon kiitollinen äidille siitä että äiti aikoinaan mut vei taidekerhoon pikkunaperona kun huomasi että mä tykkään ihan hurjasti piirtää ja maalata! En kuitenkaan halua ketään pakottaa mihinkään harrastukseen jos ei lasta itseään kiinnosta enkä myöskään ajattele että varsinkaan pikkulapsena (tai myöhemminkään) tarvitsisi olla montaa harrastusta, kunhan on se joku oma juttu jossa tuntee olevansa hyvä ja josta tykkää!

Sukupuolineutraalius ei kuulu meidän kasvatusperiaatteisiin, enkä yhtään tykkää siitä miten leimaava nimitys se on. Mä uskon ennemmin tasa-arvoon ja yksilön vapauteen olla hyväksytty sellaisena kuin on. En aio väkisin meidän tytöistä mitään pinkkejä pissisprinsessoja kasvattaa mutta en myöskään aio ostaa vain ja ainoastaan neutraalin värisiä puuleluja siinä pelossa että Barbiet ovat liian naista halventavia ja tyttöjen leluja. Meillä on nytkin sekä autoja että eläinlegoja enkä mä ainakaan ajattele niin että on tyttöjen ja poikien lelut/harrastukset/värit ym erikseen. Kumpikin meidän lapsista on oikeutettu olemaan niin poikamainen tai tyttömäinen kuin vain itse haluaa. Tällä hetkellä lastenhuone on ulkomuodoltaan hyvinkin pinkki ja hempeä, mutta olen valmis sitä muuttamaan sitä mukaa kun lapset osaavat kertoa mistä itse tykkäävät.

Mulle on tärkeää että meidän lapset omaavat hyvät käytöstavat ja osaavat ottaa toiset huomioon. Kotona harjoitellaan kiitosta, tervehtimistä, anteeksipyytämistä ja muita perusjuttuja, mutta kotiympäristön lisäksi haluan tutustuttaa lapset julkisiinkin paikkoihn ja niissä käyttäytymiseen. Mua on pienestä asti otettu mukaan ravintoloihin, matkoille, museoihin ja teatteri-esityksiin ja olen oppinut sen miten toimitaan erilaisissa tilanteissa. Samoja kulttuurielämyksiä haluan tarjota myös omille lapsilleni ja ollaankin otettu Tiara aina rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Ei lapsi voi tietää miten käyttäydytään esimerkiksi ravintolassa jos ainoa ”ravintola” -kokemus on RAX:in buffet kerran vuodessa.

Syömisessä mulla on yksi tärkeä periaate: kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Jos ei tykkää, ei ole pakko syödä mutta maistaa pitää. Sama periaate on ollut mun äidilläni ja itse olin ainakin sellainen lapsi joka Stockan herkussa huuteli 4-vuotiaana kalatiskin kohdalla että ”äiti ostetaanhan me sitä mätiä! Ja smetanaa kanssa!” ja myyjät tiskin takana naureskelivat. Haluan myös opettaa lapsille terveelliset elämäntavat niin ruokavalion kuin liikunnankin puolesta ja toivon että molemmat  ovat luonteva osa lasten arkea tästä päivästä vanhuuteen asti.

Mä yritän olla johdonmukainen kaikessa mitä teen jotta lapsetkin voivat luottaa muhun ja mun sanaan. Haluan myös olla sellainen äiti jolta uskaltaa kysyä mitä vaan pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi ja jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä oikein odotan että Tiara alkaa kysyä miksi -kysymyksiä enemmänkin ja saan kertoa asioita! Haluan olla lapsilleni läsnä ja toivon etten koskaan unohda miten tärkeää on kiireenkin keskellä antaa lapsille huomiota, leikkiä yhdessä, halia ja jutella. Tunteita saa näyttää ja niistä saa puhua ja yritän parhaani mukaan opettaa lapset käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisia.

Se on myös tärkeää opettaa, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta niin sitä ei koskaan saa purkaa satuttamalla toisia, ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Mä olen itse ehkä liiankin empaattinen ja mietin aina miltä toisesta tuntuu, mutta haluan opettaa myös lapsetkin empaattisiksi. Kaikkia ihmisiä täytyy kohdella samanarvoisesti ja kunnioittaa niin etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ulkonäöstä ja varallisuudesta riippumatta. Kiusaaminen ja rasismi ovat kuvottavimpia asioita joita tiedän ja niitä en halua lasteni kokevan ikinä, en kiusatun enkä kiusaajan osassa.

Kiusaamisesta mulla näin sopivasti tulee mieleen koulunkäynti. Koulutus on mun mielestä elintärkeä asia ja mä haluan että mun lapset panostavat opiskeluun ja tekevät koulussa aina parhaansa. Kukaan ei enempään pysty, eikä tarvitsekaan. Mulle riittää että on edes yrittänyt parhaansa. Koulua ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta kulkeminen aina sieltä mistä aita on matalin on vain typerää. Mä aion parhaani mukaan auttaa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa jos mun apua kaivataan ja olen ajatellut jopa että sitten hamassa tulevaisuudessa kun meidän tytöt aloittavat koulutien voisin vaikka lähteä mukaan vanhempaintoimikuntaan. Aion myös kannustaa lapsia jatko-opintoihin ja toteuttamaan rohkeasti omia ura- ja koulutushaaveitaan, mutta en kuitenkaan missään nimessä halua painostaa heitä mihinkään tiettyyn kouluun vain siksi että pidän sitä itse arvossa.

Aika paljon mulla on käytössä niitä periaatteita joita on mun äidillänikin ollut mun kasvatuksessa. Äitinä haluan olla rento, rakastava ja turvallinen niinkuin munkin äiti on ollut. Ainakin toistaiseksi olen aika varma että tiukkojen kotiintuloaikojen, siivousvuorojen, kotiarestien, läksytuntien ja yökyläilykieltojen sijaan tulen suosimaan keskustelua ja tilanteen mukaan sopimista. Tietysti riippuu myös aika pitkälti siitä millaisia neidit kasvaessaan ovat luonteeltaan, mutta toivon mukaan tiukkojen joustamattomien rajojen sijaan riittää se että yhdessä sovitaan ja siitä pidetään kiinni. Tiaran ikäisen kanssa ne suhteellisen tiukat rajat on vielä aika tärkeitä kun tuollainen 17kk ikäinen taapero oppii paremmin asioita kun ne menevät joka kerta johdonmukaisesti samalla tavalla, mutta isompana onkin sitten ihan eri juttu.

Huh, aikamoisen rönsyilevä kirjoitus! Mulla olis niin paljon mitä haluan sanoa ja kuitenkaan en viitsi tästä mitään romaania alkaa kirjoittaa vaikka salaisena haaveena mulla olisikin ehkä joskus kirjoittaa oma kirja. Haaveista tuli mieleeni vielä se avainjuttu, ikuinen klisee joka kyllä mun mielestä pitää erittäin hyvin paikkansa: kun vanhemmat voivat hyvin voivat lapsetkin paremmin. Äitinä haluan siis myös muistaa itseni, olla muutakin kuin aina vain se äiti ja antaa aikaa myös parisuhteelle.

Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on? Mitä pidätte tärkeänä? Millaisen kasvatuksen te olette saaneet kotoanne?

Multa toivottiin postausta siitä millaista on tulla nuorena vanhemmaksi. Mitä siinä on hyvää, mitä huonoa. Olenko kohdannut ennakkoluuloja tai muita vaikeuksia jotka korreloivat suoraan ikääni? Mitä nuori vanhempi tekee paremmin, mitä huonommin? Vai onko eri ikäisten vanhempien toimintatavoissa edes eroa? Mihinkään näistä kysymyksistä en tietenkään voi esittää mitään yksiselitteistä vastausta, kaikki mun mielipiteet ja näkemykset kun pohjaavat ainoastaan mun omiin kokemuksiini. Mutta mä oon yrittänyt pohtia tätä aihetta kuitenkin mahdollisimman laajasti ja miettiä myös muita nuoria äitejä kuin itseäni.

Mikä sitten on nuori äiti, tai kuka? Nuori äiti on ikänsä puolesta tavallaan väliinputoaja, johon ei välttämättä osata suhtautua. Nuori äiti kun ei ole enää teiniksi luokiteltava, mutta ei kuitenkaan keskivertoensisynnyttäjäkään. Usein nuoret äidit niputetaankin samaan kastiin teiniäitien kanssa, vaikka niin henkiset kuin aineellisetkin resurssit vanhemmaksi saattavat olla aivan eri luokkaa kuin vaikka yläkoulua lopettelevalla nuorella joka tulee raskaaksi. Mä en itse millään tavalla halua paheksua teiniäitejä, enkä missään nimessä voi sanoa että olisin muutaman lisäikävuoden takia jotakin muuta parempi äiti. Mutta silti koen loukkaavaksi sen että usein nuoret äidit perusvalmiuksiltaan rinnastetaan vielä teineihin. Tuskinpa kukaan teini-ikäinenkään haluaisi tulla rinnastetuksi 11-12 -vuotiaaseen varhaisteiniin tai vastaavasti vaikkapa keski-ikäinen eläkeikäiseen?

Ikä ei mun mielestä vanhemmuudessa loppupeleissä merkkaa mitään, vaan se millaiset valmiudet vanhemmaksi on muuten. Lisäksi ikä numeroina on erittäin häilyvä käsite, ei kukaan osaa sanoa tarkkaa ikää milloin joku muuttuu nuoresta aikuiseksi. Ihmisen lähtökohtiin olla vanhempi vaikuttavat monet muut tekijät paljon enemmän kuin itse ikä, kuten vaikkapa aiemmin elämässä koetut asiat, perhesuhteet, parisuhde, tukiverkko tai sen puuttuminen vain muutamia mainitakseni. Ja se millainen vanhempi joku lopulta on, ei mielestäni kuitenkaan riipu todellakaan ainoastaan siitä millaiset lähtökohdat on saanut, vaan kaikkein eniten ihmisen luonteesta. Kuka tahansa voi osoittaa toisten ennakkoluulot vääriksi ja olla aivan loistava vanhempi vaikka tilanne olisi mikä hyvänsä, ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa saattaa myös palaa loppuun.

Mulla on ollut omasta mielestäni hyvät lähtökohdat vanhemmuuteen. Rakastava avomies joka on tukenut alusta asti, huolehtiva äiti joka on aina valmis tulemaan avuksi jos vain pyydetään ja lisäksi mahdollisuus myös taloudellisesti tarjota Tiaralle ja tulevalle vauvalle kaikki tarvittava ja enemmänkin. Alusta asti olen myös tiennyt olevani henkisesti valmis äidiksi ja valmis siihen että lapsi muuttaa koko elämän. Silti niin monet tutut ja puolitutut ovat olleet ennakkoluuloisia mun kyvystä olla vanhempi, ihan vain siksi että olen myös elänyt normaalia nuoruutta enkä ole ollut mikään absolutisti tai seurustellut 12-vuotiaasta asti saman pojan kanssa.

Mulla on tämänhetkisenä koulutuspohjana ylioppilastutkinto ja keskenjääneet parturi-kampaajan opinnot. Suurimmat ennakkoluulot ainakin mun käsityksen mukaan nuorten vanhemmuudessa liittyvät koulutukseen – tai sen puutteeseen ja siihen että koulutuksen puute tarkoittaa automaattisesti huonoa taloudellista tilannetta johon ei ole hyvä tuoda lasta. Kuitenkin totuus on se että monet nuoret aikuiset tulevat oikein hyvinkin toimeen töitä tekemällä, vaikkei korkeakoulututkintoa vielä olisikaan takataskussa. Se ei myöskään tarkoita automaattisesti koulunkäynnin lopettamista, että tulee vanhemmaksi. Ainakin mulla on tarkoitus pyrkiä sinne korkeakouluun heti kun kuopus on tarpeeksi vanha, mutta siihen asti bloggaaminen riittää mulle sivutyöksi kotiäitiyden lisäksi oikein hyvin.

En missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö siis toisen asteenkin tutkinnolla pärjäisi elämässä ja vanhempana ihan mainiosti, mun urahaaveet vaan nykyisin vaatii sitä korkeakoulututkintoa ja siksi olen sinne pyrkimässä. Tiedän myös monta muuta opiskelevaa nuorta äitiä ja isää, eikä mielestäni ole lainkaan epätavallista että nuoret vanhemmat ovat urahaaveidensa suhteen kunnianhimoisia. Ainakin mulla äidiksi tuleminen on toiminut todellisena kunnianhimoboostina, ennen en ollut kovinkaan kiinnostunut suunnittelemaan tulevaisuutta pitkälle, mutta nykyään mulla on tarkat suunnitelmat ja tiedän että mä pystyn saavuttamaan mun haaveet kunhan teen tarpeeksi kovasti töitä.

Vanhemmaksi tuleminen kasvattaa ja opettaa vastuuta. Se opettaa rakastamista ja pyyteettömän rakkauden vastaanottamista. Vanhemmuus tuo mukanaan kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja ongelmanratkaisukykyä (niiden kaikkien miljoonien muiden upeiden asioiden lisäksi). Mulle äitiys on ollut maailman paras kasvattaja, ellen mä olisi äiti, musta ei välttämättä vieläkään olisi tullut mitään kovin järkevää enkä välttämättä olisi selvillä siitä mitä elämältä haluan.

Se, että monikaan ei usko nuorten hyvään vanhemmuuteen saattaa ruokkia jo entisestään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten äitien ja isien huonoa itsetuntoa vanhempina. Silloin on ehkä matalampi kynnys luovuttaa: ”en mä kuitenkaan onnistu, ei kukaan usko että muä pystyn tähän!”. Itse olen siitä onnekas, että en ole varsinaista paheksuntaa koskaan kohdannut esimerkiksi neuvolan taholta, mutta tiedän moniakin joita neuvolantädit eivät varmastikaan ole kohdelleet samantasoisesti vanhempien äitien kanssa ja ovat jopa avoimesti halveksuneet.

Toisaalta sen olen huomannut itsekin tässä kahden raskauden aikana, että nyt toista kertaa raskaanaollessani esimerkiksi äitiyspolilla mun huoli supisteluista otettiin paljon enemmän tosissaan nyt kuin Tiaraa odottaessani. Eli mahdollinen alentuva käytös nuorta kohtaan saattaa myös selittyä pelkästään sillä että on tulossa ensimmäistä kertaa vanhemmaksi eikä muka tiedä vielä mistään mitään. Mutta tämä taas ei sitten liity nuorena vanhemmaksi tulemiseen millään tavalla, vaan on jo ihan oma aiheensa.

Mä koen sen olleen ainoastaan positiivinen asia, että olen nuori. Silloin kun Tiara ei vielä nukkunut kokonaisia öitä ja oli pienempi, me jaksetttiin Oton kanssa hyvin. Toki välillä väsytti, mutta eiköhän kaikkia vanhempia väsytä joskus. Ja uskon että jaksan hyvin myös valvoa toisen vauvan kanssa, jos vauva ei nukukaan vaikka yhtä hyvin kuin isosiskonsa. Mä en tiedä johtuuko se nuoruudesta vaiko mun luonteestani, mutta koen olleeni vanhempana valveutunut ja innostunut selvittämään hyviä keinoja toimia kasvattajana. Mut ja mun ikätoverit on jo pienestä pitäen opetettu tiedonjanoisiksi ja me ollaan myös saatu hyvät valmiudet oppia etsimään sitä tietoa.

Me ollaan Oton kanssa suhteellisen nuoria vielä silloinkin kun Tiara ja pikkutyyppi saavuttavat täysi-ikäisyyden ja ainakin tilastojen valossa meillä on hyvät mahdollisuudet nähdä mahdollisesti vielä lapsenlapsenlapsienkin kasvu ja kehitys ainakin aikuisuuden kynnykselle asti. Mun mielestä se on ihana asia, ja vaikka en vielä osaa itseäni kuvitellakaan pullantuoksuisena mummona tai isomummona varsinkaan, tulen iloiseksi ajatellessani meidän mahdollisesti jonain päivänä suurta perhettä joka monessa polvessa juhlii vaikkapa meidän 50-vuotishääpäivää.

Mä en aio vedota kliseeseen siitä miten ennenkin on tultu  vanhemmiksi jo nuorena, jopa nuorempana kuin mitä itse olen koska se on fakta että ajat ovat muuttuneet, kasvatus on muuttunut ja nuoret ovat muuttuneet. Ennen ei ollut teini-ikää, vaan hypättiin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen. Nykyään kenenkään ei yleisesti ottaen edes oleteta olevan tai käyttäytyvän kuin aikuinen vielä parikymppisenä eikä parikymppisenä vanhemmaksi tuleminen enää ole normi kuten ennen, vaan paljon poikkeuksellisempaa. Se ei silti ole totta että nykyajan nuoret vanhemmat olisivat jotenkin huonompia kuin ikätoverinsa vuosikymmenten takaa, maailma vain on erilainen ja nuorilta odotetaan erilaisia asioita.

Mun mielestä olisi aika jättää vanhemmuuden ikärasismi jo pikkuhiljaa taka-alalle ja siirtyä arvioimaan ja arvostamaan ihmisiä mieluummin yksilöinä. Mä en ole loistava äiti siitä huolimatta että olen nuori äiti (kuten mulle usein toitotetaan), mutta en myöskään siksi että olen nuori äiti. Mä olen loistava äiti siksi että toimin aina niinkuin on parhaaksi mun lapsille ja tulen toimimaan tästä päivästä ikuisuuteen asti, olin sitten 21 -vuotias tai 71-vuotias.

Tämä on mun näkökulma nuoreen vanhemmuuteen, mikä on teidän?