Siis vitsi miten paljon lisää valoa aamut saivat hiihtoloman aikana! Tänään kun herättiin, oli jo ihan valoisaa ja näki hyvin laitella aamupalaakin ilman lisävaloja. Nyt kun (kop kop) alkuraskauden migreenit alkavat toivottavasti vähän jo hellittää, pystyn vihdoin nauttimaan tästä upeasta kevään valosta. Olen piileskellyt kaikelta valolta niin paljon kuin olen pystynyt, mutta nyt alan pikkuhiljaa nauttia näistä aurinkoisen upeista päivistä. Ja varmasti muullekin perheelle mukavaa, kun kotona saa puuhastella valoisassa taas, eikä pimeässä tai pikkulampun valossa, kuten koko alkuvuoden.

Hiihtolomaviikko sujahti hurjaa vauhtia ohi, mutta oli kyllä ihanaa kun lapset olivat kotona. Pelattiin lautapelejä, syötiin dippivihanneksia ja pidettiin leffailtaa, ulkoiltiin, luettiin ja askarreltiin. Lapset nukkuivat aamuisin pitkään, itse en kun herään vieläkin yleensä viimeistään puoli kahdeksalta ihan itsestään. Oli parasta aamuisin vaan pitää meidän kuopusta kainalossa ja syödä yhdessä sohvalla leipää ja katsoa samalla piirrettyjä.

Otin vähän stressiä siitä, että meidän hiihtolomalla ei ”tapahtunut mitään” kovin ihmeellistä, koska a) koronarajoitukset ja b) en itse pysty nyt just esim. lasketella tms ja Otto teki töitä koko viikon ja minäkin osan viikosta. Mutta juteltiin lasten kanssa ja he sanoivat loman lopuksi, että heillä oli aivan ihana hiihtoloma ja ei olisi tarvinnut ollakaan mitään enempää. He nauttivat myös siitä, että saivat olla kotona vaan rennosti. Ja kyllä sitä ehtii tulevina vuosina sitten hiihtolomilla reissata ja lasketella pilvin pimein kun se on taas mahdollista normaalisti.

Käytiin Oton kanssa kahdenkeskisellä minilomalla hotellissa ja lapset olivat silloin tätinsä luona yökylässä viettämässä leffa-yökylää karkkibuffalla. Seuraavana päivänä he pääsivät vielä Uunisaareen paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja ja s’moreseja ja vielä pulkkamäkeenkin. Viikonloppuna ihana lämpö ja aurinko helli kaikkina päivinä ja kevään pystyi jo tuntemaan! Paitsi ehkä tämä on nyt se fool’s spring ja me tullaan kokemaan vielä talvi 1 ja talvi 2 ennen kuin se oikea kevät sieltä joskus tulee, mutta kuitenkin. Kevään voi jo kuulla (ihana lintujen laulu) ja kyllä ulkona on vähän sellainen kevään tuoksukin. Lunta tosin on vaikka muille jakaa.

Jotenkin ihan hullua, että kohta vuosi on vierähtänyt eteenpäin siitä, kun katsottiin hallituksen tiedotustilaisuutta ja lapset jäivät kotiin ja etäkouluun. Ja samaan aikaan pian on vuosi siitä, kun tehtiin asuntokaupat ja muutettiin tänne. Vuosi sitten ei olisi ikinä uskonut, että vielä maaliskuussa 2021 meininki on tämä mitä se nyt on. Hirveää kyllä, miten kaikkeen kuitenkin tottuu ja turtuu. Sitä odotan hyvin suurella mielenkiinnolla, että miltä näyttää maaliskuu 2022. Sitä ei kukaan vielä tiedä, mutta toivon sydämeni pohjasta, että silloin rajoituksia olisi vähemmän, eikä tarvitsisi pelätä.

Kevätlukukausi tuntuu aina menevän nopeammin kuin syyslukukausi, kun lomat ja arkipyhät rytmittävät sitä niin kivasti. Juuri oli hiihtoloma ja nyt on jo pääsiäisnamit ja rairuohotkin saapuneet kauppoihin, kun muutaman viikon päästä vietetään jo pääsiäistä. Pääsiäisestä ei ole kuin muutama viikko vappuun, sitten on helatorstai ja yhtäkkiä onkin jo kevätjuhlan (tai etäkevätjuhlan) aika. Raskauden kannalta tuntuu, että aika kuluu tuskallisen hitaasti, kun sitä vaan odottaa sitä maagista 22 viikon merkkipaalua, mutta samalla tiedän jo nyt, että kyllä tämä aika loppupeleissä tulee kulumaan ihan älytöntä vauhtia. Varsinkin sitten kesä, koska kesäloma menee aina ihan tuplanopeudella kaikkeen muuhun ajankuluun verrattuna.

Tällä viikolla meillä on suunnitelmissa ainakin siementen kylvöä (ekaksi pitää suunnata kaupoille ja päättää mitä kaikkia kasveja me tänä kesänä aiotaan istutuslaatikoissa kasvattaa). Lisäksi on paljon kivoja työjuttuja tulossa, joita odotan innolla! Ihanaa maaliskuun ensimmäistä kaikille <3

PS: Käykää halutessanne vastailemassa IG:ssä raskausaiheiseen kyselyyn, että millaista sisältöä teistä olisi kiva lukea/katsella raskauteen liittyen, niin osaan tuottaa sellaista sisältöä, joka teitä kiinnostaa. 

Olen niin iloinen, että tänään on marraskuun viimeinen päivä. Tämä on ollut stressaavin kuukausi varmaan moneen vuoteen ja olen itkenyt vuorotellen stressistä ja vuorotellen helpotuksesta. Olen yrittänyt keskittää kaiken mahdollisen energiani lasten kanssa jouluun valmistautumiseen, koska se tuo minulle iloa ja rentouttaa. Mutta moni työpäivä ja ilta lasten mentyä nukkumaan on kulunut murehtiessa. Koronaa, töiden epävarmuutta näinä aikoina ja huolta läheisistä.

Mun äiti on edelleen sairaalassa (tänään tulee kolme viikkoa siitä, kun hän sinne meni), enkä tiedä milloin hän pääsee sieltä pois.

Me ollaan tällä viikolla matkustamassa Ouluun pariksi päiväksi. Mulla on siellä monta kuukautta sitten sovittu työjuttu ja lisäksi mennään hoitamaan äidin asioita, että hän voi sitten kotiutua turvallisesti kun sen aika joskus on. Ei kuitenkaan saada tietenkään mennä katsomaan äitiä, koska Oulukin on nyt leviämisvaiheessa ja sairaalassa on täysi vierailukielto, mikä on toki hyvä asia turvallisuuden kannalta. Ihan hirveä ikävä ja huoli on ollut päällä. Ikävintä on se, että en tiedä koska voidaan nähdä äitiä taas turvallisesti. Meidän piti viettää joulua yhdessä Levillä (reissu varattu jo kesällä), mutta on erittäin todennäköistä, että ei voida sitä yhdessä viettää, koska tuskin tämä tilanne tästä muuttuu enää muutamassa viikossa. Tärkeintä on tietysti äidin turvallisuus ja se edellä mennään ihan kaikessa.

On vaan niin hirveää ajatella, että äiti on siellä sairaalassa yksin ja vielä hirveämpää on ajatella, että hän viettäisi tämän joulun kokonaan yksin kotona. Mulle on aina ollut kunnia-asia se, että mitä tahansa me jouluna tehdäänkin, mun äiti on mukana meidän puuhissa. Oltiin me sitten kotona tai reissussa, oman perheen kesken tai isolla porukalla, me ollaan aina oltu pakettidiili. Meidän perhe ja mun äiti ja Armas. En ikinä haluaisi, että äiti olisi jouluna yksin, ei kenenkään pitäisi joutua olemaan jouluna yksin! Mutta tänä jouluna on luultavasti pakko. Se särkee mun sydämen.

Olen yrittänyt olla positiivinen koko vuoden ja edelleen yritän. En aio antaa harmille ja huolelle valtaa, vaan otan ilon irti kaikesta mistä voin. Mutta kyllä tämä silti surettaa kovasti ja saa surettaa. Tämä on suoraan sanottuna ihan paskaa. On ihan paskaa, että läheiset, joista kaikkein eniten välittää, joutuvat olemaan yksin. Olen niin kyllästynyt videopuheluihin ja siihen, ettei saa halata ketään! Mutta vielä on jaksettava. On jaksettava vielä pitää kiinni turvallisuudesta, käyttää maskia ja käsidesiä, olla halimatta ja koskettamatta. Ja joskus tämä kaikki on ohi, siihen on pakko uskoa.

Toivon, että jokainen tekee tässä tilanteessa ratkaisuja oman parhaan tietonsa ja THL:n suositusten mukaan ja huolehtii turvallisuudesta niin hyvin kuin mahdollista. Niin mekin toimitaan. Koko tämä reissua edeltävä viikko vältetään ihan kaikkia tapaamisia Helsingissä ja meillä on kuopus ollut myös dagiksesta kotona jo yli viikon ja on tämänkin viikon. Isommat ovat tietysti normaalisti koulussa päivät, mutta muuten ollaan koko perhe oltu ainoastaan kotona tai ulkoiltu tai hoidettu pakollisia kauppa-asioita maskeista, hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien, ettei omalta osaltamme viedä enempää riskiä Ouluun kuin siellä jo on. Ja toki seurataan jatkuvasti THL & Valtioneuvoston ohjeistuksia, mikäli jotain muutoksia tai kotimaan matkustukseen liittyviä rajoituksia tulisi, niin sitten toimittaisiin niiden mukaan.

Sellaista. Mutta on tässä päivässä montakin positiivista asiaa ja niihin haluan päättää tämän postauksen! Ensinnäkin, tänään satoi lunta, enemmän kuin olen nähnyt pariin vuoteen. Ja se jos mikä piristi. Ja toinen positiivinen asia on se, että huomenna alkaa joulukuu ja blogijoulukalenteri! Huomisesta alkaen joka aamu klo 05.00 blogissa ilmestyy uusi blogijoulukalenterin luukku. Luvassa on tuttuun tapaan DIY-juttuja, jouluisia reseptejä, pohdintaa, joulun tunnelmaa, joulukoristeita ja vaikka mitä muuta! Joulukalenterin tekeminen on ollut yksi niistä asioista, joiden parissa olen voinut rentoutua marraskuunkin aikana. Onneksi on joulu, tänä vuonna tarvitsen joulua enemmän kuin koskaan ennen.

Ihanaa alkavaa joulukuuta kaikille!

Maaliskuun puolivälissä lapset jäivät määrittelemättömäksi ajaksi etäkouluun ja kotihoitoon ja tuttu aikataulujen ohjaama arki muuttui. Yhtäkkiä ei tarvinnutkaan herätä enää väkisin aikaisin, viedä ja hakea lapsia, käyttää iltoja harrastuksissa rampaten ja juosta tapahtumissa ja tilaisuuksissa. Yhtäkkiä koko arkea pystyi pyörittämään kotoa, yhdessä ja omassa aikataulussa. Harrastukset harrastettiin etänä ja oli enemmän aikaa hengittää ja vaan olla.

Tavallaan se, mitä eniten rakastan yrittäjyydessä (vapaus & omat aikataulut), laajeni koskemaan koko perheen arkea. Toki samalla myös yrittäjyyden epävarmuus oli yhtäkkiä osa koko perheen arkea. Yhtäkkiä ihan kaikki oli epävarmaa. Ei tiedetty kuinka kauan lapset ovat vielä kotona, onko ensi kuussa töitä, voiko harrastuksiin palata koko keväänä tai nähdäänkö läheisiä ollenkaan kesällä. 

Oli ihan hirveää kun ei saanut nähdä ketään, mutta oli ihanaa olla kotona. Ja kesällä toki on saanut jo nähdä ihmisiä ja tehdä kaikkea muutakin kivaa omassa tahdissa, eikä vaan olla kotona. Voin ihan suoraan myöntää, että aikataulujen määrittämään arkeen hyppääminen tämän ajanjakson jälkeen vaatii itseltäni sopeutumista. Nämä viisi kuukautta vain vahvistivat sitä, että olen tehnyt oikean valinnan ryhtyessäni yrittäjäksi. Vapaus ja omasta elämän rytmistä päättäminen ovat asioita, joista en haluaisi luopua. 

Jos saisin päättää, en koskaan elämässäni haluaisi herätä herätyskelloon. Valvoisin aina juuri niin myöhään kuin huvittaa (yleensä puoli yhteen) ja heräisin aina ilman herätyskelloa puoli ysiltä ja aloittaisin aamun juomalla rauhassa kupin kahvia ja lukemalla kirjaa. Sitten olisin aina energinen, kokisin saavani aina riittävästi omaa aikaa, riittävästi perheaikaa ja ehtisin myös ajatella ja luoda uutta. Ajattelin aina, että 100% omassa rytmissä eläminen on ihan utopiaa kolmen lapsen kanssa – arki ei voi olla sellaista, koska koulu, varhaiskasvatus, harrastukset ja työt. Mutta nyt meillä on ollut viisi kuukautta sellaista. 

Toki viiteen kuukauteen on mahtunut joskus niitäkin päiviä, että on ollut aidosti kiire, on tuntunut joskus siltä, että ei saa työrauhaa kun kaikki ovat kotona tai olisi kaivannut vaan rauhallisen ja tehokkaan aamun ilman yhtään keskeytystä. Mutta silti arki kokonaisuutena on ollut sitä utopiaa. Kaikkea on ollut riittävästi. Tiedän, että olemme olleet todella onnekkaita, kun olemme voineet olla koko ajan kotona ja minä olen voinut työskennellä ja Otto suorittaa opintoja etänä ihan samalla tavalla kuin muutenkin. Kaikilla ei ole ollut sitä mahdollisuutta.

Olemme kesän aikana punninneet monta kertaa näitä asioita. Mitä haluaisimme takaisin “vanhasta arjesta”? Mitä haluaisimme säilyttää tästä arjesta, jota ollaan suurin osa tästä vuodesta eletty? Ja ollaan päätetty, että nyt jos koskaan on aika luoda vieläkin enemmän omannäköinen arki ja elämä. Miksi ei voitaisi ottaa parhaita paloja molemmista? 

Mehän voidaan ja otetaan. Kun arki huomenna alkaa, meidän kalenterit eivät ole täynnä aikatauluja. Toki on lasten koulu-aikataulut ja dagikseen haut ja viennit, mutta viikottaisten harrastusten määrää on pudotettu. Ohjattujen ja aikataulutettujen harrastusten vähennyttyä arjessa on enemmän tilaa perheen yhteiselle ajalle. Lenkeille, trampalla pomppimiselle ja puistossa riehumiselle. Liikunnan määrä on kasvanut, kuljetusten määrä vähentynyt.

Kalenterit eivät ole täynnä joka päivälle jotain menoa, sillä tänä aikana niin monet asiat on opittu hoitamaan etänä. Unirytmi on vielä vähän hakusessa, mutta mennään senkin suhteen rennolla meiningillä. Kyllähän me aikuiset opitaan menemään hieman aikaisemmin nukkumaan, jos ensin valvotaan yhtenä iltana vähän liian myöhään ja herätään yhtenä aamuna vähän liian aikaisin. Tulee se uni sieltä sitten seuraavana iltana aikaisemmin. 

Jos jotain ollaan tänä aikana opittu optimoimaan, se on ruokaostosten tekeminen. Kaupassa ramppaaminen on vähentynyt valtavasti ja viikon ostokset ovat oikeasti viikon ostokset. Se jos mikä säästää aikaa.

Ja jos jostain asiasta on tänä aikana tullut rentouttava ja tärkeä osa arkea, se on sauna. Ja saunasta me ei luovuta. Vanhassa kodissa saunoimme ehkä kerran parissa viikossa, joskus meni kuukausia ilman saunomista. Nykyisin sauna on ehkä mun arjen tärkein yksittäinen rentoutumiskeino. Saunassa on niin helppo pysähtyä, olla vaan hiljaa tai puhua ihan mistä tahansa. Vähemmän sarjojen tuijottelua (vaikka hitsi, sekin on kyllä ihanaa aina saunan jälkeen) ja enemmän aikaa pysähtyä kuuntelemaan toista ja olemaan läsnä. 

Tämä aika on tiivistänyt meitä perheenä entisestään ja valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla ole vähän haikea fiilis kun kirjoitan tätä postausta. Mutta samalla olen innoissani. Olen innoissani tulevista työpäivistä ja siitä, että työn ja vapaa-ajan rajasta tulee taas hieman selkeämpi. Olen innoissani siitä, kun näen miten valtavan innoissaan lapset ovat kouluun & dagikseen paluusta (ja ekaluokan aloituksesta). Olen innoissani siitä, että vaikka mun ja Oton illoista katoaa ehkä yksi tai kaksi yhteistä tuntia, meidän päiviin tulee taas kahdenkeskisiä lounaita ja kenties yhteisiä juoksulenkkejä. Ainakin tämän syksyn ajaksi.

Tämän syksyn jälkeen Oton opintovapaa päättyy ja Otto valmistuu, mikäli opinnot eivät viivästy koronan (tai jonkin muun odottamattoman asian) vuoksi. Eikä meillä ole vielä mitään hajua, millaiseksi arjen rytmit sen jälkeen muodostuvat.

Nyt otetaan siis kaikki ilo irti tästä syksystä. Ei mietitä vielä tulevaa, vaan ollaan kiitollisia jokaisesta koulupäivästä, jonka lapset saavat käydä tavallisesti koulua. Ollaan kiitollisia jokaisesta yhteisestä rauhallisesta työpäivästä. Ollaan kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä on ja säilytetään se rento asenne, vaikka arkeen tulee aikatauluja. Ja ollaan ihan älyttömän kiitollisia siitä, että meille jäi tästä ajasta pääosin positiivisia kokemuksia ja ikävöitävää, koska tiedostan todellakin, että kuluneet viisi kuukautta ovat olleet joillekin ihmisille pelkkää huolta, pelkoa ja kärsimystä. Kyllä meilläkin oli huolta ja pelkoa ennen kaikkea läheisten puolesta – ja on edelleen – ei tässä vielä voi huokaista. Mutta lähdetään syksyyn avoimin mielin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan. 

Ihanaa arkiviikkoa kaikille <3

Ihan hullua, että nyt on jo elokuu. Kesä on vaan kulunut hurjaa vauhtia. Vaikka olen kovasti hetkessä elämisen kannalla ja olen kesällä nauttinut myös niistä pienistä asioista ja hetkistä, koko kesän on kuitenkin ollut jollain tapaa odottava fiilis. 

En tiedä onko se tämä maailmantilanne, oliko se mahdollisten reissujen odottaminen – kun ei tiennyt näkeekö läheisiä vai ei, oliko se kunnon helleputken odottaminen, vai oliko se keittiörempan valmistumisen odottaminen. Koko kesän on kuitenkin ollut sellainen olo, että odottaa jotain. Ja nyt kun ei enää pitäisi odottaa mitään: remppa on valmis, helteitä ei tullut, Ouluun päästiin ja koronavirus jyllää edelleen, kesä onkin yhtäkkiä melkein ohi. Jotenkin on sellainen olo, että kesä on melkein ohi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Tämä kesä (ja toki koko 2020) jää kyllä muistoihin oudoimpana vuotena koskaan. 

En missään nimessä tarkoita etteikö meillä olisi ollut tänä kesänä ihanaa, päin vastoin. Ollaan ulkoiltu ehkä enemmän kuin minään kesänä koskaan, ailahtelevista säistä huolimatta. Ollaan vietetty koko kesä yhdessä perheenä, mikä on mun kaikista lempparein tapa viettää kesää ja elämää ylipäätään. Ollaan otettu ilo irti jokaisesta hellepäivästä, joita ripotellen pitkin kesää saatiin muutama. Ollaan levätty ja ollaan touhuttu ja päästy näkemään läheisiä. On ollut ihania hetkiä, joissa ollaan oltu täysillä läsnä. Ollaan pysähdytty monta kertaa yhdessä juttelemaan siitä, miten hyvä on ollut olla juuri jossain tietyssä hetkessä. Tästä kesästä jää iso kasa tärkeitä muistoja. 

Se odottava fiilis on kuitenkin läsnä edelleen. Mitä mä oikein odotan? Ehkä sitä, että kaikki palaisi normaaliksi. Vaikka omassa jokapäiväisessä arjessa kaikki on ollut jossain määrin normaalia jo kesän ajan, isossa kuvassa ei vielä sinne päinkään. Taustalla läsnä on vielä pelko toisesta aallosta ja siitä, mitä syksy ja talvi tuovat tullessaan. Ei vain Suomessa, vaan koko maailmassa. 

Saavatko koululaiset kokonaisen, tavallisen kouluvuoden? Pääseekö mun äiti matkustamaan syksyllä ensimmäistä kertaa meidän uuteen kotiin ja voidaanko juhlia normaalisti synttäreitä tai tupareita läheisten kanssa syksyllä ja talvella? Pysytäänkö kaikki terveenä, etenkin mun äiti? Riittääkö töitä, vaikka pandemia iskisi pahemmin Suomessakin? Saako Otto opinnäytetyön valmiiksi ja valmistuuko suunnitellusti, jos kaikki lapset jäävät jossain vaiheessa syksyä taas kotiin? Paljon on kysymyksiä ilmassa, eikä kenelläkään ole niihin vielä vastauksia. 

On helppoa sanoa, että pitää vaan päästää irti niistä kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia ja elää hetkessä. Mutta itse en ainakaan vielä osaa niin hienosti hallita mun ajatuksia, ainakaan koko ajan. Vaikka ajattelen pääosin positiivisesti ja uskon, että syksy voi mennä hyvin ja edessä voi vihdoin olla se ihan normaali ja tavallinen arki, aina joskus ne ajatukset tulevat mieleen. Ei auta kuin odottaa ja katsoa mitä syksy tuo tullessaan. Toivoa parasta ja yrittää olla pelkäämättä pahinta. 

Onneksi ennen syksyä on vielä kaksi viikkoa lasten lomaa jäljellä. Ennen lasten loman loppua pidän itsekin vielä toisen kesälomapätkän ja meillä on vielä paljon kivaa tekemistä ja pari reissuakin tulossa. Aion näiden kahden viikon ajan yrittää oikein kovasti painaa ajatukset ja kysymykset syksystä jonnekin takaraivon viimeiseen nurkkaan ja heittäytyä täysillä imemään itseeni kesän viimeisiä päiviä. 

Tuntuuko kenestäkään muusta samalta? Millä fiiliksillä olette syksystä? 

Kun alkuvuodesta kirjoittelin siitä, että on ihanaa kun lapset ovat nyt kaikki isompia ja se mahdollistaa sellaisia asioita, mitkä ennen olisivat olleet ehkä hankalampia toteuttaa, puhuin meidän kesäsuunnitelmista. Tarkoitin erityisesti sitä, kuinka meillä oli tämän kesän suunnitelmissa Euroopan roadtrip meidän omalla autolla. Ideasta oli puhuttu jo useampi vuosi ja tänä kesänä ajoitus olisi ollut loistava: Otolla opintovapaan vuoksi paria kurssia lukuunottamatta vapaa kesä, lapsilla 10 viikon kesäloma ja kuopuskin sen verran iso, että matkustaminen on jo hyvin helppoa ja joustavaa. Aloitettiin matkan suunnittelu jo alkutalvesta ja meille alkoi pikkuhiljaa hahmottua hyvä reitti n. kolmen-neljän viikon reissulle. Säästöjäkin oli kertynyt hyvin reissubudjettiin.

Ensin lautalla Tukholmaan, ja sitten Ruotsin läpi Malmön kautta Tanskaan. Tanskasta Saksaan ja Saksassa viihdyttäisiin pidemmän aikaa. Saksasta lopulta Ranskaan ja Ranskassakin viihdyttäisiin pidempi tovi. Ranskasta Italiaan, joka olisi reissun käännekohta. Sieltä sitten lähdettäisiin pikkuhiljaa kotiinpäin Itävallan, Tsekin ja Puolan kautta. Päiväkohtaiset ajomatkat oli tarkoitus pitää 300-600 kilometrissä ja tehdä myös pidempiä pysähdyksiä, eli joka päivä ei ajettaisi. Yhden yön yöpymiset pääosin edullisissa hostelleissa ja pidemmillä pysähdyksillä kivoissa hotelleissa. Telttailua leirintäalueillakin mietittiin, ainakin teltan olisi voinut ottaa mukaan varmuuden vuoksi. Tälle reitille osuu hurja määrä ihania paikkoja, joissa olisi lasten kanssa vierailtu: Legolandista Disneylandiin ja Europa Parkista Prateriin.

Mutta nyt ei päästä tälle reissulle. Enkä tiedä milloin tulee olemaan seuraava hyvä ajankohta, vai tuleeko sitä ikinä ennen eläkeikää. Ehkä tulee, ehkä ei. Ensi vuonna vasta näemme, millaiseksi Oton työelämä muodostuu koulusta valmistumisen jälkeen. Onko hänellä vapaus päättää omista työajoista ja miljööstä, jossa työskentelee, vai lakisääteiset loma-ajat, jolloin näin pitkä reissu veisi lähes kaiken loman, eikä jäisi aikaa lomailla sukulaisten kanssa kotimaassa kesäloman aikana (kuten me halutaan myös tehdä). Sitä ei voi vielä tietää. Unelmareissun peruuntuminen yhdeltä kesältä on kuitenkin hyvin pieni murhe verrattuna siihen, mitä koronavirus voi aiheuttaa, eikä me sitä jäädä harmittelemaan todellakaan.

Kyllä sen varmasti voi jollain aikataululla toteuttaa joskus ja lyhyemmän Eurooppa road tripin varmasti melkeinpä milloin vain tätä vuotta lukuunottamatta. Mutta hitsi se olisi ollut kiva reissu tehdä! Oltaisiin voitu pakata ensi viikolla kimpsut ja kampsut, ottaa auto alle ja lähteä. Se olisi ollut niin siistiä. Nokka kohti Eurooppaa ja koko maailma avoinna.

Mutta nyt ei lähdetä. Ensi viikolle ei ole mitään suunnitelmia, paitsi kampaajalla ajattelin käydä ekaa kertaa sitten tammikuun. Ehkä mennään uimaan, sääennusteet lupailivat yhdelle päivälle jopa 27 astetta. Ehkä heittäydytään hurjaksi ja käydään joku päivä ravintolan terassilla syömässä, kun ne maanantaina jälleen avautuvat.

STM:n Kirsi Varhilan mukaan vahva suositus on, että tällä hetkellä kotimaassakaan ei matkailla. Matkailusta vastaava ministeri Mika Lintilä taas kannusti Twitterissä ihmisiä kotimaan matkailuun. Hallitus ei ole vielä tehnyt linjausta kotimaan matkailun suhteen, mutta siitä tullaan tekemään erillinen linjaus, jota me odotamme kuumeisesti ja niin varmasti moni muukin. Voisiko olla mahdollista, että meidän kovasti odotettu Euroopan roadtrip voisi vielä vaihtua kenties kaikkein jännittävimpään vaihtoehtoon – tutkimusmatkaan omaan kotimaahan?

Olisi aivan ihanaa tehdä roadtrip Suomessa. Täällä on niin paljon upeita paikkoja, joissa en ole vielä ikinä käynyt! Olen koko ikäni matkustanut autolla Suomen halki, mutta lähinnä nelostietä pitkin Ouluun, sekä tietysti Turkuun ja Tampereelle. Itärajan seutu ja monin paikoin myös länsirannikko on mulle täysin tuntematonta aluetta. En ole käynyt esimerkiksi Porissa tai Raumalla ikinä ja Vaasassakin vain kerran joskus vuoden ikäisenä. Kuopiossa en ole käynyt ja Joensuu on ihan tuntematon. Pohjoisin paikka, jossa olen vieraillut on Rovaniemi.

Saa nähdä millainen linjaus tulee, pysytäänkö tänä kesänä ihan vaan Uudellamaalla vai päästäänkö Ouluun tai jopa Suomi-roadtripille. Pidetään sormet ristissä ja peukalot pystyssä, että päästäisiin tänä kesänä tutustumaan uusiin paikkoihin edes kotimaassa. Vielä en ole luopunut toivosta. Kaikkien kotimaisten matkailualan yritysten puolesta toivon tietenkin myös ihan valtavan paljon, että jos se vain on turvallista, matkailu kotimaassa sallittaisiin.

Yle:n tekemän kyselyn mukaan koronavirus on vaikuttanut neljän viidestä vastaajasta matkasuunnitelmiin, eli reippaasti suurimmalla osalla 400 vastaajasta. Meillä suuri helpotus on se, että koska oltiin menossa niin ”go with the flow” -meiningillä, niin ei oltu tehty myöskään mitään varauksia mihinkään suuntaan.

Miten korona on vaikuttanut teidän kesä- tai matkasuunnitelmiin?