Monissa blogeissa ja täällä munkin blogissa kiersi jokin aika sitten 33 kysymystä -haaste. Se on saanut nyt seuraajan joka lähti Julia Toivolan blogista, jossa kysymyksiin vastaakin puoliso, ja Otto vastasikin 33 visaiseen kysymykseen minusta! Mä hieman repeilin näille joillekin vastauksille, ja taisin myös tirauttaa muutaman onnenkyyneleen. Ihana Otto.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?

“Että jos se nyt jää, niin sit se jää”, kun kerroin kiinalaisessa buffetissa tarinaa siitä kuinka kakkasin omalle kädelle.

Huomautan tähän ihan vaan, että Otto ei ollut silloin edes kouluikäinen kun ks. juttu on tapahtunut. 

2. Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua?

Naurat. Ei sitä muut välttämättä huomaa, mutta itse olen oppinut kysymään minuutin sisään että “ymmärsitsä”.

3. Pidänkö halailusta?

Pidät, paljon.

4. Halusinko pienet vai isot häät?

Sopivan kokoiset. Ei mitään liian mahtipontista, mutta kaikki läheiset paikalle.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?

Keskivertosuomalaisen verran sanoisin, eli et oikeastaan. Vähän liian myöhäiset vihreät suojatiellä joskus jne. Toki siis jalan kuitenkin, kun eihän sulla sitä ajokorttia ole.

6. Millainen on voileipäni?

Vääränlainen. Meidän muksutkin osaavat laittaa kinkun ja juuston oikein päin.

Hei mä OON voileipä. 

7. Millaista musiikkia kuuntelen?

Spotfiyn top 50 listaa lähinnä, ja pop punkia sun muuta mun musaa, kun en anna autossa aina vaihtoehtoa.

8. Mitä pelkään?

Kuolemaa ja oksennustautia.

9. Kestänkö stressiä?

Kestät, sulle on outoa kyllä normaalimpaa stressata jotain (yleensä turhaa) kuin olla stressaamatta.

10. Oudoin tapani?

En oikein osaa paikantaa sitä “outoa” tapaa, kun kaikki sun tavat kalpenee mun juttujen rinnalla, mutta sanoisin, että se että pystyt ongelmitta menemään ensin nukkumaan, mutta et siihen että minä menisin ensin.

Mä en ikinä saa unta jos Otto on jo alkanut tuhisemaan siinä vieressä. Mun pitää nukahtaa ensin, koska oon tottunut siihen, että mä nukahdan aina eka.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Mun duuniin, teknisen asiantuntijan rooliin. Kiinteät työajat, tietotekniikan parissa tappelu ja armoton googlettelu ei jotenkin istu sun olemukseen millään tapaa.

Mä oon kyllä omasta mielestäni ihan hyvä googlettamaan armottomasti, mutta muuten oot kyllä oikeessa. 

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävä, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

Coco Chanel?

13. Voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Riippuu toki summasta, mutta jos oletetaan että paljon niin: ostaisit kämpän, auton, muutaman laukun, sijoittaisit ja lahjoittaisit osan hyväntekeväisyyteen, the basics.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

Ruusukulta, hienostunut mutta söpö.

Aww en kestä, mikä vastaus!

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Kaksinaamaisuus, mun suorapuheisuus on tarttunut suhun, etkä kestä enää yhtään sitä että tarvii arvailla että “tarkoittiko toi nyt tota vai ei”.

16. Mikä on suosikki roskaruokani?

Pizzaan sä et tunnu koskaan kyllästyvän t. hamppariboi_90

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Sellaset housut mitkä ei istu yhtään, mutta ovat nyt “trendikkäitä”.

Hah! Mom jeansit! 

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?

“Takas!”

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?

No aika 50/50. Toki kaipaat apua silloin kuin et itse jaksa nousta, mutta enemmän se varmaan auttaa, että otan vastuun lapsista.

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?

Riippuu oletko väsynyt vai et. Jos olet väsynyt, saatat olla aika kiukkuinen. Muuten vähän turhankin rationaalisesti. Toki me vängätään useimmiten niin turhista asioista että eipä tuohon touhuun niin paljon aikaa/energiaa mene. 

Haha, ihana Otto. Ellen oo tosi väsynyt tai pahin PMS meneillään, niin en yleensä jaksa vängätä vaan oon just aika rationaalinen. Varmaan siis myös joskus turhauttava riitelykaveri, koska hyvin harvoin olen riitelyfiiliksellä.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

Kalaa, varmaan aikalailla periaatteesta. Usein kuitenkin maistelet multa ja harmittelet sitä omaa kalaasi.

Hei, viimeksi kun mä otin kalaa mä huokailin onnesta jokaisen suupalan kohdalla, eikä sun lammas ollut mun kalaan verrattuna niin ihmeellistä! Niin kerta!

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Jos ei sitä suhteellisen ilmiselvää “lasten” lasketa, niin sosiaalisen median ja Harry Potterin.

No sun kanssa voisin myös viettää tuntikausia, ja vietänkin aina silloin kun se on mahdollista. 

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

Paska maailma ja epäoikeudenmukaisuus.

24. Entäs piristymään?

Lapset, sohva, suklaa ja torkkupeitto.

Ja SINÄ.

25. Millainen olen vaimona?

Rakastava, vastuuntuntoinen, perhekeskeinen ja mun ja lasten esikuva.

En kyllä kestä. 

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?

Mun on ihan rehellisesti tunnustettava että mä en tarkalleen muista, se on kuitenkin sanottu meidän suhteessa noin biljardi kertaa. Mututuntumalla sanoisin että minä, “meidän” pienessä opiskelijasolussa Kannelmäessä.

Se olit sinä, ja just siellä Kantsun pikkuisessa huoneessa. Mä muistan vielä päivänkin. Tai no se oli kyllä yö, mutta anyway. Ja vastasin sulle heti samoilla sanoilla. 

27. Mitä teen heti ekana aamulla?

Napsautat kahvinkeittimen päälle.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

Rentoja ja mukavia, yleensä toppia/paitaa ja verkkareita. Talvisin pukeudut torkkupeittoon.

Torkkupeitto on paras vaate ikinä!

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

Mä en usko että sä edes tiedät missä meidän taloyhtiön jäteastiat on.

No tiedän kyllä! Mutta oot oikeessa, mä inhoan viedä roskia. Sisällä kotona jätteiden lajittelussa mä oon kuitenkin ykkönen, vai mitä?

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

Ei kumpikaan oikeastaan, yhdessä tehdään ainakin kaikki isot päätökset.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Ymmärtäväisyytesi, ylivoimaisesti. Pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin.

Voi rakas. Oot ihana. 

32. Entä paras piirre ulkoisesti?

Silmät ja tissit. Sun silmät paljastaa susta kaiken, ja rakastan sitä miten katsot mua ihmisenä, aviomiehen ja isinä. Sun tissit taas istuu kivasti käteen.

Mä kuolen. Molemmille vastauksen osille. 

33. Ihanin yhteinen muisto?

Meillä on liian monta muistoa valitakseni vain yhden ihanimman, kun sellaista ei ole. Kärkipaikkaa pitää lasten syntymät, hyvänä kakkosena se kun herättiin yhdessä myöhään aamupäivästä, ensimmäistä kertaa avioparina.

Että sellaisia vastauksia Otolla tällä kertaa. Näitä oli niin hauskaa lukea, ja hieman punastella! Kiitos Otolle kun hän suostui tämän tekemään tänne.

Viime aikoina on ollut jotenkin tavallistakin rakastuneempi ja ihastuneempi olo, ja se on ihanaa. Huomaan, että ollaan tämän vuoden aikana lisääntyneen yhteisen ajan myötä Oton kanssa taas löydetty vielä enemmän toisistamme. Ollaan jotenkin lähennytty entisestään, vaikka en ajatellut, että se voisi olla edes mahdollistakaan, koska ainahan me nyt ollaan oltu läheisiä ja rakastuneita ja puhallettu yhteen hiileen. Vaikka me yritettiin vauvavuoden aikanakin ottaa sitä kahdenkeskistä aikaa aina kun sitä saatiin, on fakta se, että vauvavuonna parisuhde kuitenkin jäi enemmän taka-alalle vauva-arjen vallatessa suurimman osan ajasta. Ja se oli ihan okei. Oli aivan ihanaa oman aikansa olla yhdessä siellä vauvakuplassa ja unohtaa kaikki muu.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Nyt on kuitenkin ihanaa taas antaa enemmänkin huomiota parisuhteelle, ja pysähtyä fiilistelemään sitä, miten parasta toisen kanssa on olla. Ei meidän tarvitse tehdä mitään ihmeellistä, ja tällä hetkellä arki on muutenkin tosi toiminnantäyteistä, eikä sitä yhteistä aikaa tunneissa ole välttämättä yhtään sen enempää kuin viime vuonnakaan. Fiilis on kuitenkin erilainen, koska nyt tietää, että kun lapset menee nukkumaan, ne on nukkumassa aamuun asti. Silloin voi kunnolla rentotua ja olla sen toisen kanssa ja keskittyä vain siihen hetkeen.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Uskon oman osansa olevan myös hormoneilla. Kun imetyshormonit ovat väistyneet ja olen alkanut palautua imettävästä äidistä ihan vaan Iinaksi, olen huomannut, että ajatuksistakin on löytynyt enemmän tilaa sille kutkuttavalle rakastumisen ja ihastumisen tunteelle, ja niille perhosille vatsassa silloin kun Otto tulee töistä kotiin. Ei sitä edes huomannut silloin imetysaikana, enkä kokenut olevani mitenkään ”vähemmän” rakastunut, mutta näin jälkeenpäin huomaan eron. Huomaan sen, että hormonit sai mut keskittämään suurimman osan ajatuksista siihen pieneen vauvaan ja hänen tarpeisiinsa. Meidän rakkaus oli viime vuonna arjessa useammin sellaista toista ymmärtävää ja tsemppaavaa yhteistä vanhemmuus-rakkautta. Nyt se taas on enemmän  arjessakin intohimoa ja pilkettä silmäkulmassa, tsemppiä ja ymmärrystä unohtamatta.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Vauvavuoden aikana me ei kovin usein treffeillä käyty, koska oltiin niin vauvakuplassa, tai jos käytiin niin mulla oli huono omatunto siitä, että olin pois vauvan luota. Tänä vuonna taas ollaan käyty jo useamman kerran, eikä mulla ole ollut kertaakaan huono omatunto. Ollaan vaan keskitytty toisiimme ja oltu siinä hetkessä läsnä, vain me kaksi. Onneksi pystyttiin molemmat ymmärtämään se, että se vauvavuosi on vain se vauvavuosi, ja siihen voi heittäytyä täysillä, ja se on ihan fine. Ei me silloin vauvakuplaan heittäytyessäkään unohdettu sanoa, että rakastetaan tai unohdettu läheisyyttä.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Meidän parisuhde voi hyvin silloinkin, mutta tällä hetkellä mulla on ainakin ihan sellainen kuherruskuukausi-olo, vähän kuin oltaisiin vasta tavattu. On ihanaa suunnitella kaikkea yhteistä tekemistä, eikä tarvitse yhtään miettiä miten lapset pärjäävät, kun he itse oikein pyytävät päästä kyläilemään isovanhemmille tai että joku kummeista tulee meille yökylään hoitajaksi. Odotetaan ihan hulluna ensi kesän Ed Sheeran -keikkaa, ja jo ennen sitä me ajateltiin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joku kahdenkeskinen viikonloppureissu johonkin.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Lisäksi odotan ihan sikana helmikuuta ja meidän hääpäivää, koska silloin tarkoituksena on juhlistaa viidettä hääpäivää yhdessä toistemme ja kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa. Silloin meillä tulee täyteen viisi vuotta naimisissa ja kahdeksan vuotta yhdessä, ja sitä saa todellakin juhlia. Kun miettii meidänkin lähtökohtia parisuhteeseen ja avioliittoon, on mun mielestä aika hieno juttu, että tässä me seistään (melkein) kahdeksan vuotta myöhemmin rinta rinnan, yhä edelleen päivä päivältä enemmän toisiimme ihastuen ja rakastuen. Ei ole mitään asiaa mitä en voisi Otolle sanoa, eikä mitään asiaa mistä en tietäisi selviäväni yhdessä Oton kanssa.

Postauksen kuvat on ottanut ja editoinut ihana ja lahjakas @erinacarolinaphoto.

Me toimitaan rakkaudessa ja parisuhteessa aika samalla tavalla, ja se sopii meille hyvin. Yleensä meidän toiveet, halut ja tarpeet parisuhteessa on aika synkassa keskenään ja ymmärretään toisiamme ilman sanojakin. Kiitos Otto, että olet mun paras ystävä ja elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus <3

Oletteko te huomanneet samaa parisuhteessa, että vauvavuosi tai imetys olisi vaikuttanut siihen jotenkin? 

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.

Vihdoin on tullut aika palata kysymyspostauksen kysymyksiin! Hirmuisen suuret pahoittelut pitkästä tauosta vastauksissa, moni on ehtinyt kysellä niiden perään. Ekat vastaukset julkaistiin videolla YouTubessa, ja niitä piti seurata toinen video-osa, mutta nyt kävi niin, että vastaukset tulevat kirjallisena. Ollaan vastattu Oton kanssa kysymyksiin yhtä aikaa, erillisissä tiedostoissa jotka on liitetty yhteen. Eli ei nähty toistemme vastauksia ollenkaan! 

Millaista elämää teillä olisi ilman lapsia tai jos lapset olisi vasta harkinnassa.? Missä asuisitte, millaista arki olisi ja mitä tekisitte kahdestaan ym? Osaisitteko kuvitella?

Iina: Tosi vaikea kuvitella! En tiedä oltaisiinko me edes yhdessä tänä päivänä jos ei oltaisi saatu esikoista, koska kaikki se hyvä mitä elämässä tänä päivänä on, me ollaan luotu yhdessä, tietäen että meistä tulee perhe. Voi olla, että ei oltaisi yhdessä, ja oltaisiin vielä nykyäänkin ihan pihalla, että mitä edes halutaan tehdä elämässä. Tai sitten ei. Mut tällanen tosi hypoteettinen, että jos oltaisiin yhdessä ja taloudellinen tilanne olisi samanlainen kuin nyt, niin me varmaan asuttaisiin jossain ihanassa kaksiossa  tai kolmiossa ihan ydinkeskustassa, tehtäisiin sikana töitä, matkusteltaisiin kaikki lomat ja syötäisiin paljon ulkona. Ja mulla olis ihan järjetön vauvakuume.

Otto: Tähän kysymykseen on oikeastaan mahdotonta vastata. Olen aina ollut huono jossittelemaan, ja kun lapset on se syy miksi me oikeasti löysimme toisemme, en osaa yhtään sanoa missä oltaisiin, tai oltaisiinko edes.

Millaisia rahankäyttäjiä olette? Säästeliäitä vai tuhlailevia?

Iina: Sekä että. Me käytetään surutta rahaa tärkeinä pitämiimme asioihin, kuten ruokaan, kokemuksiin, lapsiin ja matkusteluun. Siksi me ollaan automatisoitu kaikki säästäminen, jotta loput rahat voi sitten hyvillä mielin käyttää tai olla käyttämättä. Aina palkkapäivänä ennen mitään muuta meiltä lähtee tietty osuus tuloista sijoituksiin ja säästötileille, ja jokaisesta korttimaksusta menee myös tietty osuus säästötilille. Sitten maksetaan kaikki laskut, ja loput voi sitten käyttää haluamallaan tavalla. Tällä tavalla rahaa kertyy koko ajan mukavasti talteen, eikä tarvitse pihistellä.

Otto: Sellaisia hybridimalleja. Kyllä meillä säästöön menee kokoajan, mut välillä on kiva vähän pistää haisemaan.

Onko elämänne oikeasti noin yltiöpositiivista, mitä blogi antaa ymmärtää vai onko blogitekstien takana tietoista only positive vibes -ajattelua?

Iina: Kirjoitin aiheesta keväällä postauksen, josta löytyy kattava vastaus!

Otto: Kyllä se on aikalailla sitä mitä blogissa on. Toki on asioita, ja tunteita, joita ei blogissa ilmaista, mutta ei niin paljoa että fiilis radikaalisti muuttuisi. Iina on oikeasti juuri niin positiivinen ihminen kuin blogi antaa ymmärtää.

Ärsyttävin kotityö mielestänne?

Iina: Keittiön siivous, koska sen joutuu tekemään niin monta kertaa päivässä. Onneksi Otto tykkää.

Otto: Imurointi. Aivan hirveää. Mä ylläpidän usein keittiön siisteyttä, ja lasten murusten takia mulla on aina esillä rikkaharja, ihan vaan ettei tarvi kahdesti päivässä kaivaa imuria esiin. Kyllä meillä imuroidaan, mutta itse kaivan sen esiin vasta kun on aivan pakko.

Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?

Iina: Toivottavasti säkin törmäsit keväällä mun postaukseen aiheesta. Eli kyllä, no enää meillä ei ole yösyöttöjä eikä taapero onneksi puklailekaan, mutta kyllä meilläkin menee asiat välillä pieleen. 😀

Otto: Herätään, vedetään, levitetään ja ei. En osaa sanoa mikä se “salaisuus” on, ja kyllä meitäkin joskus väsyttää. Ihmisiähän mekin ollaan. On vain jokseenkin turhaa jäädä vellomaan siihen negatiivisuuteen, terveisin realisti.

Mitkä on teidän bravuuri-ruoat keittiössä?

Iina: Nachos supreme, erilaiset padat, kanttarellikastike, aasialaistyyppinen uunilohi. Oton bravuuri on ainakin spydäri uusista perunoista mozzarellalla ja tomaatilla.

Otto: Iinan otettua mun toast skagenit, ja tehtyä niistä noin biljardi kertaa parempia, tein mä Herlevit ja aloin väsää burgereita.

Oletteko suunnitelleet jotain lomamatkaa lähiaikoina tai minne haluaisitte seuraavaksi matkustaa?

Iina: Ollaan suunniteltu, Tukholmaan tässä syksyllä, ja ensi vuonna olisi ihanaa käydä ainakin Italiassa ja Norjassa. Ja joku kahdenkeskinen pikku-reissu alkukeväälle on mietinnässä myös.

Otto: Ei nyt äkkisiltään, kun just käytiin Kreikassa. Vähän ollu puhetta että voitaisiin Tukholmassa käydä pitkästä aikaa, kunhan löytyisi vapaa viikonloppu.

Mun on pakko kommentoida tähän tässä vastauksia yhteen liittäessä, että OTTO! Ollaan puhuttu vaikka mistä reissuista, miten et muka muista vaikka lapsetkin höpöttää Italiasta joka toinen päivä!! 😀

Onko teillä tuotteita/tapoja, joilla helpotatte lapsiperhearkea?

Iina: On! Ruokakassipalvelut ainakin, ja yksi iso kauppareissu viikossa. Mutta tärkeintä on rento asenne, se helpottaa kaikkein eniten.

Otto: Vauvan kosteuspyyhkeet, eli “pyllypyyhkeet”. Aina. Niillä lähtee puurot pöydästä, kakat pyllystä ja maalit seinästä.

Käyttekö usein ulkona syömässä tai tilaatteko ruokaa kotiin?

Iina: Käydään vähän liiankin usein, ainakin kerran viikossa, ja joskus useamminkin. Varsinkin kesällä käytiin montakin kertaa viikossa jossain syömässä, ja tilattiin ruokaa kotiin. Onneksi nykyään kotiin saa tilattua muutakin kuin epäterveellisiä vaihtoehtoja. Tykätään sekä fine diningista, bistro-tyyppisistä ravintoloista että pikaruuasta. Viikonloppuna ollaan menossa brunssille Sandroon.

Otto: Aina sillointällöin. Joskus on kiva käydä ulkona, ja joskus ei jaksa laittaa ruokaa. Chalupa ja Rosso express ehdottomia kiireisten päivien pelastajia.

Käyttekö usein ruokakaupassa siten, että koko perhe on mukana?

Iina: Ei kovin usein, yleensä kerran viikossa.

Otto: Suurimman osan ajasta itseasiassa. Jos kyseessä on vain pieni täydennysreissu, hurautan minä yleensä lähikauppaan. Isot ostokset tehdään kuitenkin melkein aina koko porukan voimin.

Miten teillä arki-iltaisin on aikaa laittaa ruokaa, vai teettekö joka päivä jonkun 20 minuutin valmisaineisiin pohjautuvan ruuan? Kuinka usein teette ruokia, joista riittää syötävää usealle päivälle?

Iina: Meidän arki on tosi joustavaa, koska mä teen töitä pääosin kotoa käsin. Arkena on yleensä ihan hyvin aikaa laittaa ruokaa, ja ihan alusta asti itse, me ei syödä eineksiä kovinkaan paljoa, koska olen tosi tarkka lisäaineista.

Otto: Ruoanlaitto on meillä niin integroitua arjen ohjelmaan, että kyllä sille suurimman osan ajasta löytyy aikaa. Aktiivisessa puolessa tunnissa väsää nopeesti nuudeliwokin tai lasagnetten josta riittää myös huomiselle.

Kuinka usein siivoatte isommin ja pienesti?

Iina: Pienesti joka päivä, ja kerran tai kaksi viikossa vähän enemmän. Neljän viikon välein meillä käy siivooja, joka kuuraa joka nurkan ja imuroi.

Otto: Usein. Pienesti päivittäin ja isosti vähintään kerran viikossa, joskus parikin kertaa.

Millainen on lastenne ilta-aikataulu?

Iina: Seitsemältä kotiintuloaika isommilla, sitten hengaillaan yhdessä. Puoli kasin maissa aloitetaan iltapala, sitten pesut ja yökkärit, ja lopuksi rauhassa höpötellään ja luetaan kunnon iltasatu, taaperolle oma ja isoille tytöille oma. Suunnilleen kahdeksalta lapset menevät kaikki yhdessä nukkumaan.

Otto: Arkisin iltatoimet aloitetaan viimeistään kahdeksan aikaan, viikonloppuisin vähän rennompaa. Vähän lasten fiiliksen mukaan.

Onko teillä siivouspäivää tiettynä päivänä viikosta?

Iina: Ei ole, siivotaan silloin kun on hyvä hetki.

Otto: Ei ole, meillä on niin vaihtelevat aikataulut että siivotaan silloin kun ehditään. Jos jotain rutiinia hakee niin lelut kerätään ennen iltapalaa, ja keittiö siivotaan ruoan jälkeen.

Onko teillä omaa saunaa? Tykkäättekö saunoa ja kuinka usein yleensä saunotte?

Iina: On oma sauna, ja se on meille tärkeä paikka! Välillä saunotaan pari kertaa viikossa, ja välillä on viikkojen tauko. Ilman sitä ei osaisi olla, mutta ei sitä aina edes muista, ennen kuin iskee sellainen saunan kaipuu.

Otto: Sauna löytyy, ja on suhteellisen aktiivisessa käytössä. Nyt kesällä jäänyt helteiden takia aika nollille, mutta kyllä se viikon-kahden välein lämmitetään muun ajan vuodesta.

Tämä kysymys on hankala muotoilla, mutta omasta lapsuudesta muistan, että käytiin paljon kavereiden kotona leikkimässä ja ihan omatoimisesti sinne mentiin iltaisin. Onko tämä edelleen ihan yleistä, tai oletteko itse lapsuudessa näin toimineet vai onko tuo vain meidän ”maalaisten juttu”

Iina: Kyllä me kyläiltiin myös tosi paljon kavereilla, ja kyläilin ihan yksinkin, sekä kaverit meillä. Meidän lapset tekee ihan samaa, joka päivä ollaan naapureilla, tai naapurit meillä, tai sitten ovat pihalla. Kauempana asuvien kanssa sitten kuskaillaan vuorotellen me vanhemmat, ja monesti ajetaan koko perhekin kylään kaverille jos toisellekin.

Otto: Ei ole pelkästään maalaisten juttu, kyllä mekin tehtiin samaa kun oltiin lapsia. Meidän tytöillä on kavereita samassa taloyhtiössä, joten kyllä ne mielellään lähtee ulos kysymään lähteekö ne leikkimään. Pihapiiriä kauemmas ei tosin lapset ole saaneet mennä itsekseen vielä. 

Onko teillä jotain koko perheen suosikkileffaa?

Iina: Hmm! Tää on hyvä kysymys. Musta ainakin se Big Hero 6 oli ihan super hyvä leffa! Ja Onneli & Anneli -leffoista ollaan myös tykätty, ja Heinähatusta ja Vilttitossusta. Frozenkin oli hyvä ennen kuin tytöt katsoivat sen 757599303 kertaa.

Otto: Ei mitään mistä olisi absoluuttinen yhteisymmärrys, mutta Big Hero 6 on sellainen josta kaikki meillä tykkäävät.

Juotteko rasvatonta, kevyt- vai täysmaitoa, ja onko teillä mielipidettä tähän paljon puhuttaneeseen maitoaiheeseen (mikä on terveellisin)?

Iina: Ei ole mitään mielipidettä, yleensä ostetaan vapaan lehmän rasvatonta maitoa. Itse käytän maitoa lähinnä kahvissa, ja juon sitä yhden kupin päivässä, niin en usko että sillä on mun terveydelle kauheasti merkitystä.

Otto: En ota sen kummemmin kantaa tähän, kun en tiedä mikä on paljon puhuttanut maitoaihe, mutta hyllystä tarttuu mukaan laktoositonta vapaan lehmän rasvatonta.

Omistatteko paljon ns. turhaa tavaraa, jota vain on kertynyt kaappeihin tai varastoon?

Iina: Ei mun mielestä enää, paitsi nyt viimeisimmän vauva-ajan kaikki tarvikkeet. Ollaan vuosien varrella tietoisesti vähennetty turhan tavaran määrää sekä kaapeissa että varastossa.

Otto: Aina sitä jotain löytyy. Iinalla vanhaa sisustuskamaa, mulla teknologiaa ja piuhoja.

Onko teille ollut haittaa siitä, että teidän perhe on julkisesti esillä? Saatteko negatiivista palautetta? Onko teillä blogin asettamia paineita esimerkiksi lasten vaatetukseen ja kodin siisteyteen liittyen?

Iina: Ei ole ollut haittaa. Negatiivistakin palautetta toki tulee, ja myös täysin luokattoman asiatontakin välillä, mutta 99% on positiivista ja rakentavaa. En koe paineita vaatteista tai kodista, vaan puen lapset juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä, ja kotikin on ihan meidän näköinen, eikä kenenkään muun asettamien paineiden vuoksi sisustettu.

Otto: Pakko tunnustaa, että ei kyllä ole ollut haittaa. Ihan normaalia elämää me mun mielestä eletään. Toki se kamera on usein mukana, mutta ei koskaan häiriöksi asti. Ja onhan se kiva kun muistoja on sitten tallennettuna niin perkeleesti.

Koetteko raskaaksi blogin myötä tulevan negatiivisen kommentoinnin ja arvostelun?

Iina: Satunnaisesti joo, mutta yleensä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yritän aina miettiä mitä sen kommentin taustalla on, enkä vaan keskity siihen että tässä nyt joku haukkuu mua.

Otto: Ei ne mun elämään vaikuta, jätän tämän Iinalle vastattavaksi.

Onko ihmisten kommentointi muuttunut vuosien varrella? Tai suodattaako joku ulkopuolinen kommentit?

Iina: Ei oikeastaan, aika samantyyppistä se on edelleen. Oma suhtautuminen on muuttunut.

Otto: –

Onko teillä jotkut unelma-lomakohteet, jonne haluaisitte matkustaa tulevaisuudessa lasten kanssa?

Iina: Joo! Todellakin! Yhdysvallat kokonaisuudessaan kiinnostaa, mutta eniten Miami ja New York, sekä Hawaiji. Sen lisäksi ainakin Japani, ihan pakko päästä sinne. Australia kiinnostaa myös. Ja yksi mun iso haave olisi vierailla mun kummilapsen luona Zimbabwessa joskus.

Otto: Japani, koska olen massiivinen weeaboo.

Mihin unelmoitte nyt matkustavanne?

Iina: Seuraavat lomakohteet on varmaan Tukholma, Italia ja Lofootit Norjassa.

Otto: Italiasta ollaan puhuttu.

No nyt se muisti Italian T. Iina!

Jos teillä olisi nyt aikaa ja olisi pakko aloittaa joku uusi harrastus, mikä se olisi? Ei saa olla mikään mitä nytkin teette, esim. Iinalla valokuvaus ja Otolla pelaaminen.

Iina: Mä aloittaisin varmaan baletin.

Otto: Kamppailu- ja itsepuolustuslajit on aina ollut se mun juttu. Harrastin aikoinaan karatea pitkään, ja tykkäsin kovasti. Varmasti joskus aloitan taas jonkun lajin, sitten kun tosiaan on aikaa.

Kuvaako Otto teillä arkikuvia muuten kuin tarvitusti blogia varten vai hoitaako Iina myös blogin ulkopuolisen elämän kuvauspuolen?

Iina: Otto ottaa kyllä kuvia aina välillä ihan muuten vaan, mutta kyllä mä olen enemmän se kuvaajatyyppi. Polaroidilla Otto kuvaa enemmän.

Otto: Vähän hintsusti tajuan tarttua kameraan, osittain siksi että muistikortti on usein Iinan koneessa kiinni. Muistoja kännykän muistista löytyy kuitenkin runsaasti, ne vaan eivät ole blogikamaa, vaan nimenomaan arkikuvia.

Editoitko Iina kaikkia ottamiasi kuvia vai vain blogissa julkaistuja? Poistatko paljon kuvia ja säästät vain parhaimmat itselle?

Iina: Editoin kaikki mille on jotain käyttöä, eli editoin blogikuvat ja editoin ne kuvat jotka tilaan meille kotiin kuvakirjana tai paperikuvina, tai jotka lähetän sukulaisille.

Mihin tallennat kuvat? Tilaatko valokuvakirjoja tai teetkö vanhan ajan albumeita?

Iina: Tallennan kuvat sekä ulkoiselle kovalevylle, pilvipalveluun että paperikuviksi. Teen myös säännöllisesti valokuvakirjoja, ja niitä on kertynytkin meille jo useampi. Niitä on myös ihanaa tehdä lahjaksi.

Kiitos ihan superisti kysymyksistä teille kaikille, näihin oli niin hauskaa vastata! Seuraava osa on kirjoitettu jo valmiiksi, se on nimeltään VANHEMMUUS JA KASVATUS, ja se ilmestyy viikon kuluttua! Vastauksia saa kommentoida, yllättikö joku vastaus? Arrivederci <3

Me ei haluttu viedä huomiota ekaluokkalaisen koulun aloituksesta, koska onhan se nyt hurjan iso juttu, joka tapahtuu elämässä vain kerran. Te olette seuranneet meidän esikoisen kasvua täältä vatsasta koululaiseksi, ja halusin koulun aloituspäivänä keskittyä siihen. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että kesäkuussa meidän tokana lomapäivänä Kreikassa Otto sai viestin, että hänet on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyn tradenomiksi. Tiistaina meillä aloitti siis kaksi ekaluokkalaista – toinen aamulla, ja toinen illalla.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä samana päivänä kun esikoinen syntyi vuonna 2011, Otto sai vakituisen työpaikan IT-alalta. Hän on ollut samassa firmassa töissä pian siis seitsemän vuotta, ja edennyt sen sisällä super hienosti ja saanut koko ajan enemmän ja enemmän vastuuta. Taustalla on kuitenkin ollut halu opiskella lisää ja syventää tietämystä, ja koettiin, että nyt on sopiva hetki koululle. Otto kävi keväällä pääsykokeissa, ja pääsi heti sisään, vaikka hakijoita oli ollut ennätysmäärä tänä vuonna. Mä olen ihan super ylpeä mun ahkerasta ja taitavasta miehestä.

Tarkoituksena on ainakin alkuun, että Otto käy sekä töissä, että opiskelee. Koulutus on siis monimuotona, eli sitä voi tehdä itselle sopivassa tahdissa työn ohessa. Otolla on kuitenkin takana työelämää niin pitkään, että halutessaan hän voi myös jäädä jopa kahden vuoden opintovapaalle, ja suorittaa opinnot tiheämmässä tahdissa. Me katsotaan nyt, että miten tämä arki lähtee tästä rullaamaan, ja miten Otto jaksaa ja mikä on meidän perheen aikatauluille ja arjelle parasta. Vaihtoehtoja on, ja me tehdään juuri niin kuin Otosta ja meistä tuntuu parhaalta.

On ollut ihan hurjan hienoa nähdä, miten innoissaan Otto on koulusta. Onhan hän jo pitkään tiennyt, mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ollaan vain odotettu sopivaa hetkeä, koska me ei haluta kuormittaa arkea liikaa. Onneksi ollaan nuoria, ja Otolla on ollut hyvä työpaikka tähänkin asti, eikä kiirettä ole ollut. On ihan hurjan hienoa, että hän voi nyt opiskella töiden ohessa, ja hän saa varmasti opiskelusta irti todella paljon.

Ollaan yhdessä puhuttu, että kolmen lapsen vanhempana Otto osaa suhtautua nyt opiskeluun ihan eri tavalla, kuin aikoinaan opiskellessaan korkeakoulussa ennen esikoisen syntymää. Silloin koulu jäi kesken, kun oli pakko mennä töihin. Eikä se koulu silloin paljoa kiinnostanutkaan, me oltiin niin nuoria ja keskenkasvuisia. Nyt siihen osaa suhtautua ihan eri tavalla. Varmasti eniten siihen vaikuttaa ikä, ja se, että on ollut monta vuotta aikaa miettiä mitä haluaa. Lapset  ovat myös opettaneet vastuuta.

Otto oli monta vuotta se meidän perheen tukipilari, joka mahdollisti omalla vakaalla työnteollaan sen, että mä pystyin lähtemään ihan nollasta, ja rakentamaan itselleni kaiken sen, mitä olen nyt muutaman vuoden tehnyt. Nyt on mun vuoro olla se vakaa tukipilari, ja joustaa, tukea ja auttaa Ottoa, kun hän jahtaa omia unelmiaan.

Myös mulla on tavoitteena lähteä opiskelemaan vielä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt ei ole mulle vielä oikea hetki. Mulla on niin paljon töitä, enkä koe että saisin koulusta juuri nyt mitään suurta hyötyä, kun töitä on enemmän kuin tarpeeksi ilman sitäkin. Mä teen työkseni juuri nyt juuri sitä mitä haluankin tehdä, eikä tällä hetkellä ole suunnitelmissa tehdä siihen muutoksia. Mä kuitenkin ehdottomasti haluan vielä joskus korkeakoulututkinnon, ja tulen sen myös hankkimaan sitten kun on sille sopiva hetki. Sitä, milloin se on, en vielä tiedä. Onneksi mäkin olen vasta 26, että on tässä ihan hyvin koko elämä aikaa oppia uutta.

Nyt keskitytään meidän perheen kahden koululaisen opintojen tukemiseen, ja tietysti keskimmäisen varhaiskasvatukseen, ja kuopukseen, joka saa olla vielä tammikuuhun asti kotona. Aikamoista sumplimista tästä töiden, opintojen ja perheen yhdistämisestä varmasti tulee, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Sumplimista meillä on ollut ennenkin, ja hyvin ollaan pärjätty aina. Puhalletaan yhteen hiileen ja tuetaan toisiamme, niin hyvä tulee.

Sanoinko jo, että olen haljeta ylpeydestä. Otto, kiitos kun olet juuri sinä. Oot ihan paras. Onnea vielä kerran, tästä tulee ihan mielettömän hienoa. Mä tuen sua ja seison sun rinnalla niinä päivinä kun tulet koulusta intoa puhkuen, ja niinä päivinä kun teet viimeisellä minuutilla koulutehtävää hikikarpalot otsalla. Silloin mä luen lapsille pitkän iltasadun ja vien ne nukkumaan, ja sen jälkeen teen sulle iltapalaa, tai rahtaan energiajuomaa kaupasta, ihan miten haluat. Mä tiedän, että sä pystyt tähän.